7. TÄYDELLISIÄ MUUTOKSIA.
Perustuslaki oli valmis. Se oli itse asiassa vapaamielisin kaikista saksalaisista perustuslaeista. Sen julkaisemista aiottiin viettää suurilla juhlallisuuksilla. Kansa oli ilosta juopunut. Kansallisvärit olivat esillä kaikkialla — ei vielä saksalaiset värit, sillä ajatus suuresta saksalaisesta yhteydestä oli vielä pannaanjulistettu —, vaan oman, pienen isänmaani värit, jotka aikaisemmin olivat myöskin olleet kielletyt, koska ne edustivat liian vapaita pyrkimyksiä. Tänä päivänä oli joka paikassa kansalliskaartia sotamiesten asemasta. Suuri, linnan edustalla sijaitseva tori oli täpö täynnä ihmisiä. Ikkunat, parvekkeet, vieläpä katotkin olivat tulvillaan katselijoita. Kun ruhtinas perheineen saapui linnan parvekkeelle perustuslaillisena hallitsijana, otettiin hänet vastaan loppumattomilla riemuhuudoilla.
Tämä näky järkytti syvästi mieltäni. Oli ylentävää katsella tuota suunnatonta ihmisjoukkoa, jonka täytti vain yksi tunne, rakkaus ja kiitollisuus, vaikkakin nykyisen mielentilani oli vaikea sulautua niihin kauhun ja vihan tunteisiin, joita samojen ihmisten näkeminen aivan äskettäin oli minussa herättänyt. Hyvä ajatukseni heistä ei ollutkaan pitkä-aikainen, sillä kansan väärä epäluulo isääni kohtaan jatkui ja kuitenkin oli ilolla vastaanotettu, vapaamielinen perustuslaki pääasiallisesti hänen ansiotaan. Kunnianosoitukset, joita ruhtinas hänelle tuhlasi, eivät korvanneet maan kiittämättömyyttä, maan, jonka hyväksi hän oli uhrannut parhaat kykynsä ja harrastuksensa. Muistan hyvin, kuinka hän eräänä päivänä palattuaan linnasta riensi äitini luo kullalla kirjaillussa univormussaan ja sanoi syvän murheen kuvastuessa kasvoillaan: »Niin, tässä näet nyt hänen ylhäisyytensä, mutta mitä onkaan se maksanut!» — Ruhtinas oli nimittänyt hänet ministeriksi ja antanut hänelle Hausordenin suurristin. Mutta hän ei tahtonut enää jäädä maahan, vaan pyysi lähettilään tointa, jonka ruhtinas hänelle, tosin vastahakoisesti, toimittikin.
Täydellinen elämänmuutos alkoi väikkyä mielikuvituksessani. Minun täytyi siis jättää lapsuuteni leikkipaikat, ystävättäreni, tuntini, nuoren elämäni kaikki tottumukset! Kun ajattelin tätä eroa, tuntui sydämeni murtuvan tuskasta. Toisaalta taas kohotti mielikuvitus siipensä ja riensi iloisena tuntematonta tulevaisuutta kohden, jossa sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon uutta.
Muutos tuli, mutta toisella tavalla. Ruhtinas, jonka oli ollut pakko myöntyä kansan vaatimuksiin, huomasi pian olevansa kykenemätön hallitsemaan perustuslaillisena ruhtinaana ja kerrottiin, että hän aikoi poikansa hyväksi luopua valtaistuimesta. Tähän päätökseen vaikutti kai osaltaan myöskin se seikka, että hän uudelleen halusi yhtyä lemmittyynsä, joka hänen oli täytynyt jättää kansan tahdosta. Silti täytyy ihailla, miten suoraan ja peittelemättä hän arvosteli itseään, ja monet unohtivatkin senvuoksi hänen vikansa. Muuan hänen itsevaltiaista hallitsijatovereistaan, Venäjän keisari Nikolai, oli eräänä päivänä sanonut: »On vain kaksi hallitusmuotoa: täydellinen yksinvalta tai tasavalta.» Ruhtinaamme näytti olevan samaa mieltä, ja kun hän ei enää saanut olla itsevaltias, piti hän parempana vapaan ihmisen ja yksinkertaisen porvarin elämää.
Isäni päätti ruhtinaan hartaista pyynnöistä seurata entistä leikkitoveriaan tämän vapaaehtoiseen maanpakoon ja luopua valtion palveluksesta, joka oli tuottanut hänelle niin monta katkeraa pettymystä. Ruhtinaan päätös herätti suurta tyytymättömyyttä ja sen toteuttamista koetettiin ehkäistä. Silloin päätti ruhtinas lähteä salaisesti, ennenkuin häntä ehdittiin estää. Hän jätti jälkeensä määräyksen, jossa nimitti poikansa hallitsijaksi siksi aikaa, kun itse oli poissa, ja puhui mahdollisesta paluustaan. Isäni seurasi häntä.
Meidän piti lähteä perässä kenenkään tietämättä, sillä kansan viha perhettämme kohtaan näytti vain kiihtyneen ruhtinaan lähdön jälkeen. Valmistauduimme salaa pakomatkalle — siksi sitä voi hyvin nimittää — surullisin, raskain mielin. Me emme voineet sanoa jäähyväisiä ystävättärillemme — vielä vähemmän antaa heille lahjoja muistoksi. Matkapäivästä ei edes vanha täti saanut tietää. Hän ei korkean ikänsä vuoksi voinut meitä seurata, ja pelkäsimme eron häntä liiaksi järkyttävän.
Eräänä tammikuun aamuna nousimme ylös ennen päivänkoittoa, kun kaikkialla ympäristössä vielä nukuttiin. Valmistukset oli suoritettu yöllä, ja suuret matkavaunut, joiden eteen oli valjastettu neljä postihevosta, seisoivat pihassa. Poistuimme talosta hiljaa ja äänettöminä, jokainen asettui vaieten paikalleen vaunussa ja hevoset lähtivät liikkeelle. Ajoimme lumipeitteisiä katuja, joilla ei vielä näkynyt ainoatakaan ihmistä, yllämme kohosi taivas harmaana ja sumujen peitossa, ilman aamukajastuksen merkkiäkään; se oli kuin tuntematon kohtalo, jota vastaan lähdimme.
Pitikö minun kokea, että tuo kohtalo on luonnollinen seuraus pitkästä syiden ja vaikutteiden sarjasta, joka muodostuu ulkonaisten olosuhteiden ja yksilöllisen luonteemme sekä tekojemme välisistä yhteentörmäyksistä. Vai siitäkö olin saava vakuutuksen, että tutkimaton tahto edeltäpäin on määrännyt ihmiskohtaloiden lopputarkoituksen — tutkimaton tahto, joka kietoessaan meidät käsittämättömiin ristiriitoihin ja tuskallisiin kärsimyksiin kuitenkin tarkoittaa parastamme ja ohjaa meitä pilvien toisella puolella.
Siihen aikaan uskoin jälkimäiseen.