1. AIKAISIMMAT MUISTOT.
Suuren kaupungin keskellä olisi vaikea löytää paremmalle paikalle rakennettua taloa kuin se, jossa synnyin ja vietin lapsuuteni ensimäiset päivät. Talo sijaitsi Casselin kaupungissa, rinnan muiden rakennusten kanssa ja rajoitti katua, jolle oikeudenmukaisesti oli annettu nimi Bellevue, sillä vastakkaisella sivulla ei ollut ainoatakaan rakennusta, vaan ihana näköala kauniita puisto- ja puutarha-istutuksia päin. Nämä kohosivat terrassinmuotoisesti hedelmällisellä tasankomaalla, jonka läpi virtaa suurehko Fulda-joki. Olin lähinnä nuorin kymmenestä lapsesta — kaikki terveitä ja lahjakkaita. Vanhempani olivat vielä nuoria minun tullessani maailmaan. Heidän elämänsä oli onnellista keskitietä ylellisyyden ja puutteen välillä — asema, joka takaa suurimmat koti-onnen edellytykset. Olen ensimäisistä lapsuuspäivistäni säilyttänyt loppumattoman hilpeyden valoisan hohteen. Tuosta valoisasta taustasta eroittuu vain kolme määrätympää muistoa.
Ensimäinen muisto on äitini huone maalattuine seinäpapereineen, joille oli kuvattu palmumaisemia, kaislametsiä ja oudonmuotoisia rakennuksia. Lapsellinen mielikuvitukseni iloitsi tuosta tarunomaisesta maailmasta. Sitäpaitsi kertoi muuan talon ystävä minulle siitä satuja; niinpä oli eräs noista pikku taloista Blumenbach nimisen velhon asunto, jolle koko luonto oli kuuliainen. Talon vieressä seisoi suuri haikara pitkillä, jäykillä jaloillaan, pitkänokkainen pää rinnalle vaipuneena. Se oli Blumenbachin palvelija, kuten ystäväni sanoi. Hän seisoi muka siinä odottamassa herransa käskyjä.
Toinen muisto liittyy iltaan, jolloin hoitajattareni kertoi, että pieni, äskensyntynyt siskoni, oli kuollut. Hän antoi minun vasten äidin kieltoa katsoa lasioven läpi huoneeseen, jossa seisoi musta arkku; arkussa lepäsi pieni sisareni, valkeana kuin lumi ja kukkien peitossa.
Kolmas muisto vihdoin punoutuu vanhan ruhtinaan persoonaan, joka oli hallitsijana Hessenin vaaliruhtinaskunnassa, pienessä saksalaisessa kotivaltiossani. Hänen vaununsa ajoivat joka päivä talomme ohi. Vaunuissa istui vanha ukko Fredrik Suuren aikuisessa univormussa kolmikolkkainen hattu päässä. Hänen valkoiset hiuksensa olivat takaa palmikossa ja toista poskea rumensi hirveä paise. Siihen sairauteen hän kuolikin. Minä en nähnyt hänen hautajaisiaan, mutta vanha hoitajattareni kuvasi niitä minulle lukemattomat kerrat. Häntä ei haudattu esi-isien kammioon suuressa kirkossa. Hänet haudattiin toivomuksensa mukaan erään huvilinnan kirkkoon. Linnan oli hän rakennuttanut ja se oli ollut hänen mielipaikkansa. Hautaus tapahtui yöllä tulisoihtujen valossa, vanhan tavan mukaan. Mustapukuisen ritarin oli mustalla hevosella ratsastettava heti ruumisvaunujen jäljessä. Tämä ritari valittiin korkeasta ylimystöstä, mutta hänen täytyi aina, tarun mukaan, maksaa tämä kunnia hengellään. Tässäkään tapauksessa ei kansa pettynyt luulossaan. Tuon öisen näytelmän silloinen esittäjä, nuori aatelismies, terveyttä ja voimaa uhkuva, joutui kolme viikkoa hautajaisten jälkeen kuumetaudin uhriksi. Johtuiko tuo kuumetauti yksinkertaisesti vilustumisesta kylmässä rautapuvussa pitkän yöllisen kulkueen aikana? Kansa ei ottanut huomioon tuollaista mahdollisuutta, ja minun lapsellinen mielikuvitukseni piti kansan uskoa oikeana. Joka kerta tunsin salaista väristystä, kun vanhempieni kanssa kävin huvilinnassa ja näin asehuoneessa mustan puuhevosen selässä mustan varustuksen, jota onneton ritari oli tuona yönä kantanut.