Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

IV. IDEALISTIN VIIMEISET HETKET.

Muistosanat, kirjoitti Gabriel Monod.

Malwida von Meysenbug kuoli Roomassa 26 p. huhtikuuta 1903, kahdeksankymmenen seitsemän vuoden kuuden kuukauden ikäisenä.

Eräs hänen ystävättärensä sanoi hänelle kerran: »Minä tahtoisin olla läsnä sinun kuolinhetkelläsi. Sinä olet elänyt inhimillisimmän elämän mitä ajatella voi, ja kuolemasi on oleva elämäsi kaltainen!» Tämä ystävätär sanoi totuuden. Nyt kun voimme silmätä tuota pitkää elämää kokonaisuutena, kiinnittää huomiotamme yksi ennen muita, sen ihmeteltävä yhtenäisyys. Hän pysyi viimeiseen hengenvetoon asti uskollisena niille ajatuksille ja periaatteille, jotka johtivat hänen nuoruuttaan. Niinikään voi nyt, kun tuntee hänen elämänsä kaikki jaksot, helpommin arvostella, mitä hän oli vanhempiensa kodissa, kuinka hän eli pakolaisten joukossa Lontoossa, kuinka hän vaikutti Italiassa ensin ottotyttärensä kasvattajana, sitten vietti riippumattomana ja yksinään nuo kolmekymmentä vuotta, joiden aikana hän kirjoitti tärkeimmät teoksensa.

Erinäiset henkilöt, jotka ovat lukeneet vain teoksen Elämä aatteiden puolesta ja senkin pintapuolisesti, ovat muodostaneet itselleen väärän kuvan Malwida von Meysenbugin todellisesta luonteesta. Tämä naisten oikeuksien julistaja on näyttäytynyt heille kapinoitsijana, vallankumouksenisena henkenä, joka ennen kaikkea pyrki hävittämään olevaisen valtiojärjestyksen ja vanhat perhetraditsionit. Ja kuitenkin oli vainajan persoonallisuudelle ominaista juuri syvä tasapuolisuus ja vapaa, puolueeton käsitys asioista, mitkä ominaisuudet saivat hänet huolimatta kiihkeästä halustaan johtaa ihmiset edistyksen tielle ihailemaan kaikkea suurta ja jaloa ylimysvaltaisen menneisyyden perintätavoissa. Niistä oli lähtöisin se sydämellinen uskollisuus, joka liitti hänet omaisiinsa moitteettomana tyttärenä ja sisarena keskellä tuskallista erimielisyyttä, niistä saa selityksensä se tunnollisuus, jolla hän, vaikkakin saarnasi naisten oikeutusta itsenäiseen ajatteluun ja velvoitusta taistelemaan itselleen yksilöllisyyden, aina kuitenkin varoi katsomasta naisen oikeuksia intohimon tai oikun oikeudeksi.

Siitä selittyy, että tämä rikaslahjainen nainen, joka osasi yhtä hartaasti innostua valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta edistyksestä ja jolla oli yhtä vilkas mielenkiinto runoutta ja taidetta, luontoa ja filosofiaa kohtaan, saavutti eloisaa myötätuntoa ja lämmintä ystävyyttä niin menneisyyden periaatteiden edustajien kuin rohkeimpien vallankumouksen kannattajien keskuudessa. Siitä selittyy myöskin ettei koskaan sattunut todellista välien rikkoutumista hänen ja omaisten kesken, joiden elämänihanteet hän oli hyljännyt. Toivomme myöhemmin voivamme julkaista kirjeenvaihdon hänen ja hänen äitinsä välillä. Siitä käy ilmi kuinka vainaja isänsä kuolemaan, vieläpä kolmanteenkymmenenteen neljänteen ikävuoteensa saakka ei tahtonut jättää perhepiiriä voittaakseen itselleen kauan uneksimansa itsenäisen aseman ja kuinka hän edelleen, saatuaan vihdoin äidiltään luvan antautua vapaastivalitsemalleen elämänuralle, pysyi mitä hellimpänä, kunnioittavimpana, voisimme melkein sanoa alamaisimpana tyttärenä äidilleen. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta — kun hän Berliinistä karkoitettuna päätti muuttaa Lontooseen — kertoi hän äidilleen kaikki suunnitelmansa ja useammin kuin kerran luopui niistä tämän toivomuksesta.

Niin selittyy myöskin hänen intohimoinen ihailunsa Goethea kohtaan, joka ylinnä edustaa sitä ajatuksen ja taiteen vapautta, joka alistuu totuuden ja kauneuden ikuisiin lakeihin. Malwida von Meysenbug rakasti aivan erikoisesti Goethen sonettia Natur und Kunst (Luonto ja taide) ja toisti halukkaasti hänen sanojaan:

»Vergebens werden ungebundene Geister
Nach der Vollendung reiner Höhe streiben.»

[Turhaan pyrkivät kurittomat henget
täydellisyyden puhtaaseen korkeuteen.]

Ja niinkuin Goethe lausuu'.

»Das Gesetz nur kann und Freiheit geben»

[Laki vain voi antaa meille vapautta.]

niin sanoi myöskin Malwida von Meysenbug'.

Koko hänen elämänsä voi ikäänkuin olla valaistuksena tälle lauseelle. Hänen vapautensa oli vaatinut häntä vapaaehtoisesti alistumaan sellaisen elämänmuodon ankariin sääntöihin, jonka puitteissa hän osasi yhdistää virheettömän naisellisen arvokkuuden ja hienotunteisuuden ajatuksen ja toiminnan rohkeuteen ja johon hän nuoruudesta saakka oli pelastanut kaiken sen ylimyksellisen tapojen hienostuksen, joka ansaitsi tulla pelastetuksi.

Hänen filosoofisten ja uskonnollisten ajatustensa kehitys ei ole vähemmän kiehtova. Hän oli hyljännyt luterilaisen kirkon opinkappaleet, sen kirkon, jonka helmassa hän oli kasvanut, ja eräät sanamuodot hänen muistelmissaan voisivat johtaa olettamukseen, että hän oli valinnut uskontunnustuksekseen äärimmäisen hegeliläisen vasemmiston puhtaasti kielteisen ja miltei materialistisen oppisuunnan, mutta niin ei ollut. Hänessä asui aivan liian mystillinen ja ihannetta tarvitseva henki, jotta hän olisi tyytynyt pelkkään kielteisyyteen eikä suunnannut katsettaan yli aistillisen maailman korkeampaa taivaanrantaa kohti. Kun hän vaati kosmoksen aineelle ja näkyvälle maailmankaikkeudelle arvoa, jonka perinnäinen uskonoppi kieltää siltä, tapahtui se vain siksi että ne esiintyivät hänen silmissään verhona ja ulkonaisena ilmenemismuotona hengelle, joka yksin on todella elävä ja ikuinen. Tämä usko hengen yhteyteen ja ikuisuuteen, tämä ihanteellinen monismi muodostui hänelle vähitellen tietoiseksi ja kehitetyksi opiksi, mitä perusteellisemmin hän tutki Schopenhaueria, intialaista viisaustiedettä ja nykyaikaisen tieteen teorioja, joka pyrkii yhä enemmän palauttamaan kaikkia ilmiöitä voimaan ja liikuntoon. Tämä vakaumus sai viimeisen, täydellisen ja suuremmaisen ilmauksensa Jälkisanassa teokseen Das Lebensabend einer Idealistin (Idelistin elämänilta). Katsellessaan verratonta taulua, jonka tähtitaivas ja meri levittivät hänen ikkunainsa eteen Nettunossa, seuratessaan hurjia syysmyrskyjä, jotka näyttivät muuttavan maailmankaikkeuden takaisin alkuperäiseksi kaaokseksi, hän oli kuulevinaan »Alkusyyn äänen, Alkusyyn, jonka suuruuden edessä sielumme heittäytyy maahan syvimmän hartauden vallassa ja autuaana riemuiten saadessaan sanoa itselleen: se vaikuttaa minussakin.» Tämä ikuisesti ainoa, luova alkusyy voi olla vain henki, ja meidän sielumme on »erittynyt säde ikuista henkeä.» Ja harrasmielisen innostuksen vallassa hän ylistää Jumalallista, Ikuista, »joka ei sinussa koskaan pääse täydelliseksi», tuona hetkenä, jolloin hän huutaa maailmalle kiitollisen jäähyväissanan, tuolle maailmalle, joka on ollut hänelle »tutkivan hengen maailma».

Nämä eivät olleet sellaisia sanoja, joita voi kirjoittaa ilon ja terveyden päivinä unohtaakseen ne myöhemmin kärsimyksen ja tuskan hetkinä, kuoleman edessä; ne ilmaisivat syvintä vakaumusta, ja kokemus oli osoittava, että Malwida von Meysenbug tästä vakaumuksesta ammensi harvinaiset sielunvoimansa, jotka elämässä pitivät häntä pystyssä ja antoivat hänelle sittemmin kyvyn uhmata sairauden ja pitkällisen riutumuksen tuskia ei ainoastaan alistuvana, vaan eräänlaisella iloisella sankaruudella.

Aina syksyyn 1901 saakka oli hänen terveytensä, joskin ruumiinvoimat vähenivät, pysynyt ihmeen tyydyttävänä hänen korkeaan ikäänsä nähden, ja hänen työkykynsä oli ennallaan. Siihen aikaan julkaisi hän viimeisen teoksensa Individualitäten (Yksilöllisyydet) Heinäkuusta lokakuuhun, jonka ajan hän vietti Sorrentossa ja Amalfissa, nautti hän vielä suuresti Napolin lahden kauneudesta. Mutta juuri siihen aikaan ilmaantuivat ensimäiset sen taudin oireet, joka oli vievä hänet pois, syöväntapainen paise sisälmyksissä. Onneksi hän ei koskaan saanut tarkempaa tietoa kipunsa luonteesta. Palatessaan Roomaan tunsi hän olevansa liian uupunut voidakseen aloittaa uusia töitä, ja hän tyytyi kokoamaan ottotytärtään varten merkillisimmät runonsa ja muodostelemaan uudestaan pitempää novellia Die Improvisatrice, jota hän piti suuressa arvossa. Hän tunsi siksi heikentyneensä että pelkäsi elonpäiviensä olevan luetut, ja hän lausui toivomuksen, että joku jäsen perhettä, jonka hän oli ottanut lapsenasemaan, aina olisi hänen luonaan. Muuten oli hänellä Roomassakin antautuvia ystäviä, joiden läheisyys oli hänelle lohdutus ja jokapäiväinen ilo ja piti vireillä hänen mielenkiintoaan elämää kohtaan. Niinpä eräs tuli usein keskustelemaan hänen kanssaan opinnoistaan ja uskonnollisen tunteensa muuttumisesta, sairas otti vilkkaasti osaa hänen teoksensa valmistukseen ja keskusteli hänen kanssaan siitä vielä muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Eräs toinen ystävätär antoi hänelle herkeämätöntä tukea kaikissa hänen taloutensa yksityiskohdissa ja vapautti hänet kaikista arkihuolista. Kolmas auttoi lääkäriä, joka kävi neiti von Meysenbugin luona, ja otti huolekseen koko hoidon, jota hänen terveydentilansa vaati. Eräs ystävätär vihdoin, joka osoitti suorastaan lapsellista kiintymystä häneen, omistautui hänelle mitä uhrautuvimmalla antaumuksella, niin että hänen viimeiset elinvuotensa eivät ainoastaan keventyneet ja kirkastuneet sen kautta, vaan varmaan itse elinaika piteni tämän jokapäiväisen, uskollisen hoidon tähden.

Niin kauan kuin mahdollista oli salasi hän kuitenkin mielellään tilansa vakavuuden ympäristöltään. Koskaan hän ei ollut eloisampi ja hilpeämpi puheissaan kuin keväällä 1902. Tahdon sitkeydellä, josta hän oli antanut niin monta todistusta elämänsä kuluessa, jatkoi hän toimintaansa totutulla tavalla kunnes tuli se päivä, jolloin voimat jättivät hänet. Vaikkakin hänen alkaen tammikuusta 1902 täytyi luopua rakkaista ajeluistaan, hoiti hän vielä kuten ennenkin ilman vierasta apua aina erittäin huolitellun pukeutumisensa ja puuhasi taloudessaan, seurasi tarkoin kaikkea, mikä koski politiikkaa, kirjallisuutta ja taidetta, oli laajassa kirjevaihdossa ei ainoastaan ystäviensä kanssa vaan myöskin tuntemattomien, jotka tahtoivat häneltä neuvoa tai lohdutusta. Joka päivä omisti hän hetkisen aikaa henkiselle työlle, toisen keskustelulle uskottujen ystävien kanssa.

Kesällä ei hänen enää ollut mahdollista palata rakkaimpaan kesäpaikkaansa Sorrentoon. Hänen täytyi tyytyä merenrantaan Nettunossa lähellä Roomaa, ja siellä oli hänen vielä kerran suotu nauttia Italian taivaan ihanuudesta ja noiden hilpeitten ja luonnonraikkaitten ihmislasten kauneudesta, jotka hänen ikkunainsa edessä ilakoivat Välimeren sinisissä laineissa. Mutta taudin edistyminen aiheutti jo jokapäiväisiä kipukohtauksia ja pakotti hänet jatkuvaan ja tuskalliseen hoitoon. Niinpä olivat hänen ajatuksensa enimmäkseen vakavia luonteeltaan, sillä hän tunsi voimien vähenevän nopeasti, ja joka päivä askarteli hän filosoofisissa ja moraalisissa omantunnon tutkimuksissaan ja valmistui valoisan, voi sanoa iloisen alttiisti erkanemaan tästä näennäisyyksien elämästä ja siirtymään ikuisen todellisuuden helmaan. Hänen ajatuksensa saivat usein kuin itsestään runollisen muodon, ja hän on toimittanut ne julkaistaviksi sarjassa enemmän tai vähemmän viimeisteltyjä runoja. Erään useimmin toistuvista ajatuksista on hän selvimmin kiteyttänyt näihin neljään riviin:

»So versöhnt nun mit den vielen Fehle
Der Erscheinungswelt, mit dem Geschick
Lass uns heimwärts ziehen, liebe Seele,
Nur das alle Kleid bleib' hier zurück!»

[Sovitettuina näennäisyyksien maailman monien virheiden, sovitettuina kohtalon kanssa käykäämme kotia kohden, rakas sielu, vanha vaate vain jääköön tänne!]

Lähtiessään Nettunosta hän kirjoitti toisen runon, jota hän vielä tahtoi muodostella, mutta joka ensimäisessä alkuperäisessä muodossaan kuvaa ihmeen kauniisti ja syvällisesti hänen sieluntilaansa:

»Der Tag ist hin. In tiefem Frieden ruht
Die weite Wasserfläche unbewegt;
In Westen färbt den Himmel milde Glut
Und rosa Wölkchen ziehen um den Mond.

Verstummt sind all die hohen Stimmen just,
Die aus dem Wasser erst heraufgeschallt,
Von froher Jugend übermütiger Lust
Die da im Wasser Scherz und Frische fand.

Nur in dem Mondlicht schwebt noch geistergleich —
Ein weisses Segel, eine Seele scheint's,
Die losgebunden von dem irdischen Reich
In ihre Heimat hinzieht, die Unendlichkeit.

Es ist mein Bild. Ich liege hier allein,
Verstummt isi auch für mich der laute Tag
Ich fühl's, ich scheide bald!

Und bin ich fern, das Leben setzt sich for
Gang wie es war, in buntem Vielerlei.
Man war einmal nur.

Blieb nichts von mir auf dieser Erdenwelt
Doch in den Herzen, die mich treu geliebt,
Wie der Mondglanz jetzt im Wasser
So lebt mein Bild Erinnerung.

[Päivä on päättynyt. Syvässä rauhassa lepää
avara veden kalvo liikkumattomana;
lännen taivaan värittää vieno hehku ja
ruusuiset pilvet liitelevät kuun ympärillä.

Vaienneet ovat kaikki äänekkäät huudot,
jotka äsken vedestä kajahuttivat
iloisten nuorten vallatonta kisailua,
kun he aalloista ammensivat hilpeyttä ja raikkautta.

Vain kuutamossa välkkyy vielä aavemaisena
valkoinen purje, se on kuin sielu,
joka irtaantuneena maan valtakunnasta
liitää kohti kotiansa, äärettömyyttä.

Se on minun kuvani. Lepään täällä yksin,
vaiennut minullekin on äänekäs päivä.
Minä tunnen että pian erkanen!

Ja kun sitten olen kaukana, jatkuu elämä aivan kuin ennen, kirjavan moninaisena. Ihminen oli vain kerran.

Mitään ei jäänyt minusta tähän maailmaan, mutta sydämissä, jotka rakastivat minua uskollisesti, elää kuvani muisto kuin kuun välke nyt vedessä.]

Tuskin oli hän palannut takaisin Roomaan, kun tauti alkoi ratkaisevasti edistyä. Vain muutamia kuukausia voisi hän enää elää, arvelivat lääkärit; hän itse tosin tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi, mutta luuli olevansa tekemisissä vain äkillisen taudin kanssa, joka kiirehti lopputaistelua, mutta mahdollisesti oli voitettavissa tahdonlujuudella. Tämä harvinainen henkinen voima se varmaan antoi uupuneelle ruumiille kykyä tehdä vastarintaa pitkälle ohi lääketieteen asettaman määräajan. En voi tässä kajota hänen viimeisten elinkuukausiensa yksityiskohtiin, ajan, jolloin hänen kasvattityttärelleen ja tämän puolisolle ja tyttärelle oli onneksi sallittu viipyä alituisesti hänen vierellään. Sairaus oli yltynyt pelottavassa määrässä, tuskat kävivät hyvinkin kiivaiksi kohtausten sattuessa yhä tiheämmin ja saivat lievikettä vain morfiiniruiskutuksista, ravinnonsaanti vaikeutui ja jatkuva huolehtiminen puhtaanapidosta, joka mahtoi olla kaksinverroin tuskallista niin hienotunteiselle ja aikaisemmin niin kokonaan itsenäiselle sairaalle, vaati päivittäin yhä kasvavan määrän tunteja. Ja kuitenkaan hän ei tahtonut vielä itse pitää tilaansa toivottomana ja oli toimessa mikäli suinkin voi; joka päivä otti hän vastaan ainakin yhden ystävän ja kirjoitti jonkun kirjeen, seurasipa vielä tarkoin valtiollisia uutisia. Hän luki vielä aika ajoin, joko nuoren ystävänsä Romain Rollandin Beethovenia tai de Wetin Sotaretkiä, sankarillisen buuripäällikön, jonka urotöitä hän oli seurannut innostuneen myötätuntoisesti, hän pukeutui edelleen omin neuvoin, kunnes useita kertoja sattuneet kaatumiset estivät heikentynyttä vanhusta tästäkin. Tammikuussa 1903 onnistui hänen, vielä aamuisin kirjoittaa jälkisanaa teokseen Lebensabend vapisevin käsin, jo niin voimatonna, että hän päivittäin sai piirretyksi vain viisi tai kuusi riviä. Kaiken tämän ohella ei hän valittanut koskaan, hän selitti olevansa onnellinen saadessaan, kiitos sairautensa, nähdä meidät kokoontuneina ja tunnusti ettei hänellä ollut mitään oikeutta nurkua kohtaloa vastaan, joka oli sallinut hänen suorittaa loppuun hyvän osan kaikesta siitä mitä hän kerran oli uneksinut suorittavansa. Hän moitti meitä ystävällisesti siitä että muka liiaksi antauduimme hänen ruumiilliseen hoitoonsa emmekä kyllin usein seurustelleet hänen kanssaan hengen korkeammissa ilmakehissä.

Huhtikuun alussa sanoi hän minulle: »Minä uskon olevani hyvä profeetta; tämän kuun loppuessa loppuu minunkin sairauteni, ja jos silloin voimani riittävät, voin ehkä taas nousta, mutta ne eivät riitä!» Hänen oli täytynyt luopua melkein kaikesta lukemisesta kirjeiden kirjoittamisesta, ja hänen koko henkinen elämänsä rajoittui pariin tuttavallisen keskustelun hetkeen, jotka hän vielä joka päivä saattoi myöntää eräälle läheiselle ystävälleen. Kuitenkin oli hänelle näinä viimeisinä aikoina suotu vielä yksi suuri ilo; hän oli antanut ottotyttärensä pojanpojan äiteineen tulla Roomaan, tuon viehättävän nelivuotiaan lapsen läheisyys virkisti suuresti hänen sydäntään. Ei voi kuvitella mitään ihastuttavampaa kuin nähdä vanhuksen lepertelevän, leikkivän ja nauravan hänen kanssaan ja opettavan häntä vapisevin käsin muodostamaan pieniä esineitä ja eläimiä savesta.

Vasta kahdeksan päivää ennen kuolemaansa suostui hän alituisesti pysymään vuoteessa ja salli sairaanhoitajattaren valvoa vierellään öisin sekä luopui kokonaan taloushuolista. Siitä päivästä alkaen ei hän enää nauttinut mitään ravintoa ja puhui alituisesti lähestyvästä kuolemastaan. Tiistaina 21 p. huhtikuuta, niin sanottuna Nascita di Roma päivänä, ikuisen kaupunginperustamisen vuosipäivänä perimätiedon mukaan, oli ystävätär, josta ylempänä olen puhunut, antanut erään etevän taitelijan tulla soittamaan hänelle viululla hänen lempilaulujaan. Hän ei kuitenkaan hermokiihtymykseltä voinut kestää tätä soittoa ja pyysi meitä kaikkia, myöskin hoitajatarta ja palvelijoita, kokoontumaan vuoteensa ympärille. Sitten hän käski poikasen istahtaa vuoteelleen, ja laskien kätensä hänen päänsä päälle hän sanoi. »Minä siunaan sinua, enkelini, sinä viet kaikille muille minun siunaukseni.» Ja senjälkeen hän puhui kanssamme kolmen tunnin ajan, kello yhdeksästä puolipäivään, iloisen haltioitumisen vallassa rakkaudestaan meihin, suurista filosoofisista toiveista, joiden elähyttämänä hän oli astuva kuoleman tuntemattomaan maahan. Hän uskoi ja toivoi että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt ja odotti saavansa keskellä tätä puhelua eritä elämästä meidän käsivarsillamme. Nyt oli, sanoi hän, Rooman syntymähetki ja päivä, se oli myös oleva hänen uuden syntymänsä päivä, sillä elämä ja kuolema ovat yhtä. Jokaiselle meistä hän puhui hellän rakkauden sanoja, kullekin luontonsa mukaan, ja kiitti saamastaan ystävyydestä ja moninaisesta huolenpidosta ympärillään sanoen olevansa onnellinen tässä asemassa, keskellä kaikkia rakkaitansa. Hän ei voinut kenellekään toivottaa ihanampaa loppua kuin hänen oli. Ja kuitenkin keskeyttivät tuskalliset suonenvetokohtaukset häntä melkein joka hetki, mutta hän sanoi vain: »Älkää pelästykö, eihän se mitään ole, se on vain suonenvetoa ja minä en kärsi, ruumisparkani vain. — Aine ei ole mitään, henki yksin pysyy.»

Ja tämä sana henki tuli yhä uudelleen hänen huulilleen samoin kuin sanat Amore ja Pace, joita hän alati toisteli. Sitten hän, vielä puhui'. »Te seuraatte minua Paratiisin portille saakka, mutta portti suljetaan edessänne ja teille sanotaan. Palatkaa takaisin maan päälle, te ette ole vielä valmiit, teidän on vielä vaikutettava ja tehtävä työtä! Mutta minä olen valmis, minä en voi enää tehdä työtä», lisäsi hän huoaten. Hän sanoi vielä: »L'amore ju il principio di tutto. L'ho sempre pensato, ma oggi lo so meglio che mai.» Omituista oli että keskellä näitä jäähyväiskohtauksia ja huolimaita kyynelistä, joita ympärilläolijat vuodattivat, hän itse ei itkenyt, vaan hänen silmissään loisti kuin mystillinen ilo. Vain kerran kihosi kyynel hänen silmäänsä, kun hän puhui päivästä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin hän oli sanonut kasvattityttärelleen hyvästit tämän viettäessä häitään.

Tämä puhe oli oleva hänen viimeisensä. Seuraavina päivinä salli yhä lisääntyvä heikkous hänen vain silloin tällöin lausua kiitoksen tai rakkauden sanan ympäröiville henkilöille. Hän tahtoi sanoa hyvästit kaikille ystävilleen Roomassa. Hänen henkensä pysyi häiriintymättömänä, hänen mielensä oli suuntautunut elämän suuriin kysymyksiin, vielä torstaina hän sanoi eräälle lääkärilleen, jonka näki viimeistä kertaa: »Te olette todellinen Italian poika, tehkää työtä Italian hyväksi!» Viimeinen sana, jonka kuulin hänen huuliltaan iltaa ennen hänen kuolemaansa, oli sana Amore.

Lauantai-iltapäivällä hän ei enää kyennyt puhumaan, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli hänen heikkoutensa niin suuri että me kokoonnuimme hänen vuoteensa ympärille odottaen hänen viimeistä hengenvetoaan. Ei ollut enää kärsimyksiä, ei viimeistä kamppailua, ei kuoleman korinaa. Kello kaksi iltapäivällä huhtikuun 26 p. hän sammui hiljaa, ilman että mikään muu ulkonainen merkki kuin kasvojen kalmankalpeus ilmaisi elämän loppuneen ja sen toiveen vihdoinkin täyttyneen, jonka hän lausui eräässä viimeisiä kirjoittamiaan rivejä:

»Sie ruht im Vollbesitze ewigen Lebens»

[Hän lepää iäisen elämän täydessä omistuksessa.]

Hänen toivomuksensa mukaan poltettiin Malwida von Meysenbugin maalliset jäännökset Campo Veranolla. Hänen tuhkansa säilytetään uurnassa, joka on laadittu hänen ottolapsenlapsensa Edouard Monod'n muovaileman maljan mukaan, Monte Testaccion hautausmaalla aivan lähellä Goethen pojan hautaa.

Hän ei ollut tahtonut mitään kirkollisia menoja eikä puheita haudallaan. »Minä en enää kuulu», on hän kirjoittanut, »mihinkään oikeauskoiseen kirkkoon, vaan niiden ihmisten suureen seurakuntaan, jotka rakastavat hyvää, korkeata ja kaunista ja pyrkivät toteuttamaan sitä itsessään ja ympärillään.»