Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

16. KÄÄNNE.

Hänen lähtönsä jälkeen odotin kärsimättömänä matkaamme. Jäinen viima tuntui koskettaneen kevään kukkasia. Vain ero Pienokaisesta oli vaikea. Ystävyytemme oli pysynyt samanlaisena, enkä kuitenkaan koskaan voinut puhua edes hänelle rakkaudestani, vaikka hän hyvin tiesi veljensä ja minun välisen suhteen. Lähtiessämme antoi hän minulle ruusukimpun puutarhastaan, josta olin saanut niin monta ruusua veljen kirjeiden mukana. Säilytin kukkia Reinvirralle saakka. Sitten heitin ne aaltoihin kuten Polykrates sormuksensa, että jumalat antaisivat minun pitää korkeimman onneni.

En muuten lähimainkaan ollut onnellinen. Ero painoi minua raskaasti, ja usein tuntui kuin en jaksaisi sitä kestää.

Isäni tuli meitä vastaan Reinillä. Rakastin häntä sanomattoman hellästi kuten ennenkin, mutta tunsin, että henkemme olivat ainaiseksi eronneet voimatta enää koskaan yhtyä. Tästä tuskallisesta huomiosta huolimatta toivoin kuitenkin, nähdessäni hänet niin terveenä ja nuortean voimakkaana, että vielä kauan saisin osoittaa hänelle rakkauttani, ja vältin puhumasta sellaista, joka olisi häntä surettanut.

Isäni oli vuokrannut meille kesä-asunnon Hornburgissa. Tämä kylpypaikka oli muutamia vuosia sitten alkanut kukoistaa ja muodostunut huvittelun ja muotien tyyssijaksi, jonne paitsi terveyttä etsiviä, kokoontui myöskin paljon joutilasta väkeä. Se aika oli ollut ja mennyt, jolloin niin sanottu »suuri maailma» oli loistollaan minua houkutellut ja minä sen keskuudessa olin luullut täydentäväni kehitystäni. Olisin tahtonut olla suuremmoisen, yksinäisen luonnon parissa, joka ei olisi häirinnyt sydämeni juhlallista surua ja jonka helmassa olisin voinut rauhassa ajatella. Se yksin piti minua pystyssä etäällä ystävästäni. Ainoa paikka, joka minua miellytti, oli vanha linnanpuutarha, ihana puisto satavuotisine puineen, hiljaisine lammikkoineen ja varjoisine, yksinäisille sopukkoineen, joihin muodin maailma harvoin eksyi. Menin sinne yksinäni usein lukemaan. Siihen aikaan rakastin erityisesti erään kirjailijan teoksia, joita Saksassa hyvin vähän tunnetaan, ulkomailla ei ollenkaan. Tarkoitan Friedrich Hölderlinin teoksia, joita aluksi olin lukenut Teodorin kanssa yhdessä ja joiden lumoissa olimme jonkun aikaa täydellisesti olleet. Kreikkalaiseen antiikkiin palavasti innostunut runoilija ei voinut palata Helenan lumoavasta valtakunnasta todellisuuteen. Tosin oli hän löytänyt ihanteensa, Diotimansa, mutta vain luopuakseen hänestä tuskallisella kaipauksella ja joutuakseen elämän hädän ja karkeuden uhriksi. Hänen liian herkästi viritetty lyyransa särkyi, ja mielipuolisuuden yö peitti ylitsevuotavan ihanteellisuuden ja katkerimman kieltäymyksen räikeät vastakohdat. Hän eli kauan järki pimenneenä. Järkyttäviä ovat ne hänen runonsa, joissa runokieli soi täyteläisenä ja runokuvat hämmästyttävät mahtavuudellaan, mutta sisäinen ajatus ja yhtenäisyys puuttuvat. Yhtä järkyttävää oli varmaankin, kun onnettoman sormet liukuivat soittimen kielillä ja loihtivat kuin etäisenä kaikuna esiin säveliä, jotka ennen täyttivät hänen sielunsa. Viimeiset ajat ennen sairauttaan oli hän viettänyt Homburgissa, joka siihen aikaan vielä oli aivan pieni kaupunki, ja istunut äskenmainitsemani linnanpuiston vanhojen puiden alla, entisen kauniin, lahjakkaan, ihastuttavan runoilijan surullisena haamuna, kuten hänen kreikkalaisten sankariensa varjot Haadeksessa. Bettina von Arnim sanoo kirjeissään Gunderodelle, että hän siellä oli uneksinut asioista liian korkeista kuolevaisen ymmärrykselle. Niin ei kai kuitenkaan ollut. Kaunis astia, joka oli kätkenyt niin paljon kuolemattomia, unia, oli särkynyt. Ja kipeästi koskee ajattelijaan se asiaintila, ettei tällainen tapaus ole ainoalaatuinen, että useampi kuin yksi ihana elämä on murtunut taistelussa ihanteen ja todellisuuden tuskallista dualismia vastaan. Myöhemmin joutui Lenau saman kohtalon alaiseksi kuin Hölderlin ja tuollainen kohtalo on uhkaavana haamuna monen, rikaslahjaisen, luomiskykyisen nuorukaissielun taivaanrannalla. Niinpä sanoi itse Teodorkin monasti lukiessamme yhdessä Hölderlinin teoksia, että sama kohtalo kenties vaanii häntäkin. Missä piili syy tällaiseen ilmiöön? Siinäkö, että aikakausien mysteeriossa valmistui uusi ihanne, jonka lähestymisen vain valitut aavistivat, mutta jonka toteutumista he pitivät mahdottomana tässä aineen ja aistillisuuden maailmassa? Vai sekö oli syynä, että karu, alaston todellisuus sietämättömänä ikeenä painoi heidän huimaavaan lentoon siivitettyjä olkapäitään. Onnelliset ne, jotka tällaisina käänteentekevinä hetkinä ihmiskunnan elämässä ovat keksineet aineellisen maailman, kuten Kolumbus! He pääsevät positiiviseen, käsinkoskettavaan tulokseen ja heidän kaipauksensa löytää maaperän uusille tulevaisuuden unelmille.

Päivät, jolloin sain Teodorilta kirjeitä, olivat juhlapäiviäni. Ne toivat minulle ajatuksia ja viestejä uudesta elämästä. Ystäväni eli älykkäiden ihmisten parissa, teki menestyksellisesti työtä, ja hänen raskasmielisyytensä, josta usein olin ollut levoton, tuntui kokonaan hävinneen. Olin liian onnellinen hänen puolestaan toivoakseni häntä takaisin, mutta toivoin itselleni siipiä lentääkseni minäkin vapauden kaivattuihin ilmapiireihin.

Rauhallisen elämämme keskeytti muuan kohtalokas tapaus, joka raskaasti koski meihin kaikkiin. Sen aiheutti henkilö, jota ei kukaan meistä ollut koskaan epäillyt. Varjellakseen tuskallista salaisuutta olisi isäni täytynyt maksaa suuresti yli varojensa nouseva rahasumma. Meidän täytyi kiireesti palata Frankfurtiin. Siellä oli isäni, kuten ruhtinaskin, muutamia aikoja sitten löytänyt pysyvän turvapaikan. Tämä tapaus oli tehnyt isäni äärettömän raskasmieliseksi, mikä oli sitä surullisempaa, kun ikä ei vielä tähän saakka ollut masentanut hänen luontaista hilpeyttään. Eräänä päivänä menin hänen luokseen hänen seisoessaan ikkunan ääressä ja alakuloisena katsellessaan ohi rientävää virtaa. Koetin häntä hiukan lohduttaa; hän kuunteli minua vaieten, pudisti päätään ja sanoi: »Tämä isku on minut murtanut, siitä en koskaan toivu.»

Vähän aikaa tämän jälkeen herätettiin meidät keskellä yötä. Isä oli äkkiä vaikeasti sairastunut. Tunsin heti ensi hetkestä, että hänen ennustuksensa kävisi toteen. Muutamien tuskallisten päivien jälkeen parani hän kuitenkin niin paljon, että saattoi olla liikkeellä huoneessaan, tavallisesti jonkun tukemana. Mutta hänen elämänsä pohja oli murtunut ja hän oli vain varjo entisestään. Ainoana lohdutuksenani oli saada olla hänen luonaan. Tarkkasin tuskaisena jokaista katsetta, jokaista sanaa, säilyttääkseni ne sydämessäni. Olimme usein kahdenkesken ja minä varoin huolellisesti sanojani, etten muistuttaisi häntä mielipiteidemme eroavaisuudesta. Käsitin hänen eriävän elämästä ennen minua, ja silloinhan oli minulla aikaa taistella riippumattomuuteni puolesta. Mutta hänen sammuvan elämänsä edessä ei välillämme ollut muuta kuin rakkauden side, rakkauden, jolla oli alkunsa itse elämän perusjuurissa. Eräänä aamuna ollessani yksin hänen kanssaan, käveli hän käsivarteeni nojaten pitkän aikaa edestakaisin huoneessa ja istuutui sitten avonaisen ikkunan ääreen, josta lempeä lokakuun aurinko loi hohdettaan. Kauan, kauan katseli hän ääneti virtaa ja syysmaisemaa toisella rannalla. Sen värit olivat pehmeät ja surumieliset, kuten aina, kun luonto valmistautuu pitkään uneen. Minäkin vaikenin ja tarkkasin häntä syvästi liikutettuna. Luin hänen kasvoistaan, mitä hän ajatteli. Hän otti jäähyväiset maailmalta, jossa oli viettänyt puhtaan, hyveellisen elämänsä. Hän oli ollut vapaamuurari, saavuttanut veljeskunnan korkeimmat arvoasteet, ja minä uskon, että hänen maailmankatsomuksensa oli enemmän inhimillinen, siveellinen kuin oikeauskoisen kristillinen. Ollessamme kerran ennen hänen sairauttaan kävelemässä, kysyin, mitä hän ajatteli Kristuksen jumaluudesta ja raamatusta jumalallisena ilmestyksenä. Hän vastasi, että Kristus oli häntä lähempänä inhimillisen täydellisyyden ihanteena kuin Jumalan poikana ja että hän seurasi raamatun siveellisiä ohjeita kysymättä niiden jumalallista alkuperää. Toisen kerran, löytäessäni hänet illalla ikkunan äärestä katselemassa tähtikirkkaaseen yöhön, kysyin, mitä hän ajatteli. Hän vastasi: »Valmistaudun jonakin päivänä jättämään tämän kuolevaisen majani.»

Tämäntapaiset yksinkertaiset, lyhyet sanat kuvasivat koko hänen olemustaan. Myöhemmin, hänen kuolemansa jälkeen, löysin alun muistelmateokseen, joka valitettavasti oli jäänyt kesken. Hänen nuoruutensa unelma, sanoo hän siinä, on ollut, opiskella maataloutta ja jäädä asumaan maalle. Ymmärsin, kuinka paljon paremmin tämä kutsumus olisi soveltunut hänelle kuin valtiomiehen ja poliitikon levoton ura.

Mutta vaikka hänen ajatuksensa ilmeisesti askartelivat lähenevässä kuolemassa, ei hän puhunut siitä kuin vanhimmalle veljelleni, ainoalle saapuvilla olevista pojistaan, jolle hän uskoi viimeiset toivomuksensa.

Ah, mitä olisinkaan antanut, jos hän olisi ilmaissut minulle sielunsa ajatukset, jos hän olisi sallinut minun saattaa itseään tuolla juhlallisella matkalla tuntematonta kohden, jos olisin saanut ottaa osaa hänen sisäiseen valmistukseensa tuota suurta hetkeä varten ja näyttää hänelle, että sydämeni askel askeleelta seurasi häntä ja olisi tahtonut hänen kanssaan viimeiseen pisaraan saakka tyhjentää katkeran kalkin säästääkseen häneltä edes puolet sen katkeruudesta! Mutta välillemme noussut omituinen muuri ei korkeimpinakaan silmänräpäyksinä hävinnyt olemattomiin molemminpuolisesta syvästä rakkaudestamme huolimatta. Vain hänen luonaan oli minulla rauha, ja usein piilouduin johonkin huoneen komeroon, kun hänellä oli suuria ruumiillisia tuskia, ja hän, luullen olevansa yksin, puhkesi valituksiin. En uskaltanut hengittääkään, etten ilmaisisi läsnäoloani, mutta tuntui kuitenkin lohdulliselta, kun hiljaisuudessa sain kärsiä hänen kanssaan.

Oli tullut joulu. Mitä isään tulee, oli enää kysymys päivistä ja tunneista. Sattui omituisesti, että vanha ruhtinas, jonka kohtalot hän oli uskollisesti jakanut, oli lyhyen sairauden jälkeen kuollut. Viimeiseksi oli vanha herra kysynyt koetellun ystävänsä vointia. Salasimme tapauksen isältäni, tahtoen säästää hänet tältä surulta, mutta hän kuitenkin aavisti, miten asia oli. Isku ei kai koskenut häneen niin kovasti sentähden, että hän jo oli käsittänyt tämän ilmiöiden maailman hetkellisyyden, tai uneksi pikaisesta jälleennäkemisestä.

Ensi kerran elämässämme ei meillä ollut joulujuhlaa. Äiti oli kuitenkin rakkaudessaan valmistanut meille vanhan tavan mukaan muutamia joululahjoja. Otimme ne vastaan syvästi liikutettuina, sillä isälle emme enää voineet mitään antaa. Hän lepäsi hiljaa vuoteellaan, useimmiten puolihorrossa ja sopersi aika ajoin muutamia lempeitä sanoja, jotka olivat kuin heijastus hänen sielunsa edessä väikkyvistä kuvista, kuten kevyet, rusottavat iltapilvet ovat vielä heikkona kajastuksena mailleen menneestä auringosta. Olin jo sisareni kuolinvuoteen ääressä tehnyt saman huomion kuin nytkin, että kuoleman lähestyessä, kun kaikki keinotekoinen ihmisessä ja elämän tottumusten häneen tuoma häviää, kaikki tavalla tai toisella saavutetut ominaisuudet haihtuvat ja itse älykin herpoaa, pääsee jälleen väärentämättömänä esille yksilön todellinen luonne, perussävel, sellaisena kuin se kerran lähti luonnon kädestä. Viimeinen vaikutus noista kahdesta rakastetusta olennosta oli sydämen puhdas hyvyys ja viattomuus, johon elämän turmelus ei ollut pystynyt.

Ystävät, joiden talon toisessa kerroksessa asuimme, melkein pakottivat meidät alas ottamaan osaa heidän joulujuhlaansa. He tekivät kaikkensa meitä ilahuttaakseen, mutta iskivät harhaan kuten tavallisesti, kun pintapuolisella ilonpidolla koetetaan haihduttaa syvää surua. En kuitenkaan voinut puoltakaan tuntia kestää heidän meluaan ja nauruaan. Hiivin salaa pois ja riensin jälleen himmeästi valaistuun huoneeseen yläkerrassa. Siellä lepäsi rakastettu isäni tuskistaan vapautuneen, suloisessa puoliunessa, joka jo oli kuin ikuisen levon esimakua. Täällä oli minun tuskallisen hyvä olla. Istuuduin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kuoleman suurta sinfoniaa, jonka alakerran hälisevä ilo oli räikeästi keskeyttänyt. Hänelle oli elämän arvoitus selvinnyt. Minun elämäni oli raastettu juuria myöten maaperästään ja tunsin itseni viskatuksi aavalle valtamerelle ohjatakseni tästä lähtien yksin elämäni purtta ja seuratakseni sitä ainoata tähteä, joka loisti minulle raskaitten pilvien lomasta — vakaumustani.

Illalla otin häneltä varsinaiset jäähyväiset. Hän hengitti vielä kolme päivää. Neljäntenä päivänä toin hänelle lääkärin luvalla kupin kahvia. Hän avasi silmänsä ja katsoi minuun kauan kuin matkustaja, joka jo on lähtenyt loputtomalle merelle ja vielä kerran luo silmäyksen rannalle, jossa elämän aurinko hänelle loisti. Hän tunsi minut ja sanoi: »Kas, sinähän se olet, rakkaani!» Vein kupin hänen huulilleen: hän joi viimeisen kerran, sulki sitten silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Istahdin toiseen huoneeseen kirjoittamaan Teodorille. Muutamien tuntien syvän hiljaisuuden jälkeen avasi joku oveni viitaten minua tulemaan. Riensin hänen vuoteensa ääreen. Kaikki oli lopussa, hän oli lakannut elämästä.

Tällä kertaa en enää kysynyt, eikä mikään ääni sanonut minulle: »Sinä näet hänet jälleen.»

Ei ole luullakseni suurempaa eroavaisuutta ihmisten välillä kuin heidän tapansa kantaa surujaan. Ilo ja onni avaavat tavallisesti sydämen ulkomaailmalle. Ne tahtovat jakaa itsestään ja niiden usein äänekkäisiin säveliin hukkuu moni epäsointu. Mutta suru luo ympärillemme hiljaisuuden, jossa kuulemme vain yhden ainoan surullisen ja juhlallisen sävelen. Niin kauan kuin tätä sielun lepoa ei häiritä, on syvimmälläkin surulla kauneutensa. Mutta kun ulkomaailman arkinen häly taas pääsee kuuluville, haihtuu lumous, ja eräänlaisille luonteille on silloin vihlovaa, sietämätöntä kärsimystä se, mistä muut löytävät huojennusta ja hauskuutta. Minä kuuluin edellisiin. Koko olemukseni oli vielä keskittynyt häneen, jota ei enää ollut. Jokainen tuota muistoa häiritsevä sana oli minulle tuskallinen. Kaunistin hänen leposijansa myrtin ja laakerinoksilla ja katselin häntä, tuota hiljaista miestä, jolle rakkauteni ei enää voinut merkitä mitään. Tällaisina hetkinä ymmärsin vasta täydellisesti kuinka ihana on kuvaus Mignonin hautajaisista Wilhelm Meisterissa. Niin, runolliseksi ja juhlallisen kauniiksi täytyisi meidän kirkastaa suuren elämäntragedian loppu ja sitten palata jokapäiväisiin askareihimme »täynnä pyhää vakavuutta, joka yksinään tekee elämän ikuiseksi».

Ajatukseni ja tunteeni olivat melkein yksinomaan keskittyneet isäni sairauteen, mutta tähän aikaan oli minulla ollut muitakin yhtä järkyttäviä elämyksiä. Olin muun muassa nähnyt jälleen nuorimman veljeni, joka oli saapunut tervehtimään sairasta isää. Tällä veljellä oli monta erinomaista ominaisuutta. Hän oli korkea valtion virkamies ja periaatteiltaan ankara protestantti sekä jyrkkä monarkisti. Hänelle oli vihjattu mielipiteistäni, ja vaikenemiseni määrätyistä asioista selitti hänelle vielä enemmän. Tämä suututti ja ärsytti häntä ja hän, kuten muutkin, syytti kaikesta kiintymystäni ihmiseen, »jolla ei ollut minkäänlaisia periaatteita». Kuinka olisi muuten ollut mahdollista, että minun säätyiseni tyttö saisi moisia päähänpistoja? Hän oli toivonut minun menevän naimisiin erään ystävänsä kanssa, ja huomasi tässäkin suhteessa pettyneensä. Sopivassa tilaisuudessa otti hän asian puheeksi kanssani. Ensin kysyi hän uskonnollisesta vakaumuksestani. Vastasin täysin avomielisesti. Hän koetti käännyttää minua, mutta ei päässyt todisteluillaan mihinkään. Olin tuhannesti sanonut samat asiat itselleni sisäisesti taistellessani, tulematta kuitenkaan vakuutetuksi, eivätkä ne enää saaneet minua tasapainosta. Vihdoin hän vaikeni tuntien, ettei minua enää voinut pelastaa — olin jo mennyt liian pitkälle. Muutamien päivien kuluttua riensi hän takaisin nuoren, jumaloidun rouvansa luo, joka oli myös hyvin sairas ja seurasi ennen pitkää isääni hautaan. Otin syvästi osaa veljeni tuskaan ja kirjoitin hänelle vilpittömän, rakkautta uhkuvan kirjeen. Hän ei vastannut minulle, mutta kirjoitti sisarelleni, ettei voinut sanoa minulle mitään niin kauan kuin olin voltairelaisen hengen lumoissa. Hänkin oli kerran ollut ja toivoi minun kääntyvän takaisin niinkuin oli itsekin tehnyt. Siihen saakka olisi kuitenkin parasta keskeyttää kirjevaihtomme. Suostuin tähän, sillä käsitin hänen olevan oikeassa. Kahden vastakkaisen vakaumuksen välillä, jotka olivat niin voimakkaat ja tietoiset kuin meidän, ei ollut yhdyssidettä. Mutta tunsin samalla, että tämä ero olisi ikuinen, sillä mielipiteeni eivät olleet voltairelaisia eivätkä ohimeneviä. Ne olivat päinvastoin loogillinen seuraus nuoruuteni sisäisistä taisteluista, toteuttaen kaipauksen, joka vaatii ajatuksen vapautta kaiken siveellisyyden perustana.

Eräs toinen tapaus, joka suuresti kiinnitti ajatuksiani isäni sairauden ensi aikoina, oli Sonderbund-sota Sveitsissä, todellinen aatesota. Teodor kirjoitti minulle siitä: »Se on vapaan kansan inhimillinen sota vapauden puolesta.» Lääkäri, joka hoiti isääni, oli vapaamielinen mies ja otti lämpimästi osaa vapaamielisen puolueen voittoon. Hänen kanssaan puhuin valtiollisista periaatteistani avomielisemmin kuin vielä koskaan tähän saakka.

Tänä pitkänä kärsimyksen aikana oli minulla keidas, jossa sain tuntea rauhaa ja puhdasta onnea. Se oli rakkauteni Teodoriin ja luottamukseni hänen rakkauteensa. Hänen kirjeensä olivat lohdutukseni. Paitsi niitä lähetti hän minulle myöskin erään pian ilmestyvän uuden kirjansa korrehtuuriarkit, toisen toisensa jälkeen. Hän kirjoitti näiden mukana: »Omistan Sinulle tämän kirjan ensimäiset painetut lehdet, sillä se kuuluu Sinulle niin kokonaan, että tuskin tiedän, mikä siinä on sinulta ja mikä minulta.»

Tapasinkin sen joka sivulla jälkiä yhteisestä elämästämme, keskusteluistamme, tunteiden ja ajatusten vaihdosta, kaikesta, mikä niin kauan oli ollut onnemme lähteenä. Alussa tuntui minusta tuskalliselta jakaa näin jalo, läheinen ystävyyssuhde yleisön kanssa, mutta voitin tämän itsekkään tunteen. Runoilija elää kahta elämää, toisen itseään, toisen maailmaa varten. Voi, sitä naista, joka ei ymmärrä tätä tasanjakoa ja on sille mustasukkainen! Hän antaa kuoliniskun joko nerolle tai omalle sydämelleen!

Lukiessani näitä sivuja tai hänen kirjeitään, sanoin usein vaistomaisesti: »Salli minun omistaa tämä ainoa onni, oi, kohtalo, niin kestän lujana kaikki minulle lähettämäsi koettelemukset.»

17. 1848.

Uudenvuodenpäivänä luimme läsnäolevan perheen pienessä piirissä isäni testamentin. Onneksi rakastimme toisiamme siksi paljon ja olimme siksi jalomielisiä, että suhtauduimme tähän toimitukseen kaikella sillä kunnioituksella, jonka olimme isällemme velkaa. Ei ainoatakaan häiritsevää sanaa lausuttu, ja meidän ei tarvinnut kokea tuota valitettavasti niin tavallista jälkinäytöstä, että kuoleman juhlallisuus häväistään perintöriitaisuuksilla. Erityisesti liikuttivat minua testamentin yksinkertaiset ja vakavat alkusanat, joissa isäni lausui julki uskonsa persoonalliseen kuolemattomuuteen. Niissä kuvastui jälleen hänen yksinkertainen, hyvä, tosi luonteensa. Testamentin aineellisesta puolesta en paljonkaan välittänyt. Huomasimme kuitenkin isäni varallisuuden paljon pienemmäksi kuin olimme otaksuneet, ja kun se vielä jaettiin moneen osaan, oli jokainen hyvinkin vähäinen. Sitäpaitsi oli vielä epävarmaa, saisiko äitini eläkkeen, jonka ruhtinas-vainaja oli hänelle luvannut. Tässä tapauksessa olisimme luonnollisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta silloin olisi meidän täytynyt elää hyvin vaatimattomasti ja tyytyä paljon pienempiin oloihin kuin ne, joihin olimme tottuneet. Ensi kerran tulimme sisareni ja minä ajatelleeksi, että jommankumman meistä täytyisi itse ryhtyä ansaitsemaan leipäänsä. Muutamat veljistämme olivat tosin hyvässä asemassa, mutta mieleemme ei juolahtanutkaan turvautua heihin. Keskustelimme usein tuosta asiasta ja olimme; molemmat valmiit uhraukseen. Olin lujasti päättänyt olla antamatta perään ja, jos tarvittaisiin, luovuttaa äidilleni koko perintö-osani sekä lähteä. Sitäpaitsi alkoi minulle selvitä, etten voisi kauemmin elää yhdessä omaisteni kanssa, jotka pitivät vääränä pyhintä vakaumustani. Mutta samalla huolestutti minua kysymys: »Mitä tehdä ansaitakseni itse leipäni?»

Olin ajatellut paljon enemmän kuin useimmat ikäisistäni tytöistä, olin lukenut paljon. Mutta olinko siinä määrin perillä jostakin asiasta, että voin sen nojalla saavuttaa riippumattomuuden? Oliko minulla minkäänlaisia ammattitietoja? Olin syvästi surullinen puutteellisesta kasvatuksestani. Luovuttuani maalaamisesta olin alkanut toivoa, että joskus voisin kirjoittaa jotakin. Olin tehnyt vaatimattomia yrityksiä ja lähettänyt pieniä novelleja ja kyhäyksiä kustantajalle puhumatta tästä kenellekään. Useat niistä painettiinkin, mutta en saanut maksua. En tietänyt, miten olisi ollut meneteltävä, enkä uskaltanut kysyä neuvoa perheeni jäseniltä peljäten heidän paheksumistaan, ja niin en tältäkään taholta voinut mitään toivoa.

Elämäni taivaanranta oli siis synkkä ja sumea, mutta kansojen alkoi seestyä. Sanomalehdet toivat tietoja kansanliikkeistä Sisiliassa ja Napolissa. Näitä ihania maita painostanut kova ja tylsistyttävä despotismi näytti äkkiä murtuneen, uusi elämä oli jo puhjennut tilalle. Ystäväni kirjoitti minulle: »Ajattele, että Napolissa julkisilla paikoilla puhutaan kansalle vapaudesta ja sen oikeuksista, ja meidän on pakko pysyä Saksassa — se on enemmän kuin sietämätöntä!»

Miten olisinkaan toivonut voivani asettaa niin, että hän olisi päässyt tuonne, keskelle täyteläistä elämää ja kansaa, joka heittää päältään sietämättömän ikeen! Mutta valitettavasti en voinut tehdä muuta kuin hehkuvalla osanotolla kaukaa seurata tapauksia kuten hänkin.

Eräänä päivänä palatessani kotiin yksinäiseltä kävelymatkalta, olivat kaikki omaiseni äärimmäisen kiihtyneitä. Oli saapunut sanoma Pariisin helmikuun 24 päivän vallankumouksesta! Sydämeni sykki ilosta. Yksinvalta kukistettu, tasavalta julistettu, väliaikainen hallitus, jonka jäsenien joukossa oli kuuluisa kirjailija ja yksinkertainen työmies — se oli kuin taivaallista unta ja kuitenkin totta. Korkea päämäärä oli saavutettu vain vähäisellä verenvuodatuksella, ja vapausliikkeen lippuun oli taas piirretty suuret tunnussanat: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus.

Mikä kuolettava tuska, kun en saanut näyttää onneani, kun minun täytyi salata sydämeni liikutus ja huomata, kuinka ympäristöni näki vain suuren onnettomuuden siinä, mikä minulle kangasti onnena! Mikä tuska, kun omaisteni katseista ja huomautuksista käsitin, että tämän asian johdosta osoittamani ilo luettiin minulle suureksi virheeksi!

Vaikenin mikäli mahdollista, ja puin tunteeni sanoiksi vain kirjeissäni
Teodorille ja Pienokaiselle.

Sähköinen virta levisi heti kaikille suunnille. Saksanmaakin, joka näytti nukkuneen niin sikeää unta, vavahti kuin maanalaisen tulen vaikutuksesta. Sanomat Wienistä ja Berliinistä seurasivat nopeasti toisiaan. Valtiollisen pimeyden ruhtinas Metternich oli paennut! Despotismin perustukset näyttivät kaikkialla horjuvan. Itsevaltiuden tuki, sotaväki, näytti tehottomalta oikeutensa puolesta nousevien kansojen edessä. Tämän osoitti kolme kunniakasta maaliskuun päivää Berliinissä. Melkein jokainen päivä toi mukanaan uuden, tärkeän tapauksen. Mutta miten eri tavalla suhtautuivatkaan eri ihmiset niihin! Eräänä päivänä esim. tapasin arkihuoneessa äitini, joka istui sanomalehti kädessä ja huusi minulle: »Nyt kai olet tyytyväinen: Preussin kuningas on ratsastanut Berliinin katuja pitkin musta-puna-keltainen lippu kädessään. Voitko enempää toivoa?»

Vastasin, ettei se ensinkään minua ilahuttanut ja olin pikemmin surullinen tuosta naamiaistempusta, johon painostava tilanne oli pakoittanut kuninkaan. Se ei voinut olla oikea ilmaisumuoto yksinvaltiaan ajatuksille, hallitsijan, jonka romanttisena unelmana oli, kuten yleisesti tunnettiin, ollut feodaalisten olojen palauttaminen maahan. En halunnut kansalle armolahjoja ja kuninkaallisia myönnytyksiä, vaan itsehallintoa, jonka edessä ruhtinasten täytyi taipua tai hävitä.

Uutinen saksalaisen esiparlamentin kokoontumisesta Frankfurtissa täytti minut sanomattomalla ilolla. Mielet kaupungissa olivat äärimmäisen kiihtyneitä. Olin koko talven käynyt protestanttisen kirkon asemasta vapaan seurakunnan kokouksissa; puhuja ei nyt, kuten tavallista, noussut saarnatuoliin pitääkseen säännönmukaisen raamatunselityksen, vaan puhui alttarilta tulisia innostuksen sanoja kehoittaen seurakuntaa riemukkaaseen taisteluun ihmiskunnan pyhimpien oikeuksien puolesta. Ulkoa kuului aseiden helinää, kansalaiset riensivät läheiseen asehuoneeseen asestautumaan. Olisin ollut valmis ilolla uhraamaan henkeni. Olisin toivonut vihollisen seisovan pienen kirkon ulkopuolella ja meidän kaikkien Lutherin virttä laulaen lähtevän ulos taistelemaan tai kuolemaan vapauden puolesta. —

Kansa tuli esiin luolistaan uteliaana ja lapsellisesti ihmetellen kuten ainakin ihmiset, joita kauan on pidetty pimeässä ja jotka taas pääsevät päivänvaloon. Yhdyin kaduilla liikehtiviin ihmisjoukkoihin. Jaoin heidän ilonsa, kun Eschenheimer kadun varrella sijaitsevan palatsin katolle vedettiin kolmivärinen lippu, palatsin, jossa Saksan liittokokous niin kauan oli toiminut Saksanmaan turmioksi, ei sen onneksi. Usein yhdyin taulukauppojen ikkunoiden ulkopuolelle kokoontuviin työläisjoukkoihin, jotka katselivat niihin asetettuja kuvia Pariisin väliaikaisen hallituksen miehistä, Saksanmaan ensimäisistä vapaamielisistä, suuren ranskalaisen vallankumouksen johtajista y.m. Koetin selittää heille kaikenlaista, osoittaa heille miehet, joihin he voivat luottaa, selvittää heille tulevien päivien merkitystä. Uusi elämä puhkesi kaikkialla. Teatterissakin alettiin jälleen näytellä Schillerin draamoja, jotka kauan olivat olleet kiellettyjä Saksan näyttämöillä. Olin läsnä, kun Don Carlos ensimäisen kerran esitettiin. Näytti siltä kuin nyt vasta alettaisiin ymmärtää jalointa saksalaista runoilijaa, kuin hänen suuri sielunsa nyt ensi kerran puhuisi heräävälle isänmaalle. Siinä näytöksessä, jossa Posa rukoilee vapautta sorretuille alankomaalaisille ja ylevän sielunsa tenhovoimalla liikuttaa hirmuvaltiaankin sydämen, puhkesi yleisö suunnattomiin riemunosoituksiin. Samaan aikaan kajahti kadulta ilohuutoja. Kaikki kysyivät tämän syytä. Joku vastasi äänekkäästi permannolta, että kaupunkiin oli juuri saapunut muutamia esiparlamentin miehiä, jotka vuosikausia olivat saaneet kärsiä vapaiden mielipiteittensä takia. Kansa oli riisunut hevoset heidän ajopeliensä edestä ja heitä vedettiin riemusaatossa pitkin kaupungin katuja. Ilon hurmaus oli vallannut kaikkien mielet.

Itse luonto vietti tätä uudestisyntymisen juhlaa. Kevät oli harvinaisen varhainen ja ihana. Maaliskuun lopussa oli jo kaikki vihantaa ja kukassa, niin että oli ollut mahdollista muuttaa koko kaupunki puutarhaksi. Talot olivat koristetut kukkasilla ja kolmivärisillä lipuilla. Kadut olivat kuin vihreitä lehtikujia. Liputetut ja kukitetut junat ja höyrylaivat toivat joka päivä mukanaan iloisia pyhiinvaeltajia, jotka riensivät vapauden riemujuhlaan. Vanha pääkaupunki ei kai koskaan, ei edes keisarivaalin kunniakkaina päivinä ollut nähnyt niin paljon ihmisiä koolla.

Maaliskuun viimeinen päivä saapui. Riemukas aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta kukitettuun kaupunkiin ja juhlapukuisiin ihmisjoukkoihin. Muuan nuori naistuttavani, ainoa ihminen koko seurapiirissäni, jolla oli samat mielipiteet kuin minullakin, tuli aikaisin aamulla minua noutamaan ottaaksemme mikäli mahdollista osaa päivän juhlallisuuksiin. Lähdimme Römerplatzille tuota kunnianarvoista rakennusta kohden, jossa kerran valittiin pyhän roomalaisen valtakunnan keisarit. Toria ympäröivät joka puolelta Frankfurtin kansalliskaartin ja voimistelijain rivit, sillä myöskin Isä Jahnin voimisteluseurat, jotka niin kauan olivat olleet kiellettyjä valtiolle vaarallisina, olivat jälleen elpyneet. Oli hauskaa nähdä tuota tervettä iloista nuorisoa somissa puvuissaan, palttinamekkoineen, leveälierisine sulkahattuineen, aseet kädessä ja kasvot säteillen innostusta. Se oli lupaus tulevaisuudesta, jolloin ei enää tarvittaisi seisovia armeijoja, vaan jokainen vapaa mies olisi harjaantunut aseiden käyttöön ja valmis tarvittaessa puolustamaan isänmaataan ja kotiliettä.

Pujottauduimme onnellisesti rivien läpi ja menimme umpimähkään erääseen lähinnä Römerplatzia sijaitsevaan taloon. Pyysimme sen asukkaita suomaan meille pienen tilan ikkunan ääressä. Yksinkertaiset porvarisihmiset pitivät pyyntöämme aivan luonnollisena ja veivät meidät makuuhuoneeseen, jossa pieni lapsi nukkui kätkyessään huolettomana ulkomaailman tapauksista.

Tori oli sulloutunut täyteen ihmisiä, joiden päät muodostivat aivankuin sitä peittävän mosaiikkipinnan. Töin tuskin voitiin pitää yhtä katua tyhjänä, että kansan edusmiehet pääsivät Römer-taloon. Esiparlamentin osanottajien piti ensin kokoontua vanhassa keisarisalissa, valita presidenttinsä ja lähteä sieltä Paavalin kirkkoon, joka oli kiireesti laitettu kuntoon istuntoja varten. Vihdoin läheni edusmiesten saattue; kaksittain, päät paljastettuina kulkivat he Römer-taloa kohden kapeata, auki jätettyä kujaa, tervehtien joka taholle riemuitsevia kansanjoukkoja. Riemukkaat suosionosoitukset kohdistuivat ennen kaikkea Badenin miehiin, jotka jo kauan olivat tunnetusti olleet vapaamman tulevaisuuden esitaistelijoita. Sillä aikaa kun Römer-talossa neuvoteltiin, vallitsi tuhatpäisessä väkijoukossa torilla vilkas elämä. Toivo, odotus ja ihmetys äkkiä saavutetusta voitosta puhkesi välittömästi ilmoille. Tosin tunsi kai moni pelonkin väristyksiä sydämessään, mutta päivän täyteläinen riemu sai ne asettumaan, ja pahuus vaani piilopaikassaan kehräten salaista, vaarallista hämähäkinverkkoaan, johon huolettoman iloiset ja asiastaan liian varmat taas aikanaan vangittaisiin.

Vihdoin ilmoittivat kanuunanlaukaukset ja kellojen soitto, että ensimäinen saksalainen parlamentti oli kokoontunut. Äkkiä tuli aivan hiljaista, ja Römer-talon suuresta ikkunasta, josta keisarivaalin tulos muinoin oli julistettu kansalle, huusi nyt muuan edusmies esiparlamentin presidentin nimen. Se nimi oli kaikille vapauden ystäville tuttu ja rakas.

Kenen silmät olisivatkaan pysyneet kuivina tällä hetkellä! Kenen sydäntä ei olisi sykähyttänyt onnellinen luottamus! Kukapa ei olisi toivonut, että Saksan kansa, vakavien ajattelijoiden kansa, niin valistunut, niin miettivän rauhallinen, olisi täysi-ikäinen ja kykenisi itse vastaamaan tulevaisuudestaan? Kuka olisi epäillyt, etteivät kansan rakkauden ja luottamuksen valitsemat miehet olisi kykeneviä vihdoinkin toteuttamaan elämänsä unelmia?

Minä en epäillyt, näin vain »ikuisen onnen aavistamatta, loistavana laskeutuvan alas kultasäteissä». Persoonalliset taisteluni tuntuivat vähäarvoisilta isänmaan onnen rinnalla. En ollut koskaan niin palavasti rakastanut Saksanmaata. Vielä muutamia viikkoja sitten olin toivonut heräävään Italiaan. Nyt en mistään hinnasta olisi halunnut pois Saksasta. Tunsin mahtavien rakkaussiteiden yhdistävän minua siihen, ja olin vakuutettu, ettei kehitys missään muodostuisi niin täydelliseksi ja ihanaksi.

Palattuani kotiin ja kerrottuani, missä olin ollut, ihmeteltiin rohkeuttani, mutta en saanut nuhteita, sillä matkani oli onnistunut ja mielipiteitteni voitto vaiensi ankarimman arvostelun. Ainoa katkera pettymys näinä päivinä oli, etten päässyt Paavalin kirkkoon, joka tilan ahtauden vuoksi oli avoinna vain miespuoliselle yleisölle. Minua lohdutti kuitenkin jonkun verran vilkas julkinen elämä. Näki tapauksia, joista tähän saakka ei ollut voinut uneksiakaan. Kaduille, yleisten kävelypaikkojen ääreen rakennettiin äkkiä puhujalavoja, joista etevimmät kansanystävät, kuten Hecker, Struve, Blum y.m. puhuivat kansalle. Varsinkin nuoriso tungeksi näiden puhujalavojen ympärillä, ja voimistelijain hauskannäköiset puvut antoivat tälle näytelmälle ulkonaisenkin viehätyksen.

Äärimmäiset tasavallan kannattajat vaativat ratkaisevia toimenpiteitä. Näitä oli: Saksan kansan perusoikeuksien selvittäminen, kaikkien asekuntoisten miesten pikainen aseihin kutsuminen ja esiparlamentin pysyttäminen siksi, kunnes kansa valitsee lopullisen parlamentin. Se oli vallankumouksellinen ohjelma, kansan suvereniteetin julistus. Maltilliset ja arat säikähtivät. Salaiset viholliset, valtiolliset ja uskonnolliset jesuiitat tekivät myyräntyötä koettaen jäytää maaperää. Enemmistö oli vielä liian hämmästynyt, liian yllättynyt tapahtumista ollakseen täysin tietoinen hetken vaatimuksista. Tehtiin sovittelu-yrityksiä menneisyyttä silmälläpitäen, ryhdyttiin varovaisuustoimenpiteisiin, tahdottiin pelastaa muoto, ehkäistä hirmuvalta; tasavaltaisen vähemmistön ehdotukset hyljättiin ja puolinaiset toimenpiteet, jotka aina ovat heikkouden merkki, hyväksyttiin. Valittiin toimikunta tekemään sopimusta vanhan liittokokouksen kanssa, johon asetettiin muutamia uusia vapaamielisiä jäseniä. Aseihin kutsuminen siirrettiin siksi, kunnes varsinainen parlamentti kokoontuisi, ja esiparlamentilta kiellettiin oikeus määrätä kansan kohtaloista.

Näiden päätösten jälkeen poistuivat äärimmäiset tasavallan kannattajat kirkosta kääntyäkseen suoraan kansan puoleen. Neuvottelut olivat nyt olleet kolmatta päivää käynnissä. Hajaannus edustajien keskuudessa, joiden oli pitänyt luoda uusia oloja, oli päivänselvä. Kummallakin taholla vallitsi hirveä hämminki, kiihtymys, pelko ja viha. Kaikenlaiset tiedonannot ja kiivaat keskustelut jatkuivat eri ryhmissä koko yön. Kolmannen päivän iltana saapui ennenmainitsemani nuori nainen iloisena luokseni sanomaan, että eräs hänen miestuttavansa oli luvannut viedä meidät seuraavana päivänä Paavalin kirkkoon paikalle, josta voimme nähdä ja kuulla kaiken ja itse pysyä huomaamattomina. Ken oli onnellisempi kuin minä? Seuraavana aamuna varhain lähdimme kirkkoon ja suojelijamme, joka kuului kirkkoa ympäröivään kansalliskaartiin, saattoi meidät saarnatuoliin. Tämä oli kirkon puolelta kokonaan mustapunakeltaisten verhojen peitossa, mutta niitä saattoi hiukan työntää syrjään, niin että näimme koko kirkon ja kuulimme mainiosti puhujain esitykset, puhujalava kun oli aivan saarnatuolin alla. Piilopaikkaamme saapui myöskin useita edusmiesten rouvia. He näyttivät meille ystävällisesti kaikki huomattavimmat miehet, ja meitä huvitti leikillinen riita, joka syntyi kiivaan tasavaltalaismielisen eteläsaksattaren ja erään tiedemiehen kauniin, jonkun verran ylpeän rouvan välillä. Edellinen nimitti tätä »kohtuuden ystäväksi» selittäen nauraen, että sillä ei saavuteta päämäärää.

Läsnäolevat vasemmistolaiset vaativat ennenkaikkea kiivaasti sovinnontekemistä äärimmäisten kanssa, jotka edellisenä päivänä olivat poistuneet kokouksesta. Muuan badenilainen edusmies lähetettiin kutsumaan heitä takaisin. Hän saikin heidät suostumaan, ja vähän ajan kuluttua saapui kuusikymmentä edusmiestä, Friedrich Hecker etunenässä, takaisin kirkkoon. Heidät otettiin riemuiten vastaan, ja Hecker riensi puhujalavalle selittämään, minkä uhrin he olivat tehneet ehkäistäkseen hajaannusta, ja kehoitti heitä vielä kerran tarmokkaihin toimenpiteisiin. Hecker oli hyvin kaunis Kristuspäineen, pitkine vaaleine hiuksineen ja haaveellisine, henkevine ilmeineen. Hänen tasavaltaiset mielipiteensä olivat tunnetut kaikkialla Saksassa, ja Teodor, joka tunsi hänet, oli kertonut minulle miten suuressa määrin hän yksityiselämässään toteutti periaatteitaan, joiden puolesta hän vuosia sitten oli taistellut Badenin eduskunnassa. Hän puhui tulisesti ja kaunopuheisesti temmaten vastustamattomasti kaikki mukaansa. Ihailin tällä hetkellä hänen uhriaan yhtenäisyyden hyväksi, ja yleisö palkitsi sen äänekkäällä riemulla. Mutta se oli vaarallinen uhri, ja edusmiesten penkeilläkin istui kai useita salaisia vihollisia, jotka tuskin voivat pidättää hymyilyään nähdessään vapauden esitaistelijoiden monet erehdykset.

Hänen selityksensä jälkeen keskusteltiin ja neuvoteltiin tämän edustajakokouksen varsinaisesta tuloksesta, jona oli, että toukokuun 1 p. kutsutaan yleisen äänioikeuden perustuksella kokoon vakinainen parlamentti Frankfurtiin päättämään Saksanmaan tulevaisuudesta. Tätä päätöstä tervehdittiin riemuhuudoin Paavalin kirkon sekä sisä- että ulkopuolella, sillä kirkkoa ympäröivät väkijoukot olivat heti saaneet siitä tiedon. Olin kuin huumaantunut onnesta. Näin unelmieni toteutuvan, näin vapaan, elinvoimaisen tulevaisuuden avautuvan Saksalle. Kello kuusi illalla lopetettiin esiparlamentti. Edusmiehet poistuivat taaskin kulkueena kirkosta riemuitsevan kansanjoukon sirotellessa kukkia heidän tielleen. En edes huomannut, että olin koko päivän ollut syömättä, mielessäni oli vain Saksanmaa ja toukokuun 1 päivä. Ah, ilossani en tullut ajatelleeksi, että jokainen viivytys on ratkaisun hetkellä turmiollinen, ja että jos tahtoo voittaa, ei koskaan saa suoda viholliselle aikaa kokoontua.

Palatessani en tavannut ketään kotona. Olin siitä mielissäni, sillä tarvitsin yksinäisyyttä voidakseni häiriintymättä antautua sydämeni tunteiden valtaan. Istuuduin avonaisen ikkunan ääreen, josta keväinen tuuli toi kukkien tuoksua. Läheisestä puistosta, jossa pidettiin jäähyväisjuhlaa edusmiehille, kaikuivat marseljeesin sävelet — tuon ihanan vapaudenlaulun, joka soi kuin Memnonin patsas auringon noustessa. Olin onnellisen raukea ja nautin tuosta ihmeellisen ihanasta tunnelmasta, jolloin ihmisen persoonallinen minä on kuin yhtä kaikkeuden kanssa. Tunsin vielä liian vähän historian kulkua käsittääkseni, ettei ihmiskunta niin äkkiä astu uuteen vaiheeseen, että tällaiset puhtaan toivon hetket vain salaman tavoin valaisevat päämäärän, jota kohden joukot pyrkivät pitkää, vaivaloista tietä, usein eksyen ja keskeyttäen vaelluksensa tietämättömyydestä ja heikkoudesta, mutta vielä useammin senvuoksi, että unohtavat periaatteen, jonka jo Kristus esitti: »uutta viiniä ei pidä kaataa vanhoihin leileihin.»

Pian ylläkerrottujen tapausten jälkeen päätettiin, että äitini meidän tytärten kanssa palaisi takaisin pieneen, pohjoiseen pääkaupunkiimme asettuakseen sinne ainaiseksi, sillä varamme eivät enää, kuten ennen, sallineet meidän matkustella ja vaihdella asuinpaikkaa. Frankfurtin jättäminen oli minulle kuin kuolemantuomio. Tästä kaupungista piti muutamien viikkojen kuluttua tulla kansallisen kehityksen keskus, siellä tapahtuisivat kaikki suuret ratkaisut, parhaat saksalaiset miehet kokoontuisivat sinne — ja minun täytyisi palata pieneen kolkkaan, jota suuri elämänvirta ei edes koskettaisi! Tunsin rajatonta, lamauttavaa tuskaa. Tiesin suuressa määrin kykeneväni luopumaan kaikesta, jota ihmiset tavallisesti nimittävät onneksi. Mutta henkisestä ravinnosta kieltäytyminen, pakollinen etääntyminen ihmiskunnan elämän suurista tapauksista, vaikutelmista, jotka nostavat meidät itsemme ja olemassaolon pienuuden yläpuolelle — oli minulle aina sietämätön tuska ja tuntui minusta synniltä pyhää henkeä vastaan. Tajusin katkeran selvästi, kuinka yksilöllä on oikeus kaikkeen, mikä hänelle on tarpeellista kehittääkseen kaikkia mahdollisuuksiaan. Tuon oikeuden saavuttamiseksi oli luvallista kukistaa kaikki auktoriteetit — en sitä enää epäillyt. Mutta valitettavasti edellyttää moraalinen riippumattomuus myöskin ekonoomista riippumattomuutta. Tähän saakka oli vain varakas nainen ollut riippumattomassa asemassa. Mitä piti sitten sellaisen tehdä, jolla ei ollut omaisuutta? Ensimäisen kerran totesin ajatuksissani, kuinka välttämätöntä oli, että nainen omilla ponnistuksillaan pääsi, taloudellisesti riippumattomaksi. Tällä hetkellä en voinut kuitenkaan tehdä muuta kuin alistua kohtalooni, sillä en ollut kyllin rohkea erotukseni näin äkkiä omaisistani, ja se oli muutenkin mahdotonta, kun äitini omaisuuskysymystä ei vielä ollut ratkaistu. Mutta olin lujasti päättänyt siinä tapauksessa, ettei hän saisi eläkettä, luovuttaa hänelle oma perintö-osani ja ruveta kotiopettajattareksi.

Me jätimme Frankfurtin. Minusta oli kaksin verroin tuskallista jättää isäni hauta ja Saksan tulevaisuuden syntymäkaupunki. Eron hetkellä oli sydämeni pakahtumaisillaan, ja saapuessamme ahtaaseen viheriään laaksoon, jossa vastainen kotimme sijaitsi, tunsin painuvani kuin hautaan ilman elämisen ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Matkalla oli minulla vielä muutamia iloisia hetkiä. Junamme oli äärettömän pitkä. Siinä matkusti joukko vapaaehtoisia, jotka lähtivät Slesvig-Holsteiniin taistelemaan saksalaisuuden puolesta. Vaunut olivat koristetut lipuilla ja kukilla. Astuin joka asemalla vaunustani katselemaan noita reippaita, innostuneita nuorukaisia. Kadehdin heitä siitä, että he vapaasti, kukin osaltaan saivat olla mukana yhteisen työn vaaroissa, kun minä en edes uskaltanut puhua sisimmistä ajatuksistani, jos jouduin sellaiseen paikkaan, missä ei ollut mitään tehtävää. Eräällä asemalla näin muutamia puolalaisia, jotka kiirehtivät kotiseudulleen toivoen kansan sielläkin nousevan. Nuoret vapaaehtoiset puhuivat heille iloisia, rohkaisevia sanoja: »Kun Slesvig-Holsteinissa on kaikki selvää, tulemme auttamaan teitä.» Ylevämielinen, innostunut nuoriso ei epäillyt vallankumouksen onnistumista ja vapauden voittoa. Se ei vielä tuntenut pikkumaista kansallista kateutta, joka vain liiankin pian alkoi versoa sekä demokraattisissa että taantumuksellisissa piireissä ja antoi eräälle tunnetulle demokraatille aihetta sanoa: »Jos slaavilaisten ja saksalaisten välillä ei jo vallitsisi viha, täytyisi se herättää eloon.» Surullisia sanoja, joiden tuloksista vain tyrannit hyötyivät!

Ylevässä innossaan pitivät nuoret miehet luonnollisena auttaa saksalaisia saksalaisiksi ja puolalaisia puolalaisiksi. Kukin heistä olisi empimättä ollut valmis luovuttamaan takaisin Puolalle sen maakappaleen, jonka Saksanmaa Puolan hirveän jaon jälkeen oli vääryydellä omaksunut. Miten riemuitsikaan sydämeni noista ylevämielisistä sanoista! Ei juolahtanut mieleenikään, että nuo raikkaat huulet, jotka nyt puhuivat niin toivorikkaita ja rohkeita innostuksen sanoja, muutamien viikkojen kuluttua vaikenisivat ainiaaksi, että nuo säteilevät silmät painuisivat iäksi umpeen, tuo veri vuotaisi hukkaan.

Suuri liike oli kuitenkin lievästi vavahuttanut meidänkin pientä, etäistä pääkaupunkiamme. Ennen tuloamme oli sielläkin ollut vallankumouksellisia kohtauksia. Kansa oli kokoontunut vanhan linnan eteen, jossa me aikoinamme olimme laulaneet marseljeesia, vaatimaan eduskunnan kokoonkutsumista — se ei nimittäin ollut kertaakaan kokoontunut nykyisen ruhtinaan aikana. Ruhtinaan oli luonnollisesti täytynyt myöntyä, koska hänellä päinvastaisessa tapauksessa olisi ollut sangen vähän turvaa niistä kahdesta kanuunasta, jotka muodostivat asevaraston. Edellytettiin, että kolmikymmenjäseninen eduskunta ensi työkseen tarkastaisi tulo- ja menoarvion ja pyyhkisi pois teatterille varatut suuret summat. Perintöprinssi, joka saksalaisen tavan mukaan suoritti sotapalvelusta suuremmassa valtiossa »ansioituakseen» tuleviin hallitsijatehtäviinsä, ei näihin aikoihin ollut kotosalla, muuten olisi hän kenties yrittänyt estää isäänsä moisista myönnytyksistä. Hänellä oli suuret ajatukset etuoikeutetusta asemastaan, joka kuului hänelle Jumalan armosta, ja hän oli sanonut eräälle naiselle keskustellessaan tämän kanssa Pariisin helmikuun vallankumouksesta: »Jos marssimme Pariisia kohden, asetamme luullakseni Henrik V:nnen valtaistuimelle eikä Orleanseja, sillä johdonmukaisuutta laillisuudenkin noudattamisessa.»

Muutamat korkeammat virkamiehet, joita kohtaan kansa oli osoittanut vihaansa särkemällä ikkunoita, viheltämällä kaduilla ja panemalla toimeen muita yhtä meluisia ja vaarattomia mielenosoituksia, kulkivat nyt allapäin, aran ja nolon näköisinä kohdeltuaan ennen kopeasti ja yliolkaisesti alempiaan. Muuan nuori mies, kiihkeä demokraatti, jonka seuraa tämän vuoksi ennen oli kartettu, oli nyt päivän sankari. Hän oli kansanliikkeen johtohenkilöitä, piti puheita, rauhoitti kapinoitsevia ja otti alentuvasti hymyillen vastaan (hän ei ollut mikään luotettava henkilö) nöyryytettyjen ylimysten kiitokset, hän kun välityksellään oli suojellut heitä.

Kaikessa tuossa oli paljon pikkumaista ja naurettavaa, sillä nämä pikku tapahtumat lainasivat suurelta liikkeeltä nimen ja muodot ja olivat vain surullisenlystillisiä. Näistä olisi saanut aihetta vielä sattuvammin ivata vallankumousta kuin Goethe suuren vallankumouksen aikana. Näillä pikku tapahtumilla oli kuitenkin vakavakin puolensa. Ne olivat sorrettujen huuto sekä »pieniä» että »suuria» tyranneja vastaan.

»Pienokainen» ei palatessamme ollut kotona. Hän oli käymässä isoisänsä luona, lähellä vallankumouksen suurimpia keskuksia. Häntä varrottiin kuitenkin veljineen kotiin läheisessä tulevaisuudessa. Miten syvästi onnellisena odotinkaan tätä kaksinkertaista jälleennäkemistä! Silloin taas valo palajaisi sieluuni. Tarvitsinkin sitä kipeästi. Teodorin kirjeet olivat viime viikkoina käyneet yhä lyhyemmiksi ja harvinaisemmiksi, olivatpa vihdoin kokonaan lakanneet saapumasta. Olin niitä tuskallisesti kaivannut, mutta annoin hänelle täydellisesti anteeksi ajatellessani vinhasti toinen toisiaan seuraavia tapahtumia, jotka kokonaan olivat temmanneet hänet mukanaan. Sydämessäni ei ollut epäilyn hiventäkään: meitä yhdistävä side oli pyhempi kuin se, jonka pappi siunaa — se oli epäitsekkään rakkauden ja rajattoman luottamuksen side.

Kävin hyvin usein hänen äitinsä luona, jonka kanssa olin joutunut sangen läheiseen suhteeseen aivan toisista syistä kuin ennen. Hän oli osittain omaksunut rakastetun poikansa vapaat mielipiteet. Hän pysyi yhä hartaana kristittynä, mutta hänestä oli tullut innokas demokraatti ja siihen määrään suvaitsevainen, että ymmärsi, kuinka hänen lapsensa ja minä saatoimme pysyä uskollisina ihanteelle, vaikkakin olimme hyljänneet kristilliset dogmit. Hänen luonaan sain osakseni myötätuntoa, jota minulta omassa kodissani puuttui, ja kun sydämeni oli liian täysi, kävin sitä hänelle keventämässä. Eräänä päivänä istumme taaskin vierekkäin hänen asuinhuoneensa sohvassa ja hän luki minulle poikansa kirjeitä, joissa tämä kuvasi elämyksiään. Hän kirjoitti omistavansa kaiket päivänsä julkisille tapahtumille, mutta »illalla», lisäsi hän, »riennän pienen puutarhan lehtimajaan, siellä me puhelemme rauhallisesti ja minä autan langan kerimisessä. Se on lepohetkeni.»

Näiden muutamien rivien vaikutus oli yhtä kauhea kuin jos myrkytetty nuoli olisi kesken rauhallista juhlaa sattunut sydämeeni. Kenen oli tuo puutarha, tuo lehtimaja. Kenelle teki hän pieniä palveluksiaan? Minkälaisia olivat nuo puhelut, jotka tuottivat hänelle virkistystä? Äiti näytti olevan niin perillä tästä kaikesta, että hän sen pitemmittä selityksittä sivuutti nuo rivit. Minkätähden minä yksin en tietänyt tuosta mitään? Olin liian ylpeä kysyäkseni, mutta tunsin jäisen henkäyksen hävittävän sen, mikä vielä muutamia silmänräpäyksiä sitten oli ollut kukoistava keidas elämäni erämaassa. Olin vielä kuuntelevinani kirjeen loppua, mutta ajatukseni olivat kuin kivettyneinä pysähtyneet tuohon ainoaan kohtaan. Silloin avautui huoneen ovi hiljaa ja sieltä pistihe esiin Pienokaisen pää matkahatussa; veli seisoi hänen takanaan. He olivat tahtoneet yllättää kotolaisiaan eivätkä ilmoittaneet, milloin saapuisivat.

Tämä siis oli jälleennäkeminen, jota olin ikävöinyt kaikella, mikä minussa oli pyhää ja rakastavaa!

Hän ojensi minulle hämillään kätensä; pikainen kädenpuristus oli ainoa tervehdys pitkän, surullisen eron, isäni kuoleman, kaikkien odottamattomien tapausten jälkeen, jotka lupasivat toteuttaa kalleimmat, yhteiset toiveemme. Pienokainen syleili minua kiihkeästi ja katsoi minuun surumielin. Surupukuni toi kai vielä selvemmin esiin kokemieni kärsimysten jäljet, tai kenties luki hän kasvoistani, että minulle äkkiä oli selvinnyt asia, jonka hän tiesi ja jonka vaikutusta hän pelkäsi.

Jätin heidät pian, sillä minun täytyi päästä yksinäisyyteen katsoakseni silmästä silmään onnettomuutta, joka uhkaavana nousi eteeni, vaikkakaan siitä ei vielä ollut sanaakaan lausuttu.

Ken osaisi kuvata seuraavien viikkojen surua ja tuskaa? Näin hänet muutaman kerran meidän luonamme ja muuallakin, mutta kaikki oli toisenlaista kuin ennen. Kirjeitä ei enää tullut eikä mennyt. Nopeasti kuiskattuja, tuttavallisia sanoja, paljon puhuvia katseita, jotka tuovat viestin sydämeltä toiselle, ei enää vaihdettu. Hän ei suorastaan välttänyt kahdenkeskistä yhdessäoloa, mutta keskustelumme koski vain yleisiä asioita niinkuin ei välillämme koskaan olisi ollut minkäänlaista persoonallista suhdetta. Pienokainen oli minulle entistä herttaisempi, mutta hän oli ilmeisesti hämillään ja seurustelumme oli tuskallista. Ylpeyteni ja hellyyteni kävivät kovaa taistelua ja minun oli mahdotonta uskoa, että rakkaus sellainen kuin meidän voisi kuolla. Tunsin pistävää mustasukkaisuutta tuota epämääräistä tuntematonta kohtaan, joka oli vienyt minulta hänen rakkautensa. Eniten kuitenkin loukkasi minua se, ettei hän suoraan sanonut minulle kaikkea, kuten niin usein olin pyytänyt häntä tekemään. Jos hän olisi vapaasti tunnustanut minulle, mitä hänen sydämessään liikkui, olisin ottanut hänen luottamuksensa vastaan tuolla vapauden kunnioituksella, jota hän itse oli minussa kehittänyt. Mutta hänen vaikenemisensa ja näennäinen välinpitämättömyytensä oli hirveä, häpeällinen loukkaus, ja hänelle sekä minulle arvotonta. Muutamien tuskan viikkojen jälkeen sain kuulla hänen lähtevän Frankfurtiin ollakseen läsnä parlamentin istunnoissa. Odotin kuolettavan tuskan vallassa sovittavaa jäähyväishetkeä — yksinkertaista jaloa tunnustusta, jonka hän olisi ollut velkaa pyhälle ystävyydellemme, rakkautemme jälkeenkin kestävälle. Mitään sellaista ei tullut. Lyhyt jäähyväisvierailu, jonka aikana sisareni olivat saapuvilla, kädenpuristus kuten tavalliselle tuttavalle — siinä kaikki.

Niin laski tämä tähti, joka yksin oli valaissut elämäni yötä. Niin päättyi tämä rakkaus, joka oli pitänyt minua pystyssä kaikissa kärsimyksissä ja ollut melkein sieluni autuuden ankkuri, jolle olin niin paljon uhrannut ja ollut valmis vielä enemmän uhraamaan!

En voinut vielä sitä uskoa, en voinut käsittää ajatusta, että tunne, joka minussa oli niin syvä, niin häviämätön, hänessä olisi voinut kuolla. Sanoin itselleni, että tämä vain oli ohimenevä vaihe, jonka jälkeen hän palaisi vapauden siunaamaan liittoon. Tahdoin kuitenkin saada varmuuden: en voinut enää kestää epämääräistä tuskaa. Muutamia päiviä hänen matkansa jälkeen menin Pienokaisen luo ja pyysin häntä sanomaan minulle peittelemättömän, kaunistelemattoman totuuden. Hän epäröi jonkun aikaa, hänen oli vaikea vastata minulle. Hän oli kuitenkin ystävyytemme arvoinen ja sanoi minulle yksinkertaisesti, että veli oli kiintynyt parhaan ystävänsä rouvaan siinä kaupungissa, jossa hän oli viettänyt viime vuoden. Kiintymys oli molemminpuolista, vaikka rouva suuresti kunnioitti miestään. He olivat puhuneet siitä hänelle ja hän oli menetellyt suurenmoisen jalosti. Yhteisestä päätöksestä oli Teodor jättänyt kaupungin pitemmäksi aikaa.

Kuultuani tämän tunnustuksen olin ensin aivan mykkä. Epävarmuuden ja epäilyn tilassa haluaa palavasti vain yhtä: varmuutta. Kauheinkin totuus tuntuu epävarmuutta paremmalta. Mutta kun tuomio peruuttamattomasti lankeaa, kun lohduton todellisuus paljastuu, olisi valmis mihin tahansa, jos saisi takaisin edes rahtusen epävarmuutta, pienenkin toivon mahdollisuuden.

Vihdoin sain kysytyksi: »Minkätähden ei minulle ole tästä puhuttu?»

Pienokainen sanoi pyytämällä pyytäneensä veljeään puhumaan siitä minulle, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi, kun oli itse vakuutettu, että tunne oli ohimenevää laatua, josta hän ei voisi tehdä minulle tiliä. Pienokainen oli minulle ylenmäärin hellä ja hyvä, mutta en edes hänelle voinut näyttää sitä tuskan kuilua, joka oli minulle avautunut. Ympärilläni oli haudan autius ja yksinäisyys.

Kotona en puolella sanallakaan ilmaissut surullista salaisuuttani. Tahdoin säästää Teodoria omaisteni vihalta, jota he olisivat tunteneet, jos olisivat nähneet tuskani koko syvyyden. Mutta yöllä, yksin ollessani, alkoi minussa taistelu elämästä ja kuolemasta. Sydämeni löi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan, ja kuolema olisi ollut minulle tervetullut pelastaja. Mutta vihdoin kuulin (kuten jo niin usein elämässäni) kärsimykseni syvyydestä äänen, joka sanoi minulle: »Kuoleman ikävöiminen kärsimyksen välttämiseksi on heikkoutta. Elä ihanteen vuoksi, toteuttaaksesi hyvää sekä itsessäsi että ympäristössäsi!» Ja kun päivä koitti, olin jälleen ottanut elämän taakan hartioilleni, mutta minusta tuntui kuin en enää olisi oma itseni. Yönä tuollaisena kuin äsken viettämäni, ratkaistaan ihmiskohtaloita. Jos ihminen suoriutuu siitä voittajana, jää hän ikuisesti aatteen palvelijaksi ja esitaistelijaksi. Eri luonteiden mukaan kehittyy tuo aate kiihkomielisyydeksi, joka nielee yksilön, asettaen persoonallisen itsekkäisyyden sijalle periaatteen jäykän itsekkäisyyden kuten Ignatius Loyolalla, tai paisuu siitä, kuten Jeesus Natsarealaisella maailmoja käsittävä rakkauden liekki, joka tahtoisi vapahtaa kaiken, vaikka se vaatisi yksilön hengenkin. Tai vihdoin oloissa, jotka eivät niin paljon johda ulkonaisiin tekoihin, muodostuu siitä ihmisen persoonallisen arvon kilpi, joka säilyy, vahingoittumattomana kaikissa taisteluissa ja voitokkaana kestää pettymykset.

Syvennyin enemmän kuin milloinkaan opintoihini, ja etsin etenkin sellaista lukemista, joka kosketteli päivän tapauksia. Useamman kerran viikossa kävin Pienokaisen luona lukemassa hänen ja hänen äitinsä kanssa. Molemmat olivat entistä hellempiä minua kohtaan tahtoen nähtävästi sovittaa pojan ja veljen menettelyä, vaikka emme enää koskaan puhuneet hänestä sanaakaan. Luimme m.m. yhdessä Fichten puheita Saksan kansalle. Ne olivat kuin nykyhetkeä varten kirjoitetut ja osoittivat, kuinka pitkän ajan kansa tarvitsee ymmärtääkseen profeettojaan. Erittäinkin kiinnittivät mieltämme hänen ajatuksensa kansan kasvatuksesta. Keskustelimme tuosta asiasta innostuneina. Minulle selveni, kuinka välttämätöntä oli ulottaa tämä kasvatus myöskin naisiin. Tuo ajatus oli mielessäni päivin ja öin. Miten voisi kansa uudistua ja tulla vapaaksi, jos sen toinen puoli ei pääsisi osalliseksi huolellisesta kaikinpuolisesta kasvatuksesta, jota todellinen vapaus vaatii kansalta yhtä hyvin kuin yksilöltä? Miten voi nainen, jonka käsissä on tulevan kansalaisen ensimäinen kasvatus, kehittää hänen sydämensä ja henkensä tietoisiksi velvollisuuksistaan, jos ei hän itse tunne niitä, jos ei hän tunne minkäänlaista yhdyssidettä oman itsensä ja kansansa elämän välillä? Kuinka voi mies koskaan täyttää velvollisuutensa kaikessa laajuudessaan julkisessa elämässä, jos ei hänellä kotoisen lieden ääressä ole apunaan suurta naissydäntä, joka ottaa osaa hänen harrastuksiinsa ja on valmis tarvittaessa uhraamaan persoonallisen onnensakin niiden hyväksi?

Sillä välin oli pienen maamme eduskunta kokoontunut, kuten kaikkien saksalaisten yksityisvaltioiden eduskunnat huolimatta Frankfurtin parlamentista. Edustajien joukossa oli muutamia hartaita demokraatteja, jotka tämän ohessa olivat sivistyneitä ja mielenkiintoisia miehiä. Pienokainen, jolla omassa kodissaan oli yhtä paljon sananvaltaa kuin minulla oli vähän kodissani, sai helposti vanhempansa suostumaan siihen, että nämä herrat yhdessä kaupungin muiden huomattavien demokraattien kanssa usein kutsuttiin heidän luokseen iltaa viettämään. Näistä herätti erityisesti huomiota muuan nuori mies, filosofinen henki, mielipiteiltään äärimmäisen jyrkkä, luonteeltaan jalo ja horjumattoman johdonmukainen sanoissaan ja teoissaan. Hän oli Teodorin yliopisto-toveri ja kuten hänkin, opiskellut teologiaa, mutta jättänyt sen myöskin kokonaan. Hän kiinnitti mieltäni heti alusta pitäen aivan erikoisesti ja osoitti puolestaan minulle lämmintä myötätuntoa. Me keskustelimme näissä iltaseuroissa ajan kaikista kysymyksistä, etupäässä yhteiskunnallisista, jotka meidän kaikkien mielestämme olivat paljon tärkeämpiä kuin valtiolliset. Aloin tutkia erilaisia valtiollisia systeemejä. Äskenmainitsemani nuori mies — nimitän häntä vastedes Demokraatiksi — antoi minulle kirjoja. Kysymys perintö-oikeuden lakkauttamisesta oli hyvin usein keskustelumme aiheena. Tuo ajatus teki minuun valtavan vaikutuksen, se sisälsi mielestäni uuden siveysopin koodeksen.

Persoonallisen omaisuuden, työn hedelmän lakkauttaminen, oli minusta epäoikeutettua ja mahdotonta. Mutta omaisuuden lakkauttamista silloin, kun sen kokooja kuoli, pidin järkevänä. Ennenkaikkea rajoittaisi se pääoman hirvittävää valtaa ja pakottaisi vanhempia antamaan lapsilleen sellaisen kasvatuksen, että he omin ponnistuksin saavuttaisivat itsenäisen aseman. Jokaisen yksilön täytyisi tehdä työtä elääkseen ja näin vältettäisiin monta pahetta, jotka ovat seurauksena perittyjen rikkauksien synnyttämästä laiskuudesta. Mitä enemmän punnitsin tätä ajatusta, sitä järkevämmältä se minusta tuntui.

Nämä iltaseurat ja opinnot antoivat elämälleni jälleen jonkinlaista viehätystä. Minun täytyi ne kuitenkin kalliisti maksaa, sillä perheeni paheksui niitä ankarasti. Lääkärimme, joka samalla oli ystävä talossa ja muuan kaupungin merkkihenkilöitä, löysi eräänä päivänä kirjoituspöydältäni Julius Fröbelin teoksen »Soziale Politik». Hän oli kuohuksissaan ja sanoi äidilleni, ettei hän koskaan sallisi tyttärensä lukea moista kirjaa. Siinä määrin ennakkoluuloisia ja ahdasmielisiä oltiin vielä tuohon aikaan Saksanmaan sivistyneimmissäkin piireissä! Äitini tiesi, ettei hän enää voinut määrätä, mitä luin, olin siksi liian vanha, mutta se kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän osoitti minulle suoraan, miten suuresti hän paheksi tuollaisia opintoja. Perheen muut jäsenet melkein karttoivat minua kuin kadotettua olentoa. Palatessani iltaisin ystävieni luota, sain tuskin vastausta tervehdykseeni, ja keskustelu jatkui kahta innokkaampana, etten olisi saanut suunvuoroa, tahi oli jokainen olevinaan niin syventynyt työhönsä, ettei tuloani huomattu. Aterioilla ja perhekokouksissa tunsin katkerasti, että minua pidettiin rikollisena vakaumukseni takia, joka yksinään teki minulle elämän vielä siedettäväksi ja antoi sille arvoa. En voi sanoin kuvailla, miten kärsin, ja kärsimyksiäni lisäsi vielä tietoisuus, että tuotin niitä muillekin, sillä varsinkin äitini kärsi hirvittävästi nähdessään hellästi rakastamansa tyttären väärällä tiellä, kuten hän luuli, ja tietäessään hänet suljetuksi pois seurapiiristä, jossa kerran oli ollut kaikkien lemmikki. Entiset tuttavani karttoivat minua todella aivan julkisesti. Minun läsnäollessani oli keskustelu väkinäistä, ei kukaan tahtonut lausua julki mielipiteitään ja minäkin vaikenin omistani. Tuomioni kävi vielä täydellisemmäksi, kun äitini ja sisareni eräänä päivänä saivat kutsun päivällisille hoviin ja minut oli syrjäytetty. Se oli ilmisotaa. Minä kuuluin monarkian vihollisiin ja Olympomme pikku jumalat kostivat minulle osoittaen halveksumistaan. Äidilleni oli tämä kova isku; hänen ylpeytensä kuohahti ja hän epäsi kutsun. Vain sisareni lähtivät hoviin.

Tämän ohessa tunsi äitini varsin hyvin, että kannoin kuolettavaa haavaa sydämessäni. Tästä lähtien vihasi hän kärsimysteni aiheuttajaa sitä enemmän, kun hän yhä vielä luuli Teodoria yksinomaan syylliseksi harhaoppeihini. Minä en kuitenkaan sanallakaan koskettanut tapahtunutta. En voinut sietää ajatusta, että häntä syytettäisiin ja luulen, että sille, joka todella rakastaa, on katkerinta tunnustaa rakastetun syyllisyys. Sääliä en myöskään voinut sietää, ja luulen jokaisen, joka kärsii syvää tuskaa, tuntevan samanlaista ylpeää kainoutta.

Mutta mitä vähemmän puhuin tuskastani, sitä voimakkaammaksi se kasvoi. Olin Pienokaisen tunnustuksen jälkeen kirjoittanut veljelle, sanonut hänelle tietäväni kaiken ja soimaavani häntä vain siitä ainoasta, ettei hänellä ollut minusta korkeampia ajatuksia, niin että itse olisi puhunut kaikesta. Lisäsin voivani täydellä myötätunnolla ajatella häntä ja hänen onnetonta kiintymystään, enkä pyytänyt muuta kuin että ystävyytemme saisi jatkua ja että minä saisin jäädä hänen sisäisen elämänsä uskotuksi. Minusta tuntui, että tämän kirjeen täytyi koskea hänen sydäntään. Sen oli sanellut epäitsekkäin rakkaus, joka on saanut voiton itsestään.

Ja kuitenkaan ei hän vastannut! En ymmärtänyt tuota julmaa vaikenemista, joka särki uuden kielen sydämessäni. Mutta häntä kohtaan tuntemani rajaton rakkaus ei tahtonut kuolla.

Ah, — jospa miehet tietäisivät naisen tosi rakkauden syvyyden ja epäitsekkyyden, menettelisivät he toisella tavalla. Jos tuo harvinainen voima, joka vetää sydäntä toisen luo, sytyttää uuden rakkauden entisen tilalle, täytyisi miehen aina olla kyllin jalo ja rohkea tunnustaakseen sen, ja naisen, jota hän on rakastanut, täytyisi tehdä hänelle mahdolliseksi säilyttää ystävyys, jonka tulee seurata rakkautta. Silloin hän poistaisi tuskalta sen pistävimmän okaan. Rakkauden, joka yhtä paljon on kahden älyn kuin kahden sydämen yhtymä, täytyy muuttua ystävyydeksi, kun se lakkaa olemasta rakkautta, ja älyllinen tyydytys lieventää sydämen kärsimyksiä naisella, jonka henki on yhtä kehittynyt kuin hänen sydämensä.

Frankfurtin parlamentissa jatkuivat neuvottelut, ja puhujalavalla pidettiin ihania puheita, joissa esitettiin jaloja mielipiteitä ihmiskunnan korkeimmista kysymyksistä. Näissä tilaisuuksissa vasta oikein huomasi, mikä ajattelijain kansa Saksan kansa on ja miten pian sanat asettuivat ajatuksen palvelukseen jopa loistavina puhujalahjoinakin, minkä kyvyn muut kansat saavuttivat vasta pitkällisen parlamentaarisen harjoituksen jälkeen. Vielä uskoi jokainen sydän lujasti, että tuota mielipiteiden loistavaa kypsyyttä, tuota ajatuksen korkeata lentoa, olisi tukemassa käytännöllinen taito. Saksan kansan perustuslait näyttivät lyhyessä, täsmällisessä muodossa käsittävän kaiken, mitä kansa tarvitsee tullakseen onnelliseksi ja mahtavaksi. Niitä levitettiin lentolehtisinä yli koko Saksanmaan, eikä tuskin ollut sitä majaa, jossa niitä ei olisi ripustettu seinälle ja luettu toivorikkaina. Minä itse kuljetin näitä lehtisiä köyhien asuntoihin, joissa kävin vielä uutterammin kuin ennen, sillä nythän voin viedä heille hyviä sanomia ja kääntää heidän katseensa parempaa tulevaisuutta kohden. Käsitin nyt, minkätähden pappien ja heidänkaltaistensa on niin helppo lohduttaa kansaa. Heidän ei tarvitse kuin antaa ihmisille lupaus pilvien takaisesta paratiisista ja se korvaa heille kurjan, viheliäisen elämän, saattamatta lohduttajien vastuunalaisuutta vaaraan. Demokratia oli kuitenkin ottanut vaikeamman tehtävän hartioilleen. Se tahtoi antaa kansoille maan, hankkia heille ihmisarvoa vastaavan elämän jo täällä maan päällä. Oli äärettömän paljon vaikeampaa saarnata tätä uutta evankeliumia, sillä lupaukset täytyi täällä toteuttaa. Kuitenkin alkoi kansa toivoa ja käsittää, että voi koittaa päivä, jolloin sen perimä, vanha kirous poistetaan. Muuan vaimoparka, joka useiden lasten kanssa asui mitä viheliäisimmässä loukossa ja oli sairauden, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden takia kuin luuranko sanoi minulla vuolaita kyyneliä vuodattaen: »Niin — jos asia todellakin on niin — jos lapsiani odottaa parempi elämä — en valita kärsimyksiäni.»

Ihanimmat Frankfurtin neuvotteluista olivat ne, jotka koskivat yleistä opetusta. Mitä Fichte ja muut patriootit aikoinaan olivat vaatineet, oli nyt toteutunut, vieläpä yli odotusten. Vuodatin ilonkyyneliä lukiessani tästä. Neljäkymmentä miljoonaa ihmissielua käsittävälle kansalle oli perustuslakien kautta turvattu kaikki se, mikä kuuluu inhimilliseen toimeentuloon ja nyt sille yleisen oppivelvollisuuden kautta taattiin myöskin henkisen elämän mahdollisuus kasvatuksen tietä. Tieteiden ja taiteiden harjoittaminen ei enää ollut yksinomaan varakkaampien luokkien etuoikeus. Niiden lohdullinen valo pääsi nyt tunkeutumaan yhtä hyvin köyhän majaan kuin rikkaan palatsiin. Opetus oli pakollinen. Lapsia ei määrättyyn ikään asti saanut käyttää muuhun kuin koulutyöhön, että he sitten myöhemmin, kun työaikaakin oli järkevästi rajoitettu, kotoisen lieden ääressä voisivat iloita henkisestä elämästä, jonka opetus oli heille avannut, — tuosta uudesta vieraasta, joka kaikkialla saapuisi perhepiireihin muuttaen työjuhtien majan inhimillisten olentojen asunnoksi.

Syksyllä palasi Teodor Frankfurtista. Mutta vain muutamiksi päiviksi. Hänet oli nimitetty erään demokraattisen sanomalehden päätoimittajaksi — lehti oli pohjois-Saksan huomatuimpia. Nyt oli paras toiminnan aika käsissä, kun vallitsi sananvapaus ja oli levitettävä niin monia uusia aatteita. Sitäpaitsi oli toimi rahallisessakin suhteessa erinomainen. Vuosi sitten olisi tämä asia muuttanut koko elämämme, sillä sen välittömänä seurauksena olisi silloin ollut yhteenmenomme; nyt teki se eron vieläkin tuntuvammaksi. Hän oli täysin vieraantunut perheestäni, joka vihasi häntä, ja saapui vain lyhyelle kohteliaisuusvierailulle. En nähnyt häntä kuin pari kolme kertaa pikimmältään. Olin useamman kerran lähtemäisilläni hänen luokseen puhumaan tuon ystävyyden nimessä, joka vain hänen julman vaikenemisensa takia oli saanut toisenlaisen luonteen. Minusta tuntui mahdottomalta, että hän vastaisi minulle toisin kuin lempeällä ystävänäänellään, joka niin kauan oli ollut elämäni lohdutus. Jos hän olisi sanonut minulle: »Anna anteeksi! Olin liian nuori tunteakseni oman sydämeni; jää ystäväkseni» — enkö olisi häntä ymmärtänyt. Mutta hänellä ei ollut tuota moraalista rohkeutta, tuota todellisen vapauden rohkeutta, vapauden, joka tuntee rajansa ja kuitenkin uskaltaa sen tunnustaa. Muuan nainen, joka myöskin oli paljon hänestä pitänyt ja tunsi tarinamme, sanoi minulle muutamia vuosia myöhemmin: »Ero teistä on ainoa musta pilkku tuon ihmisen elämässä.» Taistelin tuskallisesti kiusausta vastaan lähteä hänen puheilleen, mutta ylpeys sekä hienotunteisuus pidättivät minua. Tällä hetkellä en mistään hinnasta olisi tahtonut muistuttaa, että sydämelläni oli pyhiä, laillisia oikeuksia: rakkauden oikeuksia, rakkauden, jonka pohjana oli vapauden kunnioitus.

Hän lähti alkamaan työtään. Tilasin luonnollisesti hänen lehtensä. Hän kirjoitti loistavia pääartikkeleita, kuten vain hänen kaltaisensa ihminen, samalla kertaa sekä leppymätön arvostelija että innoittunut runoilija, saattoi kirjoittaa, eikä ainoastaan repinyt, vaan myöskin ihanasti rakensi. Luin niitä tuskallisella ihastuksella; siinä oli hän yhä ihminen, jota kokonaan ja täydellä vakaumuksella olin voinut rakastaa. Kun tuli hänen syntymäpäivänsä, en voinut vastustaa haluani ja olla lähettämättä hänelle pientä merkkiä siitä, että muistin. Kirjoitin muutamin sanoin yksinkertaisen onnentoivotuksen. Tällä kertaa hän vastasi — vain muutamia, mutta hyviä ja lempeitä sanoja — ja lisäsi, ensimäisen kerran kosketellen menneisyyttä: »Elimme liian yksinomaan toinen toisissamme; oli luonnollista, että ero tuli. Jos olisitte ollut keimailevampi, olisitte suhtautunut toisella tavalla asemaan, ja voittanut. On itsestään selvää, että näillä sanoilla ylistän teitä.»

Ensimäisen kerran tajusin nyt, mikä valta keimailulla on huomattaviinkin miehiin. Olin aina syvästi halveksinut tuota naisellista vikaa ja luullut, että tunteen avonaisuus ja rehellisyys olivat sen jaloin kaunistus. Tämän kirjeen jälkeen sanoin itselleni tuskallisella ihmetyksellä, että jos olisin osannut tehdä laskelmia rakkaudessani, jos olisin kyennyt peittämään sieluntuskani älyllisellä viehätysvoimalla, joka aina tehoaa lahjakkaaseen mieheen, olisi kaikki muodostunut toisenlaiseksi.

Usein myöhemminkin elämässäni oli minulla tilaisuus nähdä, miten heikkoja huomattavatkin miehet ovat naisten keimailulle ja oikuttelulle. Miestä viehättää tuo alituisesti uusiutuva valloitus, johon keimaileva nainen hänet pakottaa, kun taas yksinkertainen, todellinen nainen ei alttiudessaan pyydä muuta kuin rauhallisesti pystyttää elämänsä rakennus rakkautensa suojiin.

Asemani kodissa muodostui päivä päivältä sietämättömämmäksi. Omaiseni, vaikka olivatkin jaloja ja hyviä, kohtelivat minua melkein julmasti, vain sen vuoksi, että minulla oli toisenlaiset mielipiteet kuin heillä ja seurustelin ihmisten kanssa, jotka periaatteittensa takia olivat heille vastenmielisiä. Se oli perheen hirmuvaltaa, ja tässä tapauksessa nojautui se vielä tuohon valitettavaan periaatteeseen, että nainen ei saa ajatella itsenäisesti, vaan pysyä kohtalon hänelle määräämällä paikalla, yhdentekevää, tukahuttaako se hänen yksilöllisyytensä tai ei. Sisareni kysyi minulta eräänä päivänä: »Rakastatko siis todellakin jotakin muuta enemmän kuin perhettäsi?» ja kun vastasin myöntävästi, pudisti hän surullisena päätään sanoen: »Niin, silloinhan on kaikki selvää.» Tässä uusiutui vanha tarina: ihmisen täytyy luopua isästä, äidistä ja sisaruksista seuratakseen Messiasta. Mutta vaikka tunsinkin omalta kannaltani olevani oikeassa, ei se vähentänyt suruani tuottaessani heille kärsimyksiä ja nähdessäni kuilun välillämme yhä suurenevan, niin että se uhkasi kokonaan niellä keskinäisen rakkautemme.

Pienokainen ja hänen äitinsä tekivät kaikkensa lohduttaakseen minua ja haihduttaakseen kalvavaa surumielisyyttäni. Mutta heidän luonaan vallitseva sopusointu paljasti minulle entistä vihlovampana asemani kurjuuden. Olin sentähden hyvin iloinen saadessani eräältä nuorelta berliinittäreltä kutsun saapua joksikin ajaksi hänen luokseen — olin tutustunut häneen hänen vieraillessaan sukulaistensa luona pienessä pääkaupungissamme. Pienokainen pyytämällä pyysi minua lähtemään saadakseni hiukan levätä ja koota itseäni. Preussin eduskunta Berliinissä oli enää ainoa valopilkku, joka oli jäljellä vallankumouksesta. Frankfurtin parlamentti tuhoutui, kun Juhana Itävaltalainen valittiin valtionhoitajaksi. Tästä hetkestä alkaen pysähtyi vapaa kehitys ja taantumus teki täysin purjein tuloaan itävaltalaisen itsevaltiuden ja jesuiittalaisuuden turvissa. Berlinissä pitivät radikaalit vielä puoliaan uljaasti taistellen.

Olin kuitenkin niin masentunut ja uupunut, että rohkenin tuskin pyytää omaisteni suostumusta tähän matkaan. Aijettani ei erityisesti vastustettu, sillä mainitsemaani nuorta naista ei pidetty yltiöpäisenä, ja niin saatoin lähteä häntä tervehtimään. Matkalla tunsin ikäänkuin pakenevani vankilasta. Kuitenkin olin surullinen ja murtunut ja elvyin vasta hiukan rakastettavan emäntäni sydämellisestä vastaanotosta. Sitäpaitsi näin niin paljon mielenkiintoista, että synkät ajatukseni alkoivat hälvetä. En ollut koskaan vielä käynyt Berliinissä, ja sen suuremmoiset nähtävyydet valmistivat minulle mieluisen yllätyksen. Tunsin vapautuneeni pienten olojen painostavasta ahtaudesta ja käsitin paremmin kuin koskaan, että ihminen tarvitsee tilaa, tilaa ajatuksille, teoille, sanalla sanoen: vapautta elääkseen vakaumuksensa ja luonteensa sisimpien tarpeiden mukaan. Kävin luonnollisesti usein eduskunnan istunnoissa kuunnellen mielenkiinnolla neuvotteluita, joissa äärimmäiset mielipiteet aina pääsivät voitolle. Kuolemanrangaistus ja aatelisarvot päätettiin lakkauttaa suurella äänten enemmistöllä. Täällä käytiin paljon suoraviivaisemmin päämäärää kohden kuin Frankfurtissa.

Menestykseen sekaantui kuitenkin jo mitä pahimpia aavistuksia. Taantumus nosti voitokkaasti päätään, ja edessä häämötti pelottava taistelu, taistelu elämästä ja kuolemasta. Muuan emäntäni ystävä, vasemmistolainen edusmies, tuli, mikäli hänellä oli hetkinenkin vapaata aikaa, katsomaan meitä, ja kertomaan, millä kannalla asiat olivat. Ansa, johon vallankumous vangittaisiin ja tukahutettaisiin, oli jo valmiiksi viritetty. Ystävättäreni ja minä olimme hyvin kiihtyneitä. Lähdimme joka päivä ulos yhtyen kaduille kerääntyneihin väkijoukkoihin, jotka keskustelivat intohimoisesti tietämättä oikeastaan selvästi, mitä peljätä ja miten menetellä. Meillä oli kaikki valmista ottaaksemme hätätilassa luoksemme edusmies-ystävämme, piiloittaaksemme hänet ja auttaaksemme hänet matkaan, sillä peljättiin väkivaltaisuuksia edustajia kohtaan. Eduskunnan hajoittaminen ja Berliinin piiritystilaan julistaminen näytti varmalta niistä sotajoukoista päättäen, joita kutsuttiin kokoon.

Työväen ja ylioppilaiden keskuudessa vallitsi hirveä kiihtymys. Olimme iltapäivällä lähteneet torille, jonka varrella eduskunnan kokoontumistalo sijaitsi, ja seisoimme siellä muutamien työmiesten kanssa — kaikki totisia, päättäväisiä miehiä — kertoen heille edustajalta kuulemiamme seikkoja. Yht'äkkiä kuului sotilaallista melua ja usealta taholta saapui ratsuväkeä alkaen piirittää toria. Edustajille annettiin määräys hajaantua, ja nämä, jotka vain väkivalta sai taipumaan, poistuivat järjestyneenä kulkueena talosta yli torin lähteäkseen sitten kukin taholleen. Se oli surullinen näky, ja kaikkien katsojien veri kuohui vihasta ja tuskasta. Vallankumouksen viimeinen toivo oli mennyttä. Kaupunki julistettiin todella piiritystilaan. Väestön taholta peljättiin vastarintaa, jopa kaupungin pommitustakin. Ystäväni rukoili minua äitini tähden lähtemään pois, sillä hän ei tahtonut tämän edessä ottaa vastatakseen minua mahdollisesti kohtaavasta onnettomuudesta. Olisin päinvastoin nyt halunnut jäädä jakaakseni vaaran ystävättäreni ja kansan kanssa, mutta lapsen rakkaus voitti kuitenkin ja minä päätin matkustaa, etten saattaisi äitiäni kuoleman tuskaan. Lähdin kuitenkin raskaalla sydämellä kadehtien ystävätärtäni, joka sai jäädä näkemään suurta ratkaisua.

Tunsin jälleen samaa hirvittävää tuskaa kuin kerran ennenkin, kun minun oli pakko jättää suuri elämän keskus, taistelu, jossa oli kysymys pyhimmistä harrastuksistani.

Ystävättäreni saattoi minut asemalle. Se oli joka taholta sotaväen piirittämä, joka vartioi matkustajia. Odotussalit olivat tungokseen saakka täynnä ihmisiä. He pyrkivät pakoon kohtaloa, jonka hallitus näytti valmistavan kaupungille. Oli aivankuin vihollinen olisi seisonut portilla. Perhekunnittain tungeksi asemalla ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista. Köyhemmät veivät mukanaan kaiken tavaransa ja omaisuutensa: ruokavarat, sänkyvaatteet, pitovaatteet. Lapset itkivät, naiset olivat suunniltaan, miehet ällistyneitä. Syleilin ystävätärtäni tuntien polttavaa tuskaa ja astuin suunnattoman pitkään junaan. Vaunussani puhuttiin mitä synkimmistä mahdollisuuksista. Äkkiä juna pysähtyi. Tuossa tuokiossa pisti jokainen päänsä ulos, nähdäkseen, mitä oli tekeillä; kyseltiin, huudettiin. Suurin osa matkustajista juoksi ulos, vaikka radan kummallakin puolella oli syviä ojia. Vihdoin saatiin tietää, että kansajoukot olivat särkeneet kiskoja Potsdamissa ja että junalle oli annettu merkki pysähtyä siksi kunnes oli mahdollista päästä edelleen. Tapauksesta sukeutunut keskustelu osoitti, miten pelko taaskin oli saanut mielet valtaansa. Maaliskuun päivien henki oli sammumassa. Wienin tapahtumat ja piiritystila Berliinissä olivat järkyttäneet uskoa vallankumoukseen. Taantumus voitti.

Saavuimme Potsdamiin vasta yöllä. Sielläkin oli kaikkialla sotilaita ja sellainen tungos, että seisoin neuvottomana paikallani käsittämättä, miten päästä tavaroitteni luo. Tässä pulassani oli minulle iloinen yllätys, kun muuan nuori upseeri äkkiä tuli luokseni, teki kumarruksen, mainitsi nimensä ja tarjosi palvelustaan. Nuori mies oli entisiä tanssituttaviani ja oli tuntenut minut. Olin tällä hetkellä iloinen hänen suojeluksestaan, vaikka hän kuuluikin kansan vihollisiin ja voi millä hetkellä hyvänsä saada käskyn ryhtyä taisteluun sitä vastaan. Hän saattoi minut Pienokaisen isoisän omistamalle huvilalle, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella, ja jossa tämä etäällä julkisesta elämästä vietti vanhuutensa päiviä. Aioin turvautua hänen vierasvaraisuuteensa ja pyytää yösijaa. Sain pitkän aikaa soittaa kelloa ennenkuin ovi avattiin. Vihdoin kysyi arka ääni, kuka siellä oli. Mainittuani nimeni, laskettiin minut heti sisään. Kunnianarvoisa vanhus oli myöhäisestä ajasta huolimatta vielä salongissa molempine tyttärineen, joista toinen oli Teodorin henkevä täti. He ottivat minut vastaan erinomaisen rakastettavasti pyytäen anteeksi, etteivät antaneet ennemmin avata ovea. He olivat nimittäin peljänneet epämieluisia vieraita, kun viime aikoina oli useasti tehty väkivaltaa kirkon arvohenkilöille. He pyysivät minua ystävällisesti viipymään muutamia päiviä ja suostuin kiitollisena, sillä olin vain liiankin iloinen saadessani vielä vähäksi aikaa jäädä Berlinin läheisyyteen odottamaan ratkaisua. Seuraavana päivänä tuli tärisyttävä tieto Robert Blumin murhasta; hänet oli ammuttu Brigittenaulla Wienissä. Raivoisan taantumuksen ensimäinen uhri oli siis kaatunut. Tämän jälkeen sai valmistautua kuulemaan vain mitä surullisimpia asioita. Taantumuspuolueen täytyi jo tuntea itsensä sangen vahvaksi, kun se oli uskaltanut ottaa hengiltä tuon rakastetun kansanmiehen, joka oli ihmisten parhaita ja koko vallankumouksellisen puolueen käytännöllisimpiä älyjä. Vastedes se uskalsi mitä hyvänsä.

Synkät aavistukset viha ja tuska tekivät sydämeni raskaaksi. Vapisin vielä erään toisenkin hengen puolesta, Julius Fröbelin, joka oli lähetetty Blumin mukana Wieniin ja jonka kohtalosta ei vielä kuulunut mitään. En tuntenut häntä persoonallisesti, vain Teodorin kertomuksista — hän oli Fröbelin läheinen ystävä — ja hänen kirjoitelmistaan. Mutta olin jo jonkun aikaa ollut kirjevaihdossa hänen kanssaan ja tunsin häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa. Minusta oli kauhistuttavaa ajatella että hän joutuisi saman kohtalon alaiseksi kuin Blum.

Niin lähdin eräänä iltana Potsdamista syvissä sieluntuskissa kotia kohden. Paitsi minua oli vaunussa vain kaksi herraa, joiden heti huomasin kuuluneen hajoitetun parlamentin äärimmäiseen oikeistoon. Olin sulkenut silmäni, mutta en koko yönä saanut unta. Herrat, luullen minun nukkuvan, keskustelivat vapaasti. He olivat kotimatkalla, iloitsivat, että »jupakka» oli ohi, että järjestys palajaisi ja että rahvas vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa. Toinen heistä, joka näytti täydellisesti olevan »oikeistopolitiikan» salaisen koneiston perillä, kertoi hyvillä mielin, miten eduskunnan hajoittaminen ja piiritystila olivat jo kauan sitten suunniteltuja toimenpiteitä ja että oli vain odotettu joukkojen paluuta Slesvig-Holsteinista sekä »sen leikin loppua», ennenkuin itse pääkaupungissa puututtiin vallankumoukseen. Kertoja ei aavistanut, että hänellä oli kuulija, joka käsitti hänen sanojensa merkityksen toisin kuin hän itse. Huomasin kaikesta, miten voimakas taantumus oli ja miten järjestelmällisesti se oli virittänyt verkkojaan vangitakseen vallankumoukselliset. Oi, se oli heidän oma syynsä! He olivat laiminlyöneet suotuisan hetken eivätkä osuneet oikeaan.

Elämäni kotona muodostui yhtä surulliseksi kuin ennenkin. Matkalta kertomani tapaukset tekivät aivan päinvastaisen vaikutuksen omaisiini kuin ne olivat tehneet minuun. Sanomalehtien uutisia arvosteltiin kokonaan toisin kuin minä niitä arvostelin. Ainoa turvapaikkani oli nytkin Pienokaisen ja hänen äitinsä luona.

Kerran viikossa kokoonnuimme heidän kodissaan lukeaksemme yhdessä Demokraatin kanssa filosofisia kirjoja. Alotimme Schleiermacherilla, joka on vienyt filosofisen hengen saarnatuoliin ja joka, vaikka hänellä ei olekaan epäilijän ja kriitikon täyttä rohkeutta, kuitenkin ennakolta on aavistanut, että protestantismin loogillisena, välttämättömänä seurauksena täytyi olla vapaan ajattelun. Kaksi vuotta sitten olisivat Schleiermacherin ajatukset minua täysin tyydyttäneet. Silloin olin vielä yhtä arka sydämeltäni kuin hänkin koskettamaan perinnäiskäsitysten viimeisiä pohjakerroksia ja vetämään filosofisen ajattelun viimeisiä johtopäätöksiä. Nyt huomasin sivuuttaneeni uskonnollisen mietiskelyn itseään pettävän kannan. Tyhjennettyäni ensi epäilyn, katkeraan maljan, joka tuskallisesti järkyttää olemuksen ehjyyttä, tunsin itseni voimakkaaksi ja valmiiksi luopumaan kaikista perinnäiskäsityksistä, jotka eivät kestä järjen valoa. Kannatin senvuoksi hartaasti Demokraatin ehdotusta, että antaisimme Schleiermacherin levätä ja ryhtyisimme Feuerbachiin. Tähän saakka olivat »tuon ihmisen» teokset olleet minulta kokonaan kiellettyjä. Äitini näki hänessä täysiverisen ateistin, ja minäkin olin tähän asti vielä jonkun verran arkaillut vapaa-ajattelijoita. Nyt oli tuo arkuus hävinnyt, ja minä suostuin lukemaan Feuerbachin teosta »Das Wesen des Christentums» (Kristinuskon olemus). Heti ensi sivujen jälkeen sanoin suuresti ihmeissäni: »Mutta nuo ajatuksethan ovat minulle jo aikoja sitten tuttuja — omia johtopäätöksiäni, joita en vain ole uskaltanut lausua julki.» Nuoruuteni tuskalliset uskonnolliset epäilykset kävivät minulle nyt selviksi ja ymmärrettäviksi. Niiden syynä oli ollut voimakas ajatus, joka kapinoi iestä vastaan. Minusta tuntui, että Feuerbach antoi asioille ensimäisen kerran niiden oikeat nimet. Hänelle ei ollut olemassa muuta ilmestystä kuin se, joka tapahtuu suurissa hengissä ja suurissa sydämissä. Hänen ajatuksensa tuntuivat lyhykäisyydessä sisältyvän kirjan viime sanoihin: »Pyhää olkoon meille leipä, pyhää viini, mutta pyhää myöskin vesi.» Ei siis mitään yliluonnollista muutosta, ei mitään papillista eksklusiivisuutta, vaan koko elämä pienimpiä ilmenemismuotojaan myöten puhdas inhimillinen siveysoppi, jota tuli noudattaa.

Minussa näin tapahtunut filosofinen ja vapauttava kehitys saattoi minut yhä eristetympään asemaan seurapiirissäni. Niinpä sain kuulla esim. seuraavan arvostelun eräästä nuoresta tytöstä: »Mikä rakastettava olento, hän ei milloinkaan pyri muodostamaan itselleen omia mielipiteitä.» Tällä tahdottiin osoittaa, miten kauaksi olin eksynyt oikealta tieltä. Mutta sen sijaan että olisin palannut tuolle tielle, askartelivat ajatukseni päinvastoin yhä enemmän naisen vapautuksessa. Hän tarvitsi vapautusta ennakkoluuloista, jotka tähän saakka olivat häntä sitoneet, vapautusta kykyjensä esteettömään kehittämiseen ja järkensä vapaaseen käyttöön, joka niin kauan oli ollut sallittua miehelle. Vaikka elinkin niin ahtaissa oloissa, kuulin kuitenkin puhuttavan useammasta kuin yhdestä nais-yksilöstä, jonka oli herättänyt kautta maailman puhaltava virkeä tuuli, niin että hän tahtoi vapautua dogmin, sovinnaisuuden ja perheen kolminkertaisesta hirmuvallasta elääkseen vakaumuksensa mukaan ja omalla työllään. Saksalainen nainen alkoi tuntea, että hänellä oli toinenkin kutsumus kuin hyvän perheenemännän — arvonimi, johon aina sekaantui rahtunen halveksumista, se kun muka sisälsi, ettei hänestä ollut mihinkään muuhun. Pienokainen ja minä aloimme tehdä suunnitelmia. Tahdoin kirjevaihdon avulla asettua yhteyteen samanmielisten rouvien ja tyttöjen kanssa, kehoittaa heitä etsimään piiristään muita samanmielisiä ja saada heidät taas tekemään samoin. Tahdoimme näin kietoa Saksanmaan suuren naisyhdistyksen verkkoon, jossa myöskin heikkojen ja arkojen rohkeus kasvaisi. Parempi naiskasvatus, erilaisten tietojen hankkiminen taloudellisen riippumattomuuden saavuttamiseksi, laajempi kenttä jaloille pyrkimyksille — siinä ensimäiset vaatimukset, jos mieli saada naiset pystyvämmiksi kasvattamaan nuorisoa isänmaallisessa ja humaanisessa hengessä ja ottamaan osaa kansallisen kasvatuksen suureen työhön, josta niin monet suurmiehet olivat saarnanneet. Vielä ei oma tieni ollut minulle selvä, en vielä tietänyt, miten toteuttaisin ajatuksiani, mutta tunsin elämäni päämääränä tästä lähtien olevan ottaa osaa työhön, jonka tarkoituksena on naisen vapauttaminen yhteiskunnan hänelle asettamista ahtaista rajoista sekä niiden seurauksista, pikkumaisuudesta ja tietämättömyydestä.

Petetyn rakkauden haava vuoti yhä vielä verta sydämessäni. En voinut riistää tuota rakkautta rinnastani, enkä olisi halunnutkaan, vaikka olisin voinut. Uskollisuus oli minusta tunteen arvon sinetti. En antautunut voimattoman valittelun ja tyhjän surun valtaan, minun onnistui kätkeä tuskani ja kantaa ylpeästi onnettomuuteni. Mutta mistään hinnasta en olisi voinut ottaa vastaan toisen miehen rakkautta tai sytyttää hänen sydämeensä vakavaa tunnetta. Todelliseen ystävyyteen ja vakavaan myötätuntoon saatoin vastata — sellainen oli esim. Demokraatin ja minun välinen suhde — mutta tuota kaikkivaltiasta tunnetta, jonka olin Teodorille lahjoittanut, ei enää koskaan toinen mies voinut saada.

Kohtalo syyti minulle kaikenlaisia koettelemuksia. Ensin sairastuin vaikeasti ja olin tuskin joulun tienoilla hiukan toipunut, kun Pienokaisen äiti äkkiä kuoli. Tämä tapaus järkytti minua syvästi, ei vain senvuoksi, että hän oli ollut minulle kuin toinen äiti, vaan myöskin kun tiesin, kuinka Teodor häntä rakasti ja mikä isku tämä oli hänelle. Päästessäni ulos sairauteni jälkeen, menin luonnollisesti ensimäiseksi Pienokaisen luo. Itkimme yhdessä rakkaan vainajan ääressä. Isä pyysi minua tulemaan uudelleen seuraavana päivänä ollakseni hautauksen aikana Pienokaisen luona, sillä tässä osassa Saksanmaata ei ollut tapana, että naiset olivat mukana hautajaissaatossa. Tiesin Teodoria odotettavan kotiin. Muiden mielenliikutusten lisäksi joutuisin siis vielä tapaamaan hänet, mutta minä en epäröinyt, vaan lähdin seuraavana päivänä surutaloon. Talon kuistille oli siroteltu kukkia, sen keskellä seisoi arkku. Entinen rakas uskonnonopettajani oli arvokkaassa pappispuvussaan, pitkässä, poimutellussa, mustassa viitassa, jollaisia Saksan protestanttiset papit käyttävät. Astuin huoneeseen, jossa Pienokainen oli kaikkine veljineen. Teodor ojensi minulle kätensä, sanaakaan emme puhuneet, mutta hän tiesi minun kärsivän kanssaan. Eteissaliin kokoontui hautajais-saattoon aikovia ihmisiä, ja mieskuoro viritti arkun ääressä juhlallisen virren. Kuuntelimme hiljaisina sisähuoneessa suruvirttä. Suunnaton, kolkko tuska painoi minua, tiesin hänen seisovan seinään nojautuneena minua vastapäätä ja tunsin hänen katseensa lepäävän päälläni, vaikka en katsonut ylös. Ihanasta, vakavasta virrestä virtasi minuun äkkiä voimaa, joka kohotti minut itseni yläpuolelle. Ylpeänä ja lujana katkoin tuskan siteet, kohotin pääni ja nostin katseeni ylös, sillä siivet kantoivat minut korkealle yli kohtalon ja kuoleman, vapaiden henkien joukkoon, ymmärtävänä ja ymmärtämyksen arvoisena, valmiina rientämään eteenpäin vaikka koko maailma olisi minua vastaan. Tämä liike oli aivan vaistomainen ja huomaamaton, mutta eräs oli sen nähnyt ja ymmärtänyt. Hän tuli luokseni ja tarttui käteeni sydämellisesti sitä painaen. Sitten hän lähti ja asettui paikalleen arkun taakse.

Jäin yksinäni Pienokaisen luo parin tunnin ajaksi, jonka hautajaiset kestivät. Sitten saapuivat isä ja pojat takaisin. Ensinmainittu sulki minut liikutettuna syliinsä. Sanoin hyvästi jättääkseni heidät itsekseen, mutta poistuessani huoneesta, tuli Teodor perässäni ja sanoi tahtovansa saattaa minua. Puhelimine hänestä, jonka me molemmat olimme menettäneet. Kotini ovella ojensi hän minulle kätensä ja sanoi liikutetulla äänellä: »Jääkää hyvästi, rakas ystävä!» Seuraavana päivänä matkusti hän takaisin työhönsä.

Tämä oli vuoden 1848 viimeinen päivä!