14. ETELÄ.
Saavuttuani kälyni luo lähdimme heti matkalle etelää kohden. Matkaseurueeseemme kuului paitsi kälyäni, hänen kaksi kaunista, viisasta poikaansa, heidän kasvattajansa, minä, kamarineiti ja palvelija. Mahduimme koko joukko suuriin matkavaunuihin, jotka olivat varustetut kaikenlaisilla mukavuuksilla; olimme niissä kuin kotonamme ja saatoimme pysähtyä, milloin halutti. Tämä oli varmasti miellyttävin matkustustapa. Rautateillä saattaa olla etunsa, mutta jos tahtoo todella nauttia matkustuksesta kauniin seudun läpi, täytyy kulkea omissa vaunuissaan, olla oma herransa eikä kiusaantua höyrykoneen raivottarista, konduktööreistä sekä vieraiden ja usein vastenmielisten ihmisten ikuisesta edestakaisin liikkumisesta. Liikkuvassa pienessä kodissamme vallitsi mitä iloisin mieliala. Poikien hilpeä puhelu, henkevät kysymykset ja viisaat huomiot ilahuttivat mieltämme, samoin palvelijoiden lapsellinen ihmetys, jolla he suhtautuivat kaikkeen näkemäänsä uuteen. Opettaja lisäsi myöskin osaltaan yleistä hilpeyttä. Hän oli omituinen olento ja aito saksalainen. Koti oli ollut köyhä ja hän oli saanut kasvatuksensa eräässä seminaarissa; senjälkeen oli hän ankaralla työllä ja suurilla kieltäymyksillä ansainnut sen verran, että oli voinut opiskella teologiaa eräässä yliopistossa. Ei ole surkuteltavimpia olioita Saksanmaassa kuin poloiset teologian ylioppilaat, joiden päätettyään opintonsa täytyy usein odottaa kahdeksan ja kymmenenkin vuotta, kunnes saavat niukan toimeentulon. Tämäkin kandidaatti oli odottanut kymmenen vuotta turhaan. Hän oli tänä aikana elättänyt itseään opetustyöllä ja kun hän oli monipuolisesti sivistynyt mies ja luonteeltaan moitteeton, oli kälyni ottanut hänet poikiensa opettajaksi. Mutta näistä hyvistä ominaisuuksista huolimatta oli hänen käytöksessään uskomatonta kömpelyyttä, sitä naurettavampaa, kun hänessä oli suuri annos itserakkautta. Hänen arka kohtansa oli se, että hän luuli itseään runoilijaksi. Hän kirjoitti nimittäin alituisesti runoja, ei ainoastaan omaksi ilokseen, vaan saadakseen myöskin kunniaa parnassolla. Hän esitti itse runojaan ja niiden kuuleminen oli kerrassaan tuskallista, sillä kuulija sai koko ajan ankarasti taistella nauruaan vastaan.
Bernissä näin ensi kerran alpit. Kumarsin näiden ihanien maan jättiläisten majesteettia ja tunsin itseni sitä vapaammaksi ja iloisemmaksi mitä suuremmaksi ja mahtavammaksi luonto ympärilläni kävi. Kauhunkuvat ja synkät näyt, jotka ennen olivat minua vaivanneet, olivat kuin pyyhkäistyt pois. Minua kiusasi vain se, etten aina voinut nauttia omalla tavallani. Erinäiset muodolliset seikat vaativat nimittäin myöskin osansa — niinpä meni aina pitkä aika aterioimiseen, kun ulkona ihana auringonlasku loi hohdettaan kauniille maisemalle tai olisi voinut käydä katsomassa taulukokoelmaa tai muuta nähtävyyttä. Olisin mielelläni viipynyt kauan esineen luona, joka minua miellytti, ja oikein vaipunut sitä katselemaan, mutta opettaja, jolla oli kello toisessa ja matkakäsikirja toisessa kädessä, ei antanut minulle rauhaa. Olimme tuskin päässeet jonkun nähtävyyden ääreen, kun hän jo katsoi kelloaan ja huusi säikähtyneenä: »Ah, Herra Jumala, meillä ei ole enää minuuttiakaan aikaa!» ja riensi lyhyin askelin toiseen paikkaan, josta huomautettiin kirjassa.
Kun olimme kulkeneet Sveitsin läpi ja tehneet ihanan matkan Rhône-virtaa myöten, saavuimme Hyèresiin Provencessa, jossa aioimme talvehtia.
Hyères oli siihen aikaan ruma pieni kaupunki, jonka melkoisen suuri maakaistale erotti merestä. Tämä maakaistale on kokonaan oranssipuutarhojen peitossa ja päättyy toisella puolella hiekkaiseen tasankoon, johon meri pääsee vain vaivoin tunkeutumaan muodostaen ikäänkuin suota ja lätäkköjä. Kun emme vielä tunteneet oikeita teitä, näin meren ensi kerran tältä taholta. Se teki luonnollisesti minuun mitä surullisimman vaikutuksen. Olin usein unelmissani halannut nähdä meren ja kuvitellut sitä kaiken ylevän, loppumattoman ja majesteetillisen vertauskuvaksi. Nyt näytti se minusta pieneltä ja rumalta. — Olimme marraskuussa; ilmat olivat koleita, seutu ei esiintynyt edukseen, ei mikään siinä kyennyt niin mahtavasti vaikuttamaan mielikuvitukseeni kuin Sveitsin alpit. Majatalo oli kylmä ja epämiellyttävä. Kehnosti varustetut talot, matottomat kivilattiat, kamiinit, joita ensi kerran näin ja joissa polttopuina käytettiin pieniä kimppuja viiniköynnöksen oksia, inhoittava mistral-tuuli, joka ensimäisinä päivinä puhalsi lakkaamatta — kaikki tuo oli omiaan masentamaan mielen eikä tuntunut erittäin lupaavalta.
Opettaja, joka oli varustautunut parhaansa mukaan oppiakseen ja nähdäkseen kaiken, oli toimeliaisuudessaan hankkinut myöskin suosituskirjeitä muutamille kaupungin merkkihenkilöille. Ilmoittamatta mitään kälylleni, oli hän jo heti ensimäisenä päivänä käynyt näiden luona, ja tästä johtui, että seuraavana päivänä ilmestyi luoksemme kaksi naista, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi ja tarjosivat palvelustaan. Kohteliaisuudestaan huolimatta tekivät he kuitenkin epämiellyttävän vaikutuksen kälyyni. He olivat aitoa maalaista porvarisväkeä ja kun heidän kasvatuksensa oli ollut sen mukaista ja he olivat äärimmäisen uteliaita ja lavertelevia, tekivät he meille epähienoja kysymyksiä ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Meillä on joukko hyviä ystävättäriä, tämä täytyy kertoa heille. Mutta kun he tämän ohessa yhä tarjosivat palvelustaan, täytyi olettaa, että he aikoivat usein käydä meitä tervehtimässä. Kälyni suhtautui aina sangen pidättyväisesti uusiin tuttaviin eikä ollut vähääkään mielissään tästä hyökkäyksestä. Hän nuhteli opettajaa, joka suuresti pahastui siitä. Oleskelumme etelässä ei siis alkanut ollenkaan hyvillä enteillä ja minä aloin tuntea syvää koti-ikävää ja ajattelin haikealla kaipauksella rauhallista koti-elämäämme, ystäviäni ja kaikkea sitä rakkautta, joka kotona minua ympäröi. Tämä hirveä tuska kalvoi minua useamman viikon, olin kuin kuumeessa ja ajattelin, että rakkaus on sydämen todellinen etelämaa.
Vähitellen hälveni kuitenkin tuskallinen ikävä ja etelä alkoi avautua minulle. Olimme vuokranneet mukavan asunnon niin sanotulla Palmutorilla, josta oli ihana näköala oranssilehtoihin, niitä kehystäville vuorenkukkuloille, merelle ja Hyèresin saarille. Meri näyttäytyi nyt minulle toisessa valossa kuin ensi kerroilla. Näin sen tummansinisten aaltojen murtuvan kallioita ja luotoja vasten, joita peitti rehevä kasvullisuus, kukkivat myrtit ja pensaankorkuinen kanerva. Harhailin kukkuloilla pinjapuiden keskellä, joiden hauraiden oksien pitkät neulaset soivat tuulessa kuin eolinharput ja joiden välistä äkkiä avautui vapaita, ihania näköaloja. Välistä vaelsin sisämaahan päin yli kukkuloiden ja läpi ihastuttavien laaksojen, joissa ikuisesti viheriöitsevät tammet, joiden runkoja sirot köynnöskasvit kiertelivät, muodostivat vihreän lehtikatoksen kedon kukkaismaton yli. Tai lepäilin minä kirkkaiden vuorivirtojen partaalla näiden rientäessä merta kohden syleillen pieniä saaria, joilla kasvaa villinä punaista ja valkoista oleanteria — paratiisillisia paikkoja, joiden rauhaa ja hiljaisuutta ei ihminen hurjine intohimoineen tunnu koskaan häirinneen.
Nyt vihdoinkin osoittautui etelä sellaiseksi kuin olin uneksinut. Tämän luonnon näkeminen täydensi minulle opettajani tauluista saadun käsityksen. Käsitin vihdoin täydellisesti puhtaan kauneuden ihanteen, joka on olemassa vain itseään varten ja ilmenee muodon täydellisyytenä, kuten myöskin kreikkalainen henki sen käsitti vastapainoksi keskiajan transcendentaliselle käsitykselle, jota aikaisemmin olin yksinomaan pitänyt arvossa. Piirustaessani yhä luonnon mukaan ja tutkiessani sen pehmeitä kauneusviivoja ja valon ja värien vaihtelua, käsitin, kuinka kaikki siinä saarnaa sopusuhtaisuutta — sana, joka oikeastaan sisältää kaiken henkisen ja sielullisen kauneuden määritelmän. Näin henkeni silmillä Olympolle kokoontuvan olentoja, joiden kauneus oli iloisenvakaata, ikuisia tyyppejä, jommoisia vain Feidiaan tai Praxiteleen fantasia on luonut. Näin ihmeellisten temppelien kohoavan, jotka henkevöittävät itse kivenkin, ja sopusointuisuudellaan täydentävät maiseman sopusoinnun, ja tunsin itseni vakuutetuksi siitä, ettei henki taistele materiaa vastaan, vaan kirkastaa sen ja luo siihen sielun.
Sitäpaitsi sain myöskin miellyttäviä tuttavia. Väsymätön opettajamme keksi erään saksalaisen musiikkimiehen, joka terveytensä tähden oleskeli Hyèresissä, oli todella lahjakas ja sävelsi kauniita lauluja. Hän kävi usein luonamme iltaisin ja säesti minua. Kälyni rakasti liian paljon musiikkia ollakseen näitä käyntejä vastaan. Näistä illoista muodostui minulle todellisen tyydytyksen lähde, sillä laulaminen on aina ollut suurimpia taiteellisia ilojani. Se vain oli epämiellyttävää, että taiteilijaparka koetti maksaa kiitollisuuden velkaansa ottamalla laulujensa sanoiksi opettaja-runoilijamme sepustuksia; hänen runottarensa oli nimittäin täällä eteläisen taivaan alla käynyt pelottavan hedelmälliseksi. Runoilija oli ylen onnellinen, kun häntä näin tulkittiin, ja oli sanomattoman hullunkurista nähdä hänen kuuntelevan säveltäjän kauniita lauluja, jotka säestivät hänen kehnoja sanojaan. Hän seisoi tavallisesti nojaten kamiinia vasten kädet ristissä rinnalla, silmät maahan luotuina ja tyytyväinen hymy huulilla! Poloinen runoilija! Jospa hän olisi tietänyt, miten hänen julkeutensa milloin suututti, milloin nauratti minua.
Mutta hänen valloitushaluinen henkensä ei pysähtynyt tähän. Hän oli antanut esittää itsensä pormestarin rouvalle, joka oli saksatar ja saanut hänet joka sunnuntai pitämään kodissaan protestanttisia jumalanpalveluksia sekä maanmiehilleen että muukalaisillekin. Näissä tilaisuuksissa saarnasi opettajamme ja säveltäjä johti laulua. Pormestarin rouva oli ankara protestantti ja riemuissaan siitä, että katolisessa ympäristössään oli löytänyt tällaisen uskon ankkurin. Opettajan yhteiskunnallinen asema oli turvattu. Pormestarin rouva oli kaupungin ensimäinen nainen ja upporikas. Hän kohteli opettajaamme kuin Messiasta ja palvoi häntä siinä määrin, että tämä oli menehtymäisillään itserakkauteensa. Pormestarin talossa varustettiin eräs sali kirkoksi ja sinne hankittiin alttari ja urut. Seurakunta oli suurilukuinen. Kävin siellä poikien kanssa melkein joka sunnuntai enemmän laulun kuin saarnan takia; kälyni teki meille seuraa mikäli hänen terveytensä salli. Tutustuin näissä tilaisuuksissa ennenkaikkea talon naisiin sekä kahteen Strassburgista kotoisin olevaan sisareen, jotka viettivät täällä talvea vanhemman sisaren, nuoren kauniin lesken, terveyden vuoksi. Kiinnyin pian lämpimästi nuorempaan sisareen. Oli vaikea sanoa, mikä hänessä veti puoleensa, sillä hän ei ollut niin kaunis kuin sisar. Mutta häneen täytyi mieltyä, kun hänet vain näki, sillä hänen kalpeista kasvoistaan ja tummista silmistään kuvastui »suurten mysteerioiden» sielu kiehtoen koko elämän ajaksi sen, joka sitä rakastaa. Hän oli vasta kahdeksantoistavuotias, perinpohjin sivistynyt tyttö, perehtynyt kasvioppiin, piirusti erinomaisesti ja soitti hyvin pianoa. Hän kävi vielä uskonnollisissa asioissa taistelua, jonka minä olin jo suorittanut. Vertaillessani itseäni häneen, tunsin, kuinka etäällä jo olin siitä mystillisestä sieluntilasta, joka kaipaa suoranaisia ilmestyksiä. Hän oli saanut käsiinsä kirjan, jonka oli kirjoittanut muuan Sveitsin kuuluisimmista protestanttisista saarnaajista ja siitä luuli hän löytäneensä totuuden. Tämän vuoksi hän kirjoitti hänelle ja paljasti koko sielunsa tuolle ankaralle, kuuluisalle miehelle. Mutta hänen sielussaan oli, kuten minunkin, vielä muita mahtavia, oikeutettuja tarpeita, joiden tähden hän sai käydä katkeria taisteluita. Sisarukset olivat vuokranneet muutamia huoneita pormestarin talosta. Paulinella — se oli ystävättäreni nimi — oli vapaa pääsy talon niihin huoneisiin, joissa flyygeli ja urut sijaitsivat ja joissa ei tavallisesti kukaan oleskellut. Saapuessani hänen luokseen tapasin hänen usein jommankumman soittokoneen ääressä soittamassa vakavaa musiikkia, kuten Bachia ja Beethovenia, harvinaisella ymmärtämyksellä. Musiikki vaikutti häneen niin, että hän usein soittaessaan vuodatti kyyneleitä. Joskus, kun hänen sydämensä oli liian täysi, lankesi hän polvilleen, kätki kasvot molempiin käsiinsä ja itki katkerasti. Ymmärsin häntä täydellisesti tällaisina hetkinä, mutta vielä enemmän rakastin häntä hetkinä, jolloin nuoruus ja hänen suuri älynsä saavat voiton tunteellisuuden kuiluista. Silloin oli hän miellyttävin olento mitä ajatella saattaa. Tällainen oli hän tavallisesti pitkillä, yhteisillä retkillämme. Löydettyämme kauniin paikan meren rannalla, korkealla kukkulalla tai muualla, asetuimme rauhassa nauttimaan. Keskustelimme tuttavallisesti tai teimme työtä, sillä emme koskaan lähteneet ulos ilman piirustustarpeitamme. Nautimme tällaisina hetkinä täysin siemauksin nuoruuden ja jalon ystävyyden onnea. Miten ihania olivatkaan nuo rikkaan, täyteläisen ja todella vapaan elämän hetket!
Omistimme kaiken: korkeat henkiset harrastukset, tulisen pyrkimyksen, ihastuttavat ympäristöt, rajattoman vapauden. Turhanpäiväiset sivuseikat, jotka niin usein pilaavat parhaat hetket, eivät luoneet varjon rahtuakaan mieleemme. Toiveet, levottomuus, epäilys, katumus — kaikki oli hälvennyt. Pelkkä oleminen tuotti tyydytystä ja usein oli minulla vain yksi ainoa toivomus: autuaasti sulautua elämänkaikkeuden sopusointuun ja viattomuuteen.
Mutta luonto ei ole kuitenkaan suonut ihmisten, jotka ovat täällä syntyneet, kehittyä yhdenmukaisesti tämän sopusoinnun kanssa, kun se on heidän vereensä pannut niin tulisten intohimojen ituja, että se yllyttää heitä tihutöihin ja leppymättömään vihaan. Näin tästä pelottavia esimerkkejä. Tosin ei voi tietää, mitä järkevä ja lempeä kasvatus tekisi näistä ihmisistä, sillä heidän kyvykkäisyytensä on suuri; kiinnyin heihin hartaasti. Yksinäisillä kävelyretkilläni tutustuin maalaisiin, heidän tapoihinsa ja tarpeisiinsa ja pian olin niin yleisesti tunnettu, että useamman kuin kerran — kun olin eksynyt oudoilla teillä — kuulin nimeäni huudettavan, ja joku lapsi, talonpoika tai vaimo opasti minut oikealle polulle. Etenkin pääsin heidän suosioonsa maalaamalla heistä muotokuvia. Muun muassa olin maalannut kaksi sievää sisarusta ja lahjoittanut toiselle heistä kuvansa, jonka hän lähetti sulhaselleen Touloniin. Muutamia päiviä tämän jälkeen tulivat he luokseni tuoden minulle suuren korillisen appelsiineja, joiden peitteenä oli hurmaavia kukkasia. Pohjolassa olisi tämä ollut kallis lahja, mutta tässä siunatussa seudussa on köyhälläkin antamista vastalahjaksi rikkaalle. Tämä rakastettava teko asetti tyttöset minun tasalleni, ja näin sen hyvillä mielin. Vastasin heidän vierailuunsa. Heidän asuntonsa oli samanlainen kuin maan köyhälistön yleensä: pieni viheliäinen makuukamari ja arkihuoneena talon pihamaa, jota kaunisti avomaassa kasvava appelsiinipuu. Sisarukset istuivat pihassa ompeluksineen. Oli tammikuu, jolloin pohjolan köyhälistö hytisee jäätyneillä kaduillaan, kylmissä ullakkohuoneissaan tai kosteissa kellareissaan. He eivät olleet vähääkään hämillään odottamattomasta vierailustani, vaan tarjosivat minulle siron kohteliaasti puutuolin istuimeksi ja puhelivat hauskasti ja älykkäästi tuhansista pikkuseikoista, vaikkakin tunnustivat, etteivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa.
Pieni protestanttinen seurakuntamme päätti käydä herran ehtoollisella. Opettajamme avuksi saapui Toulonista protestanttinen saarnaaja. Tällä kertaa ei minkäänlainen tuska häirinnyt rauhaani ja tehnyt minua arvottomaksi ottamaan osaa veljeysateriaan. Päinvastoin tunsin kirkonmenon jälkeen vetäytyessäni huoneeseeni sellaista rauhaa, että sydämeni oli kuin täynnä viehättäviä sointuja.
Ranskalainen saarnaaja vaati virkaveljeään kerran käymään Toulonissa, jolloin hänellä oli tilaisuus saarnata rangaistusvankilan saksalaisille vangeille. Tämä suostui luonnollisesti ilomielin. Päätettiin, että Pauline, molemmat pojat ja minä lähtisimme mukaan. Olin Hyèresiin matkustaessamme käynyt Toulonin vankilassa ja sen onnettomien asukkaiden näkeminen oli minua syvästi surettanut ja nöyryyttänyt senvuoksi, ettei heidän alennustilaansa ollut syynä ainoastaan rikos, vaan myöskin inhimillinen oikeus, joka älykkäällä julmuudella on valinnut vangeille kaksivärisen, keltaisen ja punaisen puvun ja täydentänyt sen kahleilla tekemättä useinkaan minkäänlaista eroa hairahtuneen ja parannukseen mahdollisen poloisen sekä ihmisyytensä menettäneen rikoksentekijän välillä. Näin silloin ensimäistä kertaa tuollaisen rangaistuslaitoksen ja mieleeni nousi kysymys, oliko yhteiskunnalla oikeus rangaista tuolla tavalla, eikö se itse ollut syypää rikoksiin, joista se rankaisi ja vastasiko tällainen rangaistustapa tarkoitustaan? Olin tuskin uskaltanut luoda silmiäni noihin onnettomiin pelosta, että varomaton tai utelias katse nöyryyttäisi heitä vielä enemmän. Tunsin heitä kohtaan sanomatonta sääliä ja odotin suurella osanotolla edessämme olevaa toimitusta. Rangaistusvangeille oli varattu asuntoja vanhaan sotalaivaan, jonka kajuutasta oli muodostettu kappeli. Siellä tapasimme noita onnettomia viiden kuudenkymmenen paikkeilla, useimmat heistä olivat kotoisin Elsassista. Opettaja oli sangen liikutettu ja teki voitavansa saadakseen muut samaan mielentilaan. Hän tehosti kristinuskon kauneinta puolta julistaen tälle tuomitulle ihmisjoukolle, että on olemassa oikeus, joka voi armahtaa ihmisten hylkimiä, ja että tämän armahduksen saaminen on Jumalan ja ihmisten välinen asia, kokonaan riippumaton maailmasta; sanoipa hän niinkin, että vangin puku voi muuttua kunniavaatetukseksi Jumalan edessä, kun sen alla sykkii puhdistunut sydän.
Muutamien onnettomien kasvoille oli syttynyt kirkastuneen toivon hohde, joka oli sanomattoman liikuttava. Saarnan jälkeen oli meillä lupa puhutella vankeja. Siellä oli m.m. hyvään perheeseen kuuluva nuori saksalainen, joka oli opiskellut ja tunsi useita, opettajallemmekin tuttuja saksalaisia professoreja. Hän oli palvellut Algierin muukalaislegionassa ja hoitanut rykmentin rahastoa. Heikkona hetkenä, kuten hän itse sanoi, oli hän ottanut rahaa huostassaan olevasta rahastosta toivoen voivansa sen myöhemmin maksaa takaisin. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, tuli asia ilmi ja hänet tuomittiin kymmeneksi vuodeksi rangaistusvankilaan. Viisi vuotta oli kulunut tästä kauheasta ajasta ja hän oli koko ajan käyttäytynyt niin moitteettomasti, että pastori ja johtajat olivat jo lähettäneet Pariisiin anomuksen hänen rangaistusaikansa lyhentämisestä. Tähän voidaan nimittäin suostua, jos syyllinen todellisella parannuksella sovittaa rikoksensa. Joka viisi vuotta on ollut rangaistusvankilassa turmeltumatta ja päinvastoin edistynyt hyvässä, on tosiaan armahduksen arvoinen. Olimme puheissa muidenkin kanssa, joiden useinkin sangen lapselliset tunnustukset meitä liikuttivat. Niinpä sanoi meille muuan elsassilainen talonpoika lapsellisen yksinkertaisesti: »Löin vihapäissäni eukkoni kuoliaaksi ja täällä saan nyt istua elinaikani. Olisinpa ajoissa saanut kuulla kaiken sen hyvän, mitä meille nyt neuvotaan, en ehken koskaan olisi tehnyt pahaa.»
Jätimme heidät vihdoin luvattuamme lähettää heille saksalaisia raamattuja — ainoa, minkä luulimme voivamme tehdä heidän puolestaan.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme aikoneet viettää osan ajastamme Hyèresissä ja osan pohjois-Italiassa, mutta luovuimme siitä ja päätimme asua koko ulkomailla olo-ajan Hyèresissä. Surin Italiaa, mutta iloitsin jäädessämme Hyèresiin, jossa viihdyin yhä paremmin ja sain uusia, miellyttäviä tuttavia. Muuan näistä, iäkäs vallasnainen, oli minulle erittäin ystävällinen ja tutustutti minut erääseen ranskalaiseen, jonka asunto oli samalla torilla kuin meidänkin. Tämä oli vanhaa ylimyssukua, vielä nuori, mutta halvattu, niin että pääsi vain vaivoin kävelemään. Hän oli upporikas ja saattoi kaikilla mahdollisilla tavoilla lievittää tilaansa. Hänellä oli kaunis talo, mainio kirjasto ja viehättävä puutarha, jossa hän kamaripalvelijansa taluttamana tai rullatuolissa kulkien, nautti raitista ilmaa. Hienosti sivistynyt, henkevä pariisitar oli hänen esilukijanaan ja hoiti samalla emännän tehtäviä, kun hänellä oli vieraita, joista hän suuresti iloitsi. Nuori ylimys oli sivistyneimpiä, henkevimpiä ihmisiä, mitä koskaan olen tavannut. Hän oli aikaisemmassa nuoruudessaan ja ollessaan vielä terve, matkustellut Saksassa, tunsi sen huomattavimmat persoonallisuudet, ihaili saksalaista kirjallisuutta yli kaiken ja kunnioitti ennen kaikkea Goetheä, jonka tuttava hän oli ollut. Olin haltioissani tavatessani ranskalaisen, joka antoi niin rajattoman arvon saksalaiselle hengelle ja ymmärsi sitä niin täydellisesti. Sitäpaitsi oli hänellä tuo loistava, ritarillisen kohtelias käytöstapa ja hienostunut äly, josta entisajan ranskalaiset olivat kuuluisia, ennenkuin porvarisvalta hävitti ranskalaisen rakastettavuuden. Hän oli minulle erinomaisen hyvä, salli minun vapaasti käyttää kirjastoaan, lähetti joka päivä kukkia puutarhastaan ja pyysi minua niin usein kuin mahdollista viettämään iltaa siellä. Hänellä oli oma pieni, hienostunut seurapiirinsä. Sen tähtenä oli nuori ranskatar, jota oli kohdannut kova onnettomuus: hänen miehensä oli menettänyt järkensä. Hän asui nyt Hyèresissä, eräässä meren rannalla sijaitsevassa huvilassa vanhan setänsä ja pienen tyttärensä kanssa, jonka raju, oikullinen luonne oli omiaan herättämään pelkoa, että tyttö joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin isä. Äiti oli perin miellyttävä ihminen ja soitti erinomaisesti. Soittelimme usein iltakaudet sairaan ystävämme luona, joka intohimoisesti rakasti musiikkia. Minä lauloin ja ranskalainen rouva soitti. Ne olivat nautintorikkaita hetkiä, sillä hän harrasti vain parasta musiikkia ja tässä pienessä Ranskanmaan rajaseudussa esitti ranskalainen Beethovenia niin täydellisesti, että vain harvoin olen sellaista kuullut.
Eräänä päivänä kutsui muuan sikäläinen perhe esilukijatar-neidin ja minut tanssiaisiin, jotka kuninkaan syntymäpäivänä pidettiin Toulonin amiraliteetissa. Siihen aikaan kuljettiin vaunuilla Hyèresista Touloniin kahdessa tunnissa. Kun saavuimme perille, olivat amiraliteetin salit jo täynnä ihmisiä. He tungeksivat parvekkeille ja ikkunoihin nähdäkseen ilotulitusta ulkona. Sitten palattiin loistaviin saleihin tanssimaan. Amiraali oli erittäin rakastettava ja antoi erään adjutanttinsa toimeksi esittää meille tanssittajia ja tehdä yleensä voitavansa saadakseen juhlan tuntumaan meistä juhlalta. Adjutantti suoritti tehtävänsä kaikella kunnialla ja toimitti ympärillemme niin paljon tanssittajia, että ehdimme tuskin hengähtää. Ranskalaiset meriupseerit olivat sangen hauskannäköisiä aistikkaissa univormuissaan ja heidän joukossaan oli hienoja, sivistyneitä, rakastettavia ihmisiä niin että tanssin ilokseni. Niihin aikoihin oli polkka vielä verrattain harvinainen tanssi Ranskassa, eivätkä useimmat naiset sitä osanneet. Minä olin sitä jo tanssinut Saksassa kaikkina mahdollisina muunnoksina. Sain sattumalta tanssittajakseni erään meriupseerin, joka hiljattain oli käynyt Saksassa ja oppinut sitä siellä. Muut parit, jotka olivat tottumattomampia kuin me, herkesivät tanssimasta. Ympärillemme muodostui suorastaan piiri katselijoita ja meille sateli ihailevia ja imartelevia huudahduksia. Olin hiukan huumaantunut. Hieno, loistava juhla, kohteliaisuudet ja ylistely, jota sain osakseni, tuottivat minulle miellyttävää tyydytystä. Vihdoin neljän aikana aamulla nousimme vaunuihin ja lähdimme isäntämme ja tanssittajiemme estelyistä huolimatta. Esilukijatar ja minä palasimme yksinämme, ystävämme jäivät Touloniin. Hän oli luonteeltaan mustasukkainen ja pilkallinen ja kiusotteli minua koko ajan »valloituksistani», kuten sanoi. Kun olin vaiti, vaipui hän pian syvään uneen. Elin vielä kerran uudelleen äskeiset hetket ja minun täytyi tunnustaa, etten koskaan ollut nähnyt loistavampia tanssiaisia ja ettei minua koskaan ollut niin paljon huomattu. Mutta mitä enemmän tuota ajattelin, sitä tyhjemmältä ja ontommalta se tuntui. Tanssi menetti äkkiä kaiken viehätyksensä, ja kohteliaisuudet, joita minulle oli tuhlattu, tuntuivat mauttomilta ja mitättömiltä. Lähenimme Hyèresiä. Aurinko nousi majesteetillisena merestä, joka lepäsi vielä tummana kuin kuparikilpi, mutta muuttui vähitellen purppurankarvaiseksi, mikäli elon antajatar säteilevän kehän ympäröimänä nousi korkeammalle. Katselin tuota riemukasta näkyä silmät puoleksi ummessa, kykenemättömänä siitä nauttimaan, sillä olin lopen uupunut. Silloin selveni minulle varmana ja epäämättömänä eräs seikka: seuraelämän ilot, jotka tähän saakka olivat houkutelleet ja viehättäneet minua, olivat nyt menettäneet kaiken merkityksensä elämässäni, niiden tenhovoima oli lauennut kuten liian kypsä hedelmä putoaa puusta. Vastaisuudessa en enää tavottelisi »suuren maailman» iloja enkä tanssisi.
Pauline, joka oli nuhdellut minua siitä, että olin lähtenyt, tanssiaisiin, ei käsittänyt minussa tapahtunutta mielenmuutosta. Hän piti näiden tanssiaisten tulosta askeettisen hengen voittona.
Sairas ystävämme kiusotteli minua menestyksestä, josta esilukijatar oli hänelle kertonut. Hymyilin ja annoin hänen puhua, sillä tiesinhän, mitä se oli minulle merkinnyt. Etsin jatkuvasti hänen henkevää seuraansa niin usein kuin mahdollista.
Surulla näin eron hetken vihdoin lähenevän. Uudet ystäväni, etelän viehättävä kauneus, piirustukseni luonnon mukaan — kaikki tuo täytyi jättää ja se koski minuun syvästi. Tuttavamme rukoilivat meitä siirtämään matkamme tuonnemmaksi, mutta kälyni ikävöi miehensä luo, sitäpaitsi ei hän koskaan luopunut ennen tekemästään päätöksestä.
Ei ollut siis muuta neuvoa kuin tyytyä tämän rikkaan ajan muistoihin. Muutamia päiviä ennen lähtöämme kutsui sairaan ystävämme seurapiiriin kuuluva ranskatar minut vielä eräänä iltana huvilaansa koko yöksi. Suostuin ilomielin, sillä olin suuresti kiintynyt tähän naiseen ja otin lämpimästi osaa hänen kohtaloonsa. Hänen huvilansa sijaitsi viehättävällä paikalla. Välimeren aallot loiskivat puutarhan muureja vasten. Muilta puolilta saartoivat sitä viheriöitsevät kukkulat muodostaen sille ikäänkuin pesän ihanien kasvien, tuoksujen ja kukkasten keskelle, joiden yllä palmut huojuttelivat solakoita oksiaan. Asuinhuoneen parvekkeelta oli näköala merelle ja saarille; siellä kiipeili köynnösruusuja pitkinä kiehkuroina ja puiston puissa lauloi lukemattomia satakieliä. Huonetta valaisi vain katosta riippuva kristallilamppu, jonka hento, salaperäinen valo sekaantui yön tuoksuihin ja ääniin. Tämän viehättävän tyyssijan emäntä istuutui flyygelin ääreen ja soitti Bachin ja Beethovenin musiikkia, sitten lauloin minä Marcellon virsiä ja muuta ihanaa ja myöhälle yöhön viivyimme toistemme luona tässä runonkylläisessä, rauhallisessa tunnelmassa.
Vietin vielä kokonaisen päivän Paulinen kanssa, illan sairaan ystävämme ja hänen seurapiirinsä parissa, sitten otin syvästi liikutettuna kaikilta jäähyväiset.
Aikaisin aamulla seisoivat suuret vaunumme hevosineen lähtövalmiina oven edessä. Katsahdin vielä kerran ikkunastamme merta, saaria, oranssilehtoja, sairaan ystävämme taloa, Paulinen asuntoa. Kaikki säteili aikaisen aamun ensi tuoksuissa ja ruusuisessa hohteessa. Siunasin mennyttä aikaa ja kesken kaihon asui syvimmällä mielessäni suuri tyydytyksen tunne kuten rukous. Seurasin vihdoin muita, jotka jo nousivat ajopeleihin. Vaunujen vieressä seisoi sairaan ystävämme kamaripalvelija, joka viime terveisiksi herraltaan ojensi minulle ihastuttavan kukkavihon. Pois vierivät vaunut, silmäni kylpivät kyynelissä, oleskeluni etelässä oli päättynyt.