18. TAANTUMUSTA JA VANKEUTTA.
Pariisin, Berliinin ja Wienin vallankumousten vuosipäivät palasivat takaisin. Sinä vuonna olivat Europan edistyneimmät kansat kuin yhteisen innostuksen pakottamina nousseet äänekkäästi vaatimaan arvonantoa periaatteille, jotka suuren ranskalaisen vallankumouksen ajoista saakka olivat olleet kaikkien jalojen sydänten unelma ja tyrannien kauhu. Mikä vuosi! Mikä äkillinen kukoistus ja mehevä runsaus! Vapaus, kansojen itsehallinto, luokkarajojen poistaminen, köyhät osallisiksi kaikista ihmisen aineellisista ja henkisistä oikeuksista! Ja kaikki tuo oli saavutettu suhteellisesti pienillä uhrauksilla! Kaksitoista kuukautta oli nyt kulunut, ja taantumus oli täydellinen. Saksalaista parlamenttia ei enää ollut. Valitsemalla itävaltalaisen valtionhoitajaksi, oli se kietoutunut omaan verkkoonsa kukistuen voimattomuuteensa, ja sen viimeiset rippeet, jotka lähtivät Stuttgartiin, eivät pelastaneet kuin oman kunniansa. Radikaalin valtionhoitajan vaali tapahtui silloin kun valtakuntaa ei enää ollut. Vallankumous oli kumonnut itsensä, sillä ei enää ollut valtaa sanella lakeja.
Dresdenin kapina oli kuolevan vallankumouksen viimeinen vavahdus. Millä kuoleman tuskalla luinkaan tietoja tästä taistelusta! Vielä kerran leimahti toivo, että Saksan muista osista riennettäisiin kapinallisten avuksi, ja että siitä vielä puhkeaisi todellinen vallankumous, kun oli nähty, mitä oli puolinaisista toimenpiteistä. Näinä odotuksen päivinä kävin eräänä aamuna naineen veljeni kodissa. En tavannut ketään muuta kotona kuin nuorimman lapsen, joka nukkui kätkyessä. Kumarruin tuon viattoman olennon puoleen, ja häntä katsellessani valtasi minut lamauttava tuska. Miten hirvittävä olikaan vastakohta! Toisella puolella tuo nukkuva lapsi, joka ei tietänyt mitään hänenkin kohtaloonsa kenties vaikuttavasta kauheasta taistelusta, taistelusta valveutuneen, vapauteen pyrkivän tajunnan ja raa'an, hävittävän voiman välillä. Toisella puolella kansa, joka verellään maksoi tämän pyrkimyksen. Entä sitten minä, joka olin täysin voimaton: kykenemätön auttamaan, kykenemätön edes kuolemaan sen mukana! Silloin nousi sydämessäni rohkea, palava kaipuu: kaipuu elää ja luoda naisista murhatun vapauden kostajia siten, että heidät tehtäisiin kykeneviksi kasvattamaan uutta, vapaata ihmissukua. Olin yhä enemmän ottanut tavaksi pukea syvän, sisäisen liikutukseni kirjalliseen muotoon. Sydämessäni oli liian monta, vertavuotavaa haavaa, että olisin vielä, kuten ennen, kyennyt rytmeistä etsimään runouden salaista palsamia, Mutta tämän hetken muistoksi kirjoitin lapsen kätkyen ääressä, ennenkuin vielä tiesinkään Dresdenin taistelun kulusta, kirjoituksen, jonka nimeksi annoin »Naisen vala». Lähetin sen Demokraatille, joka kirjoitti minulle sen johdosta: »Teidän valanne saa usean taistelijan uudistamaan omansa.» Sitten painatti hän sen eräässä demokraattisessa lehdessä.
Dresdenin kapinan kohtalo ratkaistiin vain liiankin pian. Mielet olivat jo päässeet masentumaan, pelättiin lähteä kapinallisten avuksi, ei enää uskottu vallankumouksen menestykseen. Suuri yleisö tahtoi jälleen järjestystä millä hinnalla hyvänsä. Preussilaiset joukot saapuivat pelastamaan saksilaista monarkiaa. Dresdeniä pommitettiin ja tehtiin tihutöitä; ammuttiin, vangittiin, tuomittiin. Silloin kaikki jälleen hiljeni. Alhaalla haudat ja tukahutettuja huokauksia. Ylhäällä uudelleen lujittuneet valtaistuimet ja sotilassäädyn lisääntynyt arvo. Saksan kansan perusoikeudet raastettiin jälleen kuolevaisen katseelta loihditun vuoren syvyyksiin siihen aikaan asti, jolloin taas kerran joku armoitettu ihminen lausuu »Sesam, aukene» sanansa.
Sairastelin koko kevään, toinen kärsimys seurasi toistaan, mutta vielä enemmän kärsin moraalisesti kuin ruumiillisesti. Perheeni ja seurapiirini tuomitsi minua yhä, ja minä sain lohdutusta ja virkistystä vain opinnoistani sekä kirjevaihdostani useampien vallankumouksen merkkimiesten kanssa, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta joilta kuitenkin sain kirjeitä. Köyhieni luona kävin entistä ahkerammin ja lohduttaessani tulin itse lohdutetuksi. Seurustelu Pienokaisen kanssa tuotti minulle myöskin suurta virkistystä. Hän ei koskaan iltaisin jättänyt isäänsä, ettei tämä liian syvästi tuntisi puolisonsa poissa-oloa, mutta hänen luokseen kokoontui hyvin usein pieni piiri, jossa viihdyin hyvin. Muuan pienessä kaupungissamme asuva oppinut tähtitieteilijä kävi säännöllisesti kahdesti viikossa pitämässä meille tähtitieteellisiä luentoja, ja kun maailmankaikkeus avautui minulle, ajattelin usein, etteivät tämän maan haihtuvat kärsimykset olleet niin monien kyynelten arvoisia kuin niiden takia vuodatettiin. Kuitenkin olivat sydämemme nytkin täynnä surua. Teodor oli heti Frankfurtin parlamentin kukistuttua kirjoittanut artikkelin, jossa hän avoimesti kehoitti tarttumaan aseihin uuden, entistä radikaalimman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Häntä oli heti sen jälkeen syytetty valtiopetoksesta, hän oli saanut eron toimituksesta ja me odotimme tuskallisina, miten asia päättyisi. Eräänä iltana, pienen piirimme ollessa koolla, sai Pienokainen häneltä kirjeen. Luettuaan muutamia rivejä, puhkesi hän kyyneliin ja heittäytyi syliini. »Hänet on tuomittu kolmeksi vuodeksi linnavankeuteen», sanoi hän tietäen tämän uutisen koskevan minuun yhtä kipeästi kuin häneenkin. Kirjeen sävy oli hyvin rauhallinen. Hän koetti lohduttaa omaisiaan ja sanoi tietäneensä, mikä häntä odotti tuon artikkelin jälkeen. Senpävuoksi hän ei myöskään surrut, sitä vähemmän kun hänellä ei enää, kuuroille korville kaikuneen kehoitushuutonsa jälkeen, ollut mitään sanottavaa.
Hänen toimintansa ja tulevaisuutensa olivat siis kolmeksi vuodeksi lamautetut! Ja nuo kolme vuotta olivat hänen elämänsä parhaita, nuoruusvoimien täyteläisintä kukoistusaikaa! Kun kaikki unelmat haihtuivat, kaikki toiveet surullisesti sammuivat, täytyi hänen, jolla lapsuudesta saakka oli ollut aavistus tulevasta marttyyriudesta, mutta joka myöskin oli palavasti isonnut elämää, tekoja ja vakavia taisteluita, lähteä vankilan autioon yksinäisyyteen! En kärsinyt ainoastaan hänen tähtensä, vaan uudelleen myöskin itseni takia, sillä olisin taas halunnut osoittaa hänelle rakkauteni koko rikkauden ja tuhansilla rakastavan sydämen keksimillä keinoilla lieventää hänen kovaa kohtaloaan. Olin lujasti päättänyt pysyä erilläni hänen kohtalostaan, ja tottua ajatukseen, että minussa kuolemattomana elävä tunne oli hänessä kuollut. Mutta tällä hetkellä en voinut olla parilla sanalla osoittamatta hänelle myötätuntoani. Jokainen puhdas, syvä tunne on siinä määrin viaton, ettei pelkää väärinkäsityksiä. Jos rakkauteni olisi ollut itsekkäämpää, tai jos olisin ollut kiemaileva, en enää koskaan olisi hänelle kirjoittanut. Ylpeänä olisin jättänyt ihmisen, joka oli kohdellut minua niin julmasti. Mutta rakkauteni oli ollut elämäni ihanin kukka, siinä oli yhtynyt naisen, äidin, sisaren ja ystävän koko hellyys, ja joskin nainen ylpeänä kätki pyhän tuskansa syvälle sydämeensä, jäivät äiti, sisar ja ystävä lohduttamaan ja auttamaan poikaa, veljeä, ystävää, jonka muistoa he eivät voineet karkoittaa mielestään. Hän kiitti minua sydämellisin sanoin ja kirjoitti: »Minä tiesin, mitä tällä hetkellä tuntisitte minua kohtaan.»
Uskollisena päätökselleni en enää hänelle kirjoittanut. Mutta kun joulu tuli, toimitin erään Teodorin vankeuskaupungissa asuvan tuttavani ystävällisellä välityksellä pienen, joululahjoilla koristetun kuusen, jonka tuttavani saikin lähettää hänelle. Ajattelin ilolla, kuinka kuusen pienet kynttilät jouluiltana kirkkaasti valaisisivat hänen vankikomeroaan muistuttaen haikean ystävällisesti hänen lapsuuttaan ja äitiään ja kuinka hänelle tuottaisi lohdutusta tietoisuus, että jokin tuntematon myötätunnolla ajatteli häntä vankilan yksinäisyydessä. Hän ei koskaan saanut tietää, kuka puun lähetti.
Olen hiukan rientänyt tapausten edelle ja palaan kevääseen 1848. Moraaliset ja ruumiilliset kärsimykset olivat siinä määrin heikentäneet minua, että elämä oli käynyt tuskalliseksi taakaksi. Tunsin, että minun täytyisi tehdä viimeinen tarmokas ponnistus vahvistaakseni edes terveyttäni, ja sitten nähdä, mihin pystyin. Selitin kotona lakkaavani kaikenkaltaisten lääkitysten nauttimisesta, joilla minua oli kiusattu ja joista vain olin huonontunut ja koettavani merikylpyjä. Olin säästänyt varoja ja saatoin matkustaa tuottamatta kenellekään uhrauksia. Pienokainen tahtoi mukaan, — samoin berliiniläinen ystäväni Anna, joka oli viettänyt kevään Pienokaisen luona. Mitä kaikkea hyvää voisinkaan odottaa matkasta, jonka sain tehdä niin miellyttävässä seurassa! Omaiseni olivat hämmästyneitä tästä uudesta liioittelusta. Lääkäri kohautti olkapäitään arvellen, että oli parasta antaa minun lähteä, koska uskoin niin suuria asiasta.
Jo pelkkä ajatuskin, että joksikin ajaksi pääsisin kotoisen elämän painostuksesta ja näkisin meren, vaikutti elvyttävästi. Luonnossa on asioita, joiden näkeminen vaikuttaa meihin kuin suuri tapaus — jotka vapauttavat persoonallisen olemuksen taakasta yhdistäen meidät loputtomaan kaikkeuden elämään. Sellainen on meri. En voi sanoakaan, kuinka usein olin siitä uneksinut, ennenkuin sen ensi kerran näin. Tunsin nyt vain Välimeren ja halusin palavasti nähdä valtamerta. Matkustimme Ostendeen. Rautatievaunussa sain vierustoverikseni nuoren naisen, jonka ulkomuoto miellytti minua suuresti. Hän matkusti vanhanpuoleisen naisen ja herran seurassa. Jouduimme pian vilkkaaseen keskusteluun, ja puhe johtui myöskin taisteluun, jota vielä parhaillaan käytiin Unkarissa. Nuori nainen näytti iloisesti yllättyneeltä, kun selitin, kuinka hartaasti toivoin itävaltalaisen despotismin joutuvan häviölle ja ilmaisin näin myötätuntoni Unkaria kohtaan. Tästä hetkestä alkaen sukeutui välillemme tuttavallisempi keskustelu ja kun huomasimme, että meillä oli paljon yhteisiä suhteita ja tuttavia ja mielipiteemme täydellisesti soveltuivat yhteen, kuiskasi hän vihdoin nimensä korvaani. Hän oli tunnetun unkarilaisen isänmaanystävän Frans Pulskyn rouva — ja matkalla Englantiin miehensä luo, jonka Unkarin tasavaltainen hallitus oli lähettänyt sinne. Luonnollisesti matkusti hän väärällä passilla ja kertoi minulle matkaseikkailunsa Unkarista läpi itävaltalaisen armeijan rivien, jotka pitivät rajaa hallussaan. Molemmat vanhemmat henkilöt, jotka nyt matkustivat hänen kanssaan, olivat sattumalta tavanneet hänet rajan läheisyydessä ja arvaten hänen asemansa, vaikka olivatkin aivan outoja, vieneet hänet tyttärenään vihollisen leirin läpi. Matkalla olivat he suuresti kiintyneet häneen ja saattoivat häntä nyt halki koko Saksanmaan ja Belgian Ostendeen, jossa hän aikoi astua laivaan. Nuo kertomukset kiinnittivät mieltäni niin suuresti, että sillä hetkellä unohdin kaiken muun. Hänen oli täytynyt jättää pienet lapsensa erään ystävän turviin keskelle sisällisen sodan raatelemaa maata. Nuorin oli syntynyt eräässä talonpoikaistuvassa äidin pakoillessa itävaltalaisia sotamiehiä. Oli vaikeata uskoa, että tuo nuori, hento nainen jo oli kokenut niin monia myrskyjä ja vastuksia, mutta hänellä oli uljas sielu, joka myöhemmin maanpaon raskaissa koettelemuksissa osoittautui täydessä voimassaan.
Saavuttuamme Ostendeen, saatoimme hänet kaikki illalla laivaan, joka vei hänet Englantiin. Hänen iäkkäät matkatoverinsa jäivät vielä muutamiksi päiviksi Ostendeen, samaan hotelliin, jossa mekin asuimme, ja me tutustuimme heihin lähemmin. Vanha mies oli saksalainen sosialisti, muuan sosialismin aikaisia apostoleita, jotka ollen vielä liian yksinäisiä, muuttivat valtameren toiselle puolelle yrittääkseen uudessa maailmassa toteuttaa teoriojaan. Hän oli uhrannut tähän kaiken omaisuutensa ja menestyttyään huonosti, palannut takaisin Europpaan, jossa muuan unkarilainen oli kehoittanut häntä lähtemään Unkariin, se kun oli muka soveliain maa sosialistisille aatteille. Hän oli viettänyt useita vuosia Unkarissa kokien samat pettymykset kuin Amerikassakin. Vallankumous ja sota olivat lopullisesti murskanneet kaikki unelmat, ja hän aikoi juuri rouvineen palata Saksaan, kun he tapasivat yllämainitun nuoren naisen, jonka suojelijoiksi rupesivat. Keskustelin hänen kanssaan pitkältä teoreettisesta ja käytännöllisestä sosialismista. Erotessamme kirjoitti hän matkakirjaani: »Kaikki valtiolliset vallankumoukset ovat hyödyttömiä siihen saakka, kunnes on keksitty keino, millä kukistetaan ihmiskunnan suuri sortaja nälkä ja kaikkinainen sitä seuraava kurjuus.»
Oleskeluni Ostendessa oli minulle todellinen sekä ruumiillinen että henkinen ylösnousemus. Muutamat mielenkiintoiset tuttavuudet lisäsivät vielä tämän ajan elvyttävää vaikutusta. Erityisesti miellytti meitä muuan uusi tuttava. Olimme usein nähneet katolisen papin, joka käveli aina yksinään ja, kuten mekin, tavallisesti aina sellaisina aikoina, jolloin oli vähiten kävelijöitä liikkeellä. Hänen harvinaisen kaunis ulkomuotonsa oli alussa kiinnittänyt huomiotamme. Eräänä päivänä istuimme kolmisin padon äyräällä rannassa, ja Anna asetti pienen, siron jalkansa aaltoja vastaan, jotka leikiten kuohahtivat sen yli. Olimme iloisia, laskimme leikkiä ja nauroimme, ja kun sattumalta käänsin päätäni, näin papin seisovan takanamme ja katselevan meitä hienosti, mutta hyväntahtoisesti hymyillen. Tuossa tuokiossa oli hän istuutunut rinnallemme kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja ja alottanut keskustelun, joka pian kävi molemmin puolin sangen vilkkaaksi ja kääntyi uskonnollisiin asioihin, kosketellen varsinkin protestanttisuuden asemaa Saksassa ja kaikkialla muodostuvia vapaita seurakuntia. Nämä, jotka saksalaiskatolisten nimellä olivat sanoutuneet irti varsinaisesta kirkosta, näyttivät erityisesti kiinnittävän hänen ajatuksiaan. Hän piti niitä luonnollisesti surullisina erehdyksinä, sillä hänelle oli olemassa vain yksi todellinen kirkko. Kun otin puheeksi uskon ihmetöihin ja kysyin, miten hän puolustaa sitä, vastasi hän, että se oli vain keino heikkojen sielujen ja tietämättömien joukkojen vahvistamiseksi. Kirkon valistuneet palvelijat eivät itse uskoneet ihmetöihin eivätkä ne muodostaneetkaan oleellista osaa opinkappaleissa. Hän kehoitti meitä tutustumaan Bossuet'hen vakuuttaen, että vain tämän suuren miehen kautta voimme tutustua todelliseen katolisuuteen.
Erosimme kuin vanhat tuttavat ainakin ja tästä lähtien tapasimme joka päivä toisemme, kävelimme tuntikausia ja keskustelimme mitä vakavimmista asioista. Minä osasin meistä kolmesta parhaiten ranskaa ja niin jouduin useimmin vastaamaan ja pitämään puoliani. Hän käytti kaikkia väittelytaidon hienoja keinoja, kaikkia mielikuvituksen ja tunteen todistuskappaleita vakuuttaakseen meitä, mutta huomasi näkevänsä turhaa vaivaa. Vihdoin hän suuttui, ja eräänä iltana, kun olin sanonut hänelle, etten usko Kristuksen jumaluuteen, en raamattuun jumalallisena ilmestyksenä, enkä kirkon rajoitettuun, persoonalliseen Jumalaan, huudahti hän vihastuneena: »Te siis ette ole edes protestantti!»
»En», vastasin minä, »olenhan jo todistanut teille, että on jotakin, joka on protestanttisuuttakin korkeampaa: vapaa ajatus ja oikeus koetella kaikkea järjen valossa.»
»Te olette kadotettu ja minä surkuttelen teitä», vastasi hän jättäen meidät sanomatta tuskin jäähyväisiä. Seuraavina päivinä näimme hänet vain etäältä. Hän vältti meitä ilmeisesti, sitten hän kokonaan katosi. Myöhemmin kuulimme, että hän oli belgialainen jesuiitta, emmekä voineet olla hymyilemättä ajatellessamme, kuinka epämiellyttävää hänestä oli mahtanut olla nähdä niin paljon turhaa vaivaa. Minuun jätti tämä seurustelu tyydytyksen tunteen, sillä olin nyt ensimäisen kerran vapaasti lausunut julki uskonnollisen vakaumukseni ja puolustanut sitä. Taistelu aatteen puolesta tekee sen meille kalliimmaksi ja varmentaa itseämme.
Lähtöpäivämme läheni, ja samaan aikaan saimme surullisia tietoja Badenin vallankumouksen kukistamisesta preussilaisen sotaväen avulla sekä Unkarin tappiosta, johon oli syynä Görgein petos. [Kuten tunnettua, on myöhempi tutkimus puhdistanut Görgein maineen. Suom. huomautus.] Kansojen vapaus oli mennyttä, samoin oma yksilöllinen vapauteni. Kaiken täytyi taas kukistua ikeen alle. Matkalla jouduimme sattumalta rautatievaunuun, jossa preussilainen upseeri kertoi kahdelle naiselle sotamiesten urotöistä Badenissa, »vallankumouksellisen roskaväen» rankaisemisesta y.m. Olimme suunniltamme vihasta, kun meidän täytyi levollisina kuunnella moista ja riensimme seuraavalla asemalla etsimään itsellemme uutta vaunua.
Seuraava kotona viettämäni talvi oli vielä edellisiäkin surullisempi. Terveyteni oli parempi, mutta asemani kävi yhä huonommaksi. Minua kohdeltiin aivan kuin rikollista olentoa ja keskinäinen luottamus oli kokonaan hävinnyt perheeni ja minun väliltä. Lankoni tuskin sanoi minulle sanaakaan, yksinpä sisareni tyttäretkin, nuoret, hilpeät tytöt, olivat pidättyväisiä ja hämillään minun seurassani. Olin Pienokaisen kautta tutustunut erääseen rouvaan, jonka luona kävin yhtenä iltana viikossa lukeakseni hänen ja erään nuoren, älykkään tohtorin kanssa — hän oli myöskin demokraatti — Hegelin »Filosofian historiaa». Näitäkään iltoja ei kotona katsottu suopein silmin. Halusin tiedoillani hyödyttää myöskin muita. Alotin palvelustytöistämme ja koetin, heidän tehdessään ompelutyötä, selvittää heidän käsityksiään esim. maan liikkeestä auringon ympäri, vuodenaikojen vaihtelusta y.m. He olivat ihastuksissaan ja sanoivat: »Voi, neiti, jospa kaikki ajattelisivat niinkuin te, että mekin ihmisparat iloitsemme oppimisesta! Miten helpoksi tekisikään kaikkien noiden hauskojen asioiden ajatteleminen työn!» — Ennen maailmassa ei äidilläni olisi ollut tästä mitään sanomista, hän olisi päinvastoin iloinnut näistä harrastuksistani. Nyt luuli hän minun muokkaavan maaperää uusille aatteilleni ja soimasi minua, että kulutin tyttöjen aikaa turhan takia. Vastasin haluavani vain käsitöitä tehtäessä askarruttaa heidän ajatuksiaan hyvillä tiedoilla. Hän, joka ei muuten koskaan ollut vaatelias palvelijoiden työn suhteen, vastasi minulle tylysti; minäkin suutuin, ärtynyt kun olin epäoikeutetuista syytöksistä ja vastasin samalla mitalla. Kaduin tätä kuitenkin katkerasti, vaikka se olikin välttämätön seuraus periaatteiden ja mielipiteiden välisestä taistelusta tänä raskaiden ristiriitojen aikana.
Tunsin näiden alituisten jokapäiväisten yhteenottojen ja suuttumusten hävittävän keskinäisen rakkautemme, tunsin vain yhden keinon sen pelastamiseksi: eron.
Ensi kerran tein täysin selväksi itselleni, että ihmisen täytyy, niin tuskallista kuin se lieneekin, vapautua perheen auktoriteetista, mikäli se tappaa yksilöllisyyden ja tahtoo kytkeä ajatuksen ja omantunnon vapauden määrätyn vakaumuksen puitteisiin. Vapaa yksilöllinen vakaumus ja tämän mukainen elämä on ihmisen ensimäinen oikeus ja hänen ensimäisiä velvollisuuksiaan. Tähän saakka oli naisilta tämä pyhä oikeus ja yhtä pyhä velvollisuus kielletty. Vain kirkko ja avioliitto olivat oikeuttaneet tytön jättämään luonnon hänelle määräämän paikan perheessä. Katolinen kirkko ei ainoastaan sallinut neidon vaihtaa kotiaan luostariin, vaan luki sen hänelle vielä ansioksikin, ja avioliittoon joutuessaan tyttö myöskin jätti perheensä seuraten puolisoaan. Mutta muillakin inhimillisen toiminnan aloilla oli naiselta kielletty oma vakaumus ja sen mukainen työ. Minun mielestäni oli aika kumota tämä kielto ja tunsin menettäväni itsekunnioitukseni, jos minulla ei olisi rohkeutta jättää kaikkea osoittaakseni teossa mielipiteitteni oikeutuksen. Kun päätökseni oli kypsynyt, ajattelin vain sen toteuttamista. Näin vain yhden keinon: lähteä Amerikkaan — nuoreen maahan, jossa työ ei ollut häpeäksi kuten Europassa, vaan kunniaksi, joka takasi ihmiselle hänen yhteiskunnalliset oikeutensa. Silloin en joutunut työskentelemään ainoastaan ollakseni uskollinen periaatteilleni, vaan työ olemassaolon puolesta oli minulle sula välttämättömyys, sillä vähäinen peritty omaisuuteni riitti korkeintaan matkaksi ja peitti ensimäiset asumiskustannukset Amerikassa. Perheelleni olisi ollut liian suuri koettelemus, jos olisin ottanut kotiopettajattaren toimen Saksassa eikä se olisi sitä sallinut. Sitäpaitsi halusin itsekin jättää tämän vanhan Europan, jossa jokainen vapauden pyrkimys raukesi tyhjiin, jossa valtion, uskonnon ja perheen despotismi sorti kansoja, ajatuksia ja yksilöitä. Halusin sitä myöskin päästäkseni loitolle hänestä, jonka muisto ei tahtonut minussa sammua ja tehdäkseni lopun turhasta tuskastani, kun en voinut avata enkä jakaa hänen vankilaansa. Tahdoin uuden maailman kamaralla alkaa uuden, periaatteitteni mukaisen elämän.
Tekemäni päätös antoi minulle suuren sisäisen rauhan ja terästi minua ulkoapäin tulevia pikku harmeja vastaan. Muutuin yhä myöntyväisemmäksi ja kärsivällisemmäksi perheeni keskuudessa, kun salaisesti ajattelin jättää sen ijäksi. Tämä ajatus oli minulle syvästi tuskallinen ja kuitenkin tunsin, että siinä oli ainoa sovitus, ainoa mahdollisuus, jos halusin pelastaa sen, mikä suhteessamme oli ikuista. Oli luonnollista, että pidin päätökseni omana tietonani, sitä olisi sanottu hulluudeksi ja sen toteuttaminen estetty. Kerroin salaisuuteni ainoastaan Pienokaiselle ja kirjoitin siitä Julius Fröbelille, eräälle vallankumouksen jaloimmista demokraateista, joka jonkun aikaa oli oleskellut Amerikassa, kysyäkseni häneltä neuvoa, kun muutenkin olin hänen kanssaan kirjevaihdossa ja pidin häntä suuressa arvossa. Hän vastasi: »Tulkaa», rohkaisten minua kaikin tavoin.
Näin olin tehnyt varman päätöksen. Vapauduin sisällisesti minua ympäröivästä elämästä ja hengitin jo uuden kotiseudun ilmaa. Nyt oli vain keksittävä keino, joka teki aikomukseni toteuttamisen mahdollisimman siedettäväksi omaisilleni ja säästi itseltäni tuskallisia ja hyödyttömiä taisteluita.
Näihin aikoihin kuulin rohkeista ja innostuneista naisista, jotka, ollen samojen aatteiden elähyttämiä kuin minäkin, olivat Hampurissa avanneet korkeakoulun naisille. Siinä tarjoutui tytöille samanlainen tilaisuus kaikinpuoliseen henkiseen kehitykseen kuin nuorille miehille yliopistossa. Erityisesti puhuttiin minulle naisesta, joka oli johtanut tätä yritystä ja jonka tarmokasta ja ylevää luonnetta ylistettiin minulle siinä määrin, että sain palavan halun tutustua häneen. Olin mielestäni keksinyt sopivan keinon siirtyä vanhasta uuteen: päätin ensiksi lähteä tähän korkeakouluun ja sieltä Amerikkaan. Kaikki seikat näyttivät yhdessä viittaavan siihen, että juuri tuo tie oli minulle paras. Professori, joka rouvineen oli saanut laitoksen johdon käsiinsä, oli äsken mainitsemani ystävän veli, ystävän, joka odotti minua Amerikassa. Ihailin sisimmässäni syiden ja seurausten ketjua ja välttämättömyyttä, joka luonteemme kehityksestä muodostaa kohtalomme. Tässä tapahtumien logiikassa näin todellisen jumaluuden, joka ohjaa elämäämme, ja nöyränä taivutin pääni tämän mysteerion edessä. Se oli minusta monta vertaa järisyttävämpi kuin kristinuskon mysteeriot konsanaan.
Rohkaisin mieleni ja sanoin äidilleni kuulleeni puhuttavan tuosta koulusta ja päättäneeni lähteä sinne kolmeksi kuukaudeksi. Lisäsin, että hän kai tiesi, miten aina olin janonnut oppia ja että halusin niin paljon kuin mahdollista täyttää aukkoja tiedoissani. Sanoin hänelle myöskin suoraan luulevani, että jonkun aikaa kestävä ero tekisi meille kummallekin hyvää, tyynnyttäisi molemminpuolista ärtymystämme sekä herättäisi eloon entisen keskinäisen rakkautemme. Ilokseni huomasin, että minua vastustettiin vähemmän kuin olin odottanut. Äitini tunsi itsekin, että jälkimäinen perusteluni oli oikea. Kenties hän myöskin hiljaisesti toivoi, että tuollainen vaihtelu rauhoittaisi minua ja »tasaannuttaisi» mielipiteitäni. Hän vieläpä lupasi saattaakin minut valitsemaani paikkaan nähdäkseen, oliko laitos sopiva. Aloin siis tehdä matkavalmistuksia salaa mielessäni ajatellen, etten enää palaja. Minusta tuntui kuin olisin tehnyt testamenttiani. Tein tilini nuoruuden ja menneisyyden unelmien kanssa ja lähdin päättävästi kypsyneemmän ijän tehtäviä, toimintaa kohden. Tahdoin vallata itselleni aseman elämässä edesvastuullisena olentona, joka luo kohtalonsa periaatteittensa mukaan. Tunsin rauhaa, jonka antaa rohkea päätös, kun se puhkeaa aatteesta, joka on muodostunut elämämme ojennusnuoraksi. Vaelsin vielä kerran kaikissa paikoissa, joissa nuoren tytön sielu ensi kertoja oli levittänyt siipensä, joissa puhdas rakkaus oli kirkastanut hänelle maailman. Otin ajatuksissani jäähyväiset vankilalta, jossa eli hän, joka oli tehnyt tulevaisuuden puolisona ja äitinä minulle mahdottomaksi. Minusta tuntui mahdottomalta rakastaa vielä kerran niinkuin olin häntä rakastanut, ja ilman sellaista rakkautta tuntui avioliitto minusta pyhyyden loukkaukselta. Olin valinnut toisia päämääriä, palvelin aatetta, taistelin periaatteen puolesta.
En kirjoittanut hänelle. Tekemäni ratkaisu vahvisti minua tässä päätöksessä. Rakastin häntä vielä syvästi ja tuskallisesti, mutta en tässä ihmeellisillä lahjoilla varustetussa luonteessa voinut nähdä kuin kallion, jota vasten kenties hän itse ja ainakin moni muu sydän katkeran surullisena haaksirikkoutuisi ja jota en voi muulla tavalla määritellä kuin kutsumalla sitä ihanteen don Juanismiksi. Kuten hillitön don Juan jokaisesta kauniista muodosta etsii aistillista tyydytystä, etsii tuo toinen don Juan jokaisesta kauniista sielusta sitä ihannetta, joka täyttää hänen mielikuvituksensa. Hän pitää johonkin olentoon tuntemaansa vetovoimaa pysyväisenä rakkautena, ja kuitenkin tarvitaan vain katse, sävel, hetkessä viriävä myötätunto — ja hänen mielikuvituksensa kiintyy muualle. Hän on varmasti vaarallisempi näistä molemmista, sillä hänen iskemänsä haavat sattuvat jaloihin sydämiin ja ovat parantumattomia senvuoksi, että hänessäkin on rakastettu ihannetta.
Olin Pienokaiselta kuullut, että hänen veljensä tuon naisen jälkeen, jonka vuoksi hän minut jätti, oli läheisesti kiintynyt vielä useihin naisiin ilman että ainoakaan näistä tunteista oli pystynyt täyttämään hänen elämäänsä ja lopullisesti määräämään hänen kohtaloaan. Nyt, vankilassa, näytti yksi ainoa tunne vallitsevan häntä kokonaan. Vankeutensa ensi aikoina oli hän saanut hämmästyttävän kauniin ja henkevän kirjeen eräältä tuntemattomalta naiselta, joka kertoi aina myötätunnolla lukeneensa hänen artikkeleitaan ja ilmaisi osanottonsa hänen kohtaloonsa, mutta joka kirjeen alle oli kirjoittanut vain etunimensä tahtoen samalla pysyä hänelle jonkinlaisena taru-olentona. Näiltä riveiltä huokuvan henkisen tenhon lumoissa ei kirjeen saaja ollut hellittänyt, ennenkuin hän postileiman y.m. avulla oli päässyt lähettäjästä selville. Tästä alkaen oli heidän välilleen sukeutunut säännöllinen kirjevaihto, joka sulostutti hänen vankilansa. Kirjeenkirjoittajatar osoitti omaavansa hengen niin rikkaan, syvän ja alkuperäisen, että vangin mielikuvitus kaunisti hänet kaikilla mahdollisilla hyvillä ominaisuuksilla, ja edelliset kiintymykset häipyivät varjoon. Hän uneksi vain yhtyvänsä häneen vankeutensa päätyttyä.
Ennenkuin tiesin tämän olin useat kerrat ajatellut salaisesti kirjoittaa hänelle ilmaisematta itseäni, ennenkuin hän oli tuntenut, että meidän välillämme oli kuolematon yhteys. Tietäessäni nyt, että toinen oli tällä tavalla saanut omakseen hänen runoilijamielikuvituksensa, tunsin, että minun täytyi pystyttää välillemme ylipääsemätön erottava seinä. Lohdutuksenani oli tietoisuus, että minä en rikkonut uskollisuutta, tuota pyhää, ikivanhaa saksalaista tunnetta. Meidän välisemme eroavaisuus oli tämä: minä olin rakastanut häntä naisen suurella, koko elämän käsittävällä tunteella, hän minua runoilijan lemmellä, joka on vain yksi vaihe hänen elämässään.
Lähtöpäivä koitti. Salasin liikutukseni hyvästellessäni omaisia. Luulin lähteväni iäksi. Ero Pienokaisesta oli syvästi tuskallinen, sillä tiesimme molemmat, mitä se merkitsi, tiesimme myöskin kulkevamme samaa tietä samaa päämaalia kohden, ja se nosti meidät tuskan yläpuolelle.
Köyhistäni luopuminen tuotti minulle suurta murhetta. Viimeinen huolenpitoni ja hellyyteni kohdistui heihin. Ennen lähtöäni kävin viimeiseksi nuoren kaksikymmentäviisivuotisen tytön luona, joka oli ypö yksin maailmassa, melkein sokea eikä voinut tehdä muuta kuin kutoa. Tätä hän tekikin päivät pääksytysten pienessä, pimeässä huoneessa, jossa asui kunnan suoman vähäisen avustuksen varassa. Olin usein istunut hänen luonaan tuntikausia elähyttääkseni hänen päiviensä haudanomaista yksitoikkoisuutta opettavilla keskusteluilla, jotka jättivät ajattelemisen aihetta hänen yksinäisyyteensä. Lähtiessäni hänen luotaan siinä uskossa, etten häntä enää näe, jätin pöydälle vähän rahaa viimeiseksi lahjaksi. Ennen lähtöäni sain kuitenkin pienen vapaahetken, jolloin vielä kerran pistäydyin hänen luonaan. Hän sanoi tunnustavansa minulle jotakin: pöydältä löytämänsä rahat oli hän antanut eräälle maalaistyttö-raukalle, jonka muuan huono ihminen oli vietellyt ja jättänyt ja jota nyt muutkin ihmiset hylkivät, niin että hän lapsineen oli joutunut äärimmäiseen kurjuuteen. »Arvelin», lisäsi tyttö, »hänen tarvitsevan rahat paremmin kuin minä; minulla on toki sen verran, etten kuole nälkään eikä minulla ole lasta.»
Muistin lesken ropoa. Hiljaa ja liikutettuna taivutin pääni, kun puolisokea tyttö siunasi minua jäähyväisiksi. Tunsin tämän siunauksen pesevän minut puhtaaksi entisten tuttavieni halveksinnasta; suurelle osalle heistä en edes käynyt sanomassa hyvästi.