15. KOTIINPALUU.

Paluumatkamme kävi Dauphinén, Savoijin ja Sveitsin kautta. Juuri viikkoa jälkeen sen ihanan päivän, jonka olin viettänyt suloisen ranskattaren ruusuhuvilassa, olimme keskellä Dauphinén alppeja, ja vaunut kulkivat hitaasti korkeahkojen kukkuloiden rinteitä kiertelevää tietä pitkin. Pojat, opettaja ja minä kävelimme keventääksemme kuormaa. Joka taholla kohosi korkeita, lumipeittoisia vuorenhuippuja; tien kumpaakin puolta reunustivat jäälohkareet. Siellä täällä näkyi mökkipahanen ja paljaita puita, joissa ei vielä ollut umppuakaan. Pureva, jääkylmä tuuli pakotti meidät kääriytymään viittoihimme ja kävelemään nopeasti. Pojat juoksivat ja hyppivät kalliolohkareiden ja jäämöykkyjen yli. Opettaja pysytteli kaukana. Hän oli jo pitkät ajat ollut minulle vihoissaan, kun olin seurustellut piireissä, joihin hän ei voinut päästä kehnon ranskankielen taitonsa vuoksi. Kuljin siis yksinäni mietteisiin ja muistoihin vajonneena. Ajattelin ikävöiden kaikkea sitä, minkä juuri olin jättänyt. Vertailin viikko sitten viettämiäni runonkylläisiä hetkiä tähän vaellukseen jäisessä erämaassa jäykistyneen luonnon keskellä. Katselin lumisia huippuja, jotka säteilivät kylmän auringon valossa ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt kohtaloni timanttikirjaimin piirrettynä jäähän: »Nuoruuden, kauneuden ja runouden hetket suodaan ihanteen tavoittajille vain rohkaisuksi ja mielen elvyttämiseksi. Mutta suurimmalta osalta on heidän elämänsä lakkaamatonta taistelua, vaellusta yksinäisten, hedelmättömien erämaiden halki, kuten tämä tie. Tahdotko ottaa vastaan tämän tehtävän pelkäämättä sen vaatimia uhreja? Oletko valmis näkemään sydämesi, jossa asuu ikuisesti polttava kauneuden ikävä, lakkaamatta ristiinnaulittuna?»

Samana hetkenä, jolloin olin selvästi lukevinani tuon kirjoituksen, juoksivat pojat luokseni ja toivat minulle orvokki-kimpun. He olivat poimineet sen viheriästä maatilkusta jään ääreltä. Sitten riensivät he etsimään uusia. Nämä kukat, jotka olivat niin erinomaisena vertauskuvana ajatuksilleni, liikuttivat minua syvästi. Polvistuin vaistomaisesti kivikkoiselle maalle ja puhkesin sanomaan: »Olen valmis ottamaan vastaan tuon tehtävän, horjumatta tahdon kulkea totuudenetsijäin yksinäistä polkua, ja olen kiitollinen tiellä löytämistäni kukkasista.»

Viivyimme pari päivää Grenoblessa. Pojat, opettaja ja minä halusimme nähdä suuren kartusiaaniluostarin. Kälyni pelkäsi väsyttävää matkaa eikä tehnyt meille seuraa. Lähdimme siis ilman häntä. Pienessä kylässä, muutaman tunnin matkan päässä Grenoblesta, hankimme muuleja ja oppaan ja lähdimme kiipeämään vuorille. Tie kulki ensin jyrkkien, ruohottuneiden vuorenseinämien välissä. Syvyydessä kuohui alppipuro ja jättiläismäiset vuorenhuiput kohosivat korkeuteen. Vähitellen kävi vihannuus niukemmaksi, vuoret muuttuivat uhkaavammiksi, syvyydet kauhistuttavammiksi. Vihdoin saavutaan alueelle, jossa kaikki kasvullisuus loppuu ja kuolema ja kivettyminen saavat ylivallan. Tähän kauhistuttavaan erämaahan johtaa jättiläismäinen kallioportti, jota nimitetään kuoleman portiksi. Sellaiseksi varmaankin Dante kuvitteli helvetin porttia, jonka ääressä täytyi luopua kaikista toiveistaan. Vähän ajan kuluttua ilmestyy jälleen viheriöitsevän elämän merkkejä ja suureksi ihmeeksesi olet 6000 jalkaa merenpinnan yläpuolella, vuoritasangolla, joka on kuin paratiisi helvetin jälkeen. Se on vieläkin korkeampien vuorenhuippujen saartama vihanta tasanko tuuheine lehtimetsineen ja kirjavine kukkasineen. Tämän ihanan vuoristo-keitaan keskellä kohoaa suuri kartusiaaniluostari, ensimäinen tämän munkkikunnan luostari, jonka pyhä Bruno itse rakensi. Mahtavine muureineen ja torneineen tekee se katselijaan melkein linnan vaikutuksen. Luostarin muurien ulkopuolella sijaitsevaan pieneen puurakennukseen, jonka alakerrassa on ruokasali ja yläkerrassa joukko pieniä kammioita, majoitetaan naiset ja lapset, he kun eivät pääse itse luostariin. Miehet otetaan luostariin ja saavat olla siellä yötä. Kun maallikkoveli oli tarjonnut meille ruokasalissa hyvän illallisen, lähti opettaja yöksi luostariin. Kadehdin suuresti tätä hänen etuoikeuttaan. Olisin niin mielelläni nähnyt luostarin sisustan, jossa aina pyhän Brunon ajoilta asti vuosisadat ovat kivettyneet. Pojat ja minä otimme jokainen haltuumme kammion. Kaikissa oli erinomaisen puhdas vuode, pesupöytä, tuoli, rukousjakkara, krusifiksi ja vihkivesiastia. Viivyin myöhälle yöhön ikkunani ääressä, ulos en enää päässyt, sillä talo oli lukittu. Ensin katselin maallikkoveljiä, jotka olivat pallosilla kastanjakäytävässä, kunnes luostarikellon soitto kutsui heidät sisään. Tämän jälkeen vallitsi kaikkialla ylevä, suuremmoinen hiljaisuus ja rauha. Yksinäisiä vuoria ja luostarin kookkaita rakennuksia valaisi kuu. Vähitellen häipyivät maailman hetkelliset ilmiöt, mielikuvituksen harhanäyt, kiihkeät toiveet kuin kaukaiseen uneen. Koko olevaisuus tuntui vain pelkältä aatteelta, esineiden abstraktsionilta ja väreili kuin jonkinlaisena alkunesteenä öisen taivaankappaleen hopeasäteissä. Kauan, kauan katselin ulos ja minulla oli se tunne, että olin menettänyt yksilöllisyyteni. Silloin kajahti äkkiä kellon ääni yön alku-elämän halki väreiden kuutamossa kuin luomisrukous, joka kutsui kaikkeuden jälleen yksilöllisiin muotoihinsa. Kirkonkello kutsui munkit keskiyön messuun, jolloin veljet rukoilevat niiden sielunrauhan puolesta, jotka ovat jääneet alas synnin ja viheliäisyyden maailmaan. Tämän säännön pohjana oli varmaankin suuri tunne: sääli, vapahtava armahtavaisuus niitä kohtaan, jotka kärsivät vielä enemmän siveellisesti kuin ruumiillisesti, voimakas rakkaus, joka tahtoisi pelastaa kaiken pimeydessä ja rikoksissa harhailevan. Kenties oli näiden munkkipoloisten joukossa uskollisia sydämiä, jotka vielä osasivat rukoilla uskossa. Mutta ah! Tässä maailmassa, joka kerta kaikkiaan on sellainen kuin se on, eivät pelkät tunteet ja rakkaus riitä. Täytyy myöskin ennenkaikkea ajatella ja toimia, ja joka kerta kun voimia ei käytetä elämän suureen työhön, tapahtuu synti edistyksen lakia vastaan.

Seuraavana aamuna ennen viittä kuulin maallikkoveljen äänen oveni ulkopuolelta. Hän kertoi, että ulkona oli oikea rajuilma ja että oli mahdotonta lähteä paluumatkalle. Nousin ylös ja havaitsin ilman todella kauhistuttavaksi. Koko ihana keidas, illalla vielä niin vihanta, raikas ja kukoistava, oli nyt kuin harmaan, raskaan hunnun peitossa. Synkät, merkillisen repaleiset pilvet riippuivat melkein maahan saakka peittäen kokonaan ympärillä kohoavat vuoret. Räntäsade valui virtanaan maahan. Opas vakuutti tien olevan tällaisella ilmalla vaarallisen. Olin edesvastuussa poikien hengestä ja kuitenkin tiesin toisaalta, että kälyni olisi suuressa sydäntuskassa, jos emme palaisi, sillä Grenoblessa saattoi olla aivan kaunis ilma. Opettaja tuli luostarista ollen myöskin sitä mieltä, että meidän täytyisi odottaa. Sillävälin kertoi hän meille näkemistään ja kuulemistaan luostarissa, m.m. eräästä saksalaisesta munkista, joka oli ollut siellä yli viisikymmentä vuotta käymättä kertaakaan maailmassa ja joka oli melkein unohtanut äidinkielensä. Eniten oli häneen kuitenkin tehonnut keskiyömessu, joka epäilemättä vaikuttikin mahtavasti mielikuvitukseen.

Muutamien tuntien kuluttua taukosi sade ja päätin heti lähteä. Käskin oppaan pysytellä lasten luona eikä jättää heitä silmänräpäykseksikään. Minä itse jättäydyin muulini vaiston varaan, joka olikin ihailtava. Sade oli tehnyt kivet niin liukkaiksi, että jokainen askel oli työläs, mutta varovainen eläin koetti aina ensin jalallaan, oliko askeleensija varma, ja sen viisaus tuotti minulle niin suurta iloa, että unohdin kokonaan vaaran. Sillä matkamme oli vaarallinen. Syvyyksissä vonkui tuuli, ja tie teki välistä niin jyrkkiä käänteitä kallioiden kulmissa ja kulki niin lähellä kauhistuttavia syvyyksiä, että ainoakin harha-askel olisi tuottanut turmion. Vihdoin pääsimme onnellisesti alas kylään, jossa meidän kuitenkin täytyi viipyä muutamia tunteja kuivataksemme vaatteitamme, sillä olimme läpimärkiä. Sitten palasimme takaisin Grenobleen, jossa meitä oli hätäisinä odotettu.

Muutamia päiviä myöhemmin kuljimme Ranskan rajan yli ja olin oikein suruissani, kun viimeisen kerran kuulin ympärilläni puhuttavan ranskaa. Olin oppinut pitämään Provencen murteesta. Romaanisten kielten pehmeät, musikaaliset äänteet — jätän näiden joukosta pois nykyaikaisen pariisilaisranskan — soveltuvat etelämaiseen luontoon, ja jonka tämä luonto on lumonnut, hän rakastaa noita kieliä niinkuin sanaa rakastetun olennon huulilta.

Isänmaani ei enää tuntunut minusta niin kauniilta kuin ennen. Nurmi oli kukaton, maisemat värittömiä, taivas synkkä. Mutta ajattelin lupausta, jonka Dauphinén alpeilla olin antanut maailmanhengelle, ja päätin lujin askelin käydä eteenpäin.

Vihdoin pääsin vanhempieni kotiin. Isäkin oli saapunut pitempiaikaiselle vierailulle. Perhepiiri oli suuri ja minut otettiin vastaan niin runsaalla ilolla ja rakkaudella, että sydämeni lämpeni. Minulla oli kuitenkin se tunne, että jollakin tavalla olin käynyt vieraaksi ja että sisimmässäni epämääräisesti, mutta varmasti valmistauduin rikkomaan välini entisyyden kanssa. Näin selvästi, että elämästä ympärilläni puuttui suuri, johtava periaate, yleinen, kaikkea hallitseva päämaali. Tämä taas oli minulle pääasia, sieluni jano, liekki, joka kulutti kaikki pienet näkökohdat ja uhkasi kuluttaa minutkin, ellen voinut sitä toteuttaa. Rakastin isääni niin suuresti, ettei tunteeni vieläkään, vaikka hän jo aikoja sitten on kuollut, ole menettänyt mitään voimastaan. Näin tuskaisin mielin, kuinka häntä painoi yksinäisyys, johon rakkaus omaisiin hänet tuomitsi, sillä hänen täytyi yhä vielä pysytellä vaeltavan ruhtinaan läheisyydessä. Eräänä päivänä, kun olin hänen kanssaan kahden kesken, puhui hän siitä ja huudahti katkerana: »Olen niin yksin, niin yksin!» — Heittäydyin hänen syliinsä pyytäen: »Ota minut mukaasi, kun jälleen lähdet; salli minun aina olla luonasi, omistan sinulle koko elämäni eikä sinun enää tarvitse olla yksin.»

Hän syleili minua ääneti, mutta ei suostunut pyyntööni. Jos hän olisi suostunut, olisi koko elämäni muodostunut toisenlaiseksi. Elämä hänen hyväkseen oli silloin ollut päämäärä, johon kaikki pyrkimykseni olisivat keskittyneet. Olisin silloin saanut kokea ponnistusten ja täytetyn velvollisuuden suomaa tyydytystä. Sen jälkeen en enää koskaan voinut näyttää hänelle rakkauteni koko syvyyttä ja elämäni muodostui sellaiseksi, ettei tyttären rakkaus enää voinut olla sen korkeimpana päämääränä eikä suuntaa määräävänä kompassina.

Syvennyin taas uudella innolla maalaamiseen ja valmistin useampia kuvia etelässä tekemieni luonnosten mukaan. Mutta näiden harrastusten puhtaan ilon hämmensi jälleen musta varjo ja vihdoin selveni minulle täydellisesti kivikova kohtalon määräys: minun täytyi luopua lempityöstäni heikkojen silmieni vuoksi. Ne olivat lapsuudestani saakka olleet huonot ja olin niitä aina liiaksi rasittanut. Lääkäri selitti, että minun oli heitettävä maalaaminen pelastaakseni silmäni. Tunsin, että tämä ankara tuomio oli oikea, mutta se täytti mieleni epätoivolla. Taistelin aina raskaimmat taistelut hiljaa itsekseni, eikä kukaan voinut aavistaa, mitä tähän tuomioon alistuminen minulle maksoi. Napisin sydämessäni epäoikeudenmukaista kohtaloa, joka panee ihmissydämeen pyrkimyksen ihanteeseen, antaa hänelle kyvyn sen ilmaisemiseen ja kieltää häneltä sitten tähän tarvittavan ruumiillisen voiman. Vähitellen kuitenkin varmeni minussa eräs mielipide, joka lievitti tuskaani. Näin tehokkaamman keinon, jonka avulla pyrkiä elämäni päämäärään kuin uskonto ja taide — käsitin, että minun ajatuksin ja teoin tuli ottaa osaa ihmiskunnan edistykseen. Kun tämä ajatus oli minulle selvinnyt, en enää niin paljon surrut mielityötäni. Jätin erikoisalan ja astuin alueelle, jossa käsiteltiin ihmisolemusta koskevien kysymysten koko asteikkoa. Mutta kuten aina, tahdoin nytkin siirtyä teoriasta sen johtopäätöksiin. Uskonnon, joka oli laskeutunut alas metafyysillisesta ilmapiiristään, täytyi heti muuttua laupeuden harjoittamiseksi ja juurruttaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ihmisten keskuuteen. Köyhien etsiminen, auttaminen ja lohduttaminen kävi minulle välttämättömyydeksi. Kuulin kerrottavan poikaraukasta, jonka jalassa oli luumätä ja joka kärsi sanomattomia tuskia. Hänen hartain toivomuksensa oli tulla konfirmeeratuksi ennen kuolemaansa, johon tiesi tautinsa päättyvän. Hän tarvitsi tätä varten hiukan valmistavaa opetusta, mutta ei kukaan kaupungin papeista tahtonut siihen ryhtyä — he nähtävästi kammoivat sairashuoneen myrkyllistä ilmaa. Päätin heti käydä häntä tervehtimässä ja tehdä parhaani lohduttaakseni poloista.

Pienessä huoneessa, verrattain puhtaalla vuoteella tapasin pienen pojan, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat. Oli kauheata nähdä hänen sairasta jalkaansa, ja tarvitsin kaiken rohkeuteni kestääkseni tuon näyn. Mutta kun katselin tuota lapsiraukkaa, joka kantoi tuskansa liikuttavalla kärsivällisyydellä ja jonka suuret, mustat silmät tuntuivat ikäänkuin hallitsevan hänen haurasta olentoaan pitääkseen kuoleman loitolla siksi, kunnes hän oli saanut kuulla pelastuksen sanat, voitin luonnollisen vastenmielisyyteni ja koetin virkistää tuota nuorta sielua. Kävin säännöllisesti hänen luonaan, luin hänelle raamattua ja koetin selittää sitä hänen ikänsä ja käsityskykynsä mukaisesti, mutta kaikkea muuta kuin oikeauskoisesti. En koettanut vakuuttaa, että kärsimykset oli lähetetty hänen sielunsa pelastukseksi, en sanonut, että Vapahtajan ristinkuolema oli lunastanut hänet synnistä, josta hänen viaton sydämensä ei tietänyt mitään. Koetin sitävastoin selittää hänelle, kuinka voimakas ja majesteetillinen oli ihmisen henki, joka tajutessaan ikuisen totuuden kykeni unohtamaan kauheimmatkin kärsimykset. Tehtäväni innoittamana koetin saada hänet jonkinlaiseen hurmaustilaan, joka keventäisi hänen kauheaa kuolemaansa. Näen vieläkin edessäni lapsiparan kasvot, kun hänen kalpeilla huulillaan leikki kirkastunut hymy ja suurissa, tummissa silmissä heijastui yliluonnollinen loisto. Olisin halveksinut itseäni, jos olisin jättänyt tehtäväni keskeneräiseksi, ja kun minulle eräänä aamuna ilmoitettiin, että hän yöllä oli rauhallisesti nukkunut ikuiseen uneen, tunsin kesken iloani aukon elämässäni, sillä minusta tuntui kuin nyt vasta hänen sairasvuoteensa ääressä olisin alkanut toteuttaa ihannettani.

Oli omituista, että omaiseni tässäkin tapauksessa asettuivat hiljaisesti vastustavalle kannalle ja ihmettelivät minua kuten aikaisemmin, kun olin tahtonut toteuttaa kristillisen askeesin ja senjälkeen omistautua yksinomaan taiteelle. He olivat niin läpeensä hyviä, hurskaita ja armeliaita, he rakastivat taidetta, mutta eivät kuitenkaan käsittäneet, minkätähden piti mennä »niin pitkälle». He eivät koskaan puhuneet minulle tuosta, mutta tunsin sen. Minäkin olin vaiti ja kävin jatkuvasti köyhien ja onnettomien luona, koska ääni, voimakkaampi kuin inhimilliset näkökohdat, pakotti minut siihen.

Ystävättäristäni, joiden luo olin palannut, oli Pienokainen jälleen ensi sijalla ja rakkain. Hänen äitinsä, vanhin sisarensa ja veljensä olivat olleet matkalla, mutta heitä odotettiin pian kotiin ja heidän mukanaan erästä tätiä, joka oli äidin hyvin paljon nuorempi sisar ja jota nimitettiin henkeväksi tädiksi. Pienokainen oli kertonut minulle paljon tämän vaikutusvallasta veljeensä. Etelään matkustettuani en ollut kuullut juuri mitään apostolistani paitsi Pienokaisen kirjeissä; äitini oli myöskin hänestä kirjoittanut. Olin usein ajatellut häntä ja iloitsin hänen näkemisestään. Mutta muistaessani tuota kaunista ja erinomaista tätiä, tunsin jonkinlaista levottomuutta. He saapuivat vihdoinkin, ja Pienokainen tuli heti meille tädin kanssa. Tämä oli mielestämme kaunis, hieno, henkevä ja oppinutkin, mutta hän ei ollut välitön emmekä pitäneet häntä miellyttävänä. Äitini pyysi hänet kuitenkin iltaa viettämään yhdessä kolmen sisaruksen kanssa. Näin silloin apostolini ensi kerran matkan jälkeen. Hän tuli luokseni ojentaen minulle kätensä. Katsoimme toisiamme ja tunsimme toisemme. Sielu tervehti toista sielua, välillämme vallitsi syvä ymmärtämys kuin olisimme olleet ikuisuudesta saakka tuttuja. Pelko henkevästä tädistä oli hälvennyt. Tunsin että hän merkitsi jotakin vain ystäväni älylle, ei sydämelle. Illan kuluessa kysyi hän minulta, olinko kirjoittanut runoja etelässä, ja kun myönsin, pyysi hän nähdä sepustuksiani. Suostuin sillä ehdolla, että hän arvostelisi niitä ankarasti ja sanoisi minulle mielipiteensä, ja hän lupasi. Meistä oli aivan luonnollista puhella koko illan vain keskenämme, otimme ikäänkuin takaisin menetetyn ajan. Senjälkeen sovimme, että kokoontuisimme meillä määrättyinä iltoina, jolloin hän lukisi pienelle piirillemme Faustin toista osaa, ja näin oli jälleennäkemisemme taattu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen lähetin hänelle valikoiman Hyèresissä kirjoittamiani runoja. Ei kukaan minua estänyt. Äitini ei ollut koskaan kieltänyt minulta tämäntapaisia asioita. En puhunut hänelle mitään lähetyksestäni. Se ei johtunut luottamuksen puutteesta, mutta tunsin, että suuri osa olemustani oli vieras omaisilleni ja etten siltä taholta saisi minkäänlaisia neuvoja.

Muutamien päivien kuluttua sain häneltä innostuneen runon, jossa hän kuvasi ensimäistä tutustumistamme, eroamme, jäähyväistervehdystään ja minun vastaustani sanoen niitä aavistuksen hetkiksi, joista elämän korkein kukka versoisi taivaallisessa ihanuudessaan. Samalla hän lähetti arvostelun jokaisesta runostani. Ne sisälsivät älykkäitä, hienoja huomioita ja olivat minulle iloksi ja opiksi. Tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Taivaalleni nousi rakkauden aurinko, joka valaisee koko elämän. En tahtonut kuitenkaan vielä nimittää voimakkaasti kasvavaa tunnettani muuksi kuin ystävyydeksi. Tahdoin rajoittaa sen kahden sukulaissielun väliseksi seurusteluksi, sillä minussa oli herännyt vakavia arveluita. Hän astui elämään ilman muuta tukea kuin neronsa. Uskoin, että hänet oli määrätty suuriin tekoihin enkä missään nimessä olisi tahtonut hänen niin aikaisin joutuvan kahleisiin, jotka kenties olisivat haitaksi hänen tulevaisuudelleen. Tunsin suuren, ainoan rakkauden olevan heräämäisillään itsessäni ja käsitin, että siitä syttyisi liekki, joka saattaisi hävittää elämäni. En tahtonut raskauttaa hänen nuoruuttaan sellaisella edesvastuulla. Olin häntä muutamia vuosia vanhempi ja minusta tuntui etten omaksua niin nuoren sydämen uskollisuutta, Koetin siis pysyttää suhteemme sillä kannalla, että vain vaihdoimme ajatuksia keskenämme. Melkein joka päivä vaihdoimme kirjeitä, jotka sisälsivät runoja tai kysymyksiä ja vastauksia kaikilta elämän aloilta. Hän ilmaisi vapaasti tunteen, joka häntä elähytti ja toivoi minulta samaa tunnustusta. Kun vastasin olevani häntä vanhempi, hymyili hän, sillä ulkomuotoni oli tosiaan hyvin lapsekas, tai oli hän loukkaantunut ja soimasi minua katkerasti kylmyydestäni. Hän ei arvannut, että minussakin jo paloi voimakas rakkaus ja että vielä taistelin tuota rakkautta vastaan.

Mutta ankara taistelu järkytti terveyttäni, ja sairastuin arveluttavasti. Syntymäpäivänä olin niin huono, että peljättiin pahinta. Kolme viikkoa vaapuin elämän ja kuoleman välillä. Kovimpien tuskienkin hetkinä tunsin kuitenkin suurta epämääräistä onnea ja mielessäni soivat Beethovenin sinfoniat. Vihdoin oli vaara ohi, mutta olin niin heikko, että kanssani sai tuskin puhella. Sain kuulla, että ystäväni oli joka päivä käynyt kysymässä vointiani, ja äitini itse toi kerran kirjeen häneltä minulle. Se oli runo, jossa hän rukoili Tervehtymistä, tuota taivaan tytärtä, astumaan alas ja vapahtamaan minut kivuista ja tuskista. Se oli kaunis ja jalo kuten meitä yhdistävä tunnekin. Vähitellen sain nähdä ystäviäni, yhden kerrallaan. Hänenkin vuoronsa tuli. Hän astui sisään ja minä ojensin hänelle käteni. Myöhemmin tunnusti hän tuona hetkenä tunteneensa, että kaikki minun arveluni olivat hälvenneet ja että me nyt, onnellisesti yhtyneinä, saimme rakkauden pyhää virtaa myöten liukua hengen ja kauneuden tyyssijoille. Niin olikin: terveys toi mukanaan rakkauden ja runouden. Olin vielä vuoteessa, tosin paranemaan päin, kun ensi lumi putosi maahan. Pohjolan talven kolkkous suretti minua syvästi. Ajattelin ikävöiden etelää, jossa aurinko ja antelias maa ryysyläisessäkin hoivaavat jaloa inhimillisyyttä, kun sitävastoin nälkä ja kylmyys tekevät pohjolan asukkaasta surkean siipirikon. Yhteiskunnalliset kysymykset, joiden kanssa olin joutunut kosketuksiin koettaessani toteuttaa kristillisen armeliaisuuden ihannetta, kiinnittivät yhä enemmän mieltäni. Keskustelin niistä usein Teodorin kanssa. Toipumisaikanani oli hän usein käynyt luonani, mutta äkkiä hänen käyntinsä harvenivat. Olin tästä syvästi pahoillani, ja jos en joka päivä olisi saanut häneltä muutamia rivejä, en tiedä, kuinka minun olisi käynyt. Vihdoin sain iloiseksi yllätyksekseni kuulla, mikä oli pitänyt häntä poissa luotani. Hän oli saanut valmiiksi ensimäisen kirjansa. Siinä hän julkisesti sanoutui irti oikeaoppisesta kirkosta ja esitti Kristuksen ihmisenä, uskonpuhdistajana ja vallankumouksellisena, jonka päätarkoituksena oli puhdistaa juutalaisten uskonto ja juurruttaa maailmaan jalompi siveysoppi. Hän oli aikoja sitten suorittanut loistavasti teologian kandidaattitutkinnon. Nyt rikkoi hän tällä rohkealla teolla välinsä kirkon ja rakkaimpien persoonallisten suhteittensa kanssa hyljäten siis kaksinkertaisen traditsionin. Se oli hänen vanhemmilleen kova koettelemus. Isä oli maan ensimäinen hengen mies ja äiti oli toivonut, että hänen rakkain poikansa tulisi taistelussa protestanttisen uskon puolesta yhtä mainehikkaaksi kuin äidinisä aikoinaan. Pettymyksestään huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla ihailematta poikansa kaunista kirjaa ja sitä lukiessaan tunsi hän tuskallista onnea. Minä puolestani olin kokonaan tuon kirjan lumoissa. En ihaillut ainoastaan rakastetun kirjailijan henkevyyttä ja runollista lentoa, vaan lukiessani putosi verho toisensa jälkeen silmistäni. Tunsin, että tuskalliset uskonnolliset taisteluni olivat olleet vain vapaan ajatuksen oikeudenmukaista kapinaa kivettynyttä oikeaoppisuutta vastaan ja että se, jota olin pitänyt syntinä, olikin iankaikkinen oikeuteni. Seurasin empimättä ystävääni arvostelun terävään, terveeseen ilmapiiriin. Hän oli jälleen alkanut käydä luonani ja keskustelumme kosketteli melkein yksinomaan näitä asioita. Minun oli helppo luopua ajatuksesta, että Kristus oli välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, sillä en ollut koskaan käsittänyt tämän välityksen välttämättömyyttä. Yhtä helppoa oli minulle vapauttaa Jumala yksilöllisyyden ahtaista rajoista, joihin kristilliset opinkappaleet olivat hänet kahlinneet: itse asiassa olin tämän jo aikoja sitten tehnyt ajatuksissani. Vaikeaa oli ainoastaan luopua uskosta persoonalliseen kuolemattomuuteen. Olin suuresti rakastanut tuota persoonallisen itsekkyyden ihanaa ilmiötä, tuota minuuden runollista häikäilemättömyyttä tahtoessaan ikuisesti säilyttää itsensä, tuota unelmaa rakkaudesta, joka ei tahdo tietää lopusta. Siihen aikaan, kun keskustelimme tästä asiasta, kirjoitti hän minulle kerran: »Te ette vielä tahdo alistua ajatukseen, että kaikki katoova on katoovaa. Jos sydämeni uskoisi omaan kuolemattomuuteensa, ei järkeni johtaisi minua siinä harhaan. Hyvät ja suuret sielut ovat uskoneet omaan kuolemattomuuteensa, eivätkä pienet ja mitättömät. Mutta minulla ei ole tuota uskoa. Jos puhuisin kuolemattomuudesta, täytyisi sen myöskin koskea jokaista ruusua, jokaista kukkaseppelettä, satakielen laulua ja kaikkea, mikä milloinkaan on ihastuttanut sydäntäni, ja kuitenkin tiedän, että ruusu kuihtuu, kukkaseppele murenee, silmät sammuvat, hiukset valkenevat, ja sydän itse rakkausaarteineen muuttuu tomuksi. Kuolemattomuutta on ainoastaan runoudessa. Henki on henki vain siksi, että se on vapautunut muodosta, yksilöllisyydestä. Henkeni ei ole minun omani, sen varsinainen olemus on kaikkeuden henki. Siinä on elämä, joka jossakin muodossa jatkuu, ja taas jättää muodon kuten tuoksu varisseen kukkasen. Kirkollinen opinkappale teki tästä sen loogillisen johtopäätöksen, että ruumiin, »lihan» myöskin täytyy nousta ylös, sillä ilman lihaa ei ole minkäänlaista yksilöllisyyttä. Mutta tämä onkin mahdollista vain kirkolliselle opinkappaleelle, joka myöskin pitää mahdollisena luonnonlakeja vastaan sotivan ihmeen ja tarvitsee viimeisen tuomion pasuunoineen ja hävityksineen. Tämä opinkappale on niin yhtenäinen, että se turmeltuu, jos otatte siitä pois vain rahdunkin kuten siemenaihe turmeltuu työntäessään idun. Kevät on tullut, mutta ihmiset käyttävät vanhasta tottumuksesta talvipäähinettä. Luonnossa ei ole ihmettä, sillä luonto on luonnollinen: hengessä ei ole ihmettä, sillä henki on henkinen. On vain yksi ihme: luonnon, kaikkeuden henki. Se on olevaisuuden ihme, mutta se ei tee ihmeitä, sen ilmaisumuoto on aina sama. Aine on tietämättään kuolematonta. Kukkasella, joka versoo runoilijapään atoomeista, ja saa niistä ravintoa juurilleen ei ole henkeä. Tuon kuolemattomuuden jakaa ihminen kukkasen kanssa, joka taas vuorostaan jakaa atoominsa muille kukille tai muodoille. On toisenlaistakin kuolemattomuutta, mutta se on vapaata ei välttämätöntä, sillä eihän jokaisen ihmisen ole pakko kehittää henkeään. Sen hengen siis, joka tahtoo olla kuolematon, täytyy tehdä itsensä kuolemattomaksi. Ihmisen ruumiillinen persoonallisuus on kuolematon hänen lapsissaan. Hänen henkinen kuolemattomuutensa on olemassa vain hänen henkensä lapsissa, jotka eivät myöskään ole hän itse, vaan jotka ovat hänen luomiaan ja hänen kaltaisiaan. Nuo lapset ovat hänen ajatuksensa, jotka siirtyvät toisiin ihmisiin ja jatkuvat heissä, tai ovat ne muistokuvia, jotka ikuisesti elävät rakastavissa ja rakastetuissa sydämissä. Ja uskotteko te, että jos rakas käsi kerran sulkee silmäni, tai jos viimeisenä hetkenäni yksinkin ollen voin ajatella niitä, joita olen rakastanut tai jotka ovat minua rakastaneet, — uskotteko todella, että kaiken tuon rakkauden läheisyydessä toivoisin itselleni enempää?»

Sydämiemme liitto muodostui entistä lujemmaksi ja pyhemmäksi meidän vaihtaessamme ajatuksia inhimillisen elämän korkeimmista asioista, enkä minäkään puolestani enää epäröinyt tunnustaa hänelle syvää, pyhää rakkauttani. Emme juuri koskaan olleet kahden kesken, ja vain katse tai kiitävä sana ilmaisi, mitä sydämissämme liikkui. Kirjevaihtomme jatkui keskeymättä; epäilymme, runolliset tunnelmamme, ilomme ja surumme uskoimme rakastetulle, jonka vastaus melkein aina oli kuin kaiku omasta sydämestä. Jaoimme siinä määrin kaiken, että tuskin enää tiesimme, kummastako jokin ajatus alkuaan oli lähtöisin. Hän kirjoitti minulle kerran:

»Olkoon niinkuin sanot; täyttyköön minussa kaikki se, mitä henki tahtoo, niin ettei ainoakaan ilokseni kasvanut kukkanen, ei hurmaavinkaan onni, milloinkaan riistäisi minua ihmiskunnan palveluksesta, joka on muodostunut siksi päämaaliksi, siksi magneetiksi, joka vetää minua puoleensa ja johtaa minua — en tiedä mihin. Tunnen vain, että tämä virta vie minut kohden ihannetta. Kuinka suloista kertoa tästä Sinulle, kertoa tästä ymmärtävälle sydämelle, jonka puhtaus liekkinä lämmittää henkeäni, puhdistaa ja jalostaa sydäntäni! Vain Sinulle voin kaiken uskoa, sillä se kuuluu Sinulle siinä määrin, että en enää tiedä, mikä on minun omaisuuttani. Lempeät sanasi, jotka niin usein ovat loihtineet ikuisen kevään ympärilleni, luottamus, jonka olet istuttanut sydämeeni, suuri, vapaa rakkautesi, jonka olet minulle lahjoittanut — kaiken tuon olen omaksunut ja annan sen onnellisena levitä kaiken yli, joka sydämessäni pyrkii elämää ja valoa kohden. Niin palajaa se minusta Sinuun takaisin. Sinä kuulet omat ajatuksesi ja kiittäessäsi minua, ylistät vain omaasi. Sinä saat sen minulta takaisin rakkauteni lisäämänä. Ja jos minun jonakin päivänä suodaan aatteillani lämmittää muita ihmisiä, jos voin sinkauttaa kipinän ihmismieliin, rohkean sävelen, joka tuntuu heistä tuulen suhinalta aamuruskon punertamassa metsässä — kaikki on lähtöisin Sinusta. Sinun henkesi puhuu heille profeetallisesti Jumalan valtakunnasta. Vihdoin, kun sanani tulevaisuudessa kaikuvat nuorissa sieluissa, kun puhun kansalle apostoleista ja hengen sankareista, ajattelen Sinua; näen Sinut, puhdas, loistava tähti, sieluni yössä ja sanon itselleni: »minä levitän Sinun säteitäsi elämän suureen virtaan maailman pelastamisen toivossa.»

Näin elimme omaa elämäämme, poissa maailmasta, kauneuden, henkisen edistyksen, puhtaan, tahrattoman rakkauden elämää.

Kevät oli tullut. Pienokainen ja minä teimme lukemattomia kävelyretkiä pienen pääkaupungin hymyileviin ympäristöihin, ja veli seurasi meitä usein. Siihen aikaan, näet, ei kenenkään mielestä ollut sopimatonta, että kahden nuoren tytön seuralaisena oli nuori mies, joka oli toisen veli. Goethe on nuoruusmuistelmissaan kertonut onnellisesta vapaudesta, joka vallitsi molempiin sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten välisessä seurustelussa. Samoin oli siihen aikaan vielä laita pienemmissä saksalaisissa kaupungeissa, ja tämä vapaus oli epäilemättä siveellisempää ja inhimillisempää kuin nykyaikaisen seuraelämän sovinnaiset muodot. Kolmikkomme nautti siis vapaasti ja täysin siemauksin onnea, jota yhdessä-olo sille tuotti.

Eräänä sunnuntai-aamuna olimme lähteneet aikaisin liikkeelle ja aioimme nousta kaupungin lähistöllä sijaitsevan metsäisen vuoren korkeimmalle huipulle. Siellä kohosi temppeli, josta piti tulla pohjarakennus historialliselle muistomerkille, niinsanotulle Hermann-muistopatsaalle Grothenburgissa Teutoburgin metsässä, missä Hermann-Arminius löi Varuksen. Tämän laakean temppelin katolta oli laaja näköala vuoriketjun metsäisille, aaltomaisesti kohoaville harjanteille ja vielä kauemmaksi avaralle tasangolle, jossa siellä täällä sijaitsi kyliä. Taivaanrannalla siinsi epämääräisine värivivahduksineen suuri, pohjois-Saksalle ominainen nummimaisema, jolla on omituinen surumielinen runoutensa. Oli ihana toukokuun aamu ja luonto säteili ensi vihannuudessaan. Taivaalla ei näkynyt pilven kaitalettakaan, koko luonto henki nuoruutta, viattomuutta ja onnea.

Muutamat talonpojat vaimoineen olivat myöskin saapuneet tuonne ylös, iloitsemaan hekin sunnuntaipäivästään.

»Mieleeni johtui eräs ajatus», sanoin Teodorille; »ettekö tahtoisi pitää pientä sunnuntaipuhetta tälle seurakunnalle?»

Pienokainen yhtyi ihastuneena pyyntööni ja ikäänkuin sitä tukeakseen alkoivat samalla hetkellä kirkonkellot soida alhaalla laaksossa kutsuen ihmisiä temppeliin. Huomasimme Teodorin hymyilystä, että hän aikoi suostua pyyntöömme. Hän paljasti päänsä ja sanoi tahtovansa täällä ylhäällä puhua todellisesta Jumalan valtakunnasta, rauhan valtakunnasta, veljeydestä ja rakkaudesta. Talonpojat katsoivat häneen ensin ihmeissään, sitten paljastivat hekin päänsä asettuen äänettöminä puoliympyrään puhujan jalojen kasvojen lumoissa, jotka eivät minunkaan mielestäni koskaan olleet näyttäneet henkevämmiltä ja rakastettavammilta. Hän puhui tavallisesta keskusteluaiheestamme, rakkauden valtakunnasta, jonka täytyisi toteutua jo maan päällä eikä vasta haudan toisella puolella, valtakunnasta, jossa sydämen ja sielun aateluus oli ainoa aatelisarvo, jossa velvollisuuden täyttäminen ja työ oli ihmisen ainoa kunnia. Puhujan syvä, pehmeä ääni, kevätvihreyden pyhä suitsutus, iloiset virret, joita linnut oksillaan virittivät aamuvaloa kohden, taivaan sininen kupu yllämme — kaikki tuo sulautui tunnelmaksi, jota ei paatuneinkaan sydän olisi voinut vastustaa. Kun hän oli lopettanut, katselivat yksinkertaiset maalaisihmiset häntä kuin kalastajat Genetsaretin järven rannalla varmaan kerran katselivat Kristusta hänen ensimäisen kerran puhuessaan heille Jumalan valtakunnasta, jossa tuli rakastaa lähimäistään kuin itseään. Sisar tarttui hänen toiseen käteensä, minä toiseen kiitollisuuden osoitukseksi. Sitten otimme ystävälliset jäähyväiset talonpojilta ja lähdimme paluumatkalle. Vaieten astelimme vihreitä metsäpolkuja, sillä sydämemme ymmärsivät toisiaan ilman sanoja.

Nauttiessamme tällä tavalla puhtaan rakkauden suloisia iloja, kokoontui päämme päälle pilviä. Tunteemme laatu ei voinut pysyä salassa perheiltämme, vaikka Teodor ja minä emme olleet siitä vielä maininneet sanaakaan. Se herätti ilmeistä tyytymättömyyttä, jota kuitenkaan ei lausuttu julki. Ystäväni perheellä ei kai pääasiallisesti ollut suhdettamme vastaan muuta kuin mitä minullakin oli ollut alussa, että nimittäin olin neljä vuotta vanhempi kuin hän ja ettei hänen tulevaisuuttaan saisi sitoa niin aikaisin kahleisiin, hänen kun täytyi itse se luoda. Vanhempieni mielestä oli paitsi tätä vaikeutta olemassa vielä toinen ja suurempi este. Hän oli demokraatti, tunnusti sen vapaasti ja vahvistui päivä päivältä vakaumuksessaan mitä enemmän hänen kriitillinen katseensa tajusi vallitsevien olojen ja hänen ihanteensa välisen suunnattoman eron. Useimmat yhteiskuntapiiriimme kuuluvat nuoret miehet, hänen koulu- ja yliopistotoverinsa, vihasivat häntä, kuten hänen isänsä oli ennustanut, senvuoksi, että tunsivat hänen ylemmyytensä ja että hän käytti aikaansa paremmin kuin he. Nuoret naiset ja tytöt eivät häntä sietäneet sentähden, että hän seurusteli vain niin harvojen kanssa — sellaisten nimittäin, jotka osasivat puhua muustakin kuin sukankutimesta ja keittiöstä. Lankoni ja veljeni olivat myöskin hyvin suuttuneita hänelle erään artikkelin johdosta, jossa hän moitti sitä, että teatteriin uhrattiin niin suuria summia köyhän, veroa maksavan kansan kustannuksella. Niin suuri oli siihen aikaan itsevaltius Saksassa, että tuollaisessa pienessä tusinamaassa kuin nyt puheenaoleva, ei voinut lausua ainoatakaan vapaata sanaa, ei ainoatakaan oikeutettua moitetta yleisiä oloja koskevista seikoista, ja että henkilö, joka uskalsi kajota noiden pikku majesteettien sädekehään, joutui yleisen vihan ja vainon alaiseksi. Lankoni tuskin enää tervehti Teodoria, ei koskaan puhunut hänen kanssaan ja oli sangen tyytymätön meidän seurustelustamme. Äitini oli hyvin levoton tästä perheemme nurjasta mielialasta. Hän tunsi tyttärensä ja tiesi, että rakkaus sellainen kuin minun juurtuisi syvälle sydämeeni ja että sille asetetut esteet tuottaisivat minulle suuria kärsimyksiä.

Huomasin tämän kaiken varsin hyvin ja olin siitä murheissani. Rakkauteni Teodoriin oli olentoni kaunein ja jaloin kukka. Mutta mitä pyhempi tunteeni minulle oli, sitä syvemmälle sydämeeni sen kätkin. Uskon, että syvä, neitseellinen kainous on ominaista suurille tunteille. Mutta jos tuollaista tunnetta epäoikeudenmukaisesti hätyytetään, uskaltaa se sankarillisesti ilmaista itsensä ja puolustautua vaikka koko maailmaa vastaan. Minun täytyi siis käydä tämän jälkimäisen asteen läpi. Lakkasin seurustelemasta piireissä, joista hänet oli suljettu pois. Jos tapasin hänet iltaseurassa tai muualla puhelin hänen kanssaan enemmän kuin muiden. Uhmasin lankoni paheksivia katseita ja tuttavieni puolittain pilkallista, puolittain suuttunutta ilmettä. He olivat nimittäin närkästyneitä siitä, että asetin heidän edelleen demokraatin, joka ei välittänyt heidän halveksimisestaan. Vaikeampi oli minun kestää äitini tyytymättömyyttä, joka puhkesi moitteisiin ja katkeriin huomautuksiin. Tämä oli sitä tuskallisempaa, kun en ollut hänen taholtaan tottunut tällaiseen ja hän aikoinaan oli suuresti ihaillut Teodoria. Eräänä iltana olin lähtenyt omaisteni mukana iltaseuran tanssiaisiin, vaikkakaan en enää tanssinut. Teodor oli myöskin siellä ja kun ei hänkään tanssinut, istahti hän viereeni ja keskusteli yksinomaan minun kanssani melkein koko illan. Kun saavuimme kotiin, oli äitini kasvoilla alakuloinen ilme ja äkkiä hän alkoi kiivaasti soimata minua siitä, että niin yksinomaan seurustelen tuon ihmisen kanssa ja annan aihetta kaikenlaisiin puheisiin. Vastasin alussa lempeästi ja lepytellen, mutta vihdoin kuohahdin, kun minua kohdeltiin niin epäoikeudenmukaisesti ja ensi kerran elämässäni vaihdoin kovia sanoja äitini kanssa. Kärsin tästä sanomattomasti. Rakkaus omaisiini sai ensimäisen kovan kolauksen ja tunsin, että minulla oli vielä monta taistelua edessäni.

Ujoudestani ja nöyryydestäni huolimatta olin kuitenkin hyvin ylpeä. Olin jo aikaisemmin usein sanonut sisarelleni, että ottaisin tunnuslauseekseni: »Harvojen rakastama, kaikkien kunnioittama.» Rakkaus oli mielestäni liian korkea ja pyhä lahja voidakseni toivoa ja sietää sitä kaikilta, sillä todellista rakkautta voin puolestani antaa vain harvoille. Kunnioitus taas on siveellisen käytöksemme hedelmä, ja sitä täytyy meidän voida vaatia vihollisiltammekin. Kuitenkin tunsin nyt, että tähän asti nauttimani arvonanto alkoi vähentyä. Millä tavalla siis olin rikkonut? Rakastin nuorta miestä, josta hänen vihamiehensäkään ei olisi voinut lausua vakavaa moitteen sanaa, ja olin vihdoin päässyt selville päämäärästä, jota kohden olin koko nuoruuteni ajan vaistomaisesti pyrkinyt — sekö oli rikokseni? Taaskin putosi verho silmistäni. Huomasin, etten enää ollutkaan tuo pehmeä, taipuisa olento, joka alistui kaikkeen pelosta, ettei loukkaisi ketään ja kuuliaisena kulki samaa tietä kuin muutkin. Tunsin kehittyväni yksilöksi, jolla oli oma vakaumus ja rohkeni sen myöskin tunnustaa. Käsitin nyt, että se oli rikokseni. Aloin vähäksyä ihmisten arvonantoa ja käsitin, että vast'edes käyttäisin ojennusnuorana vain omaatuntoani ja seuraisin sen ääntä.

Mutta taistelu kävi päivä päivältä vaikeammaksi. Isäni saapui taas kesällä meitä tervehtimään. Ah! Hänestäkin, joka oli ollut minulle niin rakas, olin vieraantunut. Olimme alkaneet usein keskustella politiikasta, Teodor ja minä, ja tästä oli luonnollisena seurauksena, että mielipiteeni kallistuivat yhä demokraattisempaan suuntaan. Olin usein kirjeissäni kysynyt isältä valtiollisista asioista, muodostaakseni, mikäli mahdollista käsitykseni hänen ajatuskantansa mukaiseksi. Hän oli kerran suositellut minulle Guizotia ja tämän politiikkaa, johon minun tuli perehtyä tahtoessani muodostaa itselleni oikeita mielipiteitä. Usein oli hän kuitenkin jättänyt kysymykseni vastaamatta, koska tällaiset asiat eivät hänen mielestään kuuluneet naisille. Muistan, kuinka kipeästi minuun koski sinä hetkenä, kun eräs hänen lausuntonsa räikeästi valaisi mielipiteittemme välille muodostuneen kuilun. Hänelle oli kerrottu ajatussuunnassani tapahtuneista muutoksista, joista syytettiin »onnetonta kiintymystäni» kiihkeään, harhaoppiseen ihmiseen, eikä, ollenkaan otettu kysymykseen, että ne mahdollisesti olivat loogillisena seurauksena henkisestä kehityksestäni. Uskonnollisesti ja valtiollisesti oikeauskoiset tekevät tavallisesti seuraavan erehdyksen: jos ihmishenki vapautuu heidän laeistaan syyttävät he tästä jotakin ulkonaista seikkaa, henkistä viettelystä, eivätkä tule ajatelleeksi, että olemuksen syvin, sisäisin logiikka pääsee päivänvaloon vain ulkonaisten olosuhteiden kautta.

Isäni ei ottanut asiaa puheeksi, eikä kummaltakaan puolelta ollut tarpeellista rikkoa vaitioloa, mutta sisäinen vieraantumisemme tuntui kuitenkin ja tämä oli sitä tuskallisempaa, kun silti rakastimme toisiamme yhtä paljon kuin ennenkin. Tapasin Teodorin aniharvoin. Häntä ei pyydetty meille, enkä itsekään sitä toivonut, koska tiesin, ettei hänen kohtauksensa isäni kanssa muodostuisi sellaiseksi kuin sydämeni toivoi. Tapasin hänet vain käydessäni Pienokaisen luona, mutta tätäkään en usein voinut tehdä, sillä suurimman osan aikaamme omistimme isälle. Ainoana lohdutuksenani olivat ystävän kirjeet. Eräänä päivänä en saanutkaan kirjettä ja kuulin sitten, että se oli jätetty äidilleni. Kysyin sitä, äiti antoi sen minulle, mutta — avattuna ja luettuna. Se oli kova isku sydämelleni. Olisin voinut näyttää tuon kirjeen vaikka koko maailmalle ja ennenkaikkea äidilleni. Ne olivat rikassisältöisempiä ja kauniimpia kuin monet, joita on julkaistu ja jotka ovat herättäneet ihailua kautta maailman. Mutta ne olivat siinä määrin minun omaisuuttani, että en tahtonut kenenkään kanssa koko maailmassa niitä jakaa. Rakkauteni oli, kuten uskonto, lähtöisin sielun tutkimattomista syvyyksistä ja liian sisäistä voidakseen joutua keskusteluaiheeksi. En ole koskaan ymmärtänyt tuota mautonta, pintapuolista tunnetta, jota on tarve kuuluttaa ystävättärille ja tuttaville. Syvä, ikuinen rakkaus oli minusta kuin aurinko, jonka tuntee lämmittävistä, hyväätekevistä säteistään, mutta johon ei uskalla katsoa, koska sen valo on liian häikäisevää. Kirjeeni kohtalo yllytti minua yhä suurempaan uhmaan. Tunteeni oli tähän saakka välttänyt kaikkien katseita varjellakseen pyhyyttään, mutta nyt se asestautui puolustamaan laillista oikeuttaan maailman edessä.

Kerran sattui muun muassa seuraava tapaus. Istuimme useiden tultaviemme seurassa eräässä yleisessä puistossa juoden kahvia ja kuunnellen musiikkia, kun Teodor kulki ohitsemme ja tervehti tulematta kuitenkaan luoksemme. Hän tuli vielä useamman kerran läheisyyteemme puhuttelematta minua. Kotiin palattuani kirjoitin hänelle ja kysyin syytä hänen välinpitämättömyyteensä. Hän vastasi leikillisesti, ettei tahtonut saattaa minua hämilleen ja pakottaa minua ylhäisten, aatelisten tuttavieni keskellä osoittamaan ystävyyttä halveksitulle demokraatille. Seuraavalla kerralla samanlaisessa tilaisuudessa menin Teodorin luo heti hänet huomattuani ja kävelin hänen seurassaan kauan aikaa huvipuiston käytävillä syventyneenä, kuten aina, mitä vakavimpaan keskusteluun. Tiesin saavamme osaksemme hämmästyneitä katseita. Muuan nuori, ylpeä ylimyskaunotar, joka aina oli ollut minulle erittäin ystävällinen, tapasi meidät riippuen sulhasensa, nuoren paroonin käsivarressa. Hän katsahti minuun ihmeissään, melkein säikähtyneenä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Onko sinun mahdollista tuossa määrin alentua? Oletko unohtanut, mitä sukunimesi edellä käyvä pikku sana merkitsee? Tuonko demokraatin, tuonko epänormaalin ihmisen, joka kieltää kirkon ja aateliston arvon, sinä olet voinut valita?»

Tuo kaikki kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan, että olin purskahtamaisillani nauruun. Kovemmalle otti kulkea vanhempieni ohi. En voinut rientää heidän luokseen ja esittää Teodor ja isälleni; olisin sillä ikäänkuin pakottanut hänet antamaan julkisen suostumuksensa. Tiesin, että se olisi ollut hänelle hyvin tuskallista, sitäpaitsi tahdoin säästää ystävääni kylmältä ja jäykältä vastaanotolta. Olin syvästi pahoillani heille tuottamastani tuskasta, mutta minun täytyi rakastamalleni miehelle antaa tämä todistus kiintymyksestäni, minun täytyi tällä julkisella teolla puolustaa jaloa rakkauttamme.

Isäni lähdön jälkeen sain yhä enemmän vastustusta osakseni. Tunteeni oli kuitenkin kasvanut jo niin voimakkaaksi, ettei mikään maallinen mahti voinut sitä järkyttää.

Syksyllä sairastui Teodor, ja minä olin syvästi murheissani, sitä enemmän, kun Teodor oli saanut ja ottanut vastaan toimittajan paikan eräässä suuren pohjoissaksalaisen kaupungin sanomalehdessä, ja meidän oli siis pian erottava. Kirottujen ennakkoluulojen takia oli minun mahdotonta käydä tervehtimässä miestä, jolle olin lahjoittanut pyhimmät tunteeni, puhumattakaan siitä, että olisin voinut hoitaa ja lohduttaa häntä, vaikka hänellä oli suuria kärsimyksiä. Saatuani tietää, että hän oli parempi ja sai jo tulla äitinsä huoneeseen, menin häntä katsomaan. Oli aatonaatto. Tapasin hänet äitinsä ja Pienokaisen seurassa. Keskustelimme aina iltahämärään saakka. Silloin alkoivat läheisen kirkon kellot soida julistaen seuraavan päivän juhlaa. Kuuntelimme vaieten. Tuo kellojensoitto, joka toi sanoman joulu-illan saapumisesta, loihti esiin kokonaisen maailman runollisia muistoja: lapsuuden onnelliset päivät, jolloin rakastava äiti jo useita viikkoja edeltäpäin oli suloisen salaperäisesti valmistellut joululahjoja, ja koristi vihdoin lukemattomilla kynttilöillä joulupuun esikuvaksi pyhän yön valosta, joka oli levinnyt maailmaan. Entä keskiyön jumalanpalvelus, jolloin kirkkaasti valaistussa kirkossa lauluin ja saarnoin iloittiin enkelien sanomasta: rauha maassa ja ihmisille hyvä tahto; vihdoin koko liikuttava legenda ihmiskunnan lunastuksesta, lihaksitulleena kansan köyhän tyttären lapsessa. Näiden sävelten ja muistojen mukana kulki kuin sähkövirta sydämestä toiseen ja me ymmärsimme toisemme ilman sanoja.

Valot sytytettiin ja tuli muita vieraita. En olisi tällä hetkellä sietänyt tyhjänpäiväistä puhetta. Sanoin senvuoksi hyvästi ja poistuin huoneeseen, johon olin jättänyt päällysvaatteeni, pukeutuakseni ja lähteäkseni kotiin. Huone oli täynnä kuutamoa, muuta valoa ei siellä ollutkaan. Teodor oli samoista syistä kuin minä poistunut vierashuoneesta ja tuli luokseni. »Rakas ystävä, oli liian tuskallista nähdä teidät jälleen tällä tavalla», kuiskasi hän, kietoi käsivartensa ympärilleni ja huulemme yhtyivät ensimäisen kerran. Sitten riensi hän huoneeseensa ja minä vaelsin, kotiin kirkkaassa kuutamoyössä, jonka lukemattomat tähdet kuvastuivat sydämessäni.

Hänen parantumisensa edistyi hitaasti, ja minä tapasin häntä harvoin. Hän ei mielellään käynyt meillä tuntien olevansa kaikkea muuta kuin tervetullut. Minäkään puolestani en ollut vapaa enkä onnellinen hänen vanhempiensa luona. Jäin usein yksikseni kotiin, sillä en enää juuri koskaan käynyt seurapiireissä, joista hänkin oli poissa ja joissa tiesin häntä vihattavan ja moitittavan. Perheeni piirissä tunsin itseni yksinäiseksi ja surulliseksi. Sopusoinnun puute, jonka syvästi tunsin, vaikka se ei päässytkään sanoin kuuluville, painoi minua raskaasti. Teki senvuoksi hyvää olla yksin ja muistella keskusteluitamme, joiden herättämät ajatukset alkoivat käydä yhä selvemmiksi ja varmemmiksi.

Eräänä iltana, vähän ennen teatteriinlähtöä, saapui Teodor kerran luoksemme, sillä hän ei ainakaan tahtonut olla epäkohtelias omaisilleni. Olin sattumalta kieltäytynyt lähtemästä mukaan, kun teatterissa esitettiin ooppera Robert Normandialainen, enkä minä pitänyt sen teennäisestä ja valheellisesta musiikista. Kun Teodor kuuli minun jäävän kotiin, pyysi hän saada viipyä vielä vähän aikaa muiden lähdettyä. Tässä suhteessa oli meidän perheessä aina oltu suvaitsevaisia — seikka, joka tuotti kunniaa kaikille asianomaisille. Nytkään ei voitu tehdä poikkeusta. Jäimme siis kahden kesken, melkein ensimäisen kerran tutustumisemme jälkeen. Olin niin sanomattoman onnellinen, kun kerrankin ilman todistajia voimme sanoa toisillemme kaikki sydämemme ajatukset, että se olisi riittänyt minulle. Teodor ei kuitenkaan siihen tyytynyt, vaan syleili minua ja painoi minut sydäntään vasten. Viivyimme näin kauan, äänettöminä, vaipuneina tuohon onnen mereen, lauluissa ylistettyyn, joka kuitenkin aina on uusi, sanoin kuvaamaton, ennen kokematon ilmestys jokaiselle, ken autuaana keinuu sen aalloilla.

Vihdoin sanoi hän: »Ja kuitenkin vapaa!»

»Miten ylpeä sinä olet!» vastasin hymyillen. »Mutta minä en ole vähemmän ylpeä; älkäämme koskaan pitäkö kalliina ja pyhänä onnea, joka rajoittaa vapauden.»

Onnen silmänräpäykset olivat lyhyet. Hän jätti minut, omaiseni palasivat teatterista, olin ulkonaisesti yhtä tyyni kuin ennenkin ja sydämessäni vallitsi syvä, pohjaton rauha.

Taas tuli uusi koetus, edellisiä vaikeampi, pakottaen minut entistä jyrkemmin osoittamaan mieltäni. Äitini päätti pitää suuret, vuotuiset iltakutsunsa, joihin myöskin kutsuttiin ruhtinaallisen hovin nuoret prinssit ja prinsessat. Ennen olin aina iloinnut näistä juhlista. Ohjelmana oli enimmäkseen tanssia, ja minä tanssin mielelläni molempien vanhinten prinssien kanssa, olinpa suuresti mieltynytkin toiseen heistä. Nyt tiesin, että minua oli alettu vieroa sekä linnassa että yleensä muissakin seurapiireissä. »Demokraattiset mielipiteeni» herättivät pahaa verta noissa muutamia neliömetrejä käsittävän maan pikku hallitsijoissa. Tällä kertaa ei juhlastamme aijottu tanssiaisia, vaan iltama, jossa esitettäisiin taiteilijan järjestämiä eläviä kuvia. Tuollainen ajanviete ei minua juuri enää huvittanut, mutta otin kuitenkin auliisti, kuten aina, osaa valmistuksiin ja autoin parhaani mukaan. Silloin ilmoitti äiti minulle äkkiä, että oli mahdotonta kutsua Teodoria. Hänen perheensä luonnollisesti kutsuttaisiin, koska isä oli pienen valtion merkkihenkilöitä, mutta lankoni oli selittänyt, että oli mahdotonta loukata nuoria prinssejä kutsumalla heidät henkilön seuraan, joka oli kirjoittanut niin moittivan artikkelin heidän isänsä viattomista taipumuksista, ja kieltäytyi lankoni saapumasta, jos mainittu henkilö kutsuttaisiin. Äitini oli ottanut nämä näkökohdat huomioon, vaikka hän olikin pahoillaan minun tähteni. Pahin vihamiehenikään ei olisi voinut antaa minulle tuskallisempaa iskua, ja tämä tuli perheeni, hyvien, rakastavien, sivistyneiden ihmisten taholta.

Sisareni olivat kokonaan syventyneet elävien kuvien valmistuspuuhiin, joissa eräs nuori, vähän aikaa sitten kaupunkiin saapunut taiteilija, heitä avusti. Hän oli talossamme sangen mieluinen vieras, hiljainen, miellyttävä, sangen kyvykäs henkilö, joka ei ketään loukannut ja jolla ei ylipäänsä ollut minkäänlaista »valtiollista mielipidettä». En voinut olla tuntematta katkeruutta nähdessäni tuon vähäpätöisen ihmisen pääsevän siinä määrin heidän suosioonsa, että hänestä tuli kaikkien juhlavalmistusten sielu, kun sitävastoin nerokas, jalo ihminen julistettiin pannaan ja sai kärsiä julkisen loukkauksen uskallettuaan kirjoittaa, että pienessä kääpiömaassa tehtiin enemmän kuin oli luvallista ruhtinaan mielihalujen tyydyttämiseksi. En rukoillut, että hänet kutsuttaisiin, olin liian ylpeä pitääkseni hänelle armoa. Mutta selitin jääväni pois kutsuista, ellei minulle juhlallisesti luvattaisi, että heti suurten pitojen jälkeen pantaisiin toimeen toiset pienemmät, joihin pyydettäisiin kaupungin parhaat perheet ja joihin hänetkin kutsuttaisiin. Tähän suostuttiin. Äitini oli syvästi pahoillaan, kun hänen oli täytynyt loukata minua ja tahtoi mielellään tällä tavalla lieventää iskua. Sitäpaitsi olisi asia tullut liian tunnetuksi, jos olisin jäänyt pois kutsuista. Sittenkin oli huhu jo päässyt leviämään. Teodorin äiti oli syvästi loukkaantunut rakkaimman poikansa puolesta, joka oli hänen sydämensä ylpeys. Pienokainen ja isä epäsivät saamansa kutsun. Perheestä oli saapuvilla ainoastaan vanhin sisar sulhasineen.

Lähetin Teodorille kimpun orvokkeja, ensimäiset sinä vuonna, ja kirjoitin niiden mukana pari sanaa, jotka nostivat meidät yläpuolelle ihmiselämän pikkumaisuuksia. Kestin lujamielisesti illan piinan halveksien sisimmässäni seuraelämän hulluutta ja saaden tästä tunteesta tukea. Mieliala oli yleensä painunut, sillä vieraat luonnollisesti tekivät huomautuksiaan sen johdosta, että eräs kaupungin ensimäisiä perheitä oli poissa ja heillä oli kai myöskin tekemistä minun kiintymyksestäni, jota perheeni näytti julkisesti paheksuvan.

Seuraavana aamuna kiitti ystäväni minua muutamilla riveillä orvokeista ja tervehdyssanoistani, joilla olin terästänyt itseäni ja häntä ihmisten juorupuheita ja ilkeyttä vastaan. Kirjeen lopussa oli seuraavat sanat: »Luen Platoa puhdistuakseni nykyaikaisen maailman liasta.»

Muutamia päiviä tämän jälkeen muistutin lupauksesta, jonka olin saanut pienempien kutsujen pitämisestä — ei senvuoksi, että niistä olisi ollut pienintäkään iloa minulle ja hänelle — sillä mitäpä iloa olisi meillä ollut seurassa, joka pilkallisella hymyllä tai ylpeällä säälillä suhtautui tunteeseemme. Vaadin tämän lupauksen täyttämistä jonkinlaisena hyvityksenä, jonka olimme velvolliset saamaan, osoituksena siitä, ettei loukkaus ollut persoonallista laatua, vaan myönnytys pienelle tyrannille. Kutsut pantiin toimeen. Pienokainen saapui veljineen. Vieraat tekivät parhaansa ollakseen ystävällisiä ja rakastettavia ja karkoittaakseen pienimmänkin tuskallisen tunteen. Äitini näytti hyvää esimerkkiä. Ystäväni, jolle tämä ilta tuotti enemmän kidutusta kuin tyydytystä, teki myöskin puolestaan kaikkensa ollakseen rakastettava seuramies ja hän oli liian lahjakas epäonnistuakseen. Vieraat huomasivat ihmeekseen, että tuo pelätty demokraatti ja häijy arvostelija olikin monipuolisesti sivistynyt ihminen, jonka kanssa saattoi aivan inhimillisesti seurustella. Keskustelussa vältettiin luonnollisesti molemminpuolisesti vaarallisia kareja, ja ilta kului verrattain hyvin. Ulkonaisesti oli hyvitys täydellinen, mutta nuoli oli tunkeutunut liian syvälle sydämeeni ja sen iskemä haava oli parantumaton. Olin ymmärtänyt näiden tapausten merkityksen vain liiankin hyvin. Tästälähtien olin avonaisessa taistelussa entistä maailmaani vastaan, eikä enää ollut kysymys persoonallisesta tunteesta, vaan mielipiteitteni vapaudesta. Olin alkanut vapauden taistelun absoluuttista auktoriteettia vastaan.

Ystävälläni ja minulla oli kuitenkin vielä monta ihanaa hetkeä sinä keväänä. Varmoina molemminpuolisesta kiintymyksestämme nautimme vapaina ja sopusointuisina kohtalon suomaa onnea. Tapasimme usein toisemme prinsessojen opettajattaren, vanhanpuoleisen, rakastettavan ja henkevän naisen luona, joka oli Althausin perheen läheinen ystävä ja tunsi Teodorin lapsuudesta saakka. Hän oli myöskin minun ystäväni, ja maailman meille tekemä vääryys suututti häntä. Sangen usein, kun laskeva aurinko kultasi hänen ikkunainsa alla kasvavien suurten puitten latvoja, tai kun satakieli lauloi oksalla ja ruhtinaallista linnaa ympäröivä puutarha lähetti meille tuoksujaan, istuimme me neljä — Teodor, Pienokainen, hän ja minä hänen viihtyisän huoneensa avonaisen ikkunan ääressä keskustellen tai lukien yhdessä. Usein olimme me nuoret vallattomia ja yllytimme kunnon ystävämme tekemään »vaarallisia johtopäätöksiä», jotka hänen suuri älynsä tunnusti loogillisiksi, mutta joita hän ei muuten, kunnioituksesta vanhoja traditsioneja kohtaan, hyväksynyt. Niinpä hän ilolla ja ylpeydellä luki yhteisen ystävämme kirjan, mutta puolusti kiihkeästi Jumalanpoikaa. Sydämessään oli hän demokraatti, mutta pysyi persoonallisesta kiintymyksestä uskollisena ruhtinailleen. Erittäin hilpeinä hetkinä saimme hänet laulamaan marseljeesiakin kanssamme, joka kuulosti kuin ivalta noiden feodaalisten muurien sisäpuolella. Hänkin kiusotteli meitä puolestaan ja eräänä päivänä sanoi hän leikkiä laskien ystävälleni: »Annappa ajan kulua, niin istut sinä isäsi paikalla ruhtinaan päivällisillä ja viihdyt erinomaisesti.»

»Silloin saat myöskin olla varma, että nuoruuteni henki seisoo tuolini takana ja kieltää minut», vastasi hän.

Palattuani kotiin näistä vapaista iloisista seurusteluhetkistä, sain ne totisesti kalliisti maksaa, sillä perheeni piirissä otettiin minut vastaan niin kylmästi kuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Oi, kuinka viheliäisiä ovatkaan ihmisten ennakkoluulot! Ne myrkyttävät onnen, jonka kohtalo suo vain kerran elämässä, ja vuodattavat katkeran pisaran viattoman ja jalon rakkauden maljaan! Niinkuin onni yleensä olisi muuta kuin häipyviä hetkiä, jolloin ylevä tunne kohottaa meidät elämän arkisuuden yläpuolelle! Vaikkakin ne päättyisivät suruun ja tuskaan, on ihminen silloin kuitenkin juonut ikuisuuden lähteestä ja kestää kohtalonsa.

Meidän täytyi siis erota. Se oli minulle kuin kuolemantuomio. Mutta kertaakaan ei juolahtanut mieleeni rajoittaa hänen vapauttaan, pakottaa häntä lupaamaan jotakin, estää häntä pääsemästä piireihin, joissa hänen henkensä siivet voisivat vapaammin kehittyä. Päinvastoin: kun äitini mykän kärsimykseni hellyttämänä rikkoi molemminpuolisen vaitiolomme tarjoutuen puhumaan isälle rakkauteni puolesta, josta elämäni onni näytti riippuvan, ja luvaten pyytää isää hankkimaan Teodorille aseman, joka tekisi yhteenmenomme mahdolliseksi, kiitin häntä sydämellisesti hänen ennakkoluulojakin voimakkaammasta rakkaudestaan, mutta hylkäsin jyrkästi tuon tarjouksen. Rakkaudessamme, joka perustui kaikkeen, mikä meissä oli kaunista ja pyhää, ei saanut olla pienintäkään ulkonaista sidettä tai velvoitusta. Olin kauan taistellut tuota mahtavaa tunnetta vastaan huomatessani sen heräävän. Teodor itse oli auttanut sitä kirvoittamaan kahleensa kasvattaessaan minua vapauteen. Nyt olivat rakkaus ja vapaus minussa siinä määrin yhtä, että tunteeni häntä kohtaan oli vain rajatonta luottamusta. Olin useamman kuin kerran estänyt häntä, kun hän tahtoi valalla vakuuttaa rakkauttaan ikuiseksi. En käsittänyt, että sellainen rakkaus kuin meidän, voisi loppua, ja jos se tapahtuisi, eivät valat auttaisi. Emme koskaan puhuneet avioliitosta, se oli tuskin juolahtanut mieleenikään. Meidän täytyi rakastaa toisiamme, tulla tämän rakkauden kautta paremmiksi ja pyrkiä korkeimpia päämääriä kohden. Se oli kohtalomme. Oli vain alistuen odotettava, mitä tulevaisuudella muuten oli huomassaan.

Hän matkusti muutamia päiviä aikaisemmin kuin me. Lähtönsä edellisenä päivänä tuli hän iltapuolella luoksemme sanomaan hyvästi. Omaiseni jättivät hienotunteisesti meidät kahden kesken, ja olin heille siitä kiitollinen. Vaadin häneltä vain sen lupauksen, että hän heti kirjoittaisi minulle, jos hänen sydämensä oli vallannut uusi tunne. Hän vastasi hymyillen: »Niinkuin sinun kaltaisiasi olisi monta maailmassa!»

Vielä kerran avasi hän minulle sielunsa ja mielikuvituksensa koko rikkauden. Vielä kerran vei hän minut kanssaan ihanteen korkeuksiin, ja minä kuuntelin hänen olkapäähänsä nojaten, käsittääkseni vielä tällä viime hetkellä onnen ikuisuuden.

Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:

»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»

Näin päättyi elämäni kevät!

Kesä läheni, ja me päätimme matkustaa etelä-Saksaan isäni luo. Myöskin Teodor päätti, kun hänen aikaisempi suunnitelmansa ruveta sanomalehden toimittajaksi, oli rauennut, lähteä erääseen suurempaan kaupunkiin, kirjalliseen keskukseen, jossa avautuisi laajempi kenttä hänen nyttemmin yksinomaan kirjalliselle toiminnalleen. Muuan hänen nuori tuttavansa, joka oli juuri tullut tuosta kaupungista, oli häntä siihen kehoittanut. Tuo nuori mies kävi meidänkin luonamme ja sanoi Teodorista puhuessaan: »Hänestä kasvaa toinen Lessing ja hänellä on suuri tulevaisuus!»

Seuraavana aamuna sain häneltä nämä lähdön hetkellä kirjoitetut rivit:

»Ole vahva, äläkä unohda sitä, minkä olet itsellesi kilvoitellut. Tämä toivo on lohdutukseni. Anna minun se pitää, säilytä se minulle!»

Näin päättyi elämäni kevät!