13. NUORI APOSTOLI.
Keväällä piti meidän palata pieneen pohjoiseen pääkaupunkiimme. Tuskani oli sanoin kuvaamaton, kun minun täytyi jättää tunnit, jotka olivat antaneet minulle niin paljon onnea. Minusta tuntui kuin olisin luopunut sieluni autuudesta. Sitäpaitsi oli nykyisessä asuinpaikassamme, eristetystä elämästämme huolimatta, tarjona henkisiä apulähteitä, joita aloin yhä enemmän kaivata. Elämä pienessä pääkaupungissamme, jota olin niin rakastanut, tuntui minusta nyt ahtaine yhteiskunnallisine oloineen kuin maanpaolta. Tästä huolimatta oli minun pakko lähteä. Ainoa lohdutukseni oli se, että opettajani, joka myöskin sydämellisesti valitti lähtöäni, oli luvannut ruveta kanssani taiteelliseen kirjevaihtoon. Palattuamme pieneen kotiin, laitoin ensi työkseni kuntoon atelierin itselleni, jossa yksinäni ja taiteeseen vaipuneena vietin onnen ja uutteran työn hetkiä. Yritin myöskin piirtää luonnon mukaan, mutta silmieni edessä lepäävä maisema ei enää miellyttänyt minua senjälkeen kun mestarini oli tauluissaan opettanut minulle etelän luonnon sanomattoman viehätyksen. Poikkeuksena olivat kuitenkin puut ja metsäsikermät salaperäisine hämärineen ja auringonsäteineen, jotka siivilöityvät lehvien lomitse ja leikkivät sammaleisella maalla. Tämä on pohjois-Saksan maisemien runoutta ja ehkä juuri tämän vuoksi pitivät näiden seutujen kansat lapsuusaikanaan metsiä ja puita pyhinä ja palvelivat Wodaniaan pyhässä tammilehdossa. Mutta varsinaisten maisemien yksinomainen vihreä väri ei ollut mielestäni maalauksellista. Sininen, violetti, keltainen ja punainen ovat etelän hiveleviä värivivahduksia. Kenties onkin perimmäinen pohjola, jossa alastomat kalliot, lumi ja syvänsininen meri hallitsevat, maalauksellisesti kauniimpi kuin keskellä sijaitsevat siunatut maat vihreine päävärityksineen.
Sitäpaitsi ei minulla tässä pikku kaupungissa myöskään ollut apukeinoja, millä tukea kehitystäni, sillä siellä ei ollut ainoatakaan taulugalleriaa, ei edes kunnollista taulua, ei taiteilijaa, ja tuskin ainoatakaan henkilöä, joka käsitti, mitä maalaaminen on. Ikuisesti etsivä henkeni pyrki jälleen toisille teille. Vanhat, uskonnolliset kysymykset heräsivät uudella tavalla. Arvostelu ei enää pelottanut minua; kävin aniharvoin kirkossa, koska en saanut sieltä ainoaakaan uutta ajatusta, en minkäänlaista valistusta. Eräänä päivänä kerrottiin minulle, että uskonnonopettajani vanhin poika, joka parastaikaa vietti loma-aikaansa kotona, saarnaisi seuraavana sunnuntaina kirkossa, hän kun oli teoloogi kuten isäkin. Lähdin kirkkoon nähdäkseni, mitä oli tullut hiljaisesta, kalpeasta pojasta, jonka joskus olin tavannut työskentelemässä äitinsä huoneessa. Saarnavirren jälkeen astui mustaan kauhtanaan puettu nuori mies saarnatuoliin, kumartui hiljaiseen rukoukseen ja viipyi siinä asennossa muutamia minuutteja. Minulla oli aikaa katsella häntä. Hän oli suurikasvuinen kuten isänsäkin, mutta pään muoto poikkesi niillä seuduin tavallisesti esiintyvästä tyypistä. Hänen kalpeiden kasvojensa piirteet olivat terävät ja jalot kuten etelämaisilla roduilla. Pitkät, tuuheat, mustat hiukset ulottuivat hartioille asti; hänellä oli ajattelijan, marttyyrin otsa. Kun hän alkoi puhua, vaikutti hänen syvän, soinnukkaan äänensä sävy minuun miellyttävästi. Mutta saarnan sisällys sai minun pian unohtamaan kaiken muun. Se ei ollut isän saarnojen hentomielistä siveysoppia eikä protestanttisen oikeauskoisuuden jäykkää, kylmää epämääräisyyttä. Se oli kuin raikas, kuohuva vuoripuro, josta kumpusi runoutta ja elähyttäviä ajatuksia. Siinä ihanteellisen sielun kirkas liekki ja mahtavan älyn voima yhtyivät arkailematta ankarintakaan arvostelua. Siinä oli nuori Herder, joka saarnatessaan evankeliumia, kehitti ihmiskunnan historian korkeimpia filosofisia aatteita. Minut valtasi syvä liikutus ja onni. Kotiin palattuani kerroin äidille kuulemastani ja sanoin hänelle syttyneenä: »Jos tuo nuori mies jää tänne, odottaa tätä pientä maata suuri tulevaisuus.»
Muutamia päiviä myöhemmin lähti äitini iltaseuraan; minä jäin kotiin. Entinen opettajani oli esittänyt hänelle poikansa, ja äiti oli yhtä ihastunut kotiin tullessaan kuin minä kirkosta palatessani. »Hän on nuoren miehen ihanne», vakuutti hän. Olin pahoillani, etten ollut lähtenyt mukaan, ja kuitenkin melkein toivoin, etten kohtaisi nuorta apostoliani puolueettomalla alueella. Hän oli jo saanut sijan mielikuvituksessani uuden totuuden intomielisenä profeettana. En enää sinä vuonna nähnyt häntä, sillä hän palasi takaisin yliopistoon.
Mutta minä tunsin, että minun täytyi luopua yksinomaan mietiskelevästä elämästäni päästäkseni käsiksi toimintaan. Pyhä iloni, jota tunsin maalatessani, oli mielestäni liian itsekästä, jos ei minulta riittänyt sääliä sitä kärsimystä kohtaan, jota näin kaikkialla ympärilläni ja jos ei tuo sääli, jossa nähdäkseni piili kristillisyyden sisin olemus, puhjennut teoiksi. Päätin koettaa saada aikaan jonkinlaisen työ-yhdistyksen köyhille. Puhuin tästä tuttavapiirini nuorille naisille. Sain osakseni olkapään kohauksia, epäiltiin yritykseni onnistumista. Sain kuitenkin pienen joukon innostumaan asiasta, ja me panimme alulle sangen yksinkertaisen yhdistyksen. Kokoonnuimme muutamia kertoja viikossa toistemme luona ja luovutimme aina tällöin yhdistyksen rahastoon niin pienen erän, ettei se kenestäkään tuntunut rasittavalta. Rahoilla ostimme työaineita. Saimme niiden lisäksi vapaaehtoisiakin lahjoja. Koolla ollessamme ompelimme kaiken vuotta vaatekappaleita köyhille ja jaoimme ne jouluiltana. Lapsuudestani asti olin pitänyt tätä sydämellisimmälle koti-ilolle pyhitettyä päivää, kuten sitä niin kauniisti Saksanmaassa vietetään, juhlana, jolloin on myöskin koetettava ilahuttaa köyhiä. Pieni yrityksemme onnistui yhä paremmin. Pian tahtoivat kaikki nuoret tytöt päästä seuraamme. Niukkoihin varoihin nähden eivät työn tulokset suinkaan olleet vähäpätöiset. Yhdistykseemme kuului myöskin nuoren apostolin kaksi sisarta. Tunsin vanhemman; hän oli kaunis ja hyvä, mutta ei ollut koskaan erityisesti kiinnittänyt mieltäni. Toinen sisar oli vasta äskettäin päässyt täysikasvuisten joukkoon. Hän oli minua paljon nuorempi ja olin tuntenut hänet vain lapsena. Selittämätön vetovoima, joka ratkaisee ihmiskohtalot, lähensi meidät heti alussa toisiimme ja koko seuran hämmästykseksi virisi välillemme sydämellinen ystävyys. Nuori ystävättäreni ei ollut nimittäin niin suosittu kuin hänen sisarensa, joka oli sangen miellyttävä olento. Nuorempaa pidettiin teeskentelijänä ja liioittelevana, kun hän, vaikka oli vasta seitsentoistavuotias, piti enemmän vakavista keskusteluista kuin tyhjänpäiväisestä lavertelusta ja oli vapaa ja välitön vain silloin, kun keskustelu kiinnitti hänen mieltään. Tavallisessa seurustelussa oli hän sitävastoin ujo, hiljainen ja saamaton. Ymmärsin häntä tässä kohden vain liiankin hyvin ja näin ihastuksella, miten rikas hänen sielunsa oli. Lyhyen ajan kuluttua oli hän minulle paljon läheisempi kuin vanhempi sisar. Hän puhui usein veljestään, jota intohimoisesti rakasti. Veli oli hänen kaikkensa ja sisaren rakkaus oli todellista palvomista. Olin mitä hartain kuulija ja nuoren apostolin kuva kävi minulle yhä kalliimmaksi. Häntä odotettiin yliopistosta kotiin keväällä. Sisar värisi onnesta tätä ajatellessaan, sillä veljen piti viipyä kauan. Hän aikoi valmistua teologiankandidaattitutkintoa varten.
Minäkin odotin häntä ilolla. Tiesin että hän toisi minulle uutta valoa; sitäpaitsi oli hän parhaan ystäväni jumaloitu veli.
Kun hän vihdoin oli saapunut, kutsuivat hänen sisarensa sisareni ja minut viettämään iltaa heidän luokseen. Olimme tuskin saapuneet sinne, kun ovi avautui ja veli astui sisään. Hän istahti viereeni ja keskustelu oli heti täydessä vauhdissa. Oli ihmeellistä, kuinka mielipiteemme kaikissa tärkeissä kohdissa olivat samanlaiset. Katselimme toisiamme kummastuneina, sillä toisen sanat näyttivät puhkeavan suoraan toisen ajatuksista. Lähtiessämme jäi hän seisomaan keskelle huonetta, ja hyvästi saneessani katseli hän minua kuin unessa.
Muutamia päiviä tämän jälkeen kutsuttiin hänet sisarineen meille minun pyynnöstäni. Silloin olin taas tuon sisällisen pakon vallassa, joka on pilannut minulta niin monta hetkeä elämässäni ja jolloin minun on mahdotonta olla välitön niin hartaasti kuin sitä haluaisinkin. Lopuksi keskustelimme kuitenkin lyhyen hetken kahden kesken ja keskustelumme esineenä oli hänen nuorempi sisarensa, jota hän nimitti vain Pienokaiseksi. Kiintymys, jota me molemmat tunsimme häntä kohtaan, teki minut kaunopuheiseksi. Puhuessani lämpimästä ystävyydestäni tunsin samalla, että veli tulisi kolmanneksi tähän liittoon, joka jo muodosti osan elämästäni.
Äitini ja sisareni päättivät mennä Herran ehtoolliselle. Tämä oli tapahtunut vain pari kolme kertaa tuon minulle niin tuskallisen päivän jälkeen, enkä vieläkään tuntenut itseäni rauhalliseksi tässä kohden. Tällä kertaa päätin saada asian ratkaistuksi. Käännyin entisen opettajani puoleen, jota olin tullut taas lähemmäksi hänen nuoremman tyttärensä ystävänä. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa tein peittelemättä selvää epäilyistäni ja arveluistani. Tunnustin, etten koskaan ollut ehtoollisessa tuntenut armon salaisuutta ja että lopuksi olin päässyt melkein siihen, että tätä juhlallista tapaa oli kai vain pidettävä sen suuren veljesseurakunnan vertauskuvana, johon Kristus tahtoi johtaa kaikki ihmiset ja jonka toteuttamiseksi hän kärsi ristinkuoleman. Pyysin häntä määräämään ajan, jolloin voisimme suullisesti puhella tästä asiasta. Hän suostuikin tähän, oli rakastettava kuten aina ennenkin, ei sanallakaan minua moittinut epäilyistäni, mutta ei myöskään antanut minulle varmaa mielipidettä asiasta. Aloin uskoa, ettei hänellä itselläkään sitä ollut. Vihdoin johti hän puheen toisiin seikkoihin ja kertoi minulle m.m., että hänen poikansa oli melkein aina kotona, hän kun ei viihtynyt entisten koulutoveriensa seurassa, jotka viettivät puolet ajastaan iltaseurassa biljardi- ja korttipelin ääressä.
»Hän on täysin oikeassa», sanoin minä.
»Kenties», arveli isä, »mutta tällä tavalla joutuu hän pian kokonaan eristetyksi muista. He alkavat vihata häntä, kun hän tahtoo olla muita parempi.»
»Entä sitten. Tässä tapauksessa on parempi olla yksinään ja vihattu.»
Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli äiti luokseni kirje kädessään ja sanoi: »Nyt saat kuulla jotakin oikein hauskaa.» Kirje oli isältä, joka ilmoitti minulle, että vanhimman veljeni vaimon täytyisi terveytensä vuoksi viettää talvea etelässä, ja kun veljeni ei voinut lähteä hänen mukaansa sinne, toivoi hän minua matkaseurakseen. Isäni oli suostunut tähän. Olin intohimoisesti kiintynyt tähän kälyyni, ja vaikka veljeni ja hän enimmäkseen elivät kaukana meistä, piti hänkin erityisen paljon minusta. Hän aikoi viettää talvea Provencessa ja palata pohjois-Italian kautta kotiin. Minä siis saisin matkustaa etelään, Italiaan! Lapsuudesta saakka oli Italia ollut unelmieni maa, ihmemaa, rohkeimpien toiveitteni päämaali. Olin vielä aivan pieni, kun muuan rakas ystävämme, henkevä taiteilija, joka oli kauan asunut Italiassa, sanoin ja kuvin esitti meille tämän maan ihmeitä; se oli kokonaan täyttänyt mielikuvitukseni. Samoihin aikoihin olin äidiltäni kuullut Goethestä ja oppinut pitämään häntä kunnioitettavimpana ihmisenä aikalaistensa joukossa. Tästä oli lapselliseen mielikuvitukseeni kutoutunut unikuva, joka säilyi koko lapsuuteni ilman että kerroin siitä kenellekään. Olin ajatellut jonkun onnellisen sattuman oikusta pääseväni Italiaan ja matkustavan! takaisin Weimarin kautta, jossa voisin istua Goethen jalkain juuressa; kuvittelin häntä jonkun itämaan viisaan näköiseksi. Kuullessani Goethen kuolemasta, tunsin sydämessäni katkeraa tuskaa; en pitkään aikaan voinut suostua ajatukseen, että niinkin suuren ihmisen täytyi kuolla ja että unelmani ei nyt voinut täyttyä. Nyt kuitenkin toteutuisi lapsellinen unelma puolittain. Sieluni saisi levittää siipensä ja lentää kaipauksen tuntemattomaan maahan, joka tuntui minusta oikealta isänmaaltani. Se oli liian ihanaa ollakseen totta, ja kuitenkin se oli totta. Olin hiljaa kuten aina elämäni valtavimpina hetkinä. Mutta minusta tuntui kuin se ihanne, jota kohden elämäni oli ollut ainaista pyhiinvaellusta, odottaisi minua siellä, tuossa kaukaisessa maassa, ja ojentaisi minulle kruunua pilvissä.
Ainoa tuskallinen seikka oli ilmoittaa tästä onnesta sisarelleni, elämäni tähänastiselle uskolliselle toverille, jonka kanssa olin jakanut kaiken, hyvän ja pahan. Hän otti kuitenkin uutisen vastaan herttaisen iloisesti ja alistuvasti, luonteensa mukaan, ja auttoi minua auliisti matkavalmistuksissa. Näissä puuhissa tunsin suuren onneni rinnalla, myöskin syvää haikeutta. Näin taas niin selvästi, kuinka suuresti minua perheessäni ja koko ystäväpiirissäni rakastettiin. Matkani herätti yleistä myötätuntoa. Kaksi päivää ennen lähtöäni viettivät Pienokainen ja hänen veljensä iltaa luonamme. He iloitsivat puolestani, mutta surivat lähtöäni ja olisivat tahtoneet seurata minua.
Vihdoin koitti eron hetki. Minun täytyi lähteä hyvin aikaisin aamulla postivaunuissa, sillä rautateitä ei niillä seuduin silloin vielä ollut. Äitini nukkui; en tahtonut häntä herättää säästääkseni hänet jäähyväishetken tuskalta, sillä hän erosi minusta kuitenkin raskaalla sydämellä, kun lähdin niin pitkälle. Italian matka oli siihen aikaan vielä vaarallinen. Hiivin hänen vuoteensa ääreen ja otin häneltä äänettömät jäähyväiset rukoillen palavasti, että Jumala siunaisi häntä. Sitten lähdin postitalolle, jonne uskollinen sisareni saattoi minua. Siellä tapasimme Pienokaisen ja hänen veljensä. Syleilin vielä kerran ystävääni, kättelin vielä kerran veljeä. Hän antoi minulle kukkavihon, johon oli sidottu kirje; osoitteen sijasta oli siinä seuraavat Tasson sanat: »I suoi pensieri in lui dormir non ponno.» (Hänen ajatuksensa eivät voi nukkua.)
Nousin vaunuihin kukkavihko ja kirje kädessäni ja minulla oli se tunne, että jokin hyvä jumal'olento siunasi minua. Muutaman tunnin kuluttua pysähtyivät postivaunut pienelle posti-asemalle, jossa matkustajat söivät päivällistä. Minä sen sijaan menin postitalon puutarhaan ja avasin kirjeeni. Se sisälsi runoja: jäähyväissonetin ja pitemmän runoelman, jonka hän oli sepittänyt erään keskustelumme ja sitä seuraavan, loistavassa auringonlaskussa tekemämme kävelymatkan jälkeen. Hänen henkensä silmien ohi olivat vaeltaneet pohjolan ankarat ajattelijat kuten näyssä — nuo miehet, jotka kovien taisteluittensa keskeltä aina olivat ikävöineet etelään, joka oli heille sopusoinnun ja täydellisen kauneuden vertauskuva, ikävöineet varsinkin Saksanmaassa, missä tämä kaipaus toistui jokaisessa syvässä, pyrkivässä luonteessa. Heidän vaeltaessaan etelää kohti antoi hän heidän ensin tervehtiä alppeja, joiden huiput hehkuivat auringonpaisteessa:
»Ihr Alpen seid gegrüsst, ihr ew'gen Mauern,
Die unsrer Erde Paradies beschützen;
Ihr Niegeseh'nen füllt mit heil'gen Schauern
Ein Herz, das Schnee und Wolken möchte fragen
Und Antwort lesen möcht' im Sturm und Blitzen.»
[Terve, alpit, se ikuiset muurit,
jotka suojelette maista paratiisiamme.
Te näkemättä jääneet, täytätte pyhällä väristyksellä
sydämen, joka tahtoisi kysellä lumelta ja pilviltä
ja vastauksen lukea myrskyssä ja salamoissa.]
Lopussa puhui hän siitä, kuinka hänenkin parhaat tähtensä olivat viitanneet hänelle tietä etelään, viimeinenkin, joka tuskin oli ehtinyt nousta ja nyt jo riensi etelään loistaakseen siellä.
»Doch flüstert sie mir zu: Ich ziehe gern.
Ja, du hast recht, den Winter lass' dem Norden,
Mich lass mit Wort und Tat den Süd verdienen.»
[Kuitenkin kuiskaa tyttö minulle: Lähden mielelläni.
Niin olet oikeassa, talvi jätä Pohjolalle
ja minun salli sanoin ja teoin ansaita etelä.]
On mahdotonta sanoin kuvata suunnatonta, hiljaista onnentunnetta, joka valtasi minut tämän kirjeen luettuani. Se oli rauhaa kesken kiihtymyksenkin, kirkasta iloa ilman kiihkeitä toivomuksia — se oli kuin kevätaamu, jolloin kaikki on tuoksua ja sopusointua ja toivoa kesästä, joka seuraa.
Saavuttuani kaupunkiin, jossa minun ja seurassani matkustavan naisen piti olla yötä, kirjoitin hänelle vastauksen, runomuotoisen myöskin, jonka lähetin hänen sisarelleen pyytäen tätä toimittamaan sen perille.