Elämä aatteiden puolesta

by Malwida von Meysenbug

19. UUSI ELÄMÄ.

Olin kirjoittanut korkeakoulun johtajan ptofessori Karl Fröbelin rouvalle ja kysynyt oppilaitokseen pääsystä y.m. Hän vastasi, että tulisin vain ensi tilassa. Äitini ja sisareni saattoivat minua Hampuriin, jossa oppilaitos sijaitsi. Omituinen, melkein juhlallinen tunne valtasi mieleni astuessani yli kynnyksen siihen taloon, jossa tahdoin alkaa uuden elämän. En ollut enää nuori oppilas, joka etsii opetusta tulevan elämän varalle. Olin kypsynyt olento, joka pakeni elämän ristiriidoista ainoaan oikeaan turvaan: jaloon, hedelmälliseen toimintaan.

Professori ja hänen rouvansa ottivat minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin heti olevani kuin kotona. Minulle esitettiin viisi tai kuusi nuorta naista, jotka jo aikoja sitten olivat jättäneet koulu-iän ja saapuneet tänne muualta täydentääkseen tietojaan ja jotka asuivat koululla. Illalla tutustuin myöskin laitoksen varsinaiseen perustajaan, josta jo olin niin paljon kuullut. Emilie Wüstenfeld oli noita mahtavia persoonallisuuksia, jotka liian jyrkkäpiirteisinä ensin kiinnittävät huomiota olentonsa kulmikkailla ja ikäänkuin absoluuttisilla ominaisuuksilla, mutta pitempiaikaisen tuttavuuden jälkeen herättävät yhä enemmän rakkautta ja kunnioitusta kasvaen päämääränsä mukana, joka siirtyy yhä korkeammalle. Hän otti minut vastaan mitä sydämellisimmin ja kun hän selitti minulle suunnitelmiaan, tajusin, että unelmani täällä muuttuvat todeksi. Naisen taloudellinen riippumattomuus, mahdollinen siten, että hänestä kehitetään olento, joka ensi sijassa on oman itsensä tarkoitus ja saa vapaasti kehittää luontaisia kykyjään ja tarpeitaan — siinä aate, jolle laitos oli perustettu.

Täytyy sanoa, että täällä, kuten muissakin Saksan kaupungeissa, oli naisen vapautuksen aate päässyt kehittymään kirkon keskuudessa ilmenevien vapausliikkeiden avulla. Vapaat seurakunnat, jotka Saksalaiskatolisten, Valon ystävien y.m. nimellä erosivat ensin katolisesta ja sittemmin protestanttisesta kirkosta, olivat 1848 vuoden Vallankumouksen jälkeen valtavasti laajenneet. Näitä seurakuntia johtavat uskonpuhdistajat olivat enemmän tai vähemmän kyvykkäitä miehiä, mutta kaikilla oli suunnilleen sama tarkoitus. Seurakuntaelämän riippumattomuus valtiosta, uskonnollisten ja opetus-seikkojen itsenäinen hoito, seurakuntien oikeus vapaasti valita saarnaajansa ja opettajansa, samat porvarilliset oikeudet miehille ja naisille — ne olivat melkein kaikkialla peruslakeina. Muutamissa seurakunnissa pyrittiin ulkonaisissa muodoissakin alkukristillisen ajan yksinkertaisuuteen. Jäsenet sinuttelivat toinen toisiaan ja viettivät ehtoollista veljeyden rakkaus-ateriana. Muutamat olivat kokonaan poistaneet ehtoollisen, kasteen ja muut kristillisen elämän menot, kun eivät ne enää heidän mielestään edustaneet vastaavia aatteita. He kastoivat ainoastaan yhteiskunnallisesta pakosta taatakseen lapsilleen kansalaisoikeudet. Hampurin vapaalla seurakunnalla, jonka henkiin herättäjä oli Johannes Ronge, oli runsaasti hartaita kannattajia. Mutta naiset, jotka perustivat korkeakoulun, olivat tajunneet, ettei siinä kyllin että naisille seurakunnan keskuudessa tunnustettiin samat oikeudet kuin miehille, heidät täytyi myöskin kehittää arvokkaasti käyttämään näitä oikeuksiaan. Naisille kuten kansoillekin oli olemassa vain yksi keino, jonka avulla vapaudesta koituu siunausta: sivistys. Tuo tavallinen, tähän saakka yleisesti hyväksytty mielipide, että nuoren tytön kasvatus päättyy, hänen jättäessään koulun, ettei hänellä sen jälkeen ole muuta tehtävää kuin astua seuraelämään, mennä naimisiin ja parhaassa tapauksessa ilostuttaa koti-elämää kyvyillään — tuo mielipide sieti perinpohjaisen uudistuksen. Korkeakoulussa tahdottiin siis antaa tytöille, jotka joko olivat jättäneet koulupenkin tahi muuten olivat kypsyneemmässä ijässä ja tunsivat tarvetta täyttää aukkoja sivistyksessään, tilaisuus harjoittaa kaikenlaisia korkeampia opintoja päämääränä joko erikoisala tai ainoastaan itsensä kehittäminen.

Laitosta ylläpiti joukko osakkeenomistajia, suurimmaksi osaksi naineita naisia ja perheenäitejä, jotka omien kokemustensa nojalla olivat tehneet sen johtopäätöksen, että elämällä täytyi olla muunkinlainen perustus kuin pelkkä kiintymys toiseen olentoon. Osakkeenomistajat muodostivat oppilaitoksen suuren hallintoneuvoston; sen rinnalla oli kuitenkin toinenkin komitea, joka ratkaisi laitoksen sisäisiä kysymyksiä ja johon kuuluivat laitoksen perustajat sekä siellä luennoivat professorit. Koti-elämän valvominen oli uskottu ennen mainitsemalleni professorille ja hänen rouvalleen. Luennoitsijoiksi oli saatu kaupungin etevimmät oppineet. Alussa olivat nämä herrat katselleet asiaa epäilevin silmin, he kun eivät uskoneet naisten kestävyyteen ja tarmoon vakavissa opinnoissa. He olivat ryhtyneet työhön vain kunnioituksesta ja ystävyydestä jaloja alotteentekijöitä, varsinkin Emilietä kohtaan. Mutta jo silloin, kun minä saavuin, oli heidän harrastuksensa virinnyt ja lämpeni yhä, mikäli he näkivät kuulijakuntansa innostuksen ja yllättävät kyvyt.

Vetäytyessäni ensimäisenä iltana minulle määrättyyn huoneeseen, tunsin löytäneeni oikean tien uuteen elämään. Seuraavana aamuna toin äitini ja sisareni laitokselle ja havaitsin ilokseni heidän olevan siihen tyytyväisempiä kuin olin uskaltanut toivoakaan. Muutamien päivien kuluttua he lähtivät ja minä jäin yksin — ensimäisen kerran elämässäni, päättäen lujasti raivata itselleni tien ilman muuta opasta kuin omatuntoni, ilman muuta tukea kuin työni, ilman muuta palkintoa kuin niiden kunnioitus, jotka tahtoivat kunnioittaa minua sellaisena kuin olin.

Tutustuin myöskin luennoiviin professoreihin. Ensin kävin kaikilla luennoilla tutkiakseni, mitkä eniten kiinnittäisivät mieltäni. Olin riemuissani niillä vallitsevasta sävystä. Opettajat tahtoivat, että heitä keskeytettäisiin kysymyksin ja huomautuksin. Näin muodostui opetus vilkkaammaksi ja he saivat varmuuden, ettei se jäänyt kuolleeksi kuulemiseksi. Kuulijattarien joukossa oli useita vapaaoppilaita, sillä laitoksen päätarkoituksia oli suoda sivistyksen siunausta eroituksetta rikkaille ja köyhille. Näiden tyttöjen tarvitsi ainoastaan suorittaa tutkinto, jolla he osoittivat omaavansa tarpeelliset pohjatiedot voidakseen seurata luentoja. Luennoilla kävi sitäpaitsi useita kaupungin naisia, ja joskus sattui, että isoäiti, tytär ja tyttären tytär istuivat saman oppipöydän ympärillä. Professorien toivomusta seurattiin ja usein virisi vilkkaita keskusteluita, niin etteivät luennot koskaan käyneet yksitoikkoisiksi eivätkä väsyttäviksi.

Oppilaitoksessa oli lastentarha ja alkeisluokka, jossa lastentarhan opettajattariksi tai tavallisiksi opettajattariksi aikovat nuoret tytöt saivat käytännöllistä harjoitusta. Myöskin lastentarha-järjestelmä, nerokkaan Friedrich Fröbelin keksimä, oli Saksassa nopeasti saanut jalansijaa valtiollisten ja uskonnollisten liikkeiden rinnalla. Olin kuullut siitä puhuttavan, mutta näin sen vasta nyt käytännössä, ja olin ihastunut. Yhdyin täydellisesti Fröbelin perusajatukseen, että kasvatus oli alotettava melkein ensimäisistä elinpäivistä. Jokaisen äidin tulee tietää näistä aatteista valmistaakseen lasta heti alusta pitäen siihen. Lastentarha ottaa pienokaiset huostaansa kolmivuotisista kuusivuotisiin jatkaen äidin työtä, kunnes alkeisluokka alkaa. Sekin onnellistutti minua, että lastentarhojen johtajiksi ajateltiin ainoastaan naisia, että Fröbel yleensä tahtoi uskoa lapsen ensimäisen kasvatuksen yksinomaan naisen käsiin. Korkeakoulussamme oli myöskin erityinen kurssi lastentarhan opettajattarille ja tuo viehättävä toimiala tuntui minusta erittäin sopivalta nuorille naisellisille olennoille. Ne periaatteet, joille Fröbel on rakentanut järjestelmänsä, olivat mielestäni sielutieteellisesti syviä ja älykkäitä, ja niissä piileekin sen todellinen arvo, jonka pintapuolinen arvostelija luulee sisältyvän vain pikku askarteluihin ja ulkonaisiin seikkoihin: niinpä ennenkaikkea tuo hänen pyrkimyksensä herättää lapsen itsetoiminta ja luomishalu antamalla hänen käsiinsä vain aineksia, joita hän itse saa muovailla ja muodostaa, eikä valmista, se kun kiihoittaa useimmissa lapsissa piilevää ja tavallisesti liiankin voimakasta hävityshalua. Yhtä tärkeitä olivat mielestäni rytmilliset laululeikit, joihin hän pani suuren huomion, niinkuin yleensä hänen järjestelmässään kaikki, mikä tarkoitti taiteellisten taipumusten herättämistä ja ravitsemista ihmisessä jo pienestä pitäen, koska se yksinään oli todellisen sivistyksen maaperä, jossa tiedon siemenet kantoivat parhaan hedelmän. Ensimäinen tutustumiseni tähän järjestelmään tuotti minulle todellista onnea. Myöhemmin näin sen usein tietämättömyydestä tai pahasta tahdosta johtuvien hyökkäysten maalitauluna. Mutta missä ikinä sen näinkään oikeissa käsissä ja oikeassa hengessä johdettuna, siellä näin myöskin aina kauniita tuloksia, ja useampi kuin yksi alkeisluokan opettaja on minulle vakuuttanut, että ero henkisessä vastaanottavaisuudessa ja käsityskyvyssä lastentarhaa käyneiden ja muiden lasten välillä on kauttaaltaan edellisille eduksi.

Toinenkin mieluisa yllätys tuli osakseni, kun minut sunnuntaina vietiin vapaaseurakunnan kokoukseen, jossa kaikki korkeakoulun jäsenet kävivät. Tilaisuuteen oli varattu suuri sali yksinkertaisine ja arvokkaine sisustuksineen. Sen täytti suurilukuinen kuulijakunta, joka jännittyneellä tarkkaavaisuudella seurasi nuoren koruttoman ja miellyttävän näköisen miehen esitystä puhujalavalta. Puhe kuului esitelmäsarjaan, joka oli alotettu jo ennen tuloani, ja jossa puhuja asetti vanhoja dogmeja kohdanneen järjestelmällisen, tieteellisen kritiikin yhteyteen uusien aatteiden kehityksen kanssa kaikilla inhimillisen elämän aloilla, valtiossa, yhteiskunnassa, perheessä. Jokainen sana herätti riemukasta vastakaikua sydämessäni. Se oli rukousta hengessä ja totuudessa, jota olin ikävöinyt. Uskonto, kirkon rajoista vapautuneena, muuttui eläväksi, kukoistavaksi elämäksi, olemukseksi, sisällöksi, olematta enää tyhjä, jäykistynyt muotoseikka. Ihastuksella näin, millä hartaudella sekä sivistyneet että kansan ihmiset, vähäpätöiset työmiehetkin, seurasivat puhetta muodostaen näin henkisen yhdenvertaisuuden todellisen seurakunnan. Olihan yhdenvertaisuus Jumalan valtakunnassa ollut tähän saakka valhetta. Oikeus sivistykseen ja siihen, mikä aateloi ihmisen, oikeus vapaaseen ajatteluun, oli tähän saakka kuulunut ainoastaan toiselle puolelle ihmiskuntaa. Niin oli laita kirkossakin, jossa tosin rukoiltiin kaikkien ihmisten isää, mutta onnen lapset istuivat upeissa pukimissaan ylhäimmillä paikoillaan kuin tuhkimukset ryysyvaatteissaan tunkeilivat nurkissa tuskaisesti mumisten useinkin kuulematta jäävää rukousta: »Anna meille jokapäiväinen leipämme.» Tässä seurakunnassa oli uskonto muuttunut todelliseksi veljeydeksi, jonka vapaiden, inhimillisten elämänkatsomusten pohjalla sääty-, varallisuus- ja tiedolliset eroavaisuudet lievenivät ja saivat sovituksen. Ihanne ei enää ollut menneisyydessä kerta kaikkiaan määritelty, absoluuttinen selviö, se loisti tulevaisuudessa kuin itämaan tähti viittoen tietä.

Esitelmän jälkeen siirtyi puhuja — hänen nimensä oli Weigelt — viereiseen huoneeseen, jossa jokainen seurakunnan jäsen sai käydä häntä tapaamassa, kyselemässä, jos jokin kohta oli jäänyt hämäräksi tai yleensä keskustelemassa hänen kanssaan. Siellä sukeutui usein vilkkaita keskusteluita, jotka osaltaan suuresti vaikuttivat siihen, että »sana» tuli eläväksi ja lähensivät seurakuntalaisia toinen toisiinsa, kun kaikilla, rikkailla ja köyhillä, oli siellä samat oikeudet. Kun minut esitettiin puhujalle sanoin hänen esitelmänsä herättäneen minussa toivomuksen päästä seurakunnan jäseneksi. Sanoin myöskin käsittäväni, ettei yksi henkilö enemmän tai vähemmän merkitse sille mitään, mutta että mielestäni jokaisen naisen ja miehen velvollisuus on näinä taistelun aikoina suoraan ilmaista vakaumuksensa ja liittyä hengenheimolaisiinsa. Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta neuvoi minua odottamaan ja harkitsemaan asiaa lähemmin, etten liian kiireisesti ottaisi tuollaista yhteiskunnalliselle asemalleni tärkeää askelta. Seurasin neuvoa ja alotin koettamalla päästä selville hänen yksilöllisyydestään. Kun kuuli hänen puhuvan seurakunnalle, olisi luullut, että siinä oli taipumattoman tarmokas ihminen, lujaluonteinen ja uskalias. Tavallisessa elämässä oli hän päinvastoin melkein naisellisen lempeä ja epäkäytännöllinen, seurassa arka ja pidättyväinen, läheisemmässä seurustelussa rakastettava. Mutta puhujalavalla tempasivat ajatukset hänet vastustamattomasti mukaansa; silloin oli hän lahjomattoman johdonmukainen. Tunsin pian häntä kohtaan sydämellistä ystävyyttä, joka on täysin elinvoimaisena säilynyt tähän päivään saakka, vaikka pitkät vuodet eroittavat meitä eivätkä tiemme kai koskaan enää leikkaa toisiaan.

Jonkun ajan kuluttua liityin vapaaseurakunnan jäseneksi. Tämä oli sangen yksinkertaista: oli käännyttävä hallintoneuvoston puoleen, tämä teki ehdotuksen seurakunnalle, joka yleisellä äänestyksellä ratkaisi asian. Senjälkeen kirjoitettiin tulokas seurakunnan luetteloon ja maksoi vuosittain vähäisen erän yhteisten menojen peittämiseksi.

Tämä askel merkitsi minulle hyvinkin paljon. Se eroitti minut iäksi menneisyydestä. Luovuin sillä julkisesti protestanttisesta kirkosta ja liityin täysin demokraattisesti järjestettyyn seurakuntaan. Pian sainkin tuntea ensimäiset seuraukset tästä. Olin vielä aivan pieni lapsi, kun kotivaltioni ruhtinas kerran saapui tervehtimään isääni ja tapasi minut hänen luonaan. En tiedä, miellytinkö häntä, vai miten lie ollut — kaiken kaikkiaan lahjoitti hän minulle tuona päivänä perimäoikeuden erääseen paikkaan aatelisten neitojen apulaitoksessa, joka oli maan ensimäisiä ja parhaita. Tällainen paikka takasi naimattomille naisille miellyttävän riippumattomuuden. Pyrkijät pääsevät vuoronperään nauttimaan tästä, mikäli paikka tulee vapaaksi. Omituista kyllä sain vähän aikaa senjälkeen kun olin liittynyt vapaaseurakuntaan tiedon, että minun vuoroni oli tullut ottaa paikka haltuuni. Äiti pyysi kirjeellisesti, etten tahallisesti menettäisi tätä erinomaista tilaisuutta. Olin aina palavasti toivonut taloudellisesti riippumatonta asemaa. Pohdin vakavasti, enkö siinä tapauksessa voisi perustaa koulua kansalle, jonka järjestäisin oman mieleni mukaan. Mutta kaikkein ensimäiseksi olisi minun täytynyt peruuttaa äsken ottamani askel, sillä eläkkeennauttijana olisi minun täytynyt evankeliumin kautta vannoa kuuluvani kristilliseen kirkkoon. Vaikka olisinkin voinut erota seurakunnasta, en kuitenkaan enää koskaan olisi voinut kuulua dogmaattiseen, oikeauskoiseen kirkkoon, ja itsestään selvää oli, etten tahtonut ostaa valheella tuon aseman tuottamia etuja. Vastasin siis saamaani ilmoitukseen, että kuuluin vakaumuksesta vapaaseurakuntaan, mutta tulisin, jos minut voitaisiin vapauttaa kaikista muodollisuuksista, ottamaan paikkani vastaan. Kirjettäni ei edes katsottu vastauksen arvoiseksi.

Amerikkaan lähtö oli yhä mielessäni, ja puhuin siitä Emilielle sekä professorille ja tämän rouvalle. He olisivat kernaasti kehoittaneet minua luopumaan tuosta ajatuksesta, sillä olimme suuresti kiintyneet toisiimme, mutta ymmärsivät hyvin syyni ja olivat liian vapaamielisiä vaikuttaakseen päätökseen, jota pitivät luonnollisena. Kohtalo näytti tulevan toiveitteni avuksi. Oleskeltuani jonkun aikaa korkeakoulussa, saapui sinne muuan vapaaseurakunnan saarnaaja perheineen ja muutamine ystävineen aikeissa lähteä Amerikkaan perustaakseen siellä vapaaseurakunnan. Perhe oli sangen rakastettava ja minä päätin lähteä heidän mukanaan. Minusta tuntui kuin samalla kertaa olisin saanut ystävät, kotiseudun ja tehtävän, sillä Amerikassa oli varmasti paljon työtä ja ennenkaikkea tarvittaisiin siellä kouluja. Siirtolaiset olivat eräänä iltana seurakuntamme kokouksessa. Siellä puhuttiin ihmiskunnan tulevaisuudesta, vapaaseurakuntien levenemisestä valtameren tällä ja tuolla puolen, vapaan ajatuksen ja vapaiden laitosten voitosta. Siellä sanottiin, ettei valtameri enää eroita, vaan yhdistää toinen toisiinsa veljet, jotka tahtovat samalla tavalla työskennellä saman päämäärän puolesta vapauttaakseen ihmishengen tietämättömyyden ja taikauskon ikeestä ja yhdistääkseen ihmisyyden työn, tieteen ja siveellisyyden tietä. Miten ihania olivatkaan nuo hetket! Mikä suuri tunne olikaan vallalla kaikkien sydämissä! Olin riemuissani: unelmani alkoivat toteutua. Tällaisessa kaikensäätyisistä ihmisistä muodostuneessa yhdyskunnassa ei enää arvioinut itseään satunnaisen asemansa mukaan maailmassa, vaan pääasiana oli jokaisen persoonallinen arvo. Tämä oli mielestäni vallankumouksen todellinen, onnellistuttava hedelmä, ja minä iloitsin ajatuksesta, että saisin kuulua ensimäiseen, todellisesti jaloon kansanvaltaan, joka muodostuisi molemmille pallopuoliskoille.

Minun täytyi myöskin puhua aikomuksestani äidille, sillä en tahtonut matkustaa salaisesti. Kirjoitin hänelle siis ilmoittaen suunnitelmani mahdollisimman koruttomasti ja rauhoittavasti. Puhuin hänelle tuntemattomasta ystävästä, joka odotti minua Amerikassa ja olisi tukeni ja suojelijani, lisäten, että äiti sitäpaitsi tunsi minut liiankin hyvin tietääkseen, että kulkisin tieni yksinkin levollisena ja arvokkaasti. Rukoilin häntä uskomaan, että seurasin syvää, vilpitöntä vakaumusta, että koko sisäinen kehitykseni oli ajanut minut tuohon päämäärään, että en tehnyt muuta kuin toteutin kohtaloni ja pyysin häntä rakastamaan minua niinkuin minä häntä rakastaisin elämäni viimeiseen silmänräpäykseen saakka. Lyhyesti — kirjeeseen vuodatin koko sieluni. Syvästi liikutettuna odotin vastausta, sillä ystäväni tahtoivat lähteä pian, ja asia vaati pikaista ratkaisua.

Vastaus tuli. Se oli musertava ja täytti minut ihmetyksellä ja tuskalla. Äitini ei pitänyt suunnitelmaani ainoastaan uhkarohkeana, vaan vieläpä rikollisenakin. Hänen mielestään oli epänaisellista osoittaa niin suurta luottamusta tuntemattomalle miehelle ja uskomatonta, että tahtoisin niin loitolle perheestäni. Hänen kirjeensä oli niin katkeran epäoikeudenmukainen, ja minä tunsin itseni niin puhtaaksi hänen soimaustensa edessä, että sydämeni nousi kapinaan. Taistelin hirvittävän taistelun itseni kanssa ja katselin vihaten kuilua, johon uskonnolliset ja yhteiskunnalliset ennakkoluulot vetävät jaloimmatkin luonteet. Minulla oli mielestäni täysi oikeus katkaista nuo siteet ja käydä omaa tietäni, vaikka en saisikaan muuta tunnustusta kuin omantuntoni hyväksymisen, enkä muita tuloksia kuin että olin puolustanut persoonallista edesvastuun tunnettani. Mutta — iskun aiheutti äitini, hän, joka oli rakastanut minua niin suuresti, ennenkuin mielipiteet eroittivat meidät, ja joka minua vieläkin rakasti. Se ratkaisi!

Vastasin olevani aina valmis uhraamaan toivomukseni hänen rauhansa vuoksi, ja jättäväni senvuoksi siirtolaissuunnitelmani; mutta vakaumustani en milloinkaan uhraa, ja siinä ei mikään mahti maailmassa minua järkytä. Senvuoksi olin uskonut, että hänelle olisi vähemmän tuskallista, jos kaukaisessa maassa eläisin sen mukaan kuin läheisyydessä hänen silmiensä alla.

Professori kirjoitti samoihin aikoihin sisarelleni: »Sisarenne on idealisti ja tahtoo elää ihanteensa mukaan. Häntä voi varoittaa yhdestä tai toisesta askeleesta, jos pitää sitä varomattomana, mutta hänen toimintavapauteensa ei saa kajota, vielä vähemmän epäillä hänen aikomustensa puhtautta.» Hän näytti minulle kirjeen ja lausui julki, kuten hänen rouvansakin ja Emilie, syvimmän myötätuntonsa.

Viimemainittu ehdotti, että jäisin oppilaitokseen johtamaan sitä professorin rouvan rinnalla ja käyttämään hyväkseni vaikutusvaltaani varsinkin luennoilla käyvien nuorten tyttöjen suhteen. Hän vakuutti sekä hallintoneuvostoon kuuluvien naisten että professorien olevan sitä mieltä, että minun mukanani oli opiston elämään tullut hyvä aines, että sisäoppilaat olivat minuun hyvin kiintyneitä, ja vihdoin, että hän itse puolestaan tunsi minussa löytäneensä ystävän, jota tarvitsi elämässään ja toiminnassaan. Olin syvästi liikutettu kuullessani tuon kaiken. Ensi kerran välähti tietoisuuteeni, että minusta oli kehittynyt yksilöllisyys, joka omasi määrätyn vaikutusvallan, ja tämän lohdullisen huomion tein juuri hetkellä, jolloin minua oli niin syvästi loukattu ja jolloin elämäni näytti uudelleen sattuman varaan heitetyltä, kun en tosiaan tietänyt, mihin ryhtyä, sillä perheeni keskuuteen palaaminen oli minulle nyt sula mahdottomuus. Otin senvuoksi kiitollisuudella vastaan Emilien ehdotuksen. Vakaumukseni mukainen toiminta — sitähän juuri olin etsinyt. Olin tosin aikonut etsiä sitä muualta, vapaasta maasta, kaukana kotiseudun tuskallisista muistoista, ja ystävieni lähtiessä tunsin pakostakin syvää haikeutta. Mutta pidin uhriani hyvityksenä tuskasta, jota tosin tahtomattani olin tuottanut äidilleni.

Ryhdyin uuteen tehtävääni innolla ja näin pian nuorten tyttöjen rakkaudella liittyvän minuun. Ensimäinen tapa, jonka koetin saada käytäntöön näyttäen itse hyvää esimerkkiä oli töiden jakaminen. Säästääkseni vähävaraiselta laitokselta monien palvelijoiden aiheuttamia menoja, siivosin joka aamu itse huoneeni, ja pian tekivät muutkin asukkaat samoin. Ei siinä kyllin, että talon järjestys parani, mutta jokainen tunsi aamuhetkellä tehdyn ruumiillisen työn terveellisen vaikutuksen, joka teki henkisen työn päivän kuluessa kaksin verroin nautintorikkaaksi. Sitäpaitsi päätimme itse pestä hienon pesumme ja näin taas säästää yhden menoerän. Kerran viikossa seisoimme sitten ilakoiden puutarhassa pesusoikkojemme ympärillä, ja hieroessamme pyykkiä, keskustelimme luennoista tai muista tärkeistä kysymyksistä, joihin nämä antoivat aihetta. Kaunein seuraus tästä yhdyselämästä oli kaikenlaisten pikkumaisten harrastusten, juorujen ja turhanpäiväisyyksien häviäminen, jotka vain liiankin usein turmelevat naisten keskinäisen elämän ja joista heitä täydellä syyllä moititaan. Elämämme oli siksi kaunista ja täyteläistä, ettei siinä ollut tilaa moiselle matalamielisyydelle. Teimme karkeampia töitä, kun se oli eduksi laitokselle, johon meidän kaikkien korkein henkinen harrastuksemme kohdistui, emmekä tunteneet sen alentavan itseämme, koska halvinkin työ, kun se on velvollisuus, on ihmiselle kunniaksi. Mutta emme myöskään antaneet näille töille suurempaa arvoa kuin ne ansaitsivat, sillä elämässämme oli parempaakin, joka avasi meille uusia näköaloja ja osoitti meille itsessämme piilevät kyvyt, jotka takasivat naiselle uuden, jalomman aseman elämässä. Näin oppilaiden luonteissa mitä ihanimpia muutoksia. Useampi kuin yksi tunnusti kiitollisena, että hänen tyttärensä oli kehittynyt paljon sopusointuisemmaksi ja jalommaksi. Useat lahjakkaimmista oppilaista, joille taloustoimet ja käsityöt olivat ennen kauhistus, koettivat nyt yksinkertaisesti yhdistää nämä henkiseen työhön. Kevytmieliset muuttuivat vakaviksi, laiskat ahkeroiksi — virta tempasi kaikki mukaansa hyvää kohden.

Alussa niin epäuskoiset opettajat innostuivat yhä enemmän tehtäväänsä. Naisellinen kuulijakunta osoittautui paljon tarkkaavammaksi ja vastaanottavaisemmaksi kuin konsanaan miehinen, ja kysymykset, joita luentojen jälkeen tulvimalla tulvi opettajille, osoittivat, etteivät he puhuneet kuuroille korville.

Opiston elämä ei rajoittunut pelkästään luentoihin ja kotoiseen yhdessäoloon. Kerran viikossa pidettiin seurusteluilta. Täälläkin vallitsi uusi, eloisa henki: oltiin vapaita, vaan ei vallattomia, henkeviä, vaan ei teeskenneltyjä. Nuoriso kerääntyi vanhempien ympärille kyselemään ja kuuntelemaan. Huomattavat henkilöt ryhtyivät mielellään keskusteluihin, joissa heiltä kunnioittaen vaadittiin paras, mitä heillä oli antaa. Hampurissa käyvät merkkihenkilöt suostuivat tulemaan näihin illanviettoihin, ja useammin kuin kerran tapahtui, että kirjailijat ja runoilijat lukivat täällä henkisiä tuotteitaan, ennenkuin suuri yleisö pääsi niistä osalliseksi. Erittäin miellyttäviä olivat tiheät, tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä koskevat keskustelut. Joku seurasta esitti kysymyksen omalta näkökannaltaan; tästä sukeutui keskustelu, johon kaikki voivat ottaa osaa ja ujoimmatkin rouvat ja neitoset tottuivat lopulta lausumaan julki mielipiteensä vapautuen väärästä häveliäisyydestä, jonka vuoksi moni sattuva sana on jäänyt lausumatta ja moni vielä epäselvä ajatus kehittämättä.

Vaikka elämäni laitoksessa olikin kyllin rikasta, kävin kuitenkin joka sunnuntai-aamu seurakunnan kokouksissa ja kerran viikossa iltaisin. Jälkimäiset olivat omistettuja seurustelulle ja seurakunta-asioille. Työmiehet ja köyhemmät seurakuntalaiset saapuivat sinne vaimoineen ja lapsineen istuen samojen pöytien ympärillä kuin varakkaammatkin ja yhteiskunnallisesti korkea-arvoisemmat henkilöt. Yhdessä, kuten vertaiset ainakin, keskusteltiin valtiollisista, uskonnollisista ja tieteellisistä asioista, ja naiset ottivat kaikkeen innokkaasti osaa. Siihen aikaan oli seurakunnan keskuudessa polttavana kysymyksenä tunnustuksettoman seurakuntakoulun perustaminen. Koulua järjestämään oli valittava kolmen mies- ja kolmen naishenkilön muodostama komitea. Vaaliin saivat ottaa osaa sekä miehet että naiset. Kun liput nostettiin uurnasta ja nimet luettiin, esiintyi omani niin usein, että jouduin kokonaan hämilleni, sillä vaikka olin valmis tekemään kaikkeni ollakseni hyödyllinen, olin yhä vielä äärimmäisen arka, jos oli kysymys julkisesta esiintymisestä. Kun hyvä saarnaajamme ilmoitti tulleeni valituksi, olisin mieluimmin kieltäytynyt, kun en luottanut käytännöllisiin tietoihini tuollaisen laitoksen järjestämisessä. Mutta ystävälliset kehoitukset joka taholta saivat minut tekemään päätökseni ja ottamaan vastaan luottamuksen, jota ansaitakseni minulta tähän saakka oli puuttunut tilaisuus. Molemmat naistoverini olivat ansiokkaita ja kokeneita henkilöitä. Komitean muut jäsenet olivat saarnaaja, muuan toinen seurakuntalainen ja opistomme professori. Uusi tehtävä oli minulle sangen rakas, sillä hankin siinä paljon käytännöllisiä tietoja ja sain olla apuna entistä monipuolisempien periaatteiden toteuttamisessa. Koulun tuli itse ylläpitää itsensä, mutta yksimielisesti päätettiin, että rikkaat maksoivat enemmän lastensa kasvatuksesta kuin köyhät, vaikka kaikki pääsivät osallisiksi samoista sivistyseduista. Tämä asia uskottiin komitean puolueettomuuden ja vanhempien rehellisyyden ratkaistavaksi oppilaita kouluun otettaessa. Toinen tärkeä kysymys, pitkällisten keskusteluiden ja vakavan harkinnan aihe komiteassa oli yhteisopetus pojille ja tytöille. Lopulta päätettiin panna se toimeen alkeisluokilla, mutta korkeammilla luokilla eroittaa pojat ja tytöt, kuitenkin niin, että tytöt saivat nauttia aivan samaa opetusta kuin pojat. Uskonto poistettiin täydellisesti opetusohjelmasta ja jätettiin se perheiden huoleksi kunkin oman persoonallisen vakaumuksen mukaan. Koulun tehtävänä oli ainoastaan opettaa ja herättää eloon siveellinen tunne todellisen sivistyksen, inhimillisten näkökantojen ja jalojen esimerkkien avulla sekä vetoamalla yksilön velvollisuuksiin perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa.

Kuuluin myöskin suureen n.s. köyhäinyhdistykseen, jonka väsymättömät korkeakoulun perustajat olivat niinikään muodostaneet. Se teki äärettömän paljon hyvää ei ainoastaan jakamalla almuja, vaan elähyttämällä köyhien siveellistä tunnetta runsailla työpalkoilla ja ottamalla persoonallisesti osaa heidän kohtaloonsa tällä tavalla auttaen heitä kurjuuden eristämästä asemasta. Minäkin sain osaltani käydä määrättyjen köyhien perheiden luona. Miten kuvaamatonta kurjuutta näinkään tuossa rikkaassa, kukoistavassa kaupungissa — miten syvää siveellistä alennusta! Eräänä päivänä saavuin tietämättäni kadulle, jonka varrella asui melkein yksinomaan prostitueerattuja. Näin heitä avonaisissa ikkunoissa tai ovilla armottomassa päivänvalossa, kun maali ja suojaavat hepenet olivat poissa. Näin silloin ensi kerran noita surullisia olentoja, ja mieleni täytti sanomaton sääli onnettomia kohtaan, jotka köyhyyden ja yhteiskuntatapojen harhauttamina syöksyvät kuiluun. Miten kuohuksiin jouduinkaan kuullessani, että noiden poloisten täytyi suorittaa kaupungille määrätty maksu saadakseen harjoittaa inhoittavaa ammattiaan. Siis hyötyy valtio naisen alennuksessa, tuosta yhteiskunnan tahrapilkusta, tuosta julkisen elämän kuolemansynnistä! Minussa heräsi palava halu suunnata ponnistukseni tuolle taholle ja julistaa noille kurjille uutta siveysoppia: työ on ihmiselle kunniaksi eikä häpeäksi. Mutta tajusin, että tätäkin uudistusta varten oli maaperä ensin muokattava siten, että nainen paremman kasvatuksen avulla saatettiin taloudellisesti riippumattomaan asemaan. Tämänkin kysymyksen ratkaisu piili, kuten yleensä kaikkien, syvällä asioiden ytimessä. Kuinka olisikaan muuten saatu aikaan näin syvälle inhimilliseen elämään koskeva siveellinen vallankumous valtioissa, jotka suojelivat siveettömyyttä heittäen häpeän onnettomille kurjuuden uhreille, todellisten pahantekijöiden kenties istuessa valtion hallitsijoiden ja lainlaatijoiden joukossa.

Elämäni oli nyt niin rikasta, ettei minulla ollut aikaa turhaan suruun eikä katkeriin mietteisiin. Elin vakaumukseni mukaista elämää ja käytännölliset kykyni kehittyivät niitä vapaasti harjoittaessani. Sydämessäni asui syvä rauha, ja kun eräänä iltana tapani mukaan seisoin ennen levolle menemistä ikkunan ääressä katsellen hiljaista yötä ja miettien päivän toimia sekä mennyttä elämääni, sanoin itselleni: Olen jälleen onnellinen.

Näihin aikoihin sain Pienokaisen kirjeessä tiedon, että hänen veljensä isän pyynnöistä ja vaikutusvaltaisten henkilöiden välityksellä, mutta ennenkaikkea vakavista terveyssyistä oli saanut puolet vankeusajastaan anteeksi, ja että häntä puolentoista vuotta kestäneen vankeuden jälkeen odotettiin kotiin. Sisareni kirjoitti sittemmin hänen saapuneen ja että perheessä sitäpaitsi vieraili nuori nainen, jonka kerrottiin menevän naimisiin onnellisen vapautetun kanssa. Tiesin kuka tämä oli: hän, joka oli kirjoittanut kauniit kirjeet vangille. Nämä tiedot hämmensivät sydämeni hiljaisen kirkkauden. Mutta samoihin aikoihin oli minulla ilo ilmoittaa opistoon uusi oppilas. B:stä kotoisin oleva ystäväni Anna kirjoitti minulle kaiken sen houkuttelemana, mitä olin kirjoittanut opiston elämästä, päättäneensä, täysin riippumaton kun oli, saapua sinne tehdäkseen hänkin elämänsä siellä hyödylliseksi. Hän saapui, vierailtuaan ensin Pienokaisen luona. Hän oli siellä oppinut tuntemaan Teodorin ja suuresti mieltynyt hänen jaloon olemukseensa. Kysyin hänen avioliitostaan. Hän kertoi, ettei siitä enää puhuttu mitään, kun tyttö, joka kirjeissään oli ollut niin älykäs ja suurenmoinen, persoonalliselta olemukseltaan olikin niin vähän miellyttävä, että Teodorin hänestä vankeudessa luoma ihannekuva oli ollut räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa ja että vaikkakin ystävyys ja kunnioitus pysyivät muuttumattomina, ei rakkaus ottanut herätäkseen. Hänen lähtönsä jälkeen oli Teodor matkustanut erääseen merikylpylään, vahvistaakseen siellä pitkällisen vankeuden riuduttamaa terveyttään. Viimeinen tieto huolestutti minua syvästi, mutta edellinen tuotti jonkinlaista tyydytystä. En tosin hetkeäkään uskonut, että katkenneet siteet voitaisiin solmia uudelleen, mutta — niin heikko on ihmissydän! — tunsin kuitenkin eräänlaista, vastustamatonta iloa nähdessäni, ettei mikään hänen kiintymyksistään meidän eromme jälkeen ollut niin kokonaan vallannut häntä ja täyttänyt hänen olemustaan kuin kerran rakkaus minuun.

Seurakuntakoulujen järjestely oli niin pitkällä, että oli ryhdyttävä valitsemaan opettajia ja opettajattaria. Hakijoita oli useita molemmista sukupuolista. Komitea asetti heidät ehdolle, seurakunta valitsi lopullisesti. Tätä varten oli hakijoiden esitettävä seurakunnalle mielipiteensä vapaaseurakuntien kouluista ja senjälkeen annettava näytetunti tähän tarkoitukseen kootussa luokassa. Miten suuresti hämmästyinkään saadessani Pienokaiselta kirjeen, jossa tämä kertoi veljensä aikovan hakea ylempien luokkien ensimäistä opettajapaikkaa. Kirjallinen toiminta oli hänelle mahdoton, kun sana ei enää ollut vapaa, samoin valtiollinen ura näinä taantumuksen aikoina. Näin jäi hänelle ainoastaan toiminta vapaissa seurakunnissa, joihin hän jo vakaumuksensa mukaan aikoja sitten oli kuulunut. Minua liikutti syvästi, että hän näin ikäänkuin kääntyi puoleeni luodakseen itselleen uuden tulevaisuuden. Päätin kuitenkin ottaa hänet vastaan rauhallisesti kuten ihminen, joka on saavuttanut tasapainon sieluunsa. Kirjoitin Pienokaiselle, että hänen veljensä saapukoon kilpailuun, josta en epäile hänen voitolla suoriutuvan.

Ystäväni Anna oli yhä enemmän kiintynyt minuun. Rakastin häntä puolestani sydämellisesti, mutta minulla oli liian paljon tehtäviä voidakseni niin kokonaan omistaa aikani hänelle kuin hänenkaltaisensa luonne vaati. Tästä johtui, että hän sydämellisellä ystävyydellä liittyi äskettäin korkeakouluun saapuneeseen nuoreen tyttöön, joka puolestaan intohimoisesti kiintyi häneen. Charlottesta — se oli hänen nimensä — tuli pian ikäänkuin Annan varjo ja missä toinen oli, siellä toinenkin. Eräänä päivänä oli Anna sairaana eikä Charlotte hievahtanut hänen vuoteensa äärestä. Minun oli täytynyt iltapäivällä käydä kaukaisessa kaupunginosassa köyhieni luona. Palasin vasta illalla väsyneenä ja surullisena nähtyäni taas niin paljon kärsimystä. Palvelustyttö sanoi, että ylhäällä Annan luona oli vieras herra. Arvasin heti, kuka se oli, ehkä voinut vastustaa syvää mielenliikutusta. Pakotin itseni tyyntymään ja astuin rauhallisena huoneeseen. Sairashuoneen puolihämärässä näin jonkun istuvan Annan vuoteen vieressä. Tunsin hänet vain liiankin hyvin. Hän nousi tervehtimään. Toivotin hänet rauhallisesti tervetulleeksi ja me puhelimme kuin vanhat tuttavat. Mutta mitä rauhallisemmalta näytin ulkonaisesti, sitä liikutetumpi olin sisäisesti. En ollut nähnyt häntä sitten äidin hautajaisten, ja sen päivän ja tämän hetken välillä oli hänen vankeutensa, minun kotoa lähtöni ja monta katkeraa, surullista taistelua! Hänen läheisyydessään tunsin, ettei rakkauteni vieläkään ollut sammunut, mutta minulla oli kyllin paljon valtaa itseni ylitse ollakseni varma, ettei hän huomannut minussa muuta kuin myötätuntoista ystävyyttä, jota hänen ihanat ominaisuutensa ansaitsivat.

Hän kiintyi pian lämpimästi saarnaajaamme, joka ilokseen kuuli, että hän oli kirjoittanut tuon kirjan kirkollista kristillisyyttä vastaan, josta jo olen maininnut ja joka valmistui sydämellisimmän rakkautemme aikoina. Saarnaaja sanoi tämän kirjan suuresti vaikuttaneen häneen. Myöskin Emilie tunsi sen ja oli onnellinen saadessaan tutustua tekijään.

Teodor oli aluksi saapunut vain muutamiksi päiviksi. Hän tahtoi ensin nähdä, miellyttäisikö elämämme häntä tarpeeksi. Tämän lyhyen käyntinsä aikana kohteli hän minua vapaasti ja ystävällisen huomaavasti. Elämä näytti minusta taas kauniimmalta hänen säteilevän henkensä valaisemana, ja minusta tuntui kuin tekisi yhteys tuon rikkaan, runollisen luonteen kanssa elämän miellyttävämmäksi, vaikka ei hänen sydämensä enää kuuluisikaan minulle.

Hän palasi järjestämään asioitaan saapuakseen pian lopullisesti takaisin. Sillävälin ponnistin kaikki voimani valmistaakseni hänen valitsemistaan, kerroin hänestä ja hänen kärsimyksistään vakaumuksensa puolesta, kuvailin loistavia opettajalahjoja, jotka uskoin hänen omaavan. Hänen saapuessaan oli maaperä valmis. Emilie, jonka talo sijaitsi aivan opiston vieressä, oli kutsunut hänet vieraakseen. Teodor kävi melkein joka päivä meitä tervehtimässä, oli usein luennoilla ja vietti tavallisesti iltansa korkeakoulun piirissä. Saarnaaja oli pyytänyt häntä esittäytymään seurakunnalle puhumalla hänen sijastaan seuraavana sunnuntaina. Minusta oli surumielisen rakasta nähdä hänen jälleen puhuvan seurakunnalle kuten kerran ensi nuoruuden innostuksessa, jolloin emme kumpainenkaan vielä olleet traditsionin kahleista vapautuneita. Silloin hän puhui kristilliselle kuulijakunnalle, nyt vapaalle seurakunnalle, ja me, jotka toinen toisemme kautta olimme kehittyneet vapaa-ajattelijoiksi, tapasimme toisemme nyt, pitkän, surullisen eron jälkeen, joka oli yhdistänyt meidät samaan työhön.

Hänen puheensa oli kaunis ja teki syvän vaikutuksen. Siinä ei enää ollut entisen nuoren apostolin runollista hehkua, joka näki kaukaisen ihanteen pilvissä ja puhui Jumalan valtakunnasta maan päällä. Puheesta henki koetellun miehen tyyneys, miehen, joka tuntee ihanteellista ajatusta vastustavat hirvittävät, käytännölliset voimat ja on valmis kieltäytyvään työhön, välttämättömään todellisen edistyksen hitaassa kulussa.

Opettajavaalin päivä koitti. Aliopettajat ja -opettajattaret oli juuri valittu; nyt oli vain jäljellä yliopettajan vaali. Hänestä tuli samalla jäsen hallinnolliseen valiokuntaan, johon minäkin kuuluin. Vaali tapahtui illalla ja seurakunta oli melkein täysilukuisena koolla. Lavalla, jossa puhujat seisoivat, istui myöskin komiteamme ja edessämme sijaitsi uurna, johon vaaliliput heitettiin. Ensin oli kaksi vierasta hakijaa. He lukivat kirjallisen esityksensä vapaan koulun tarkoituksesta ja järjestelystä ja antoivat näytetunnin tarkoitusta varten kootussa luokassa. Seurakunta palkitsi molempia suurilla suosionosoituksilla, niin että olin jo hiukan tuskissani Teodorin puolesta. Nyt tuli hän ja luki kirjoitelmansa, jossa kysymys vapaan koulun tehtävästä oli täydellisesti ratkaistu samalla kertaa sekä ihanteellisesti että käytännöllisesti. Hänen kuvaamansa koulut olisivat, joskus toteutettuina, saaneet aikaan todellisen vallankumouksen, s.o. siveellisen ja henkisen mullistuksen, vieden kansat itsehallintoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, jotka ovat yhteiskunta-elämän todelliset perusteet. Tajusimme kaikki, että tässä sanottiin paras, mitä asiasta voitiin sanoa. Saarnaaja nyökäytti minulle päätään iloisesti hymyillen. Näytetunti vastasi luentoa. Lapset, jotka eivät koskaan olleet häntä nähneet, olivat suunniltaan ilosta, eivätkä olisi tahtoneet ollenkaan lopettaa. Äänestysliput heitettiin uurnaan. Saarnaaja luki ja laski ne. Näin tuloksen jo hänen iloisesta ilmeestään. Hän julisti Teodorin valituksi suurella ääntenenemmistöllä. Tämä näytti itsekin sangen onnelliselta. Hän oli jälleen saanut kutsumuksen, tehtävän.

Samalla viikolla avattiin koulu. Nyt oli vain hankittava Teodorille kansalaisoikeus, sillä häntä pidettiin muukalaisena tässä saksalaisessa kaupungissa, jolla tosin oli oma hallituksensa.

Mutta näiden iloisten tapausten rinnalla kehittyi korkeakoulun kotoisessa elämässä asiaintila, minulle sangen tuskallinen ja katkera. Anna ja Charlotte alkoivat viettää yhä suljetumpaa elämää, joka ei oikein soveltunut korkeakoulun varsinaiseen tarkoitukseen. He vetäytyivät melkein kokonaan Annan huoneeseen, ja sinne saapui nyt Teodorkin joka ilta, molempien osoittaessa hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, jonka olosuhteet myönsivät. Minulla oli aikoja sitten ollut tapana viivähtää hetkinen Annan luona, ennenkuin lähdimme laitoksen asukkaiden yhteiseen illanviettoon. Tein nytkin tottumukseni mukaan. Tapasin Annan luona Teodorin ja minulle olisi tuottanut vain iloa osanotto tuttavalliseen keskusteluun, jota hänen henkensä elähytti, jos kaikki olisivat käyttäytyneet yksinkertaisesti ja vapaasti ja jos näiden yksityiskeskustelujen jälkeen olisi myöskin muistettu velvollisuuksia opiston yhteistä elämää kohtaan ja siirrytty salonkiin, talon muiden asukkaiden pariin. Näin ei kuitenkaan ollut, ja oli katkeraa huomata Annan ja Charlotten käyttäytyvän siten, että käyntini Annan huoneessa saivat sen leiman kuin olisin yksinomaan etsinyt Teodorin seuraa — tämä kaikki vaikka he tunsivat menneisyyden ja olisivat voineet ystävällisesti välittää ja suoda sydämeni pohjassa piilevälle arpeumattomalle haavalle lohdutusta ystävällisessä yhteiselämässä, jolle olin valmistanut maaperää. Tämän vuoksi ilmeni läheisessä yhteiselämässämme pian epäsointu, joka loukkasi minua syvästi — olinhan jo niin paljon antanut anteeksi eikä minulla enää ollut minkäänlaisia persoonallisia vaatimuksia. Harvensin yhä enemmän käyntejäni Annan luona, työskentelin yksin huoneessani tai lähdin aikaisemmin talon muiden asukkaiden pariin, jotka pian alkoivat soimata molempien ystävättärien eristäytymishenkeä. Tämä oli uusi tuskallinen menetys ja suuri pettymys Annan ja Charlotten suhteen, jotka menivät niin pitkälle, että salasivat minulta käyntejään Teodorin luona.

Vuosi oli lopussaan. Uudenvuoden illaksi olimme valmistaneet todella kansanvaltaisen juhlan. Useita seurakuntaan kuuluvia työläisperheitä oli kutsuttu sinne. Illallispöydässä istuin erään puusepän vieressä, jonka kanssa olin ollut tuttu jo pitemmän aikaa ja jota pidin suuressa arvossa. Hän oli lujaluontoinen, ajatteleva ja valistunut mies, työskennellyt kauan aikaa Parisissa, ollut Börnen ystävä, kuunnellut hänen luentojaan saksalaisille työmiehille ja seisonut hänen kuolinvuoteensa ääressä. Börnen kysyessä, luuliko hän saksalaisten työmiesten ymmärtäneen häntä, oli hän antanut kuolevalle varman, myöntävän vastauksen. Palattuaan takaisin synnyinkaupunkiinsa, omisti hän elämänsä vapauden asialle osoittaen esimerkillään, mitä työmies käsityönsä ääressä voi tehdä itsensä ja muiden kehittymiseksi. Tunsin aina iloa keskustellessani tämän kirkasjärkisen, lämminsydämisen ihmisen kanssa. Hänen vaimonsa, tulinen tasavaltalaismielinen, oli miehensä arvoinen. Kun hänen miehensä v. 1848 oli vangittu valtiollisista syistä, oli vaimo mennyt korkeimpien viranomaisten puheille vaatien miehensä vapauttamista »ei armosta, vaan että tapahtuisi oikeus, kun hän on viaton». Sellaisia ihmisiä oli siihen aikaan Saksan työläisten keskuudessa.

Illallisen jälkeen luki Teodor meille Lenaun »Albigensit». Tuo kaunis runoelma, kertomus suuresta marttyyriudesta, kosketti meissä kaikissa samaa kieltä. Mutta minä olin kaksin verroin järkytetty kuullessani esittäjän sointuvan äänen, joka niin usein oli liikuttanut sydäntäni ja nähdessäni nuo jalot, kalpeat kasvot, joiden omistaja näytti kuuluvan samaan marttyyrijoukkoon, jonka tarinan hän meille luki. Kun hän oli lopettanut poistuin viereiseen tyhjään huoneeseen voittaakseni mielenliikutukseni. Kuulin jonkun tulevan jäljessäni ja kääntyessäni näin, että se oli hän. Silmänräpäykseksi yhtyivät katseemme kuvastaen tunnustuksen yhdyssiteelle, joka on korkeampi rakkauttakin, ja joka ikuisesti yhdistää ihmiset yli ajan ja tilan: se on rakkaus ihanteeseen. Sanat olivat turhia. Toisia ihmisiä tuli huoneeseen. Mutta tästä hetkestä saakka katosi sydämestäni välillemme hiipinyt katkeruus ja sinne jäi vain hiljainen, surumielinen rauha.

Uudenvuoden alussa saapui vastaus Teodorin anomukseen jäädä Hampuriin harjoittaakseen porvarillista ammattia. Se oli kieltävä. Siinä esitettiin, että korkeat valtiolliset näkökohdat tekivät pitemmän oleskelun ja porvarillisen ammatin harjoittamisen mahdottomaksi miehelle, jota oli syytetty valtiopetoksesta. Oheen oli liitetty määräys mahdollisimman nopeasti poistua kaupungin alueelta. Olimme kaikki tuskaisen ihmetyksen vallassa. Seurakunta oli suuresti kuohuksissaan. Tämä oli ensimäinen varoitusmerkki lähestyvästä vaarasta, ja siitä että taantumus epäsuopein silmin katseli noita pieniä keskuksia, joissa vallitsi muualla kielletty vapaus. Varmaa oli, ettei vapaakaupunki Hampurin pieni, mitätön hallitus olisi keksinyt antaa kieltävää vastausta. Oli kysytty suuremmalta valtiolta, sieltä, jossa Teodor oli tehnyt rikoksensa ja noudatettu sieltä käsin saapunutta määräystä. Seurakunnan vaikutusvaltaisimmat miehet ottivat kaikki mahdolliset askeleet, tarjosivat kaikki takeet — turhaan. Minäkin tein epätoivoisen yrityksen. Pyrin vapaavaltion silloisen päämiehen puheille ja pääsinkin. Hän oli imelän kohtelias pieni ukko. Sanoin asiani, vakuutin voivani antaa enemmän persoonallisia takeita kuin kukaan muu, koska tunsin hyvin Teodorin kunnianarvoisen perheen, kun tiesin, miten etäinen nykyään oli ajatuskin valtiollisesta toiminnasta Teodorille, joka nyt yksinomaan tahtoi omistautua opetusalalle. Pieni ukko vastasi minulle viekkaasti hymyillen, että se kenties oli vielä arveluttavampaa kuin kaikki muu, koska opettajalla vasta oikein olikin tilaisuus levittää aatteitaan. Sitten hän yrittäen näyttää hyväntahtoiselta sanoi: »Minä vakuutan teille, että me emme tahdo tehdä vaikeuksia. Meistä on kerran sanottu, että hallituksemme on äidillinen eikä isällinen, me emme olisi mitään kieltäneet. Tärkeät näkökohdat määräävät menettelymme ja minun täytyy valitettavasti vastata teille, ettei minkäänlaista toivoa ole.»

Näin täytyi minun jättää tuo äidillinen ukko ja palata surullisena kotiin. Emilie oli myöskin puolestaan koettanut kaikkensa — turhaan hänkin.

Tapaus järkytti raskaasti Teodoria. Hän puhui siitä vähän, mutta hänen katkera hymynsä ja kuolonkalpeat kasvonsa osoittivat hänen nyt vasta täysin käsittävän asemansa. Isänmaa oli häneltä suljettu, viimeinen toiminnan mahdollisuus tukahutettu. Mitä jäi? — maanpako. Hänen kyvyilleen ja ikänsä kukoistuksessa kun oli, ei se kuitenkaan olisi ollut suurin onnettomuus, mutta odottamaton isku paljasti hänessä äkkiä ruumiillisen sairauden, jonka itu kai jo oli näyttäytynyt vankilassa, mutta jonka kehkeytymisestä ei hänellä itsellään eikä hänen ystävillään ollut aavistustakaan, niin että maasta muuttoa ei edes voinut ajatella. Mutta Hampurista täytyi hänen lähteä, sillä hänen jäämisekseen keksimämme tekosyyt eivät pitkälle auttaneet, ja sitäpaitsi näytti välttämättömimmältä ajatella hänen terveyttään ja hankkia sille pitempiaikaista hoitoa. Hän päätti lähteä erääseen kylmävesiparantolaan pohjoisessa, päivän matkan päässä Hampurista. Siellä oli muuan Charlottelle tuttu lääkäri, joka oli suuressa maineessa. Teodor sanoi jäähyväiset ja sai tyydytyksekseen nähdä, kuinka oppilaat valittivat hänen eroamistaan. Sitten hän lähti ja uudelleen tunsin täyttymättömän aukon elämässäni. Kun aika kului eikä tullut minkäänlaisia tietoja, päätin kirjoittaa ja sanoa hänelle, että hän oli minulle liian paljon kunnioitusta ja ystävyyttä velkaa jatkaakseen tuota todella rikollista vaitioloaan, sen sijaan että silloin tällöin ilmoittaisi minulle terveydentilastaan, kun kerran tiesi, millä epäitsekkäällä osanotolla suhtauduin hänen kohtaloonsa. Tällä kertaa hän vastasi, ja kuten tulikin, ystävän vapaalla avomielisyydellä. Tästä alkaen oli kirjevaihtomme jälleen käynnissä, mutta tiedot hänen terveydentilastaan eivät olleet tyydyttäviä. Kirjoitin salaa laitoksen lääkärille ja pyysin häntä täysin rehellisesti ilmaisemaan mielipiteensä sairaan tilasta. Hän vastasi: »Kun tahdotte tietää totuuden, täytyy minun sanoa Teille, etten voi taata ystävällenne enemmän kuin vuoden elinaikaa. On enää vain kysymys sairauden enemmän tai vähemmän nopeasta kehityksestä, jonka loppuna on auttamattomasti kuolema.»

Seisoin kauan aikaa kirje kädessä uskaltamatta uudelleen lukea noita kauheita sanoja. Vihdoin lähdin yksinäni kävelemään syrjäistä tietä, joka kulkee viheriäin pensaitten ja puiden lomitse luikertelevan puron vartta. Kevät oli täydessä kukoistuksessaan, kukkaset kukoistivat ja tuoksuivat, linnut lauloivat iloisessa kuorossa puiden oksilla. Minä yksin vaelsin tämän ilakoivan luonnon keskellä kuin tuomittu, sietämättömillä kahleilla raskautettu olento. Se aika oli aikoja sitten mennyt, jolloin sain lohdutusta uskomalla muille tuskani. Olin tottunut yksin kantamaan kohtaloni, vain luonnolta, joka ammoisista ajoista oli ollut ystäväni, voin nytkin kysyä: »Onko tämä hänen viimeinen keväänsä?» Ja kun toivo häipyi, vierivät hiljaiset kyyneleeni puroon, ja se kantoi ne salaperäiseen etäisyyteen, johon kaikki katoaa: nuoruus, rakkaus, toiveet, kärsimykset, ja vihdoin — itse yksilö.

Teodorin sijalle» oli valittava toinen opettaja. Ehdotin komitealle Demokraattia, tuota jaloa ystävää, jonka kanssa olin jatkuvasti ollut kirjevaihdossa. Tiesin, ettei hänellä ollut tointa, liian kiihkeä tasavaltalaismielinen kun oli palvellakseen taantumusta. Ehdotukseni hyväksyttiin. Kirjoitin hänelle, hän myöntyi ilolla, saapui, tuli valituksi, ja kun ei koskaan ollut julkisesti joutunut syytteeseen, ei häntä millään syyllä voitu kieltää oleskelemasta paikkakunnalla. Näin oli läheisyydessäni jälleen yksi kallis ystävä lisää, ja pian näin hänen suureksi ilokseni kiintyvän erääseen hienosti sivistyneeseen kelpo tyttöön, joka jonkun aikaa oli oleskellut korkeakoulussa ja auttoi minua sen johdossa. Tyttö vastasi hänen kiintymykseensä, ja kesän lopulla vietimme sydämellisellä ilolla heidän kihlajaisiaan. Tämä kesä oli yleensä, paitsi tuskallista salaisuutta, jonka säilytin sydämessäni, henkisesti sangen ihana. Korkeakouluun oli saatu luennoitsijaksi uusi professori, sekä lahjakas että rakastettava henkilö. Hän luennoitsi meille geologiaa ja kemiaa. Jos kohta positivisti tiedemiehenä oli hän kuitenkin syvästi runollinen luonne ja kertoessaan meille hiiliaine-atoomista, joka vaeltaa läpi aineen ikuisuuden yhtyäkseen muiden aineitten kanssa milloin neron aivokudelmaan, joka luo kuolematonta, milloin tuoksuvaan kukanteriöön, kuvasi hän tätä tavalla, joka sai meidät kaikki ihastuksen valtaan. Minulle avautui kokonainen maailma uusia ajatuksia. Luulin lopullisesti löytäneeni ratkaisun ydinkysymyksiin. »Aineen ikuisuus», — tuo sana ei enää kauhistuttanut minua — minua, joka en uskonut persoonalliseen kuolemattomuuteen. Ikuisuuden periaate näytti minusta nyt taatulta, ja aine, mateeria, jonka kristillinen maailmankatsomus oli niin syvästi nöyryyttänyt, nousi halveksitusta haudastaan voitokkaasti huutaen: »Minä olen ikuinen perusta, ja yksilö vain on ikuisuuteni ohimenevä ilmiö.»

Kirjoitin näiden luentojen johdosta Teodorille pitkiä kirjeitä tehdäkseni hänetkin osalliseksi niiden minulle tuottamasta ilosta. Mutta kun korkeakoulun ja seurakuntakoulujen syyslupa alkoi, tunsin itseni sangen väsyneeksi ja päätin tehdä jotakin terveyteni hyväksi. Olin Ostendessa käytyäni kokonaan vesiparannuksen kannattaja ja olin hyljännyt kaikki lääkkeet. Lääkärimme Hampurissa oli myöskin tämän suunnan miehiä ja määräsi minut parannuksille samaan laitokseen, jossa Teodor oli. Suostuin ilolla, kun tietäessäni minkä tiesin, hartaasti ikävöin vielä kerran nähdä häntä. Anna ja Charlotte olivat lähtöäni vastaan. Olin päättänyt olla kenellekään ilmaisematta surullista salaisuuttani — sitäpaitsi oli lääkäri pyytänyt minulta ankaraa vaiteliaisuutta. En voinut siis selittää salaista syytäni. Mutta ikuisen eron edessä en välittänyt joutavista arveluista, en edes läheisimpien ystävieni estetyistä.

Niinpä matkustinkin tuohon laitokseen, joka maalaisen hauskana sijaitsee vähäisen järven rannalla. Saavuin päivällisaikaan ennen ateriaa. Lääkäri otti minut vastaan vahvistaen vielä sen mitä oli kirjoittanut. Ruokasalissa oli koolla suurilukuinen seura. Teodor istui ylhäällä pöydän päässä. Olin kirjoittanut saapumisestani, joten se ei ollut hänelle yllätys. Hän nousi ylös tullen tervehtimään. Voin vaivoin salata surumielisyyteni, niin suuresti oli hän muuttunut. Lääkäri antoi minulle ankaroita määräyksiä: minkäänlaista työtä en saanut tehdä, lepuuttaakseni silmiäni, sitäpaitsi oli täydellinen mielenrauha välttämätön. Jälkimäistä määräystä en valitettavasti voinut totella. Olin syvästi onneton nähdessäni ystäväni kalpeana ja uupuneena, ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuna, tai tietäessäni hänen tuntikaudet istuvan yksin huoneessaan kärsimyksiinsä vajonneena, taistellen kieltäymyksen taistelua, joka on niin vaikea, kun sielu vielä on nuori ja tulvillaan runoutta ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kuinka kipeästi silloin halusinkaan sanoa hänelle: »Tunnusta minut siksi, mikä olen, sisarsieluksi, jonka itse olet liittänyt itseesi niin lujin sitein, etteivät ne koskaan enää voi katketa. En pyydä sinulta mitään muuta kuin sisarena käydä kanssasi sitä tummaa polkua, jota nyt vaellat, sillä meidänkaltaistemme olentojen arvoista olisi täysin tietoisina yhdessä tyhjentää tuo kalkki.»

Mutta pysyttelin syrjässä kunnioittaen hänen vapauttaan kärsimyksessäkin. Tyydyin vain hiljaisesti jakamaan sen hänen kanssaan. Silloin tällöin tuli hän noutamaan minua jollekin kauniille paikalle järven tienoilla ja luki minulle seikoista, jotka sillä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään. Ne olivat vienon surumielisen rauhan hetkiä. Välistä hän taas oli synkkä ja luoksepääsemätön ja epäsi töykeästi jokaisen yrityksen, joka tarkoitti hänen hyväänsä. Eräänä päivänä istuessamme pöydässä, tuotiin minulle kirje tuntemattomalta ystävältäni Amerikassa. Kirje sisälsi myöskin muutamia sanoja Teodorille, jonka hän vielä luuli olevan Hampurissa. Pyysin Teodoria aterian jälkeen ulos lukeaksemme yhteisen ystävämme kirjeet, jotka aina olivat pitkiä ja erittäin mielenkiintoisia. Asetuimme viehättävälle, sammaleisten kallioiden ympäröimälle paikalle, jossa kumpusi kirkasvetinen lähde. Kumpainenkin luki ensin itsekseen oman kirjeensä. Minun oli päivätty kaukaisimmassa lännessä. Ystäväni aikoi sinne perustaa siirtolan, jolla oli mitä parhaat tulevaisuusmahdollisuudet. Maaperänsä ja asemansa puolesta saattoi siitä kehittyä tärkeä kansainvälinen keskus. Ystäväni tunsi syyt, joiden takia olin luopunut Amerikan matkastani. »Nyt voittakaa kaikki nuo vaikeudet ja epäilyt ja tulkaa», kirjoitti hän. »Mutta minä tunnen, etten voi pyytää Teitä niin kauas tarjoamatta Teille laillista suojaa. Tulkaa ja ruvetkaa vaimokseni, ja me pidätämme itsellämme molemmin puolin oikeuden antaa tälle liitolle todellinen luonteensa sydäntemme mukaan.» Sitten kuvaili hän minulle tarkoin matkaa, mainitsi välttämättömiä tavaroita, joita pitäisi ottaa mukaan j.n.e. Lopuksi hän lisäsi: »Tämä kirje tuntuu niin aineellisesta ja sisältää niin paljon pikkuseikkoja, vaikka on kysymys näin suuresta päätöksestä, ja kuitenkin, jos tietäisitte, kuinka pelokkaana sydämeni odottaa päätöstänne! Jos päätätte saapua, niin tuokaa mukananne muitakin ystäviä. Tarkoitan ensi sijassa Teodoria, joka täällä parantuu vanhan maailman hänelle tuottamasta pahasta.»

Tunsin punastuvani sisäisestä liikutuksesta luettuani tämän kirjeen. Mikä omituinen asema! Hän, jolta aikaisemmin olin tahtonut etsiä suojaa ja opastusta alkaakseni ihanteeni mukaista uutta elämää, pyysi minua nyt vaimokseen, jonka kanssa hän laskisi perustuksen uudelle kulttuurityölle. Mutta tämä pyyntö saapui hetkellä, jolloin vanha maailma jälleen oli kahlehtinut minut siteillä, siteillä, joilla kuoleva kahlehtii kuolinvuoteeseensa häntä rakastaneen sydämen. Sitäpaitsi olivat korkeakoulu ja seurakunta, jonka olemassaolo alati oli vaaranalainen, muodostuneet osaksi elämääni. Vihdoin hän, joka tällä hetkellä istui vieressäni hiljaa riutuen pois vanhasta maailmasta — kaiken tuon vuoksi tunsin, etten voisi lähteä, ennenkuin näiden kohtalot olisi ratkaistu. Katsahdin Teodoriin; hänen taaksepäin heitetty päänsä lepäsi sammalella, silmät olivat puoleksi suljetut ja kuolonkalpeille kasvoille kuvastui syvä tuska. Äänettömänä ojensi hän minulle kirjeensä. Luin sen: Ystävä kehoitti häntäkin tulemaan minun seurassani, laskeaksemme yhdessä perustuksen suurelle tulevaisuudelle, joka olisi tärkeänä keskuksena sivistyshistorian kehityksessä.

»Liian myöhäistä!» sanoi hän vihdoin hiljaisella äänellä. Sydämeni valtasi rajaton säälintunne. Laskin silmänräpäykseksi käteni hiljaa hänen kädelleen ja sydämessäni kaikuivat Novalis'en sanat:

»Wenn alle untreu werden,
So bleib' doch ich dir treu,
Damit doch Treu' auf Erden
Nicht ausgestorben sei.»

[Kun kaikki pettävät, jään minä kuitenkin sinulle uskolliseksi, ettei uskollisuus olisi kuollut maan päältä.]

En maininnut, millä edellytyksillä ystävämme minua kutsui, mutta luin hänelle kirjeen koko muun osan. Hän kysyi, lähdenkö. Vastasin, että minusta nyt tuntui mahdottomalta luopua töistä ja velvollisuuksista, joihin olin sitoutunut, ennenkuin niiden suorittaminen tehtiin ulkoapäin mahdottomaksi. Hän myönsi olevani oikeassa. Kirjoitin tässä äänilajissa kaukaiselle ystävälleni selittäen hänelle perinpohjin syyt kieltooni. Teodor lisäsi muutamia sanoja, kirjoittaen muun ohessa: »Miten hartaasti haluaisinkaan voivani lähteä ja liittyä sinuun! Mutta se on liian myöhäistä! Olen enää vain heikko, sairas olento, varjo entisestä itsestäni. En luule enää parantuvani voidakseni seurata sinua.»

Saattaa ajatella, millä tunteilla tuon luin! Väsyneenä parannustapaan, josta ei ollut apua, päätti Teodor lähteä, itsekään oikein tietämättä, mihin. Minunkin lomani oli kulunut loppuun: korkeakoulussa odotettiin ja lähdin jo ennen häntä toivoen vielä kerran näkeväni hänet, sillä hän aikoi joka tapauksessa matkustaa Hampurin kautta tavatakseen sikäläisiä ystäviään. Korkeakoulussa otettiin minut sydämellisesti vastaan. Anna ja Charlotte, jotka myöskin lähtivät matkalle loma-ajaksi, eivät vielä olleet saapuneet. Rakas professorimme, luonnontieteilijä, palasi etelä-Saksasta. Siellä oli hän tullut tietämään, että pietistinen puolue, joka oli varsin voimakas juuri Hampurissa, aikoi ruveta vehkeilemään korkeakoulua vastaan. Schwarzwaldin pikku seurakuntien pappiloissa saakka oli hän nähnyt häväistyskirjoituksia, erään hampurilaisen pietistisen kirjapainon levittämiä, joissa korkeakoulu esitettiin kansankiihoituksen tyyssijaksi. Tieteen varjolla punottiin siellä muka tasavaltalaisia suunnitelmia ja vanhempia varoitettiin lähettämästä sinne tyttäriään. Meitä vastaan julistettiin siis ilmi taistelu! Tietämättömyyden ja taikauskon ystävät, jotka aina ovat käyttäneet uskontoa välikappaleenaan toteuttaakseen tarkoitusperiään, olivat asestautuneet meitä vastaan, koska me naiset tahdoimme vapautua heidän häpeällisestä ikeestään. Vaara teki korkeakoulun minulle vielä kalliimmaksi, ja lupasin itselleni jakaa sen kohtalot jättämättä sitä. Vaara lähestyä yhä enemmän seurakuntaakin. Useita oli jo hajoitettu eri seuduissa Saksanmaata. Sillävälin kukoisti seurakuntakoulu ja saarnaajamme kehitti kuulijakunnalleen kritiikin kaikki johtopäätökset, kunnes vihdoin suoraan mainitsi sanan ateismi, esittäen kuulijoilleen vastapuolena ihanteellisen ja käytännöllisen sosialismin, jonka piti korvata siihenastinen asiaintila. Elävöittävää henkeä vailla ollen nuo asiat ovat, sanoi hän, vaarallista harhaa.

Vähän aikaa minun jälkeeni saapui Teodor. — Emilie otti hänet jälleen luokseen. Ei tarvinnut peljätä, ettei Hampurin »äidillinen» hallitus olisi suonut hänelle siellä muutamien päivien lepoa. Hän iloitsi sielläolostaan ja vietti, kuten aikaisemminkin, useita tunteja päivässä korkeakoulussa, usein kahden kesken minun kanssani. Iltaisin kokoonnuimme tavallisesti Emilien luona, jonne myöskin saapui saarnaaja ja joku professoreista, ja vietimme ihania hetkiä vakavissa keskusteluissa. Teodor sai silloin tällöin takaisin kaikki henkiset voimansa, ja hänen näytti olevan vaikea päättää lähdöstään. Vihdoin hän teki päätöksensä: hän halusi ensinnäkin käydä kotiseudullaan. Mutta edellisenä päivänä kaatui hän kadulla, ja tämä onnettomuus järkytti siinä määrin hänen sairasta elimistöään, että hänen täytyi olla useampia päiviä vuoteen omana, ja lääkäri selitti hänen olevan matkakunnossa vasta muutamien viikkojen kuluttua. Niin salli kohtalo minun vielä muutamia viikkoja olla hänen läheisyydessään, mutta niin surullisissa oloissa, että sydäntäni vihloi. En enää epäröinyt käydä häntä tervehtimässä laupeuden sisarena. Joka aamu, suoritettuani velvollisuudet korkeakoulussa, lähdin hetkeksi hänen luokseen, huvittaakseni häntä keskustelulla, viedäkseni hänelle kirjoja ja yleensä pitääkseni huolta, ettei häneltä puutu mitään. Hän antoi minulle vapaat kädet; oli vihdoin ymmärtänyt, että naisen suuressa rakkaudessa on myöskin äidinrakkautta, joka ei enää mitään vaadi, vaan antaa, auttaa, lohduttaa ja sovittaa. Ylös päästyään, pyysi hän minua ajeluretkelle kanssaan. Oli ihana, leuto syyspäivä. Vieno, surumielinen hilpeys tarttui luonnosta sydämiimme. Keskustelumme oli ylevää ja kohottavaa. Palatessamme kotiin huokasi hän: »Oi, kuningatar, ihanaa on elo.»

Seuraavana päivänä hän lähti. Hän oli päättänyt matkustaa pieneen Gothan kaupunkiin kysymään neuvoa eräältä sikäläiseltä etevältä lääkäriltä. Mutta ensin hän tahtoi viettää muutaman päivän omaistensa luona ja lähteä, sieltä B:hen, tavatakseen erästä hänelle sangen läheistä naista. Tämä oli nuori, rikas leski, joka suuresti häntä rakasti. En tiedä, minkätähden hän aikaisemmin oli epäröinyt yhtymistä hänen kanssaan. Nyt, näin sairaana, ei hän luonnollisesti voinut sitä ajatellakaan, mutta halusi kuitenkin käydä häntä tervehtimässä. Kuulin kuitenkin vähän ajan kuluttua, että hän oli muuttanut päätöksensä ja lähtenyt Gothaan vietettyään pari päivää omaistensa luona. Tämäkin tuotti minulle hyvää mieltä. Hän ei siis tuota rouvaa rakastanut, muuten hän kai olisi vielä kerran, kuoleman kynnyksellä, käynyt häntä tapaamassa.

Anna ja Charlotte palasivat vihdoin takaisin. Korkeakoulun luentosalit olivat täpötäynnä kuulijoita ja seurakuntakoulu kehittyi yhä paremmaksi. Tältä taholta ei minulla ollut mitään toivomisen varaa. Luennoilla käyvien nuorten tyttöjen joukossa oli älykkäitä ja lahjakkaita henkilöitä, huomattavia persoonallisuuksia. Erittäinkin oli heillä yllättäviä taipumuksia matematiikkaan. Kaikki oppilaat olivat melkein kiihkomielisesti kiintyneitä minuun. Tunsin usein syvää tyydytystä nähdessäni ympärilläni tämän nuorison, joka toteutti unelmani naisten henkisestä kehityksestä. Mutta koettelemukseni eivät vielä olleet lopussa, ja ne tulivat taholta, josta elämäni suurimmat tuskat olivat peräisin. Sain kirjeen kotoa, ja siinä kerrottiin m.m., että Teodorin isä, oltuaan muutamia viikkoja kokonaan ilman tietoja pojastaan, oli saanut Gothasta ilmoituksen, että tämä oli heti sinne saavuttuaan vaikeasti sairastunut ja viety sairashuoneeseen, jossa ei tiedetty hänen nimeään eikä asuinpaikkaansa. Vasta nyt, hänen ollessaan hiukan parempi, oli hän voinut antaa tietoja perheestään. Isä oli heti matkustanut Gothaan, ja Teodor olikin jo jalkeilla, mutta oli niin heikko, että hänen täytyi yhä vielä jäädä sairashuoneeseen, jossa hoito muuten oli erinomainen.

Vain minä yksin kai tarkalleen tiesin, mitä tuo sairaus merkitsi, ja uutinen järkytti minua syvästi. Hän kuolemansairaana pienen kaupungin sairashuoneessa, ilman ainoatakaan ystävää läheisyydessään tuo ajatus ei poistunut mielestäni yöllä eikä päivällä. Kirjoitin hänelle ja sainkin ilokseni muutamia rivejä vastaukseksi. Hän mainitsi hengenvaarasta, joka nyt oli ohi ja näytti taas hiljaisesti toivovan. En voinut enää jakaa tätä hänen viimeistä kuvitelmaansa, mutta kirjoitin hänelle asioista, joiden luulin häntä huvittavan ja virkistävän. Minulla oli vain hiukan rahaa, ei muuta kuin perin vähäiset korkoni, joista puolet sitäpaitsi menivät köyhille, seurakuntamaksuihin j.n.e. Nyt tingin pois kaikki omat menoni, paikkasin vaatteitani sen sijaan että olisin ostanut itselleni uusia, ja käytin ylijäämän rahoistani hankkiakseni iloa ja virkistystä hänelle, joka riutui yksinään kaukana omaisista ja ystävistä. Nyt oli aika lieventää hänen kärsimyksiään pienillä huomaavaisuuksilla, joita hänen terveenä ollessaan aina olin halveksinut suurelle rakkaudelle arvottomina, vaikkakin niin monet naiset juuri sellaisilla koettavat tehdä itsensä miehille välttämättömiksi. Mutta sairaalle uskalsi lähettää vieläpä monta herkkupalaakin, jollaisia sairashuone ei voinut tarjota ja jotka saattoivat suoda hänelle hetkellistä tyydytystä. Joka viikko lähti matkaan paketti sisältäen kaikkea, mitä vain saatoin keksiä. Pientä se oli, mutta jos hän olisi tietänyt, miten tyystin minun täytyi kaikesta kieltäytyä, voidakseni antaa sen hänelle, olisi se tuntunut hänestä paljolta. Hän ymmärsi myöskin lahjojen tarkoituksen, sillä hänen lyhyet kirjeensä olivat aina hyviä ja sielukkaita. Hän puhui keväästä, jolloin toivoi voivansa jättää Gothan. Luin tämän syvällä tuskalla, ja kuitenkin toivoin minäkin monasti, että nuoruus riemullisesti voittaisi kuoleman.

Niin tuli vielä kerran joulu. Vietimme sen taaskin omassa piirissämme, mutta tällä kertaa ei sydämeni voinut iloita. Viimeiset tiedot hänestä olivat jälleen huonompia. Uusi vuosi saapui, tuskani sairasraukasta, jota kukaan ei lähtenyt lohduttamaan, kasvoi niin suureksi, että päätin matkustaa Gothaan omin silmin nähdäkseni, kuinka hän jaksoi. Uskoin matkani todellisen päämäärän vain Emilielle ja Demokraatille. Molemmat sanoivat, että menettelen oikein. Lähdin matkalle kylmänä talvipäivänä ja saavuin vasta iltamyöhällä Gothaan. Olin tuskin astunut jalallani majataloon, kun jo annoin opastaa itseni sairashuoneelle. Se sijaitsi verrattain kaukana kaupungin ulkopuolella. Minun täytyi kulkea hiljaisia, yksinäisiä katuja ja sitten pitkää käytävää, jonka molemmilla puolilla levisi lumipeitteisiä peltoja. Tähtien kalpeassa valossa näyttivät ne suunnattomalta käärinliinalta. Sydämessäni vallitsi syvä, juhlallinen rauha. Minusta tuntui kuin en enää kuuluisi tämän maan päälle, kuin lähtisin manalaan etsimään rakastettua varjoa. En tuntenut minkäänlaista pelkoa, sillä tottelin sisäistä käskyä, jolla ei ole pienintäkään tekemistä maallisten näkökohtien kanssa. Vihdoin häämötti edessäni yksinäinen talo, jonka yläkerrassa oli kaksi valaistua ikkunaa. Astuessani sisään, tapasin vanhan naisen, joka, kysyttyäni Teodoria, ilmoitti olevansa hänen hoitajansa ja näytti riemastuvan, kun kuuli jonkun tulevan häntä katsomaan. Kirjoitin pari sanaa paperilapulle ilmoittaakseni Teodorille, että olin siellä. Hän pyysi minua heti sisälle. Hän lepäsi sohvalla ja näytti olevan syvästi liikutettu tulostani. Hänen näkemisensä järkytti minua sydänjuuria myöten ja mieleeni johtui, etteivät yksin ne ole sankareita, jotka taistelutantereella kuolevat vapauden puolesta. Hänkin oli taistelija ja kuoli taistelun seurauksista. Hänen huoneensa oli suuri ja ilmava, mutta kuitenkin sairashuoneen suoja, ja hän oli siellä yksinään, etäällä kaikista, joita rakasti. Hän ei vielä ollut kolmeakymmentä vuotta, mutta näytti vähintäin nelikymmenvuotiaalta. Pitkä musta parta toi vielä selvemmin esiin hänen kalpeutensa ja laihuutensa ja kun hän joskus hymyili, oli tuo hymy niin surullinen, että olisi tahtonut itkeä. Sanoin, etten voinut sietää ajatusta, että hän näinä juhlapäivinä olisi yksin, ja hänestä näytti olevan tuskallista, kun ei ainoakaan omaisista ollut saapunut tervehtimään.

Ennenkuin jätin hänet, pyysi hän minua viettämään seuraavan aamu- ja iltapäivän luonaan. Palasin majataloon surullisena ja kuitenkin onnellisena, sillä jos inhimillisessä luonteessa on jotakin, joka kohottaa sen katoavaisen yläpuolelle, on se armahtavaisuus, loputon sääli, johon persoonalliset tunteet häipyvät ja joka kohdistuu kaikkeen, mikä on heikkoa, kärsivää ja raihnasta, lohduttaakseen, pelastaakseen, keventääkseen itse kuolemaakin. Suurimmallakin älyllä on rajansa, milloin se erehtyy, milloin antaa sokaista itsensä. Vain suuri rakkaus, joka samalla on sääliä, armahtavaisuutta, kaiken itsekkyyden unohdusta, vain se on erehtymätön. Se kumpuaa tuntemattomasta, ikuisesta lähteestä ja avartaa sydämen temppeliksi, jossa vietetään ainoan, todellisen uskonnon mysteerioita: uskonnon, joka pelastaa ja antaa anteeksi.

Seuraavana aamuna kymmenen ajoissa lähdin hänen luokseen. Hän oli antanut järjestää huoneensa hienoksi ja pannut sairas-asuunsa hiukan enemmän huolta. Minulla oli käsityö mukanani ja asetuin pöydän ääreen häntä vastapäätä. Puhelimme tuhansista asioista ja hän kävi yhä hilpeämmäksi. Hänen oli mahdotonta lukea ja kirjoittaa paljon, sillä se rasitti liiaksi hänen päätään, hänen oli siis vain turvauduttava keskusteluun. Nähdessäni senkin häntä rasittavan, vaikenin. Hän nojasi päätään tyynyihin sulkien usein silmänsä, minä tein ääneti työtäni, kunnes hän itse jälleen alotti keskustelun. Iltapäivän vietimme samalla tavalla, mutta hän nuhteli minua, kun muka olin tullut liian myöhään. Keskustelumme oli sangen vilkasta. Seuraavana päivänä oli uudenvuoden aatto. Hän pyysi minua jäämään illaksi ja jakamaan illallisensa. Olin tuonut mukanani muutamia pikkutavaroita, joista tiesin hänen pitävän, valmistaakseni pienen juhlan. Hyvä sairaanhoitajatar, jonka suosion olin voittanut, auttoi minua kaiken järjestämisessä. Teodor oli iloinen. Minäkin koetin siltä näyttää ja varoin sanallakaan muistuttamasta menneisyyttä monine tuskineen, joiden aiheuttaja hän oli. Hän olisi hyvin voinut pitää minua äitinään. Hänestä puhuimmekin paljon ja hänen muistonsa yhdisti sydämemme. Kuoleville ominaisella tavalla palata menneisyyteen, kun tulevaisuus sulkeutuu heiltä, kertoi hänkin lapsuutensa aikaisista tapauksista ja ensimäisestä rakkaudestaan erääseen pikku tyttöön. Hän puhui myöskin kauniista tädistään kiittäen täydellä syyllä tämän henkevyyttä ja lahjoja. Hän luki erään tämän kirjoittaman runonkin, joka oli todella hyvin kaunis. »Mutta hänellä ei ollut oikeaa naisen sydäntä», jatkoi hän, »hän ei voinut antaa anteeksi.» Sitten hän vaikeni ja epäröi jatkaa. En kehoittanut häntä puhumaan, vaan odotin, mitä hän sanoisi. Äkkiä hän kysyi, oliko hänen veljensä kertonut minulle, mitä hän eräänä päivänä oli tälle uskonut pyytäen, että saisin sen tietää. Vastasin kieltävästi. Silloin hän kertoi puhuneensa veljelleen tunteesta, joka heräsi hänessä, kun suhde tätiin oli päättynyt, puhuneensa siitä elämänsä parhaana tunteena ja nuoruutensa jaloimpana kukkana.

Nämä sanat päättivät vanhan vuoteni. Kun muutamia tunteja myöhemmin, jätettyäni hänet, kuulin kellon lyövän kaksitoista, tunsin kuumien kyynelten kostuttavan tyynyäni. Tiesin, että alkava vuosi oli hänen viimeisensä, ja että hänestä, ennenkuin se oli päättynyt, oli vain muisto jäljellä.

Uudenvuoden aamuna lähdin aikaisin ulos nähdäkseni, voinko ostaa muutamia kukkia. Hän rakasti niitä niin suuresti ja oli aikoinaan antanut minulle niin paljon niitä, että olisin mielelläni valmistanut hänelle tuon pienen yllätyksen. Mutta pikkukaupunki ei tarjonnut tuollaista ylellisyyttä: kukkia talvella! Vihdoin sain kuulla, että erään ruhtinaallisen huvilinnan puutarhurilla, hyvän matkan päässä kaupungista, kenties oli muutamia. Lähdin sinne ja iloni oli suuri saadessani ostaa ruukussa kukkivan hyasintin ja muutamia tulpaaneja. Puutarhuri ei ensin tahtonut antaa, mutta minä maksoin hyvin ja sain kukat. Kannoin niitä tuon pitkän matkan. Lumipeitteisillä kentillä puhalsi jäinen tuuli. Pelkäsin kukkiani ja Suojasin niitä päällystakillani kuin olisivat ne olleet kaksi rakasta lasta, tuulen riuhtoessa huntuni irti ja kylmän ilman piestessä kasvojani. Teodorin hymyily laskiessani kukat hänen pöydälleen, palkitsi vaivani, samoin ilo, jota hän tunsi hengittäessään kukkien suloista tuoksua. Se herätti hänen mielessään niin monta ihanaa muistoa, hänen, joka rakasti luontoa yhtä intohimoisesti kuin minäkin. Kaksi päivää ennen lähtöäni oli hän hyvin heikko. Hän jaksoi tuskin puhua ja käveli kuumeisen rauhattomuuden ajamana edestakaisin huoneessa, tai istahti uupuneena milloin yhteen milloin toiseen paikkaan. Hänellä oli huoneessaan vain yksi sohva ja tavallisia kovia tuoleja. Mietin keinoa hankkiakseni hänelle hiukan enemmän mukavuutta, esim. nojatuolin, ja juoksin ympäri kaupunkia vuokratakseni sellaisen. Vuokrata en voinut, mutta kylläkin ostaa. Epäröin hiukan. Minulla oli rahaa vain majatalo-laskuuni ja paluumatkaan. Mutta päätin matkustaa kolmannessa luokassa. Hän tarvitsi nojatuolia ja minä ostin sen. Annoin kantaa sen hänen huoneeseensa ja lähdin viettämään viimeistä iltaa hänen luokseen. Hän oli syvästi liikutettu ja ojentaessaan minulle kätensä jäähyväisiksi, sanoi hän ääni värähtäen: »On sanottu, ettei demokraattisilla naisilla ole sydäntä, sen väitteen voin minä kumota.» Ne sanat olivat viimeiset, jotka kuulin hänen huuliltaan. Minä en voinut sanoa mitään. Kyyneleet sumensivat katseeni, tiesin, että nämä jäähyväiset olivat ikuiset.

Seuraavana aamuna päivän koitteessa matkustin. Junan lähtöä odotellen kävelin edestakaisin asemasillalla. Oli raikas, tyyni talvi-aamu. Tuhansia tähtiä loisti vielä ylläni, mutta tummanpunainen viiru idässä osoitti, että aurinko jälleen nousisi valaisemaan tätä hetkellisten ilmiöiden maailmaa. Sydämeni oli niin raskas, että itse kyyneleet kielsivät palveluksensa. Tuijotin purppuraista juovaa taivaanrannalla ja kysyin epätoivoisena: »Mitä jää minulle enää maailmaan?» — »Ole hyvä», vastasi ääni sydämessäni. Takerruin tähän ainoaan ankkuriin, ja höyryn kuljettaessa minua yhä kauemmaksi, katselin auringonnousua ja sydämessäni kaikuivat kuin tuon ihanan näytelmän ylistyslauluna sanat: »Ole hyvä, ole hyvä!»