I.
On ihmisiä, joille aina jotakin tapahtuu. Vaikka heidän kohtalonsa ylimalkaan pysyykin ihan tavallisena, niin näyttää sittenkin siltä kuin sallima ehtimiseen ajattelisi heitä suomalla heille, odottamatta ja umpimähkään, milloin huvia, milloin huolta. Toiset taas sallima unohtaa. Aivan kuin oppilaita, joiden nimet opettaja tuskin muistaa, joilta hän kyselee vain kerran vuodessa ja joita ei koskaan rankaise, — niin tuo salaperäinen jumaluus, joka heidät on elämään viskannut, ei näy enää muistavan heidän olemassaoloaan; ainakin se on välinpitämätön heistä, katselee heitä toisella tavoin. Heidän päivänsä kuluvat kuin almanakan mukaan, vaihdellen vain päivämäärään nähden. Heidän nuoruutensa, joka ihan luonnollisesti seuraa heidän lapsuuttansa, antaa jo vähemmin selvänäköistenkin aavistaa, mikä on heidän miehuuden ikänsä oleva. Ja vanhuus johtaa heidät huomaamatta loppuun asti.
Päinvastoin, kuin olisi taipuvainen luulemaan, ovat nuo elämän kohtalot niitä, jotka kuluvat kaikista pikemmin: merkkikohtina olevain tapahtumain puutteesta päätyy ajankäsite häipymään ihmisajatuksesta; eikä mikään ole vuolaampaa, nopeampaa elää, kuin ehdoton yksitoikkoisuus. Levottomat ne ovat, jotka levottomuuden ajanjaksojen välillä tuntevat ikävää, hetkien painoa. Salliman unhottamat ihmettelevät, että heidän tyynten päiväinsä ehtoo tulee niin kohta aamun perässä. "Kuinka aika kuluu!" on heidän sananpartensa.
"Kuinka aika rientää!" ajatteli joka päivä Hra Jules Bourdois istuutuessaan — kahden tienoilla päivällä — marmoripöydän ääreen, jossa häntä odotti vielä tyhjä puolikupillinen ja "Le Figaron" aamunumero kepakkonsa ympäri kierrettynä. "Kuinka aika rientää!" Jo vuorokausi siitä, kun hän viimeksi oli istuutunut tämän saman pöydän ääreen pienessä "Usines"-kahvilassa, joka sijaitsi Vaugirard-bulevardin keskipaikoilla likellä Montparnassen asemaa! Vuorokausi, kaksi vuorokautta, viikkoja, kuukausia, vuosia!… Hän huomasi loppumattoman jonon omaa itseään, aivan kuin hänen kuvansa olisi heijastunut rinnakkain olevista peileistä, — loppumattoman jonon Jules Bourdois'eja istuvina kuppinsa ja Figaronsa ääressä pienessä Usines-kahvilassa. Ainoa toisinto: vuodenajan, hyvän sään tahi sateen mukaan oli pöytä joko sisällä tahi ravintolan edustalla. Mutta yhdentoista ja puolen vuoden kuluessa, se on, kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen seitsemän ikävuoden välillä, liittämällä päivää päivään, jolloin Jules Bourdois ei olisi noin kahden tienoilla juonut kupillistaan kahvia ynnä lasiaan fine champagne-konjakkia sekä lukenut lehteään Usines-kahvilassa, ei olisi saanut kokoon yhtä vuosineljännestä. Tämä uskollinen kahvilassa kävijä, näet, ei ollut poissa Parisista mielellään kesä-aikanakaan. Olipa reumatismin silloin pitänyt vaivata häntä keväällä, jos hän heinäkuussa päätti lähteä terveyttään hoitamaan Evaux'n kylpylaitokseen, hänen kotiseudulleen Creuse'en.
"Kuinka aika rientää!… Kymmenen päivää vain Kansallisjuhlaan…
Näinköhän minä tänä vuonna menen Evaux'hon?"
Niin kyseli itseltään Jules Bourdois vetäessään ensimäisiä savuja lempisikaristaan, juodessaan pienin kulauksin varta vasten hänelle keitettyä kahvia. Hän istui ypöyksin ravintolan penkereellä. Tämän vaatimattoman, siistin laitoksen sisällä sen ainoa palvelija unelmoi alakuloisena ja kohtaloonsa tyytyväisenä nojaten rautapylvääseen, ja vastapäätä häntä istui kassassa kahvilan haltija, keski-ikäinen, kivulloisen näköinen naishenkilö.
Puolenpäivän jälkeen oli ilma raskas, häikäisevän heleä. Bulevardi laihoine ja kellastuneine kastanjapuineen ja pölyisine ja tyhjine käytävineen, joita kaikenmuotoiset rakennukset ja umpiaidat reunustivat, näytti kappaleelta Saharan erämaata. Vähäinen varjo kun siihen vain lankesi kahvilan puolelta, painosti penkereellä tukehduttava kuumuus, huolimatta telttakatoksenkaan suojasta, jonka reunuksia ei tuulenhenkikään huojuttanut, ja hiljan toimitetusta kastelusta, josta vielä oli asfalttikivityksellä kahdeksikonmuotoisia kuvioita. Ei ääntä, ei liikettä muuta kuin ihan bulevardin päässä, asematalon puolella. Bourdois nautti helteestä, rakasti sitä, kuin leiniä huojentavaa ainetta ainakin; ja hän nautti yksinäisyydestä myös, johon hän tunsi ajoittaista mieltymystä, kahviaikaan suurtakin. Senpä vuoksi juuri hän oli valinnutkin tämän pikkukahvilan, että se kahden tienoissa tavallisesti oli tyhjä. Läntisen rautatieyhtiön ja muutamien lähitehtaitten virkamiehet, jotka olivat kahvilan tavallisia vieraita, olivat kaikki jo palanneet konttoritoimiinsa, kun hän itse, syötyään Lavenne'n ravintolassa kovan aamiaisen, saapui jalkaisin tähän hiljaiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ruoansulatus tapahtui paremmin, kuin suuren kapakan humussa.
Bourdois teki vasemmalla käsivarrellaan muutamia taivutus- ja oikomis-liikkeitä.
"Tuntuu paremmalta", jupisi hän. — "Jospa voisin tänä vuonna päästä tuosta kirotusta kylpymatkasta…"
Hän ryhtyi lukemaan tyytyväisenä, ettei sillä kertaa ollut, vasenta kyynärpäätään liikuttaessaan, siinä tuntenut reumatismin tuskallisia ruskahduksia. Hänen terveytensä antoi hänelle ylenmäärin ajattelemisen aihetta: hänen oli onnistunut säilyttää se täydellisesti aina tähän vanhain poikamiesten kammoksumaan viidennen vuosikymmenen ehtooseen asti. Lukuunottamatta taudin pelkoa, jaksoi hän mainiosti, vaikkapa näyttikin tuntuvasti vuosiaan vanhemmalta. Hänen harmaat, puolipitkät hiuksensa reunustivat rehevästi hänen suurta päätään, muodostaen matalahkon otsan kahden lempeän, paksuilla kulmakarvoilla varustetun silmän yli, ja runsas puna leveillä, hiukan riippuvilla poskilla, hiukan rososella nenällä ja vieläpä sileäksi ajetulla leuallakin kertoi kelpo vatsan hyvin sulattamista upeista aterioista. Kaunispiirteinen, miltei miellyttävä suu hienojen harmaiden viiksien alla näytti niin säännöllisiä hampaita, etteivät ne edes yrittäneetkään viedä harhaan. Hänen runkonsa oli jäntterä, lyhyt, lihan valtaama. Puettu oli Bourdois keveään, mustaan, hyvin väljään, melkein uuteen lyhyeen takkiin ja ihan valkoiseen liiviin ja valkoisiin housuihin. Sininen, valkotäpläinen kaulahuivi oli solmittu alaspäin käännetyn irtonaiskauluksen kärkien väliin, ollen kaulus hyvin matala ja avonainen kaulan voida mukavasti liikkua. Paidasta, joka oli valkoinen, hieman ruskeanjuovikas, näkyi vähän rinnusta sekä kalvoimet. Mustanauhainen olkihattu, keltaiset, hieman jo käytetyt (niissä on mukavampi olla), mutta vielä hyvät kengät, puku kokonaisenaan ilmaisi hänessä itsestään huolehtivaa miestä, jolla siihen riittää aikaa, vaan jota ei muodin eikä keikariuden huoli vaivaa ensinkään. Tavallisesti hänelle annettiin noin viisikymmentäviisi vuotta ja se teki häneen vastenmielisen vaikutuksen. Sen sijaan häntä miellytti kovin, että häntä luultiin (mikä tapahtui tuon tuostakin) virasta eronneeksi intendenttihallituksen upseeriksi.
Luettuaan johtavan kirjoituksen laski Bourdois Figaronsa käsistään ja poltteli muutaman minutin lukematta: liiallinen lukeminen häiritsee ruoansulatusta. Bulevardi alkoi uudelleen, puolipäiväisraukeuden jälkeen, vilkastua vaatimattomaksi maalaiselämäksi. Naisväkeä, hattupäin, puserot irroillaan, istuutui talojen edustalle keskenään rupattelemaan; toiset ottivat sukankutomuksensa käsiinsä. Kolme tyttöletukkaa leikki, viskellen palloa vastassa olevan tehtaan seinään: sillä välin kun pallo lensi ilmassa, pyörähtelivät he ympäriinsä, niin että heidän kuluneet pikku pöksynsä ja säärensä näkyivät. Muuan juopunut tuli ulos eräästä juomalasta ja puippelehti kastanjapuitten alla, soperrellen jotakin epämääräistä ruikutusta; hän oli niin punainen, että Bourdois pelkäsi hänen siinä paikassa kaatuvan maahan, halvauksen kohtaamana. Mutta juopunut jatkoi ilman tapaturmaa mutkikasta kävelyään, taitavasti vältellen puita, sivuuttaen penkit, astuen jalkakäytävältä kadulle pehmeästi ja notkeasti, ja katosi lopulta. Sitte tuli juna Montparnassen asemalle ja laski liikkeelle muutamia viheliäisiä ajurinrattaita matkatavaroineen ja pölyisine, hikikasvoisine perhekuntineen. Vasemmalta ilmestyi muuan tyttö, hoikka ja solakka, puettu siniseen hameeseen, liinainen pusero vyötäisistä kiristetty mustaan vyöhön, voidelluissa hiuksissa vaaleita kilpikonnan-kuorentapaisia kampoja, jotka välähtelivät päivänpaisteessa. Kahvilan kohdalla hän hiljensi askeleitaan, katsoi Bourdois'han ja hymyili. Mutta Bourdois ei rakastanut seikkailuja. Tuntematon nainen tuotti hänen mielestään tuhansia tuhoja: rauhalliselle elämälle, kukkarolle ja terveydelle; ja hän oli lukevinaan. Tuo tarkasteleva nainen meni sitte sivu. Samassa kääntyi punainen konevaunu bulevardin lähikulmasta. Bourdois näki panamahattuisen miehenpään kurottuvan ulos ovesta. Kuljettaja hiljensi vauhtia, epäröi ja näytti tarkastelevan katua; vihdoin hän käänsi kahvilaa kohti ja pysäytti vaunun sen edustalle. Hänen ajettavansa, joka oli laiha, pitkä ja vaaleaviiksinen herra, noin neljänkymmenen näköinen, panamahattu päässä, yllään vaaleanharmaa shakettipuku, vaaleat hansikkaat sormissa ja hopeakoukkuinen keppi kädessä, astui ulos vaunuista. Kahvilan vaatimaton ulkomuoto näkyi häntä hämmästyttävän. Mutta varmaan vakaannutti häntä sen ainoan vieraan porvarillinen ja säännöllinen ryhti, koska hän kopahutti päättävästi kepillään yhteen marmoripöydistä. Palvelija riensi luo, silmät sumeina untelosta loikomisesta.
— Soodaa, tilasi vieras, — sokerin, sitruunan ja jään kanssa.
— Sitruunaa ja jäätä… Kyllä, herra… toisti palvelija kuin kaiku.
Mutta kun hänen piti mennä sisään muutti hän mielensä ja kääntyi takaisin.
— Meillä ei ole soodaa, sanoi hän samalla sekä päättäväisellä että alistuvalla äänellä.
— Ei ole soodaa?… No, tavallista vettä sitte… ilman basilleja, jos mahdollista!
— Seltterivettä meillä on.
— Olkoon menneeksi seltteri. Sukkelaan.
Hän istuutui, otti panaman päästään ja pyyhki otsaansa. Bourdois huomasi silloin hänen olevan ihan kaljupäisen; hän huomasi myös hänen harmaat silmänsä, joiden luomien reunat olivat punaiset, ja kasvot, jotka kokonaisuudessaan kantoivat jonkinlaisen hienon väsyneisyyden leiman. Tuon hän huomasi salavihkaa ja vaipui oitis lukemaan Figaro'aan, pannen sen kuin kilveksi tulokkaan katsetta vastaan, ensiksi sen vuoksi, ettei hän rakastanut uusia henkilöitä ja että pelkäsi tehdä tuttavuutta, sitte, koska tuo harmaapukuinen vieras, kalliin panamahatun omistaja, joka konevaunussa oli tullut tilatakseen soodaa pienessä Vaugirardin kahvilassa, herätti hänen huomiotaan ja samalla kiihdytti häntä.
"Mokoma mahtailija", ajatteli hän. "Minä en tee sinulle sitä huvia, että rupean tarkastamaan irtonaiskaulustasi, kaulahuivissasi olevaa neulaa ja ruskeita kenkiäsi!"
Ja hän kävi innokkaasti lukemaan kirjoitusta kaasulaitoksen työmiesten mahdollisesta lakosta. Vaaleapukuiseen tulokkaaseen tämä välinpitämättömyys varmaan teki musertavan vaikutuksen, sillä hän koetti moneen toviin saada sen voitetuksi: äänekkäästi lausumalla palvelijalle paheksumisensa, että sitruunavesi oli liian heikkoa ja jäätä liian vähän, pyytämällä kuvalehtiä luettavakseen ja kutsumalla konevaunukuljettajan juomaan:
— Mitä vain tahdotte, hyvä mies… Älkää kursailko. Minä tarjoan!
"Rumat tavat tuolla", ajatteli Bourdois lehtensä takana. "Kyllähän hän on hyvin puettu mies, vaan hyvin kasvatettu hän ei ole…"
Bourdois pani suurta arvoa hyvälle kasvatukselle. Itse hän oli käytökseltään yksinkertainen, mutta säädyllinen, niinkuin sopii miehen, joka viisitoista vuotta elämästään on ollut virkamiehenä. "Siihen aikaan kun palvelin valtion tehtaitten tarkastajana…", oli hänen tapana puhua. Ja hän lisäsi puheen kuluessa; "Jos tarkastaja vain on säädyllinen, kohtelee johtaja häntä aina samalla tavoin."
Hän laski siis hyvin pian naapurinsa yhteiskunnallisen arvon.
"Mikä lie ilveilijä, keinottelija… Ne ne ovat vaarallisia, nuo!"
Ja vihoissaan siitä häiriöstä, minkä tuo julkea tuotti hänen ruoansulatukselleen, päätyi hän ajattelemaan muutamia rikoksellisia, kuuluisia naisuroita ja keikareita, niinkuin: Pranzinia, Gallayta, j.n.e.
Sillä välin jatkoi hän lukuaan niin kiihtyneenä, että tuskin käsitti lauseiden sisällyksen.
"Liiton kokous (niin sanottiin kirjoituksessa) pidettiin eilen Wagramin salissa. Paitsi kaasulaitoksen työväkeä, luvultaan noin viisisataa, oli noin satakunta sähkölaitoksen työmiestä saapunut kannattamaan niiden yhteis…"
Mutta hänen lukunsa keskeytyi, kun vastustamaton uteliaisuus herätti hänet hänen ehdottomasta välinpitämättömyydestään. Toiset ajokalut, yksinkertaiset ajurinrattaat, kuomi avattuna, pysähtyivät punaisen konevaunun eteen. Ihan nuori, hento, pitkä, kaunis tyttö, joka oli puettu mustiin, parisilaisen ompelijattaren arkipäiväiseen veikeään tyyliin, astui niistä alas. Hän oli todellakin ompelijatar, sillä kaksi hattukoteloa jäi päällekkäin rattaisiin. Kädet ojennettuina otti vaaleapukuinen tulokas vastaan tämän nuoren tytön.
— Kultani! Olin jo joutua epätoivoon. Tyttö vastasi hymyillen:
— Hirveästi olen saanut jouduttaa!… Tässä kuumassa emäntä on mahdottoman hidas. Hän ei ollut mitenkään saada nauhakoristetta viheriään hattuun, joka minun on vietävä Mathurinskadun varrelle. Jumala, kun janottaa… Onko se hyvää, tuo?
Hän istui, osottaen puoleksi tyhjennettyyn virvokejuomaan.
— Minä otan samaa.
Palvelija toi, kaikista vaiheista välinpitämättömän näköisenä, toisen lasin, toisen sitruunan ja annoksen jäätä. Ja pari veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan, käyden puhelemaan matalalla äänellä. Bourdois, joka kuunteli, vaikka olikin tarkasti lukevinaan, erotti katkelmia heidän keskustelustaan.
— … Vapaa huomiseen asti; sanon, että olin yötä Asnières'ssa kälyni luona.
— … Syödään päivällistä Champs-Elysées'lla… mainio paikka… tunnen ravintolan johtajan.
— Shamppanjaa! Oi!… se on hienoa… Ja minä kun tässä unhotan hatut… Niiden pitää olla perillä ennen kello neljää.
— Ole nyt vielä viisi minuuttia.
"Sinuttelee häntä", ajatteli Bourdois. "Se on inhottavaa… Noin nuori tyttö… Kuinka vanha hän voinee olla? Kuudentoista? Kahdeksantoista korkeintaan? Senkin elostelija!"
Hänen olisi tehnyt mieli kutsua poliisi ja otattaa viettelijä kiinni. Eikä hän enää salannut uteliaisuuttaan ja vastenmielisyyttään. Ja kun panamahattuinen herra näki olevansa huomion esineenä, niin hän laski liikkeelle kaiken sen mahtavan, ylenmääräisen, ivallisen, muista piittaamattoman hienostelun, joka on miesten tapa pöyhistellä, jäljitellä kalkkunoita ja riikinkukkoja. Hän piti kädessään tytön toista kättä ja painoi suudelmia sen hentoon ranteeseen, kudotun käsineen yläpuolelle. Tyttö ei vastustellut; hänen isot, harmaat silmänsä tarkastelivat ilmeisellä ihmettelyllä hänen rakastettunsa pukua, valkoista panamaa, ruskeita kenkiä, kultaketjua, joka sulki raitaisen liivin, vaaleanharmaita vaatteita. Eikä hän voinut olla huomauttamatta:
— Te olette kovin uhkea!
— Sinuttelehan edes minua!
— Sinä olet hieno, no…!
— Rakastatkos minua, pikku Zon?
Zon pudisti päätään niinkuin olisi sanonut: en! Mutta samalla hän veti kukkaissuukkonsa suppuun ikäänkuin suudeltavaksi.
— Kas niin! Jo riittää rupatus, sanoi hän. Voisin joutua kiinni.
Paljonko on kellosi?
— Kaksikymmentäkuusi minuttia yli kolme.
— Nyt laputan tieheni. Iltasella tavataan.
Hän lopetti juomansa yhdellä siemauksella ja nousi paikaltaan.
— Neljännes vailla kahdeksan ravintolan kohdalla, — sanoi herra, nousten hänkin.
— No niin. Hyvästi!
Hän tarttui tytön ojentamaan käteen ja pidellen sitä kädessään, saattoi häntä rattaisiin. Ajuri, joka heidän puhellessaan oli tehnyt tuttavuutta konevaununkuljettajan kanssa, nousi istuimelleen, herättäen siten torkahtaneen hevosen. Yhdellä silmäyksellä tarkasti Zon bulevardin ja huomasi sen olevan aution ravintolan läheisyydessä. Bourdois kuuli hänen kuiskaavan:
— Suutele minua!
Ja he suutelivat toisiaan siinä hänen edessään, konevaununkuljettajan ja ajurin, jopa itse kivulloisen ravintolanemännän ja järkiinsä tulleen palvelijankin edessä, jotka näin harvinaiset tapahtumat olivat houkutelleet ulos ovelle. Ja he suutelivat toisiaan pitkään, ahnaasti, eikä likinäköisinkään katselija olisi voinut pitää sitä suudelmaa sinä, mitä englantilaiset kutsuvat nimeltä soul kiss, sielujen suudelmaksi. Vihdoin tyttö irroittautui, kiipesi ketterästi rattaisiin, painoi hennon ruumiinsa ja vaalean muotonsa kuomien sisään, ja huusi ajurille:
— Mathurinsinkatu 24.
Panamahattuherra seurasi katseellaan vähän aikaa keveitä rattaita, jotka etenivät Montparnassenbulevardia kohti kaksiraiteisessa pölyssä. Niiden kadottua näkyvistä kääntyi hän ja palasi pöytänsä luo maksaaksensa, mitä oli nauttinut.
"Eipä hän ole kaunis", ajatteli Bourdois, joka katseli häntä hellittämättä. "Elostelijan näköinen, pienet mustat silmät, luomet rypyissä, kaljupäinen lisäksi…"
Samassa hänen ankara katseensa kohtasi viettelijän mustat silmät. Tämä epäröi ja piteli etu- ja keskisormen välissä viiden francs'in rahaa, jolla alkoi naputtaa marmoripöytään.
Bourdois'ta hämmästytti kaukainen muisto. Eikä hän ehtinyt vielä ajatellakaan, kun tulokas jo lähestyi häntä ja, tervehtimättä, hymyillen, pannen rahan takaisin lakkariinsa, sanoi hänelle puoleksi vakuuttavalla, puoleksi kysyvällä äänellä:
— Jules Bourdois?
— Niin… kyllä… herra…
— Etkös minua tunne?
— Anteeksi… Minusta näyttää…
— No!… Limoges'in lyseossa… kahviknorrin muistat?
— Kas vain! Gitrac!… Louis Gitrac!
Toverukset puristivat sydämellisesti toinen toisensa kättä. Bourdois'n ystävällisessä mielessä tuo turmeltunut ravintolan vieras herätti oitis hauskoja muistoja eräästä Louis Gitrac vintiöstä, luokkansa huonoimmasta oppilaasta, joka oli rohkea valehtelija ja kertoi naisseikkailuista, veikkasi ja voitti uhmailemalla, esimerkiksi, että joisi maljallisen maidon sekaista kahviknorria. Ja Bourdois hyväksyi samassa jo toverinsa panamahatun, vaalean puvun, ruskeat kengät, raitaiset liivit, jopa puoleensavetävän itsekylläisyydenkin.
— Gitrac lurjus! Enpä todellakaan olisi uskonut… Juot kai jotakin kanssani? Pukin olutta?
— En, en pukkia, sanoi Gitrac istuutuen. — Kelpaakos konjakkisi juotavaksi?
— Se on mainiota: sitä ei tarjota muille, kuin minulle. Saat nähdä…
Emile… pikku lasi herralle.
Vieretysten istuessaan he tarkastivat jonkun aikaa toistensa kasvoja.
— Sinä et ole laihtunut sen jälkeen, sanoi Gitrac hymyillen. —
Vaimosi kai sinua näin hyvänä pitää?
— En minä naimisissa ole, vastasi Bourdois, punastuen. Mutta jos sinä, poikaseni, aina vain olet yhtä paljon juoksuilla, kuin ennen muinoin, niin olet tullut koko lailla veteläksi. Oletko rikas, vai?
— Rikas… en… Mutta ansaitsen elatukseni mukiin menevästi.
— Mikä on ammattisi? Koulussa ollessasi aioit näyttelijäksi.
— Ei siitä mitään tullut… Asioimisalalla minä olen. Ensin ajelin edustajana erään Bordeaux'laisen viinikauppiaan asioissa. Sitte, kun siihen kyllästyin, valitsin toisen alan. Nyt matkustan kauppaamassa sulkia… hatun sulkia. Ja kehiä myös… Hiis vie! olet oikeassa… se on oivallista, sinun fine Champagne konjakkisi.
— Eikö totta? sanoi Bourdois ylpeänä. Näetkös, poikaseni (koulunaikaiset puheenparret johtuivat hänelle luonnollisesti mieleen), minä olen valinnut tämän pikku kapakan, sillä se on rauhallinen ja minua pidetään täällä hyvänä. Kahvini on siivilän kautta keitettyä minua varten; ja tätä konjakkia tarjotaan vain minulle… Muutoin syön aamiaiseni Lavenne'lla… tiedätkös, hyvä paikka, likellä asemaa.
— Kyllä tunnen, sanoi Gitrac. Mutta sanoppas, mitä sinä teet, itse?
— Olen ollut virkamiehenä… valtion tehdaslaitoksissa, tupakan alalla, niinkuin sanotaan. Menestyinpä aika hyvin, sillä kolmenkymmenenviiden vuoden vanhana olin jo tarkastajana Mans'issa. Ja sitte sain perinnön… hyvän perinnön enoni jälkeen, joka oli toiminut hyvällä menestyksellä liikealalla. Silloin tietysti otin eron virasta ja asetuin asumaan Parisiin. Parisi, näetkös, on ainoa paikka, jossa voi eläkkeensä nauttia.
— Etkö siis hommaa mitään, suorastaan mitään?
— Sanoinhan, että olen vetäytynyt pois kaikista toimista… Minulla on yhdeksäntuhatta francs'ia korkoja, joka on johtajan palkka… Lisäksi yksinkertaiset tavat. Minkäs vuoksi sitten olisin rasittautunut kuudenkymmenen ikään? Saadakseni kolmen tuhannen lisätulot, joita en tietäisi mihin panna? Tahdoin pikemmin nauttia vapaudestani. Vaan, älä luule, hurjasti minä en elä! Lueskelen, kävelen, käyn teattereissa, näyttelyissä. Seuraan aikaani. Iltasin, päivällisen syötyäni, tapaan Lavenne'lla muutamia vanhoja ystäviä, hauskoja miehiä… Siinä elämä kuluu, näet sen, ja kuluu liika sukkelaan vain!
— Kukas pitää huolta kodistasi?
— Minulla on tyttö kotiseudultani… Philomène… joka hoitaa minua hyvin. Asun parin askeleen päässä täältä, Montparnasse-kadun varrella… Sievä huoneusto.
— Olet viisas mies, sanoi Gitrac, hyväksyvästi, tilaten toisen lasin fine champagne'a. Onhan yhdeksäntuhatta francs'ia aika hyvä tulo! Hävitön kapitalisti! Senkin hävytön porvari!
Hän taputti Bourdois'ta ystävällisesti vasemmalle reidelle, joka pingotti valkoisia housuja. Katsoen sitte häntä silmästä silmään, sanoi hän:
— Entäs, suoraan puhuen, mitäs naikkosten suhteen teet?
Bourdois ei kestänyt toverinsa irstasta katsetta. Hän oli luonnostaan häveliäs ja hänen häveliäisyytensä oli jotensakin epäjohdonmukainen: häveliäisyyttä vanhanpiian, joka ei paheksu ilveilevää puhetta, kunhan vain ei ole kysymys hänestä itsestään.
— Naiset!… Hyvänen aika! Yhtä maata kaikki. Ei enempää eikä vähempää.
— Etpä saa minua uskomaan, intti Gitrac, ettei sinun aviottomassa elämässäsi olisi hametta mukana… Entäs Philomène?
Bourdois loi toveriinsa rehelliset siniset silmänsä:
— Philomène? Hän on viidenkymmenen kolmen vuoden vanha!… Ei… vakuutan sinulle… ei mitään semmoista. Yhtä maata kaikki minulle, sen sanon.
Sulkamatkustaja nyrpisti ylenkatseellisesti suutaan. Bourdois tunsi tarvetta puolustautua.
— Ajattelin kyllä naida ennen muinoin, ollessani ensi vuotta Mans'issa. Tutustuin siellä erääseen tyttöön, joka minua miellytti. Ei hän ollut varakas eikä liioin kauniskaan… mutta hän miellytti minua kuitenkin. Kaikki näytti käyvän toivomusten mukaan, kun huomasin hänen ottavan minut vastoin tahtoaan, vanhempainsa mieliksi… Hän rakasti erästä nuorta miestä, joka palveli välillisten verojen virastossa. Hän oli oikein kelpo tyttö… Ei olisi koskaan miestään pettänyt. Mutta ymmärräthän, mielestäni oli sittenkin parempi… Siis, niinkuin näet… Olen jäänyt poikamieheksi.
Hän pysähtyi. Gitrac katseli häntä edelleen tarkkaavasti. Hän ei näyttänyt enään yhtä ilkeältä kuin äsken, kuin Bourdois hänelle sanoi: "Yhtä maata kaikki minulle…" Bourdois huomasi, että tuo laiha elostelija luki hänestä, kuin avoimesta kirjasta, hänen yksinäisyytensä salaisuuden: hänen sydämensä hellyyden ja vastustamattoman arkuuden, joka hänet lannisti naisten seurassa, pelkän henkisen arkuuden, jota ei mikään ruumiillinen heikkous hallinnut. Niin, Gitrac arvasi sen ja se näkyi siitä vilpittömästä säälin katseesta, jolla hän silmäili toveriaan. Bourdois'han teki tämä tukalan vaikutuksen. Ikäänkuin vastaukseksi tarkempiin kysymyksiin tästä tuskallisesta aineesta, tokaisi hän seuraavat sanat:
— Sen sijaan sinä, poikaseni, et näy halveksivan hienohelmoja.
— Eikös hän ole sievä tyttö, vai? kysyi Gitrac hilpeästi. Ja hauska hän on!… Kaikki häntä huvittaa. Sitte hän on ainakin tuore, maukas. Ei ole pidelty.
— Uskon sinua! sanoi Bourdois. Siinä iässä se jo olisi ihmeellistä.
Joka tapauksessa hän on vähän liian nuori.
Hän väritti vähäisellä moitteella viimeiset sanansa; mutta hänen äskeinen siveellinen paheksumisensa ei tärisyttänyt häntä enää, tavannut kun hän oli tuossa irstailijassa vanhan koulukumppaninsa, Louis Gitrac'in, Joka oli aika vekkuli ja elostelija jo koulusta pitäen, mutta silti ylimalkaan kelpo poika.
Gitrac purskahti nauruun:
— Vähän liian nuori! Mutta hänhän, veli hyvä, on seitsemäntoista vanha! Laki ei ole kuin kolmetoista Ranskan nuorien ompelijattarien rakkausasioissa. Seitsemäntoista vuotta Parisissa ja muotiliikkeessä: se lasketaan kaksin kerroin, tiedätkös sen? Niin juuri. Koko joukko kolmenkymmenen viiden vuoden vanhoja maalaisia on varmaan paljon viattomampia, kun tuo pikku Zon oli, kun hänet tapasin viime viikolla hänen emäntänsä luona Cherche Midi kadun varrella.
— Viime viikolla! Ja nyt teillä jo on vakavat yhtymykset!
— Jo hitossa! Poikaseni, minä lähden ylihuomenna Brüsseliin syksynuutuuksia kaupittelemaan. Brüsselistä puikahdan Berliniin, Berlinistä Wieniin ja Buda-Pestiin; takaisin tulen vasta syyskuun alussa… Siinä minun elämäni… Ymmärrät siis, ettei minulla ole minuttiakaan hukattavana. Viime torstaina tämä nuori Thérèse avasi minulle oven emäntänsä luona; hän minua miellytti, pidätin häntä, sanoin hänelle pari kolme joutavaa sanaa. Näin, että se huvitti häntä. Tulin seuraavana päivänä jälleen; sain tilaisuuden antaa hänelle pikku lahjan, kahdenkymmenen francs'in sormuksen, ja sanoin odottavani häntä heidän neulomonsa ovella saman päivän iltana. Hän vastasi: "Ei vain Cherche Midin kadulla, muitten tähden. Barouillère kadun kulmassa .. puoli seitsemään mennessä. — Hyvä on!" Tavattiin määrätyllä ajalla: otan häntä ensin käsivarresta, suutelen hiuksia. Pyydän yhtymystä. Kieltäytyy… tahtoisi mieluummin ajella ulos kaupungista, mennä teatteriin j.n.e. Minä tunnustan sinulle, kaikki nuo väliasemat minua kiusaavat: tahdon päästä suoraa päätä määrääni. Vastasin siis, että suureksi mielipahakseni niillä ehdoilla en voinut tavata häntä enää, sillä minulla ei ollut käytettävänäni minuttiakaan, paitsi iltaa ja yötä, ja että lähden pois Ranskasta puoleksitoista kuukaudeksi. Hän vähän pahastuu, murjottaa, kaikki näyttää rikkoutuneen… Vaan kun hän huomaa päätökseni ja minun aikovan mennä, muuttaa hän mielensä, määrää minulle yhtymyksen tänne kello kolmeksi, lisäten, että koettaa päästä vapaaksi iltasella, mutta ettei voi sitä sanoa ennenkuin jälkeen puolisen. Ja nyt… Näithän hänet, vai? Hän on täydessä höyryssä: hän itse niin toimitti, että syödään päivällistä yhdessä tänä iltana ja että hän muka on oleva yötä Asnières'ssa kälynsä luona.
Bourdois kuunteli tätä kertomusta tarkkuudella ja hartaudella, johon liittyi uteliaisuutta ja aran vanhan pojan hyvätuulisuutta, toisen riihottomuuden herättämää, sekä vilpitöntä kiihtymystä menettelystä, jota hänen rehellinen mielensä ja siveellinen kasvatuksensa piti vääränä, Hän kaipasi tarkempaa selvitystä.
— Yötä Asnières'ssa. — Päivällisen jälkeen sinä siis saatat hänet hänen kälynsä luo?
Gitrac räjähti nauruun.
— Kuinka, intti Bourdois, lupasiko hän olla kanssasi aamuun asti?
— Ei hän minulle mitään luvannut, senkin hölmö sinä, enkä minä mitään pyytänyt. Mutta voithan kuvitella, että päivällisen jälkeen Champs-Elysées'lla, shamppanjaa juotuamme?… Mistä sinä olet kotosin, hä? ja mitä elämää sinä sitte Parisissa vietät? Luulisi, että olet vasta maalta tullut!
Bourdois ei vastannut mitään. Hän tunsi päätään kuumentavan; hän otti pois olkipyörylänsä päästään ja pani sen tyhjälle tuolille. Varjo alkoi jo laajeta, puoli bulevardia oli sen peitossa ja muutama kävelijä uskalsi jo lähteä liikkeelle. Raukea tuulenhenki liekutti telttakatoksen hetaleita.
— Alkaa olla parempi, sanoi Bourdois.
— Niin! Tuolla jo on muutamia pilvenhattaroita, vastasi Gitrac.
Huomenna saisi hyvinkin sataa.
— Ei se haittaisi!
Pitkän aikaa olivat toverukset vaiti ja katselivat, kuinka tämä rauhallinen Parisin soppi vähitellen vilkastui; Gitrac veti taskustaan esille kuperan, hopeaisen, jotensakin aistikkailla uudenaikaisilla koristeilla varustetun paperossikotelon ja ojensi sen avattuna Bourdois'lle, joka kieltäytyi; itse sytytti hän savukkeen.
Bourdois jatkoi:
— Ja kun olet lähtenyt Brüsseliin?
— Niin mitä?
— Niin mitä se pikku tyttö… minne sen panet?
— En pane minnekään. Hän palaa takaisin neulomoonsa, kuin ennenkin. Jos hän minua miellyttää ja jos hänelle sopii, niin tapaamme toisemme jälleen syyskuussa. Mutta voipa hyvinkin lyödä vetoa, ettei hän välitä siitä enemmän kuin minäkään ja että hän syyskuuhun mennessä jo on hankkinut seuraajan… seuraajia.
— Ihanko luulet?
— Vielä kerta, mistä olet kotoisin, hyvä toveri parka? Siveyden enkeleitäkö sitte olivat Mans'in tyttösi? Panenpa vaikka mitä, että ei meidän etelän tytöt vähääkään tavoittele hyveen hintaa. Minä tunnen, käsitäthän sen, hyvin vähän tätä pikku Thérèse'â… (Zon, se on Thérèse). Hänen isänsä on kirjanpitäjä, äiti käy huoneita siivoamassa; itse on hän seitsemäntoista ikäinen ja on ollut muotineulomossa neljäntoista vanhasta! Kun on semmoiset hiukset ja on niin nätti naamaltaan, niin luuletko sinä, ettei hän olisi koskaan ennen kuullut sitä, mitä minä hänelle viime viikolla haastelin ja että hän olisi minua odottanut vastatakseen: jaa? Ka, oletpa sinä yksinkertainen! Sinulla siis ei ole vähintäkään käsitystä siitä, mitä ompelu- tahi muotiliike Parisissa on? Jo ne keskustelut, jotka siellä pidetään, ovat pahemmat, kuin meidän lyseopuhelumme Limoges'ssa! Niin, niin, pahemmat; paljoa siveettömämmät. Ensiksikin sen tähden, että naiset ovat riettaampia kuin miehet, ja sitte sen tähden, että joukossa on aina kokeneita, jotka kertovat kokemuksiaan; lyseossa ollessamme taas, olimme me ylipäänsä suhteellisesti vain nulikoita, teoriaan ainoastaan perehtyneitä… Jopa minäkin… Lörpöttelin vain!… Ajattelehan sitte sitä kasvatusta, jonka kolmentoista vanha tyttö-letukka saa täällä… Zon kyllä voisi opettaa sinuakin, poikaseni, vaikka tuommoinen tuossa oletkin!
— Se on kamalata, mutisi Bourdois.
Vihastuen lisäsi hän sitte:
— Joka tapauksessa on kai rehellisiäkin noiden pikkasten joukossa. On kai niitä, jotka naimisiinkin joutuvat… joutuvat naimisiin rakastajansa kanssa, luonnollisesti… mutta ainakin joutuvat naimisiin ja tulevat kunnon naisiksi… Vaan sinä, sinä et nai tuota Thérèseâ. Ja sitte, olipa seurapiiri kuinka turmiollinen tahansa, niin he pysyvät aina järkevinâ johonkin hetkeen saakka, johonkin kohtaukseen asti, joka tarjoo enemmän kiusausta. Kuka sinulle sanoo, että sinä olet ensimäinen… tuolle nuorelle tytölle?
— Se otaksuminen ei olisi minulle ollenkaan vastenmielinen.
Bourdois oli hetken hämillään niin suuresta ruokottomuudesta. Hän sanoi
Gitrac'ille, joka hymyili:
— Tiedätkös, minun mielestäni sinä otat päällesi suuren edesvastuun.
— Sinuapa on koko virkamies, koko tarkastaja! vastasi Gitrac. "Minä otan päälleni suuren edesvastuun". Sinä varmaan kirjoitit siihen tapaan virastossasi.
— Olinpa tarkastaja taikka en, sanoi Bourdois närkästyneenä, mutta arvelen, että jos saattaa seitsentoista vuotiaan tyttösen tekemään ensimäisen harha-askeleen ja sitte itse matkustaa Brüsseliin, välittämättä hänestä sen enempää kuin sikarin pätkästä, niin se… niin se… (hän etsi sanaa, ei uskaltanut lausua sitä, jonka löysi, ja sanoi, paremman puutteesta:) se ei ole uljasta.
— Sano, että se on inhottavaa, häh! yllytti Gitrac, kadottamatta hyvää tuultaan.
— No niin juuri… sitte! Se on inhottavaa! Mutta Bourdois katui kohta sanaansa, peläten, että oli ollut loukkaava.
— Minäpä sanon sinulle, vastasi toinen kylmäverisesti ja kaataen itselleen kolmannen lasin konjakkia, minäpä sanon sinulle, että joskin Zon tekee minun kanssani sen, minkä sinä kutsut ensimäiseksi harha-askeleeksi, niin teenpä hänelle sensijaan palveluksen. Niin juuri, palveluksen, mokomakin tarkastaja! Sillä tuon ensimäisen harha-askeleen, sen hän joskus tekee varmaan; sitä hän ei jätä tekemättä… Sen näkee, sen tuntee, kun on, niinkuin minulla, kokemusta noista pikkasista, ja minulla sitä on, sillä olen nähnyt niitä tusinoittain, ymmärräthän sen, siitä saakka kuin muotiasioissa matkustan! Ja kenen kanssa hän sen harha-askeleen tekee? Jonkun poikahylyn kanssa, joka lahjoittaa hänelle lapsen ensi yhtymältä eikä silti häntä nai: kansanlapset ovat sata kertaa tylympiä, kunnottomimpia, itsekkäämpiä, kuin me… Jonkun Montparnasselaisen parittajan kanssa, joka viettelee hänet hienoilla tavoillaan ja sitte, kun on saanut paulan hänen kaulaansa, pakottaa hänet ansaitsemaan elatuksensa, hänen elatuksensa, toisella lailla kuin kankaita kurttaamalla ja hattuja kantelemalla! Jonkun hänelle joka suhteessa alhaisemman kanssa, ja siinä se kamala näille pikkasille on, jotka ovat paljoa älykkäämmät, paljoa hienommat, kuin heidän ympäristönsä miehet. Kuvittelehan Zon naimisissa: hänellä tulisi olemaan sama tunne, kuin olisi sinulla, jos naisit Philomène'si. En uskosi hänen voivan puolta vuottakaan elää, kuin jo tuntisi sietämättömäksi jonkun kipsivalajan tahi yleisen muonavaraston asiamiehen raakuuden ja se on enin, mitä siviliavioliittosopimus voisi hänelle tarjota, senkin vielä onnenkaupalla! Hänellä on siis jäljellä, väärää tietä kulkiessa ja vähemmin suotuisissa elämänoloissa, rakastaja tahi pikemmin rakastajat… ja vihdoin viimein jalkakäytävä ja sairaala. Kun sen sijaan, näetsen, Jules, hyvin arvaat, etten minä kohtele noita heilakoita, kuin mikäkin koirankuonolainen. Minä olen suora heidän kanssaan; en rakenna heille tuulentupia. En sano naivani heitä; vieläpä annan heidän tietää, ettei ole kysymys mistään lemmenliitosta. (He siitä muuten välittävät viis; heillä kun on koko elämä edessään, niin eivät lainkaan tahdo sitoutua. Ne ovat vain niiden emännät, jotka vaativat takuuta uskollisuudesta; paha juttu muuten nuo emännät!) Zon, esimerkiksi, tietää varsin hyvin, että on kysymys vain ihan tilapäisestä lemmestä: mutta minä olen ilmaissut hänelle ensiksikin, etten ole mikään tyly enkä itsekäs mies, joka panisin hänet tukalaan asemaan, ja sitte, että hän voi luottaa minun suositteluuni joka suhteessa.
— Mitä sinä tarkoitat suosittelullasi?
— Näet, sitä, että olen hyödyllinen näille lapsukaisille. Olenhan tekemisissä Europan kaikkien suurten muotiliikkeiden kanssa: minun puoleeni käännytään Pietarista, Wienistä, Roomasta pyynnöillä toimittaa eteviä Parisittaria, nuoria tyttöjä, joilla on sekä aistia että kätevyyttä. Sillä lailla olen sijoittanut useita pikku ystävättäriäni, jotka ovat minulle siitä kovin kiitolliset, sen vakuutan sinulle… Kun heidät tapaan ulkomaalla, niin ottavat he minut vastaan avosylin, siten he kiitollisuuttaan osottavat… Sitte minä olen naisille antelias… Niin, se on periaatteeni. Ei ole kuin yksi asia elämässä, joka minua huvittaa: naiset! Kahdenkymmenen francs'in tuloilla päivässä eläisin tyytyväisenä. Mitä siitä yli jää, sen annan naisille. Laskematta. Kaikki työansioni menee siihen, ja on vuosia, jolloin se on koko suuri, vanha tarkastajani… Vakuutan sinulle, että omatuntoni on ihan rauhassa. Enkä minä lainkaan pidä itseäni inhottavana, vaan salli minun sanoa sinulle, että olen mielestäni hyvinkin hieno, paljoa hienompi, kuin koko joukko siveydellään pöyhkeileviä ukkoja. Minun siveysoppini on laadultaan käytännöllinen, uudenaikainen, joka ottaa huomioon tosiolot eikä liitele pilvissä. Korvaukseksi huvista, joka minulle suodaan, annan minä tinkimättä rahani ja palvelukseni. Ja sitte enpä suinkaan ole mikään nilviäinen: minä elän ja nautin elämästä. Naiset, naiset, Bourdois! Usko minua: kaikki muut huvit ovat vain ajan viettoa niiden välillä. Vaan naisessa, kuinka paljon aavistamatonta, vaihtelevaa… hetkellistä unhotusta… jälleen näkemisen hurmausta… tänään seikkailu Brüsselissä, viikon perästä joku naurettava mustasukkaisuuden kohtaus Berlinissä, kahden perästä intohimoinen rakkaus Buda-Pestissä. Sese, veliseni, on elämää, se.
Laulunsa lopetettuaan sytytti hän näyttelijän liikkeellä savukkeen.
Bourdois ihmetteli toverinsa kielevyyttä. Ja hän murahti:
— Senkin Gitrac!… Mikä suupaltti!… Olitpa oikeassa, kun aioit mennä teatterin palvelukseen.
— Ei, sanoi Gitrac, teatteri ei minua ole koskaan vakavasti puoleensa vetänyt. Asianajaja pikemmin,… tahi sanomalehtimies. Vaan mitä joutavia! Minä en kadu vähääkään.
— Sen uskon, sanoi Bourdois.
Sillä aikaa kun hänen toverinsa ääneti tupakoi, mietti hän. Kuten kaikki ujot harvasanaiset ihmiset, oli hän kovin vaivattu kiihkeästä, todisteita ja kuvia uhkuvasta puheesta. Gitrac'in teoria koski hänen vaistiinsa, loukkasi hänen siveyskäsitteitään, mutta kiihdytti voittoisasti hänen järkeänsä. "Suoraan sanoen, pojan puheessa on paljon totta", ajatteli hän… Ja sitte koko se keskosiksi jääneiden himojen, aina toteutumattomain, hämäräin rakkauden unelmain ja kainouden taltuttamain toiveiden pohjasakka, joka kasaantuneena tavallisesti niin rauhallisesti lepäsi hänen sisässään, kaikki se oli kauppamatkustajan puheesta liikahtanut paikaltaan, noussut pinnalle, alkanut hänessä kuohua. Hehkuvin silmin kysyi hän:
— Oletko tuntenut paljonkin noita tyttösiä?
— Paljon, vastasi Gitrac levollisesti.
— Yhtäkö kauniitakin, kuin tämä?
— Paljon kauniimpiakin; Zonilla ei ole kuin vaaleat hiuksensa ja siroutensa.
— Yhtäkö nuoriakin?
Gitrac hymyili. Hän huomasi, kuinka tämä keskustelu hämmästytti Bourdois'ta, ja se häntä huvitti. Häntä vieläkin enemmän kiusatakseen sanoi hän pirullisen ilkeällä ilolla tuolle puoleksi sammuneelle pyhimykselle:
— Näetkös, veli hyvä, minä en ole luotu ylen kypsyneitä varten. Rakastan tuoreutta ennen kaikkia. Rakkaus, nuoruus, kevät, kaikki tuo sopii yhteen. Eläkööt ruusunnuput!
— Mutta, väitti Bourdois ujosti vastaan, sinä ja minä alamme jo, niinkuin minusta näyttää, olla vähän niinkuin keväästä edellä.
Gitrac teki pikaisen, hiukan kiihtyneen liikkeen, ikäänkuin karkoittaakseen tungettelevaa kärpästä:
— Minäpä puhun naisista… Hienona, eloisana ja kukkarolla varustettuna on mies aina nuori.
Tietämättä oikeastaan miksi, huvitti tuo väite vanhaa tarkastajaa. Ylipäänsä tämä keskustelu häntä viehätti ja nyt hän jo antoi sen vetää itsensä mukaansa, kuin tekopyhä, joka on avannut rivon kirjan ja, lyhyen sisällisen taistelun jälkeen, taipuu ja lukee ahnaasti.
— Luuletko siis, uteli hän, että Zon rakastaa sinua… itsesi tähden… eikä rahasi tahi sen paikan tähden, jonka voit hänelle hankkia.
— Zon välittää viis rahasta tahi paikasta!… Muuten en ollenkaan väitä, että hän minua ihailee… että se olisi suurta tunnetta… Jos sitä olisin uskonut, niin olisin kauan sitte matkustanut Brüsseliin… Mutta että häntä miellytän, se on varma. Näitkös hänen suutelevan minua taannoin? Luulin, ettei hän koskaan päästäisi irti minua. Ja kun syödään päivällistä kahden kesken tänään, niin, kolmannen shamppanja lasin jälkeen… luuletko, poikaseni, että se olen minä, joka teen ensi askeleen? Kyllä minä jo heidät tunnen!
Bourdois murahti:
— Se on ihmeellistä!
— Etkös olisi koskaan sitä uskonut?
— Meidän ikäisiämme, saakeli soikoon, olisin luullut noiden tyttöjen pitävän vähän jo niinkuin isinään.
— Oletpa sinä hermostuttava, kun aina puhut meidän iästämme! Neljäkymmentä viisi, neljäkymmentä kuusi vuotta, se, näetsen, ei ole vielä vanhuutta se!
— Eikä se ole nuoruuttakaan.
— Epäiletkö sanojani?
Bourdois teki liikkeen ikäänkuin heikosti puolustautuen, heikosti vastustaen.
— No! Tunnusta: pidätkö minua siis pelkkänä lavertelijana vain?
— Enpä, en.
— Kyllä, kyllä! Kuules sinä epäuskoinen! Mitä teet tänä iltana?
— Enpä mitään… tahi… samaa kuin tavallisesti… syön päivällistä
Lavennen luona ja pelaan biljardia kymmeneen asti.
— Etkö ole kutsuttu päivällisille, etkä ole kiinni missään päivällisen jälkeen?
— En.
— No, minä kutsun sinut sitte. Tule syömään päivällistä
Champs-Elysées'lle, kello kahdeksan, Zonin ja minun seurassani.
Bourdois punastui kuin nuori tyttö.
— Minähän häiritsen teitä.
— Et ollenkaan. Minulle se on hyvin hauskaa ja tytölle myös, siitä olen varma. Hän ja minä emme tunne toisiamme lainkaan ja ensimäinen yhdessäolo kahden kesken on aina hieman ikävä. Sinä olet iloinen ja hyvä seurakumppani. Tulet miellyttämään Zonia hyvin, siitä olen vakuutettu. Ja sitte… saat nähdä, harjotella, niinkuin sanotaan. Ole huoleti… me tulemme olemaan hyvin siivot, minä osaan kyllä käyttäytyä. Syödessä syödään. Mutta siinähän saat verekseltä tarkastaa nuorta parisilaista ompelijatarta… ja ehkä se antaa sinulle rohkeutta… etkä sitte enää pidä itseäsi vanhana ukkorähjänä. No niin, se on siis päätetty? Joutuun siis anna minulle myöntyvä vastaus, sillä minulla on vielä koko lailla juoksemista… ja nuo helkkarin hevoset eivät malta odottaa. Hän nousi ja tahtoi kutsua tarjoilijaa. Bourdois pidätti häntä kädestä.
— Älähän nyt. Täällä olet minun vieraani.
— Olkoon menneeksi! Siis kello kahdeksan Laurent'illa, eikö niin?
Kysyt herra Gitrac'in huonetta.
— Hyvä on, sanoi Bourdois, puristaen sydämmellisesti ystävänsä kättä. Voit luottaa minuun. Olen kovin hyvilläni, että sinut tapasin ja saan viettää tämän illan seurassasi.
Hän saattoi Gitrac'in konevaunuun, jota ihaellen tarkasti.
— Onko tämä vaunu sinun?
— Ei. Minä tämän vain aina vuokraan päivittäin Parisissa ollessani.
Täällä on esiintymistapa vakavuuden vuoksi erikoisen välttämätön.
Lontoossa päinvastoin siitä olisi haittaa. Maassa maan tavalla.
— Niin! murahti Bourdois, puristaen toverinsa kättä. Eipä sinua tarvitse sääliä.
Ja hän huoahti, ajatellessaan tätä matkojen ja rakkausjuttujen elämää, joka oli aivan toisenlainen, kuin hänen omansa.
Gitrac mainitsi kuljettajalle De la-Paix kadun varrella olevan muotiliikkeen tunnetun nimen ja astui vaunuunsa.
Lähtiessään huusi hän Bourdois'lle joka seisoi jalkakäytävällä:
— Hännystakissa ja valkoinen huivi kaulassa, luonnollisesti.