6. ENSIMÄINEN VALLANKUMOUS.
Isäni oli ruhtinaan mukana matkustanut kaukaiseen kylpypaikkaan, jossa jälkimäinen aikoi koettaa erästä parannustapaa. Äkkiä levisi tieto, että ruhtinas oli siellä vaarallisesti sairastunut. Kuiskattiin, että asia todellisuudessa oli vielä pahempi, puhuttiinpa hengenvaarastakin. Maassa vallitsi suuri levottomuus. Ranskasta oli juuri saapunut sanoma heinäkuun vallankumouksesta. Europpa vavahti kuin olisi se saanut sähköiskun. Tyytymättömyys, joka pitkät ajat oli kytenyt kansoissa, puhkesi nyt päivänvaloon. Kuulin ensi kerran sanan vallankumous.
Mieleni oli kaikesta tästä suuresti kiihtynyt ja aavistukseni sanoi, että tulossa oli arvaamattoman tärkeitä tapauksia. Mutta kuten lapsilla tavallisesti, olivat tunteeni puhtaasti persoonallisia: pelkäsin rakastetun isäni joutuvan vaaroihin. Tyytymättömät maassa kohottivat äänensä väittäen, että ruhtinas oli lähtenyt matkalle vain rakastajattarensa takia, jonka lääkärit olivat määränneet kylpylaitokseen. Moitteet kohdistuivat senvuoksi kaikkiin, jotka kuuluivat ruhtinaan seurueeseen ja isäni oli päähenkilö. Totuutta salattiin muka sentähden, ettei laillinen kruununperillinen palaisi maanpaostaan. Vihdoin nureksittiin sitä, että maa näin kriitillisenä aikana oli ilman hallitusta. Vapaamielinen puolue kirjoitti kruununperillisen ja hänen äitinsä nimen lippuunsa vaatien myrskyisästi, että heidät kutsuttaisiin takaisin.
Perheeni näki surulla raskaat pilvet, joita yhä enemmän kertyi isäni pään ympärille. Minä vapisin hänen puolestaan voimatta kuitenkaan käsittää tapausten koko kantavuutta, ja muistan selvästi silmänräpäyksen, jolloin äkillisen mielijohteen valtaamana käännyin Jumalan, korkeimman auttajan puoleen. Yksinäni, katse kohotettuna taivaaseen, kuin olisi se avaruuksien läpi tahtonut tunkeutua kaikkivaltiaan istuimelle saakka, lähetin hänelle hehkuvan rukouksen. Lupasin voittaa ainoan huonon taipumukseni, josta olin tietoinen, jos hän säästäisi ruhtinaan elämän; kuvittelin, että siitä riippui isäni onnellinen kotiinpaluu ja turvallisuus.
Tälle lapselliselle sopimukselle saattaa moni nauraa, mutta siinä oli uskoa, joka siirtää vuoria, joka antaa siivet rukoukselle ja tekee sen kuulluksi. Jumala katsoikin sopimukseni otolliseksi. Parempia sanomia alkoi tulla, ruhtinaan henki ei enää ollut vaarassa. Mutta ennenkuin hän ehti toipua niin paljon, että saattoi matkustaa, puhkesi levottomuuksia usealla taholla Saksassa ja myöskin meidän maassamme. Ruhtinaan toivottiin palaavan, mutta ilman rakastajatartaan. Tämä otettiin niin uhkaavasti vastaan rajalla, että näki parhaaksi palata takaisin. Ruhtinas saapui yksinään isäni seurassa. Tunsin syvää liikutusta, kun näin hänen ensi kerran kulkevan jalkaisin linnasta ministeristöön. Hän oli kalpea ja vanhentunut, käynti oli epävarmaa, hiukset harmaantuneet.
Muutamia päiviä myöhemmin palasivat hänen laillinen puolisonsa, perintöprinssi sekä tämän sisar kotimaahan. Nuo ihmiset, joita läheisin luonnollinen side yhdisti, tapasivat toisensa vuosien eron jälkeen, alamaisten käskystä. Sovintoa, josta asianomaisten sydämet eivät tietäneet mitään, juhlittiin julkisesti. Ruhtinas perheineen saapui parvekkeelle ja näyttäytyi kansanjoukoille, jotka täyttivät linnan edustalla olevan suuren torin. Joukkojen ilohuudot yltyivät hurjaksi riemuksi, kun ruhtinas näyttäytyi toisen kerran parvekkeella kansan lähettiläiden ympäröimänä, joiden mukana olivat kiihkeimmät vapaamieliset, ja lupasi kansalle, mitä se lähettiläidensä kautta oli pyytänyt — perustuslain.
Isäni ryhtyi suurella innolla sen laatimiseen. Hän suunnitteli sen niin laajalle ja vapaalle pohjalle kuin mahdollista. Mutta häntä loukkasi syvästi, kun yhä edelleenkin sai kuulla solvauksia huolimatta puhtaista tarkoitusperistään ja väsymättömästä innostaan. Häntä syytettiin siitä, että muka oli toiminut yksissä neuvoin rakastajattaren kanssa ja vehkeillyt ruhtinatarta ja perintöprinssiä vastaan suosionosoituksia jaettaessa henkilöille, jotka eivät niitä ansainneet, lyhyesti, että hän oli ollut despotismin aseena, vaikka hän päinvastoin maan eduksi oli pontevasti vastustanut ruhtinaan mielivaltaisuutta ja turvautunut rakastajattaren apuun vain silloin, kun oikeita, hyviä asioita oli ajettava onnelliseen loppuun.
Kuinka usein näinkään äitini kuoleman tuskassa odottavan, miten kohtaukset päättyisivät linnassa, jossa isäparkani yksinään sai taistella tuhansien valtiaan kesyttömiä intohimoja vastaan. Aloin vihata niitä, jotka häntä epäilivät, nähdessäni, kuinka suru uurti vakoja hänen kunnianarvoisiin kasvoihinsa, ja kuinka niitä kaunistanut, hyväntahtoinen hymy, katosi jäljettömiin. Olin intohimoisesti hänen puolellaan vallankumouksellisia vastaan, vaikka en huolestuneessa perhepiirissä uskaltanut purkaa ilmoille sydämeni tunteita. Jos joskus en voinut hillitä vihaani, pakenin palvelusväen puolelle ja pidin siellä hehkuvia puheita isäni hyveistä ja hänen vihollistensa ilkeämielisyydestä.
Tuli syksy; kansan levottomuus ei tyyntynyt ja mellakoita puhkesi yhtenään. Ruhtinas oli siirtynyt kesä-asuntoonsa, jonne oli tunnin matka pääkaupungista. Hän sanoi huonon terveytensä vuoksi tarvitsevansa rauhaa, mutta itse asiassa hän kai tahtoi olla kauempana kapinan pääpesästä. Vanhin hänen aviottomista tyttäristään, älykäs, yleväluonteinen nuori tyttö, oli hänen luonaan. Ruhtinatar ja perintöprinssi olivat kaupungissa. Isäni oli ruhtinaan luona kesä-asunnossa, mutta kävi joka päivä kaupungissa tehdäkseen ministerinvirastossa työtä perustuslakisuunnitelman hyväksi.
Tuskaisena odotin joka aamu akkunan vieressä vaunuja, jotka toivat hänet ja olin syvästi surullinen, kun hänellä tuskin oli aikaa tervehtiä meitä. Kävimme tosin häntä tervehtimässä ruhtinaan kesä-asunnossa, mutta sekään ei meitä tyydyttänyt. Meidän täytyi aina ajaa suljetuissa vaunuissa, sillä tietämättömän kansan epäoikeudenmukainen viha ei kohdistunut ainoastaan isääni, vaan koko hänen perheeseensä ja vaunujamme olisi voitu kivittää, jos meidät olisi tunnettu. Omasta puolestani en peljännyt vaaraa, mutta tunsin surullisen, kauhistuttavan kohtalon uhkaavan meitä kaikkia ja olin syvästi loukkaantunut siitä, että viattomien täytyi kärsiä. Isäni ihana asunto, jossa lapsena olin viettänyt niin monta onnellista hetkeä, tuntui minusta nyt jonkinlaiselta vankilalta, jonka ympärillä leijaili synkkä tulevaisuus.
Eräänä päivänä levisi kaupungille hälyyttäviä tietoja, että vihattu rakastajatar oli yöllä salaisesti saapunut huvilinnaan, että ruhtinas valmistautui pakenemaan, että perustuslakityö aiottiin siirtää tuonnemmaksi, että vallankaappausta suunniteltiin — ja mitä kaikkea huhut tiesivätkään. Se oli kipinä, joka putosi ruutitynnyriin. Kadut olivat tuossa tuokiossa täynnä raivostuneita kansanjoukkoja, jotka järjestyivät suunnattomaksi kulkueeksi ja lähtivät huutaen ja uhaten ruhtinaan kesä-asunnolle. Talostamme olivat useimmat asukkaat ulkona kaduilla seuraamassa tapausten kulkua ja etenkin näkemässä kansanjoukkojen paluuta. Nuorin veljeni, kuusitoistavuotias poika, muuan palvelija ja isäni vanha kirjuri olivat tällä hetkellä ainoat miehet talossa. Sitäpaitsi oli meitä kotona äitini, vanha täti, nuorempi sisareni, minä ja muutamia palvelustyttöjä. Ensimäisessä kerroksessa oli ruhtinaallinen kanslia tärkeine papereineen. Vanha kirjuri istui siellä kuin sotilas vartiopaikallaan odottaen tapausten kehitystä. Kaupunki oli melkein tyhjä, sillä meluava kulkue tarvitsi useampia tunteja käydäkseen huvilinnassa ja ehtiäkseen sieltä takaisin. Muut asukkaat pysyttelivät hiljaisina kodeissaan. Ikkunoistamme saattoi nähdä pitkän kadun, jonka päässä oli portti ja sen takana huvilinnaan johtava tie. Muutamien tuntien tuskallisen odotuksen jälkeen kuulimme melua, joka muistutti valtameren kohinaa. Pian näimme etäisyydessä tiheän, tumman, hitaasti liikehtivän lauman, joka täytti kadun ääriään myöten. Edellä kulki harvinaisen kookas mies heiluttaen kädessään paksua sauvaa. Hän oli muuan leipuri, ja koko metelin johtaja. Äkkiä hän pysähtyi talomme edessä ja hänen mukanaan koko ihmislauma. Hän nosti sauvaansa ikkunoitamme kohden syytäen suustaan kauheita kirouksia. Samassa silmänräpäyksessä kohosi tuhansia käsiä ja sauvoja ja tuhannet äänet huusivat ja kiljuivat. Tuskin olimme ennättäneet vetäytyä pois ikkunan äärestä, kun ensimäisen kerroksen ikkunoihin sinkosi suuria kiviä ja useat sattuivat toiseenkin kerrokseen, jossa asuimme. Samalla jyskytettiin talon ovia. Nuoremmalla veljelläni oli ollut siksi paljon mielenmalttia, että oli sulkenut ovet ja sysännyt salvan eteen kansanjoukkojen lähestyessä. Raivoisa joukko aikoi avata ovet väkivallalla, ja Jumala tietää, miten meidän olisi käynyt, jos ei apua olisi saapunut oikealla hetkellä. Kaksi nuorta upseeria tunkeutui jalkaisin väkijoukon läpi. Ne olivat perintöprinssi ja hänen adjutanttinsa. He asettuivat ovemme eteen ja prinssi lausui muutaman sanan kapinoitsijoille, käski heidän hajaantua ja rauhoittua ja lupasi, että heidän oikeutetut toivomuksensa otetaan huomioon ja täytetään. Tämä rohkea teko vaikutti hyvää. Samaan aikaan nähtiin erään ratsuväki-osaston hiljakseen ratsastavan katua pitkin paljastetut miekat kädessä. Joukot alkoivat hälvetä yhä vielä kiroillen ja uhaten. Kun katu oli puhdistunut, saapui prinssi luoksemme lausumaan äidilleni osanottonsa ja säälinsä sekä ottamaan vastaan hänen kiitoksensa. Iltapäivällä olivat äitini huoneet täynnä ihmisiä. Ystävät ja tutut riensivät kysymään vointiamme. Heidän joukossaan oli useita vapaamielisen puolueen jäseniä kansalliskaartin univormussa.
Näin loppui ensimäisen lapsuuteni valoisa aika ukkosenjyrähdyksiin, jotka tärisyttivät suurta osaa Europpaa. Ensimäisen lapsuusiän iloinen huolettomuus oli ohi. Ensi kerran oli suuri, traagillinen todellisuus avautunut silmieni eteen ja minä olin intohimoisesti omaksunut kannan ristiriidassa, joka oli laadultaan yleinen. Luonnollisesti johti sydän vielä silloin arvosteluani. Ne, joita rakastin, olivat ymmärrettävästi oikeassa. Mutta katseelleni avautui laajempi taivaanranta. Aloin lukea sanomalehtiä ja seurata suurella innolla valtiollisia tapahtumia. Vaikka vielä leikinkin nukeillani, tunsin kuitenkin olevani uuden elämän kynnyksellä. Olin saanut toisen kasteen vallankumouksen kädestä.