5. UNTA JA TOTTA.
Eräs salaperäinen tapaus, joka näihin aikoihin kuohutti ihmisiä kotikaupungissani, sai myöskin minun mielikuvitukseni mitä vilkkaimpaan toimintaan, vaikkakin vain jokunen sana pujahti siitä korviini ja kuulin selityksiä, joita en ymmärtänyt. Tapaus oli nuoren perintöprinssin äkillinen lähtö; hän oli poistunut maasta samalla hetkellä, jolloin hänen uskottu kamaripalvelijansa oli joutunut äkillisen, selittämättömän kuoleman uhriksi. Kuiskailtiin, ettei tuo kuolema ollut luonnollinen ja että uhriksi oli tarkoitettu toinen, nimittäin herra eikä palvelija. Ruhtinatar seurasi poikaansa maanpakoon, mutta meidän taloamme vastapäätä sijaitsevaan rakennukseen ruhtinaallisen linnan vieressä, asettui kaunis, ylhäinen nainen lapsineen, jotka olivat yhtä kauniita. Kuulin palvelustytöltämme, että kauniit lapset olivat ruhtinaan lapsia ja heidän äitinsä hänen puolisonsa. En voinut käsittää, kuinka miehellä yhtä aikaa saattoi olla kaksi rouvaa ja kaksi eri perhettä, mutta olin lämpimästi maanpakolaisen prinssin ja hänen äitinsä puolella, jonka hyveitä ja korkeaa henkistä sivistystä koko maailma ylisti. Äitini, mikäli voin huomata, oli samaa mieltä, sillä hän osoitti vain välttämätöntä kohteliaisuutta kauniille naiselle, jota kaikki ylennyksen ja vallan tavoittajat liehittelivät. Isälläni oli kokonaan toinen katsantokanta, hänen kunnianhimonsa päämääränä olivat yksinomaan maan edut ja niitä palvellakseen pani hän ruhtinaan luona mahtavimmat väkipyörät liikkeelle. Ruhtinaalla oli hyvä sydän ja vähän sivistystä, hän oli suuressa määrin kevytmielinen ja kiivastui aika ajoin mielipuolisuuden rajoille saakka. Hänen laillinen puolisonsa, suuren kuningashuoneen tytär, oli hyveellinen, oppinut ja omasi taiteellisia taipumuksia, mutta hän oli ylpeä ja kylmä eikä ruhtinas ollut koskaan saanut häneltä sitä kotionnea, jota oli ikävöinyt. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset. Ruhtinas kiintyi silloin intohimoisella rakkaudella tuohon toiseen naiseen, joka oli kaunis ja jonkun verran älykäskin, mutta sivistymätön ja tavallinen. Hänellä oli melkein rajaton valta ruhtinaaseen. Äitini ei koskaan voinut täydellisesti voittaa vastenmielisyyttään tuohon naiseen, ja kun isäni äskenmainitsemistani korkeammista vaikutteista vaati, että hänelle osoitettaisiin jonkinlaista arvonantoa, aiheutti tämä seikka silloin tällöin väittelyitä vanhempieni kesken. Jouduin kerran sattumalta tuollaisen, verrattain kiihkeän sananvaihdon todistajaksi ja itkin monta kyyneltä huomatessani, että vanhempani, joita kumpaakin rakastin yhtä paljon, olivat eripuraisia. Kaikki nuo tosiseikat, joita ainoastaan puolittain näin ja tajusin, saattoivat minut ymmälle ja levottomaksi. Pakenin kahdenkertaisella ihastuksella unelmien ja kuvittelun maailmaan. Suurin onneni oli pieni teatteri, jonka olimme saaneet lahjaksi ja jossa esitimme suuria näytelmiä ja oopperoita nukkien avulla laulamalla ja lausumalla heidän osiaan. Tein työtä viikkomääriä saadakseni nuo näyttämöesitykset mahdollisimman upeiksi ja antauduin niin pyhällä hartaudella tähän, että eräänä iltana, jolloin esitimme suurella loistolla Eyryanthen vanhemmillemme ja sisaruksillemme, annoin esiripun langeta ja itkin tuskasta, kun nuorin veljeni, joka myöskin näytteli kappaleessa, laski tyhmää leikkiä eräässä traagillisessa kohtauksessa. Tämä teatteri-intohimo kasvoi vielä suuremmaksi, kun aloimme itse näytellä, nuoremmat sisareni, minä ja muutamat ystävättäret. Näyttelemistäni kehuttiin ja tunsin olevanikin oikealla alallani. Minulla oli vain yksi ainoa unelma: halusin tulla suureksi taiteilijaksi.
Myöhemmin olen useissa älykkäissä lapsissa havainnut samanlaisen teatteri-intohimon ja olen sitä mieltä, että tälle ainekselle olisi kasvatuksessa pantava paljon huomiota sen sijaan, että sitä tavallisesti yritetään tukahuttaa. Uskon myöskin, että sen avulla voidaan tehdä tärkeitä huomioita luonteesta ja luontaisista taipumuksista. On lapsia, jotka yksinomaan rakastavat naamiaisia, ilveilyjä ja karkean sukkelaa, ja taas sellaisia, jotka tuntevat vetovoimaa ylevän mielen ja sankarillisuuden ilmauksiin. Tätä ainesta voisi kenties sangen edullisesti käyttää hyväkseen historianopetuksessa ja varmasti olisi pojalla, joka itse on esittänyt Wilhelm Telliä, Spartacusta j.n.e. tai tytöllä, joka on esiintynyt Orleansin neitsyenä, Iphigeneiana tai muuna sankarillisena historiallisena henkilönä, elävämpi käsitys kaikesta, mikä koskee näitä eteviä persoonallisuuksia, kuin hän konsanaan olisi kyennyt saamaan historiantunnilla ja koulunpenkillä. Ja mikä laaja työala avautuisikaan nuorisokirjailijoille, jos he ryhtyisivät kasvatustarkoituksiin kirjoittamaan historiallisia kappaleita ja ohjaisivat kasvattajia järjestämään esitykset!
Palavimman myötätuntoni esineinä olivat, paitsi teatteria, vanhan ajan, varsinkin Kreikan, sankarit ja suuret luonteet. Luin suurella innostuksella helppotajuisen, moni-niteisen ja jotenkin hyvillä vaskipiirroksilla kaunistetun maailmanhistorian, joka oli äitini kirjastossa. Erinäiset henkilöt ja seikat ovat siitä asti ikuisesti syöpyneet muistiini. Vuodatin iloisen liikutuksen kyyneleitä lukiessani Leonidaan ja hänen kolmensadan sankarinsa kunniakkaasta kuolemasta, katsellessani kuvaa, missä Epaminondas vetää keihään haavastaan ja sanoo ystävilleen, jotka itkevät hänen lapsettomuuttaan: »Minähän jätän teille kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantinean taistelut» — ja kuullessani Sokrateesta, kuinka hän kuolema silmäinsä edessä keskusteli oppilaittensa kanssa ylevistä asioista. Sydämeni hehkui yhä enemmän kaikelle, mikä oli ylevää ja minä voin totuudenmukaisesti sanoa, että sankari-ihailu oli lapsuuteni todellinen uskonto.