Nukki: Novelli

by Marcel Prévost

III.

Villebonin vanhan hovin paikalla, joka ennen kuului Maine'n herttualle, sitte Penthiévre'lle, sitte Lamballe'lle, kohoaa nykyään ulkoravintola, joka on varustettu hyvin avaroilla, hyvin erimuotoisilla huonerakennuksilla, jotka sen tekevät kylän näköiseksi, ja johon muutamia vuosia sitte on liittynyt iso hakatusta kivestä ja tiilistä tehty huvila, jossa voi saada asunnon. "Ermitage" on Bellevue'n ja Meudonin ympäristöllä huvittelevain tavallinen pysähdyspaikka ja myöskin kesäasunto muutamille yksinäisyyteen ihastuneille filosofeille ja varoville rakastaville pariskunnille. Paikka olisi hurmaava ilman tuota ihmisliiallisuuden näköä, jota suuret kaupungit, niin sanoakseni, säteilemällä heittävät ympärilleen, ja joka ilmenee kulutetuissa nurmikoissa, sunnuntaiyleisön häviämättömissä jätteissä, ihmisten ja hevosten, rattaiden ja konevaunujen nostamassa pölyssä.

Mutta kun kevät on kukkeimmillaan taikkapa heinäkuussakin, kun sade on viljavasti huuhdellut puitten lehviä, huvimajojen rautalaitteita, rakennusten kattoja ja sivuja; kun se äkkiä on tehnyt lopun matkailijatulvasta ja verestänyt kellastuneen ja tallatun nurmen, — silloin Ermitage on nimensä ansainnut [Ermitage merkitsee erakon asunto. Suomentaja.] ja voi, jos ken pystyy mielikuvitustaan aisoissa pitämään, saada uneksimaan, että Parisi on hyvin etäällä, että loppumattomat metsät tätä teennäistä kylää ympäröivät, kauniit, synkät ja hiljaiset pyökki-, koivu- ja tammimetsät.

Semmoinen aurinkoinen ja kuitenkin vielä vilpoinen päivä, jolloin ilma on kuulakka ja raitis, vehreys korea ja kirkas, oli se päivä, jona huvilan eräässä soikeassa huoneessa kahdelle hengelle katettu, ruusuilla ja neilikoilla kaunistettu pöytä noin puolen päivän aikaan odotti aterioitsijoita, joiden tulo jo edellisenä päivänä oli ilmoitettu. Bourdois, joka pelkäsi yllätyksiä ja myöskin halusi, niin paljon kuin mahdollista, pitää onneansa syrjässä uteliaiden katseilta ja häiritseviltä kohtauksilta, oli todellakin pitänyt tarpeellisena käydä edellisenä päivänä paikkoja tarkastelemassa. Silloin oli aamupäivällä jälleen sadellut; ukkospilviä harhaeli paikoittain taivaalla; puut olivat märät. Ravintolan räystäistä valui vettä; huvimajain lehdet värisivät alakuloisesti. Nähdessään entisen tarkastajan epävarmuuden oli isäntä esittänyt, että pöytä katettaisiin huvilaan. "Meillä on hyvin siistejä pieniä huoneita… Voi panna uunin lämpiämään. On tapahtunut, että vieraat, jotka ovat tulleet tänne ainoastaan aamiaista syömään, sitte ovat viipyneet täällä parikin päivää." Bourdois oli tuntenut sydäntään kutistavan… Viipyä… kahdenkesken täällä… viipyä enemmän kuin päivän Nukin kanssa! Hän oli antanut näyttää itselleen asunnot, jotka enimmäkseen vielä olivat vapaat. Niistä hän oli valinnut yhden, johon kuului kaksi huonetta: toinen, joka oli nurkkahuone, antoi leveän oviakkunan kautta metsään päin ja oli muodostettu saliksi vaalean sinivihreillä tapeteilla, hauskoilla bambuhuonekaluilla ja seinillä riippuvilla piirroskuvilla: toisessa taas, joka oli vaatimattomampi, synkempi, oli ranki-vuode. Bourdois loi sinne vain pikaisen silmäyksen, sillä isäntä teki hänet araksi.

Hän sanoi välinpitämättömästi:

— Annatte meille aamiaisen salissa. Ja kamarin jätätte myöskin käytettäväkseni.

— Niin… sanoi isäntä. Siltä varalta, että "rouva" tahtoisi hetkisen levätä.

"Niin juuri" ajatteli Bourdois… "Huomenna voi olla helle ja Nukki voi olla väsynyt… Sanon hänelle niin, kun tulee puhe kamarista…"

Ruoan tilaus vaati sitte ajatuksen vaivoja. Tietysti shamppanjaboolia koko ajan. Tuoretta meriäyriäistä, pieniä turnedoo-biffejä tryffelisienien kanssa… paistettuja perunoita, paistettua nuorta kananpoikaa vihannesten kanssa, jäätelöä ja mansikoita… Semmoinen oli tulos isännän ja vieraan yhteistyöstä.

— Ja jos huomenna sattuisi olemaan näin kostea ilma, niin antakaa vain pikkusen lämmittää huonetta kuivemmaksi.

— Herra saa olla ihan huoleti. Ilmapuntari nousee. Huomenna on ihana ilma.

Ennustus toteutuikin. Muutama tunti auringon paistetta seuraavana aamuna riitti palauttamaan puille niiden kesäisen asun. Edellisen päivän sadekuuroista ja sitä edellisen ukkosesta oli jäljellä vain suloinen, raitis ilma, kun isäntä, muutamia minutteja ennen kahtatoista päivällä, tuli katsastamaan aamiaisen järjestelyä, sijoitti kukkia pöydälle ja sulki puoliväliin suuren ikkunan sälekaihtimet.

Bourdois ja Nukki tulivat muuten Ermitage'een vasta yhden tienoilla. He olivat tavanneet toisensa Montparnassen asemalla kello kymmenen ja kolmenkymmenen junaan: mies, ruskeat vaatteet päällä ja panamahattu päässä, tyttö, yltä yleensä tumman siniseksi puettuna. Nukki näytti niin nuorelta, että Bourdois, itseään rohkaistakseen, sanoi: "Minullahan voi hyvin olla tytär, jonka kanssa olen huvittelemassa." Rautatiematkaa kesti vain vähän aikaa. Bellevuessä kysyi Nukki matkatoveriltaan:

— Onko teidän yhdentekevä mennä jalkasin Ermitage'een? Sinne ei ole lainkaan pitkä matka ja nyt on hyvä ilma!

Luonnollisesti Bourdois suostui. Montparnassen asemalta lähdettyään he eivät olleet vaihtaneet montaa sanaa keskenään; mutta ei vanha poika eikä nuori tyttökään tuntenut mitään tukalaa heidän yhdessäolossaan. Niinkuin heidän ensi tapaamallaankin Nukki vain hymyili suloisena ja hilpeänä. Bourdois taas eli hänelle vain uutta tunne-elämää, jommoista hän ei ollut koskaan kokenut, joka ei ollut hetkeksikään muuttunut toisellaiseksi ja joka oli siihen määrin hyvää, täysinäistä ja suloista, ettei hän muistanut koskaan, koskaan ennen tunteneensa, ei edes nuoruutensa päivinä, moista olemassaolon hetkeä, joka niin olisi ansainnut onnen nimeä, kuin tämä.

"Tämä on kuin ukkosen isku, ajatteli hän. Siitä hetkestä, kuin tämän lapsen silmät näin, olen häntä rakastanut…"

Hän ihmetteli, ettei tuntenut mitään omantunnon vaivoja: kaikki hänen periaatteensa, kaikki hänen arvostelunsa olivat Nukin siniset silmät lakaisseet pois. Hän rakasti Nukkia, niinkuin koulupoika rakastaa ensi lempensä esinettä, rakkaudella, joka voisi sanoa, puhdistaa ja raitistaa sydämen, tekee pään terveeksi, jopa joksikin ajaksi suojelee aistillisia himojakin vastaan. Nukin kanssa yhdessäolo näytti hänestä tästä lähin välttämättömältä: nähdä hänet edessään huoneen sohvalla tahi kävellä hänen rinnallaan Bellevuen puitten siimeksessä pitkin noita sammaltuneita kuninkaallisia käytäviä, missä muinoin suuren Dauphinin vaunut olivat vierineet, seurata hänen sinistä helmaansa, ohukaista nilkkaansa, pikkaraisen jalkansa keltaista kenkää, katsella hänen olkihattuansa, niskaansa, vyötäisiänsä, vartaloansa, kudotuilla käsineillä verhottuja kätösiänsä, valkoista sinijuovikasta päivänsuojaansa, häntä itseään elävänä, liikkuvana, — se häntä ihastutti, se karkoitti äärettömän kauas kaikki muut aatokset, se sai hänet elämään voimakasta nykyhetken elämää, se häneltä riisti kaiken harkitsemiskyvyn: sese täytti hänet kokonaan.

— Onpas Ermitage neljässä vuodessa muuttunut…

Iloisena, kävelystä punottaen, ihmetellen ja kuitenkin hieman pettyneenä katseli Nukki huvilaa, sen hakatusta kivestä tehtyjä seiniä, punaisia ikkunanluukkuja, kun se siinä seisoi paikalla, missä hän ennen oli kiikkunut sulhaspoikansa kanssa. "Hän oli koululainen silloin, sanoi hän, — ja nyt insinööri." Nukki ensin ihmetteli, ett'ei Bourdois ollut antanut kattaa aamiaispöytää ulos vehreän lehtikatoksen suojaan; mutta huomattuaan hänen silmissään hieman tuskallista ilmettä ja peläten, että oli häntä pahastuttanut, lausui hän hyväksyvästi:

— Teitte kuitenkin hyvin; ulkona olisi ehkä ollut vaikea olla.

Muutoin miellytti häntä kovin pieni huoneusto, kun hän sen sai nähdä. Hän keikkui kukitetun pöydän edessä ja luki ruokajärjestystä, tehden samalla huomautuksiaan: "Meriäyriäistä… tiedättekö, sitä vain minä rakastankin! Mutta siinä pitää olla kuori mukana!… Biffejä? Saatte syödä minunkin osani, sillä lihasta minä en välitä!… Mutta sen sijaan otan multasienet… Paistettua kananpoikaa! Pikkuinenko kananpoika? Miksikä se on tapettu?… Hedelmä jäätelöä… Me ostamme itsellemme neulomoon jäätelöä aseman lähellä olevalta myyjältä… Mansikoita, se on hienoa! Voinhan sekoittaa niitä shamppanjaan?" Hän heittäytyi Bourdois'n kaulaan, suuteli häntä, juoksi sitte nuuskimaan makuuhuonetta, jossa hän otti selkoa sirotusta pähkinäpuuhuonekalustosta, piirroksista seinillä ja pienistä koristekaluista. Bourdois katseli häntä. Hän tunsi vielä kaulassaan nuorien huulten tuoreuden. Se oli ensi suudelma, jonka tyttö hänelle antoi; pyytää ei hän olisi sitä häneltä uskaltanut. Häntä ihmetytti vielä se, ettei hän tuntenut mitään hämminkiä, pelkkää onnea vain.

"Minä en voi koskaan elää ilman tuota tyttöä", ajatteli hän.

Nukki avasi samassa kamarin ikkunan laskeakseen valoa sisään; varmasti, käyttäytyen kuin täydellinen rouvasihminen ainakin ja nousten varpailleen voidakseen nähdä itsensä uunin peilissä, laitteli hän sitte hiuksiansa, jotka olivat joutuneet hiukan epäkuntoon ulkoilmassa.

Bourdois ajatteli:

"Hän on hurmaava… Ja merkillisintä on, että hän viihtyy minun seurassani".

Se olikin kieltämättä tosi: Nukin täysin luonteva käytös, hänen iloisuutensa, tapansa kohdella seurakumppaniaan, kaikki todisti, että Bourdois, turpeista leukapielistään ja harmaista hiuksistaan huolimatta, ei herättänyt tytössä vähääkään vastenmielisyyttä. Korkeintaan huomasi hän silloin tällöin, että hän kävi vakavaksi, hyvin vakavaksi: haaveksi, oli kuin poikessa seurasta. Niinä hetkinä ainakin hän oli kahdeksantoista vuotensa näköinen. Mutta sitä ei kestänyt kauvan; hänen seurakumppaninsa ensi sanasta, ensi kutsusta puhkesi hänen suloinen hymynsä, lapsellisen iloinen muotonsa ilmi jälleen.

Niin pian kuin meriäyriäinen oli tuotu pöytään, kävivät he aterioitsemaan ja söivät hyvällä ruokahalulla. Siinä äyriäisen kuorta murtaessaan (se tuotiin kuorineen!) kertoi Nukki ensimäisestä käynnistään Villebonissa, noista häistä, jotka suorastaan olivat jättäneet hänen muistiinsa lähtemättömän kuvan.

— Se oli eräs serkkuni, joka vietti häitä… serkku isän puolelta… Hän silloin vielä eli, isäni; palveli vakuutusalalla. Se tyttö meni naimisiin erään herra Nadalin kanssa: ettekö tunne herra Nadalia? Hän palvelee Orléans'in rautatiellä, semmoinen lihava, parrakas. Meistä morsiusneitsyeistä hän oli hirveän ruma. Mutta Marie'ta, hänen morsiantaan, hän miellytti… Mitäs muuta tarvitsikaan, vai? Minulle oli sulhaspojaksi annettu herra Nadalin veli, joka kävi insinöörikoulua. Se taas, se oli miellyttävä, solakka; sillä oli ihan pienet viikset eikä ollut laisinkaan veljensä näköinen… Jumala! Kuinka meidän kahden oli hauska… Hän oli niin vallaton. En koskaan olisi uskonut, että melkein kahdenkymmenen vuoden vanha poika voi olla niin vallaton… vallattomampi kuin minä, joka olin viidentoista vanha… (Vieläkö shamppanjaa? Ihanhan te juotatte humalaan minut!… En minä ole tottunut…) Mentiin kiikkumaan juuri missä nyt on tämä talo. Leikittiin piilosilla metsässä: Maurice (hänen nimensä oli Maurice) kiipesi puuhun ottamaan olkihattuansa, jonka minä sinne viskasin… Hulluja oltiin, ihan… Voi, kuin täällä alkaa tulla vari…

Keskipäivän kuumuus alkoi viedä voiton metsän viileydeltä. Bourdois ja Nukki olivat käyneet pöytään nälkäisinä, kuin kaupunkilaiset aamukävelyllään maalla ainakin; Bourdois tunsi olevansa tulipunainen ja hikipisarat helmeilivät nuoren tyttösen otsalla ja kaulalla… Bourdois pyysi tarjurin tuomaan Nukille viuhkan.

Hän huiskutteli sitä, hienon maailman naisen tavoin.

— Kuinka sievä olettekaan! täytyi entisen tarkastajan saada sanotuksi.

— Ihanko, miellytän teitä?

Hän taukosi penkomasta multasieniään ja katseli Bourdois'ta suoraan silmiin, korostaen hymyään.

— Josko minua miellytätte?! huudahti hän tulisesti. Olette ihastuttava. Miksikä sitä minulta kysytte?

— Sillä on hetkiä, jolloin epäilen sitä… Eihän sitä voi olla kaikille mieleen?

"Nähtävästi, ajatteli Bourdois, käyttäydyn hänen mielestään liian kylmästi häntä kohtaan. Ja toden perään, minähän istun kuin isä hänen rinnallaan… Gitrac olisi minun sijassani jo mennyt pitemmälle…"

Hän teki päätöksen.

Kun tarjuri on ottanut pois katteet ja menee paistia hakemaan, silloin suutelen Nukkia.

Tämä päätös pahastutti häntä vähän: hänestä näytti, että hän turmeli ennen aikojaan jotakin kaunista, haaskasi varman onnen.

"Vaikka… mutta pitää, pitää…"

Heti kun he olivat jääneet yksin, siirsi hän tuolinsa likemmäksi Nukin tuolia ja tarttui häntä molemmista käsistä. Tämä salli tehdä sen… näytti odottavan sitä vakavana. Bourdois kosketti suullaan pikku kätösiä; neulanjälkineen sormissa olivat ne, niinkuin Faustissa Margaretan kädet, hiukan vailla hoitoa. "Minä vien hänet Rouva Lamirault'in luo", ajatteli hän niitä suudellessaan. Häntä vaivasi ylenmääräinen arkuus, todellinen ahdistus; tunne, jota hän otaksui olevan Nukissa, levisi, niin sanoakseni, häneen itseensä; hän tunsi mielessään ukkorähjälle itsensä antautuvan nuoren ja kauniin tytön häpeää. Kuitenkin rohkeni hän painaa viiksensä aina vain taipuvaisen, aina vakavan pikku tytön poskia ja ruskeita hiuskiharoita vastaan. Hän teki sen kuin hartauden toimituksen, eikä se tuottanut hänelle mitään huvia, ei enemmän kuin se vakava suudelma, jonka Nukki painoi hänen poskelleen, kun hän poistui istuutuakseen tuolilleen. Kaikki tämä oli tapahtunut äänettömästi. Tarjuri, joka tuli huoneeseen, tuoden kananpojanpaistia, näkyi palauttavan heille puhekyvyn ja iloisuuden… Haihduttaakseen alakuloisuuden, kirpeyden tunteen, joka alkoi häntä vallata, kaatoi Bourdois itselleen pelkkää shamppanjaa; siihen asti oli hän sitä juonut vedellä sekoitettuna.

"No, mikäs minun mielessäni nyt liikkuu? ajatteli hän. Mikä minua kiusaa? Minä rakastan tuota pikkusta; minua huvittaa suudella häntä eikä se näy häntäkään ikävystyttävän. Vaan… me tunnemme toisiamme liian vähän ja on hankalata toimia liian sukkelaan…" Se, mikä hänelle olisi ollut mieluisinta sillä hetkellä, olisi ollut ottaa tyttö polvilleen, keinutella häntä kuin nukkia, lasta, milteipä pyytää häneltä anteeksi kuiskaamalla korvaan: "Minä olen ryppyinen, vatsakas ukkorähjä, mutta rakastan teitä kovin. Koettakaa rakastaa minua; tulen olemaan niin onnellinen ja olen rakastava teitä paljon!…" Sitä hän olisi tahtonut. Mutta sen sijaan näytti, kuin olisi pitänyt antaa tapahtumille vauhtia, rientää suoraa päätä maaliin… Semmoinen oli Gitrac'in ja Thérèsen mielipide ja tuntuipa hänestä kuin se olisi ollut Nukinkin mielipide. Nukki nähtävästi ihmetteli hänen malttiaan. "Hän välittää minusta viis, hänkin." Niin monasti oli hän lukenut naisten silmistä halveksivaa, miltei vihamielistä ivaa voittamattoman arkuutensa tähden.

"Kas niin, kas niin! sanoi hän tyhjentäessään shamppanjalasiaan… Pois naivisuus! Tämä lapsi on ihan samallainen kuin Thérèse ja muut sen semmoiset… turmeltuneempi, pahempi kuin koulupoika. Olisinpa liian tyhmä…"

Rohkaistakseen mielensä alkoi hän puhella siitä, mitä siinä neulomossa tehtiin, jossa Nukki työskenteli.

— Eikös heillä kaikilla ole joku miestuttava, vai?

— Kyllä, varmaan! sanoi Nukki ajattelematta. Ensiksikin, ymmärrättehän, ne, joilla ei ole kotia… Ei ne tule toimeen sillä, minkä ansaitsevat. Vaikkapa söisivätkin aamiaista seitsemälläkymmenellä viidellä ja päivällistä kahdeksallakymmenellä centimes'illà, niin ei siinä paljoa jää vaatteisiin, lämpöön, pesuun, valoon, asuntoon… Ja sitte olla aina yksin kamarissaan, ikävää se on kovin… Tekee sitä mieli tehdä tuli pesään… Eikäpä tuosta muuten ole pahaa kellekään, eikö niin? Se siinä vain on, että toiset pysyvät lujina, toiset ei.

"Siinä hänen katkismuksensa", ajatteli Bourdois, sillä välin kuin tarjuri tarjosi jäätelöä ja leivoksia. Hän tunsi mielensä kovin masentuneeksi.

— Entä Thérèse? kysyi hän.

— Thérèse, hän pysyy. Puheessa hän ei pelkää ketään. Neulomossa hän kertoo juttuja, jotka saavat meitä pakahtumaan naurusta… pahempia, kuin mitkä: en tiedä mistä hän niitä ottaa. Mutta tähän saakka ei hän ole ollut kenenkään kanssa tekemisissä. Hän asuu, näet, äitinsä luona: he elävät omilla ansioillaan. Vaan nyt hän on pikiintynyt teidän ystäväänne sentähden, että hän on niin hieno.

— Mitä mieltä te olette ystävästäni, Nukki? kysyi Bourdois, mustasukkaisuuden kiihdyttämänä.

Nukki nyrpisti suutaan:

— Ei hän ole minun mieleisiäni. Mutta hän on hyvin puettu. Ja neulomossa hän kyllä miellyttää.

— No, olisitteko mieluummin tullut tänne hänen, kuin minun kanssani?

Tämä rohkea kysymys hämmästytti häntä itseään. Nukkia se ei näkynyt loukkaavan. Hän mietti kotvasen vakavana ja sanoi sitte:

— En luule. Hän ei ole minun mieleisiäni, sanoin sen jo. Hän on liian… kuinka sanoisin? Hän näyttää siltä, kuin välittäisi vähät mistään.

"Minä siis, ajatteli entinen tarkastaja, olen hänen mieleisiänsä?" Ja siitä vastauksesta olisi hän hänet syönyt suudelmillaan, ell'ei tarjuri samassa olisi puhdistanut muruja pöydältä, ja pannut puhtaalle pyyhkimelle kahvia, liköörejä, sikareja ja savukkeita. Lopetettuaan tämän toimensa sanoi hän ennenkuin lähti:

— Jos herrasväki jotakin tarvitsee, niin voitte vain soittaa.

Ja hän osotti vasemmalla puolella ikkunaa olevaa sähkökellon nappulaa.

"Nyt on hetki tullut, ajatteli Bourdois, kun hän vihdoin oli aivan yksin Nukin kanssa. Viivytellä vielä olisi naurettavaa…"

Hän myönsi itselleen kuitenkin vielä lyhyen lykkäyksen: sen ajan, että sai rauhassa nauttia kahvinsa, liköörinsä ja sikarinsa. Nukki joi myöskin kahvia ja likööriä. Nukki poltti savukkeenkin. Nukki vain ei puhunut melkein ollenkaan enää, vastasi vain yksikantaan Bourdois'in ahkeraan sanoja ladellessa. Päivällisen syötyä Nukki ei hymyillyt enää lainkaan; poltteli vain vakavana savukettaan. Bourdois'sta tuntui, että tyttö oli hiukan humalassa, hiukan shamppanjan ja ruo'an huumaama. Mutta hän oli hänestä huolissaan silti yhtä paljon, horjuen kahden pelon välissä, ettei olisi hänelle vastenmielinen joko liian rohkeuden tahi liian itsensä hillitsemisen kautta.

Yht'äkkiä viskasi tyttö pois savukkeensa ja sanoi muuttuneella, ryntäävällä äänellä:

— Olen kai mielestänne liian vallaton, vai?

— Ettekä… ollenkaan, sanoi Bourdois. Olette… hurmaava.

— Kyllä minä sen hyvin näen, että olen mielestänne liian vallaton, jatkoi Nukki. Thérèse sanoi toissa päivänä: on miehiä, joita se miellyttää, toisia, joita se vieroittaa. He pelkäävät taikka ei se tee mitään vaikutusta heihin. Ja, tiedättekö, kuitenkin olen minä vanhempi kuin Thérèse… Syyskuussa kahdeksantoista vuotta!… Siinä i'ässä on jo äitejäkin. Sitä paitsi minä vain näöltäni olen tämmöinen letukka: hiuksenikin leikattiin viime vuonna kuumetaudin jälkeen. Muutenkin, sen vakuutan, on Thérèse minusta aika lailla jälellä.

— Se juuri on minunkin mielipiteeni… Minusta olette ihastuttava semmoisena, kuin olette… Sen parempi ei voikaan olla, koetti Bourdois vielä puhua.

Ja se, mitä hän sanoi, näytti hänestä typerältä.

Hän nousi ja meni likemmäksi Nukkia. Mutta tyttö oli käynyt hermostuneeksi, ja peräytyi. Hänen siniset silmänsä kostuivat hänen puhuessaan:

— Siinä tapauksessa… etten teitä miellyttänyt, olisi teidän pitänyt sanoa se toissa päivänä, kun tavattiin ensi kerran Barouillère-kadulla. Olitte päinvastoin semmoisessa höyryssä, että oikein naurettiin perästäpäin, Thérèse ja minä! Vaan minua se huvitti ja minä ajattelin heti: "No hyvä, koska häntä näin paljon miellytän, niin sopii se sitte minunkin puolestani!…" Osuitte oikeaan aikaan… tahdoin saada jonkun… te ette voi sitä ymmärtää, mutta niin se on… minä tahdoin, minä tahdoin… Niin piti. Eikö sitte yhtä hyvin jonkun, jota miellyttäisin, ja joka olisi kunnollinen, vakava, niinkuin te? Vaan nyt, tänään näyttää kuin olisitte muuttanut mielenne… Pelkäätte kajota minuun. Kohtelette minua, kuin mitäkin tyttöletukkaa.

Hän nyyhkytti kuivasti, hermostuneesti. Mutta sitte hän taas heti alkoi puhua, miltei vihaisesti.

— Vaan minä en ole mikään letukka. Jos olisin tahtonut, niin olisi minulla ystäviä enemmän kuin kellään. Thérèse teille kyllä on puhunut, etten voi mennä ulos, ellei heti joku ole jäljessäni. Mikä sitte teitä ei minussa miellytä? Pelkäättekö? Olenhan jo yli seitsemäntoista vanha!… Vai joko sitte olette saanut kylliksenne minusta?

— Nukki! koetti Bourdois keskeyttää, seisoen siinä typerryksissään hänen puheestaan.

— Enkä ole mikään letukka, jatkoi Nukki, ihan punasena vihasta. Minulla on lyhyet hiukset ja nukin muoto; mutta ei kukaan neulomon tytöistä ole niin kehittynyt, kuin minä… Tuossa, katsokaa sitte!…

Hän riuhtaisi pois neulan kauluksestaan ja aukaisi yhdellä tempauksella puseronsa vyötäisiä ja olkalapoja myöten. Täyteläinen, pullea, kuin kyyhkysen kaula paljastui, näyttäen kureliivisuojuksen karikkojen kohdalle asti hartiat ja komean, punertavan, mehevän rinnan. Veri tulvahti vanhanpojan päähän. Mutta olikohan hänellä aikaa nähdä mitään? Hän oli tuossa tuokiossa jo nuoren tytön jalkojen juuressa ja aivan kuin itsestään sulki hän molemmin käsin liivin jonkunlaisen kiihtyneen häveliäisyyden valtaamana. Painaen suuren harmaan päänsä jälleen verhottujen hartiain väliseen kuoppaan, sopersi hän:

— Ei!… minä pyydän sinua… En tahdo! Sinä et saa!…

Nukki oli niin ihmeissään, niin hämmästynyt, ettei voinut vastata mitään. Painaen häntä rintaansa vastaan, peittäen suudelmilla hänen ruskeita kiharoitaan korvien kohdalta, jatkoi Bourdois:

— Pikkunen! Rakkaani… älä ole niinkuin nuo tytöt, kuin Thérèse, kuin kaikki muut… Vakuutan sinulle… ei se sinulle sovi. Olen varma, että sinä olet suuremman arvoinen. Tämmöinen vanha kuin minä… ja sinä niin nuori, niin kaunis!… Näet sen, se inhottaisi minua ikipäiviksi. Mutta sentään, minä sinua rakastan… enkä minä tahdo turmella sinua… Älä suutu! Minä en osaa selittää sinulle… Mutta näethän, että sinua rakastan… että rakastan sinua enemmän kuin jos kohtelisin sinua niinkuin katutyttöä… tahi kuin tuota Thérèse'a, tuota hupsua. Siitä saakka, kuin kauniit silmäsi katsoivat minuun, olen sinua rakastanut. Ja nyt minä tunnen, etten voi enää elää ilman sinua. Ole siinä noinikään, rintaani vastassa. Kas niin!… Olet kiltti. Et sysää pois ystävätäsi… Näin olen onnellinen… niin onnellinen…

Hän ei osannut paremmin ilmaista onneaan sanoin. Mutta olla siinä painautuneena Nukkia vastaan, hengittää hänen ruumiinsa lämpöä, kuulla hänen pikku sydämensä nopeat lyönnit ja tuntea oman sydämensä vapautuneeksi siitä sekavasta tuskasta, joka oli häntä rasittanut, se tuotti hänelle ehdottoman puhtaan mielihyvän toivomuksineen, ettei se koskaan loppuisi ja että hän aina, aina, viimeiseen hengenvetoonsa saakka, saisi levätä siinä Nukin levotonta povea vastaan, kuulematta mitään, näkemättä mitään. Eikä tyttö yrittänytkään ajaa häntä siitä pois. Hän tunsi vain otsalleen, ohimoilleen kuumain kyyneleiden valuvan.

— Voi, älä itke! Pikku! Pikku! Hän nousi ylös ja näki tytön kyyneltulvan vallassa. Hän oli nyt lapsen näköinen enemmän kuin milloinkaan: aivan kuin lapsilla, näytti kuin kyyneleet hänellä olisivat vuotaneet ei ainoastaan silmäluomista, vaan suusta, nenästä, poskilta, ja kun koko hänen punaiset, pöhöttyneet kasvonsa olisivat vedeksi liuonneet. Hän ei enää pidättänytkään itkuaan, vaan alkoi ääneen nyyhkyttää, välittämättä siitä, että nyrpisti kauniita piirteitään; ja koko hänen kauneutensa, naisellisuutensa katosi tuohon tulvaan.

— Pikku! Pikku! hoki Bourdois epätoivossaan.

Hän, tuo vanha poika, seisoi siinä neuvottomana lapsen hädän johdosta. Hän tahtoi ottaa hänet syliinsä, kun itkevän lapsen. Mutta silloin tyttö väisti pahoilla mielin.

— Te sanoitte.. Te sanoitte, nyyhkytti hän… että minä olen katu… katutyttö…

— Sitä en ole koskaan sanonut! En koskaan… Tiedän hyvin, että olette mitä rehellisin… puhtain pikku tyttö…

— Sanoittepa kyllä, jatkoi Nukki itsepäisesti ja kyyneleissään hajamielisenä tuon päähänpistonsa johdosta… No!… Jos teillä on sisar… tahi tytär… niin, enpä tiedä… toivoisinpa hänen olevan yhtä puhtaan kuin minä olen… Ei kukaan ole koskaan minuun kajonnut, ei kukaan, kuuletteko sen, herra? Ei edes suudellut… On vainkin… se nuori mies… täällä… jonka kanssa olin häissä… ja joka nyt on insinööri… Mutta paitsi häntä olette te ainoa, jonka olen sallinut lähennellä minua. Ja minä tahdon, että teidän pitää uskoa, mitä minä sanon, lisäsi hän, polkien jalkaansa, — sillä se on totta!

— Mutta uskonhan minä! Olen varma siitä!

— Kuulkaa nyt! alkoi jälleen Nukki, joka ei enää itkenyt, mutta jonka kyyneleiden marmoroimat kasvot ja epäjärjestyksessä olevat hiukset antoivat hänelle edelleen lapsellisen epätoivon liikuttavan kuvan muodon. Kuulkaa! Minä näen kyllä, mikä teille on antanut huonon luulon minusta, mikä teidät on saattanut uskomaan, että olisin katutyttö. (Bourdois yritti turhaan vieläkin panna siihen vastalauseensa.) Se on se, että teitä tuntematta tulin Zonin parissa Cherche-Midi-kadulle, että paikalla suostuin tapaamaan teitä, että nyt olen täällä teidän kanssanne. Kyllä minä sen hyvin näin! Teidän mielestänne minä toimin liian nopeasti; te ajattelitte: "Tämä on vieläkin turmeltuneempi kuin Zon…" Vaan nyt minä selitän teille. Se on kyllä totta: heti kun teidät näin, oli päätökseni tehty. Ja te voitte tehdä minulle mitä tahansa, sillä… te näytätte niin hyväluontoiselta ja vakavalta ettekä ole ollenkaan semmoinen kuin Gitrac, joka yhtämittaa vain vaihtaa ystävättäriä ja tekee pilkkaa kaikesta. Ja sitte… ei koskaan yksikään mies ole ollut niin keikallaan minua nähdessään kuin te, ja ainahan se on vähän imartelevaa, vai?… Ja vihdoin, (johan sen olen teille sanonut), tulitte ihan parhaaksi: olin päättänyt tehdä, kuin kaikki muut, sillä niin täytyi. Niin juuri, herra, täytyi taikka ei olisi ollut muuta jäljellä kuin heittäytyä virtaan tahi raitiovaunun pyörien alle… Ihan totta, ajattelin sitä jo. Vaan sitte, kävi näinikään! Pelotti… Zonhan on teille puhunut, että asun äitini luona ja että… (hän hiukan kalpeni ja puhui varovammin), — että äidilläni… on muuan… herra… ministeristön virkamies. Hänellä se oli jo isäni eläessä… Isäni, niin, hän rakasti minua kovin. Äiti tuotti hänelle paljon suruja…

Kyyneleet kostuttivat jälleen hänen silmänsä. Hän kuivasi niitä nenäliinallaan ja jatkoi:

— Se herra, joka meillä käy, on teidän ikäisenne, mutta hän ei ole näin arkaluontoinen, kuin te… Oi, ei!… Hän on kauhea. Vainoo minua. Sattuu, etten pääse hänestä muuten kuin apua huutamalla… Minä oikein inhoan häntä. Koskaan ei hän minulta mitään saa. Vaan äitini on huomannut, että hän on iskenyt silmänsä minuun. Ja äiti on käynyt mustasukkaiseksi. Ihan joutavasta lyö hän minua… haukkuu sanoilla… joita en uskalla mainitakaan teille… joka päivä uhkaa hän viskata minut pellolle… Viime viikolla… täytyi minun mennä yöksi erään tuttavan rouvan luo; äiti, näet, ei avannut ovea minulle, kun tulin kotiin neulomosta, siellä kun oli pitänyt valvoa. Niin ymmärrättehän sen, etten voi hänen luonaan asua. Eikä minua juosta kotiin hakemaan, ei… Se herra, kentiesi, mutta mitään valtaa hänellä ei ole; äiti taas tulee olemaan hyvin tyytyväinen. Ja kun en voi elää yksin työlläni, niin, mikäs siinä oli… täytyi kai löytää joku, joka… minut ottaisi. Mutta antaa jonkun tuntemattoman puhutella itseäni, seurata häntä, niinkuin monet minun tovereistani tekevät, se on minusta mahdotonta, sitä en voi. Silloinpa sattui, että Zon kertoi minulle illanvietostaan Gitrac'in kanssa, puhui teistä ja sanoi maininneensa teille minusta. Ajattelin: "No, se on sallittu! Olkoon menneeksi!" Ja minä läksin kanssanne… Olette vain saanut kylliksenne, se on selvä. Vaan nyt minä aion lähteä pois, heti.

Hän nousi ja meni, aivan päästä pyörällä olevan Bourdois'n seuraamana, kamariin, otti hattunsa ja pani sen päähänsä. Bourdois rukoili:

— No mutta Nukki!… Älkää olko paha… älkää jättäkö minua!… Mitäs teille olen tehnyt? Jos olen loukannut, niin sitä en ole tahtonut, ja minä pyydän anteeksi… Jääkää!… Se, mitä juuri nyt minulle olette kertonut, se on kauheata. No, minä olen ystävänne nyt, teitä rakastava ystävänne, joka on tekevä kaikki pitääkseen teidät.

Hän seisoi epäröiden, iso neula puoleksi upotettuna hattuun ja hiuksiin. Kääntymättä sanoi hän Bourdois'lle, jonka hyväluontoiset, hätääntyneet kasvot hän näki peilissä:

— Onko se totta, että teette kaikki pitääksenne minut?

Niin syvän mielenliikutuksen painamalla äänellä, että se häntä itseäänkin hämmästytti, vastasi Bourdois:

— Kaikki… Nyt en voisi elääkään enää, jos teidät kadottaisin.

Nukki veti neulan verkalleen takaisin, pani sen uunin reunalle ja otti hattunsa pois. Kun hän kääntyi Bourdois'ta kohti, nousi hymy taas hänen kasvoilleen.

— Olettepa te omituinen! sopersi hän.

Bourdois veti häntä varovasti puoleensa, peläten hänen luiskahtavan käsistään. Mutta Nukki ei vastustanut. Seisoen Bourdois'n rinnalla, ulottui hän häntä tuskin olkapäihin asti. Ja Bourdois'n täytyi hieman kumartua koskettaakseen huulillaan hänen puoleksi epäkuntoon joutunutta hiuslaitettaan.

Nukki loi häneen siniset, jälleen kirkastuneet silmänsä, oikaisi jäseniään ja haukotti kissan haukotuksen.

— Olen niin väsynyt! sanoi hän. En tiedä shamppanjastako… vai savukkeista… vai siitä, että olen itkenyt. Vaan olen väsynyt, kovin väsynyt.

— No, mitäs muuta… teidän pitää levätä, käydä pitkäksenne, sanoi
Bourdois.

— Vuoteelle? Saanko?

— Tietysti!… Kah!

Bourdois otti itse pois peitteen suojuksen ja asetti pielukset paikoilleen.

— Kas noin.

— Mutta, sopersi Nukki, ikäänkuin arastellen, jos käyn pitkäkseni, niin nukun.

— No, nukkukaa sitte, Nukki.

— Entäs te?

— Minä… katselen teidän nukkuvan. Älkää minusta välittäkö.

Bourdois huomasi hänen tahtovan sanoa jotakin ja arvasi, mitä se oli…
Tyttö ei uskaltanut pyytää häneltä, että hän antaisi hänen maata.

— Otankohan minä pois kenkäni, vai?

Bourdois auttoi häntä; hiukan kömpelösti, hän päästi auki keltaiset nauhat, tytön nauraessa sille ja hänen polvillaan olemiselle. Kun sitte naurettavan pikkuruiset, mustiin sukkiin verhotut jalat tulivat esille, ei Bourdois voinut vastustaa haluaan ottaa ne yhdessä molempiin käsiinsä ja suudella niitä. Tyttö kiemurteli kutituksesta ..

— Älkää! Älkää! Minä pyydän… Se tekee… se tekee kipeätä.

Silloin Bourdois nousi ylös, otti hänet syliinsä ja piteli hetkisen, niinkuin imettäjä lasta. Hän katseli noita nyt iloisia silmiä. Ja kiintymistään kiintyi hänen sydämensä niihin, tuon lapsimaisen naisen olentoon.

— Rakkaani! rakkaani! hoki hän.

Ja hän laski hänet hellävaroin vuoteelle, asetteli vielä päänalusia ja käänsi peitteen reunan nilkoille, ettei niitä kylmettäisi. Tyttö antoi hänen laitella. Auringon säde, joka pilkisti viereisestä huoneesta, lankesi vinoon päänaluselle ja tanssitti tomuhiutaleita vuoteen laidalla. Bourdois meni sulkemaan salin sälevarjostimia. Kun hän palasi, nukkui Nukki jo kuin väsähtynyt lapsi.

Bourdois kävi istumaan paikalleen, hänen päänalusensa viereen, siihen, missä tyttö kenkiään riisuakseen oli istunut, ja katseli häntä tyytyväisenä, että hän nukkui ja ettei hänen itsensä tarvinnut vähään aikaan puhella, väitellä hänen kanssaan tahi tyynnyttää häntä. Tyttö vaipui uneen tuota pikaa sikeästi kuin pienet lapset, kun heitä pannaan maata. Ja nukkuessaan oli Nukki yhtä kiehtova kuin valveellakin. Hän lepäsi siinä pää pieluksella niin, että leuka oli hiukan koholla, kyyhkyskaula näkyvissä; ja tuo kaula oli kalpea, kalpea myöskin leuan alus; ja tuo kalpeus, hieman hikisen kostea, suli huomaamattomin astein siihen heleään ruusunpunaan, joka peitti hänen poskensa ja muut kasvojen osat kokonaan. Bourdois, joka ei suinkaan ollut luonnostaan runollinen, ei voinut olla ajattelematta: "Ei ole muuta kuin kukat, joiden värivivahdukset niin voivat sijoittua rinnan törmäämättä yhteen… ehkäpä hedelmät, nuoret persikat…"

Vaikka Nukki olikin pannut kiinni liivinsä ensimäisen napin vain, verhosi sininen kangas somasti hänen rintansa. Sininen nahkavyö kiristi hänen vyötäisiänsä, toinen lanne kohosi korkealle ja jalat, hameen helmat katosivat ylöskäännetyn jalkapeitteen alle. Siinä tilassa näytti Nukki pitemmältä, jopa täysikasvuiselta naiselta. Molemmat kädet lepäsivät yhdessä vuoteen laidalla. Hän nukkui, huulet suljettuina, huomaamatta hengittäen, kasvot vakavina.

"Kas niin, ajatteli Bourdois… Nyt se on tehty. Minä pidän hänet. Sallia hänen palata kotiinsa tuon miehen pariin, olisi rikos. Mikä roisto se onkaan! Ja semmoiset hirviöt vielä saavat elää… ja olla valtion viroissa… Tyttö parka! Antautua tuommoiselle irstailijalle tahi… heittäytyä virtaan, raitiotievaunun pyörien alle…"

Nukki, synkän aallon nielaisemana jonkun sillan kaaren kupeella, tahi pitkällään kiskojen päällä raitiotievaunun tulla kolistaessa, semmoinen kauhistuttava kuva kiiti vanhanpojan, mielenliikutuksen ja ehkäpä shamppanjankin kiihdyttämissä aivoissa.

"En koskaan, en koskaan salli semmoisen onnettomuuden tapahtua. Minä pidän hänet. Vien hänet tänä iltana asuntooni…"

Ja hänen kiihtynyt mielikuvituksensa loi jo edeltäkäsin kuvan paluumatkasta Parisiin, hänen kotiinsa. Ovenvartia… Philomène .. Huone ja sen hänen sedältään peritty kalusto… Ainoa vuode…

Ei, se oli suorastaan mahdotonta, että hän, Bourdois, kunnioitettu ja hyvämaineinen, toisi semmoisen nuoren tytön asuntoonsa.

Hän tunsi äkkiä kauhua sellaisesta suuresta muutoksesta elämässään. Ei omia tapoja enää. Ei täsmällisyyttä. Eikä ainoastaan hänen liikkeittensä ja toimiensa tavallinen järjestys, joka siihen saakka oli tuottanut hänelle eräänlaista tyyneyttä ja pitkällistä onnea, vaan jopa hänen omantuntonsa rauhakin näytti ainiaaksi hämmentyneeltä.

"Tässä täytyy olla luja. Minun voi käydä ohrasesti. Hyvä, ettei poliisi vielä sekaannu asiaan: tyttöhän on alaikäinen!"

Kuinkas sitte?… Viedä hänet Parisiin, antaa hänelle rahaa, laskea hänet tiehensä ja unhottaa hänet.

Mutta kun Bourdois ajatteli, ettei koskaan enää näkisi Nukkia, niin oikein kouristi hänen sydäntään. Hän kumartui ja painoi suudelman tytön toiselle hervottomana lepäävälle kädelle. Käsi tuskin hievahtikaan.

"No mitäs sitte? ajatteli Bourdois. Teen niinkuin monet muut. Sijoitan tytön johonkin lähistöllä olevaan huoneeseen jonkun palvelijan hoitoon. Käyn sitte häntä tervehtimässä milloin haluttaa. Elän lemmensuhteissa niinkuin monet muut minun ikäiseni miehet. Pidän omat tapani edelleen. Muuten on parempi, että hän vastakin tekee työtä… jotakin helppoa, joka ei väsytä… työtä kotonaan…"

Hän mieltyi joksikin aikaa siihen ajatukseen. Hänen oli ihmeellisen hyvä olla kuvitellessaan itselleen tuon asunnon, päivälliset, kävelyt ja matkat Nukin seurassa. Tuo lemmenliitto hänen kotinsa ulkopuolella, se kun jätti sisäiset olot rauhaan, entisilleen, viehätti häntä. Mutta näin kuvitellessaan tunsi hän, että valhetteli itselleen, että laiminlöi erään tärkeän kohdan, pääkohdan, joka vielä oli ratkaisematta ja josta kaikki muu riippui. Yht'äkkiä tuo pulmallinen kysymys tunkeutui hänen ajatukseensa ja karkoitti kaiken muun:

"Siis teen hänet jalkavaimokseni?…" Ja hän ei tietänyt, mitä itselleen vastata. Hänen yhtä neuvottomana ollessa kuin tuon liivikohtauksen edellä, kasvoi hänessä nyt epäily, ettei hän ollut selvillä Nukin aikeista. Olihan hän hänelle sanonut (niin varomattomasti!), että oli hänelle liian vanha ja että semmoinen liitto olisi vastenmielinen. Olihan hän ainiaaksi sysännyt luotaan sen niin mieleisen, niin rohkean suoran myöntymyksen, jonka Nukki hänelle antoi. Hän muisteli häntä hattuaan peilin edessä laittelemassa, sitte häntä vastaan painautuneena, kun hän hänen hiuksiaan suuteli, sitte silloin, kun hän piteli häntä sylissään ennenkun pani vuoteelle… ja hänessä heräsi mieletön, mutta perin voimakas tunne, että Nukki silloin ei ollut aivan sama kuin ennen itkuun puhkeamistaan, samalla kertaa luottavampi ja häveliäämpi, vähemmin jalkavaimo, enemmän ystävätär, ehkempä enemmän siskon lapsi vanhan sedän rinnalla. Hän soimasi itseään:

"Minkätähden puhuinkaan hänelle semmoisia tuhmuuksia! Sen tähden vain, että hän aukaisi puseronsa! Vaan siksihän hän oli tullutkin!… Nyt tässä on koko puuha ennenkun saa hänet entiselleen taas!"

Kun Nukki siinä makasi eikä nähnyt häntä, tunsi hän olevansa rohkeampi, päättäväisempi.

"En minä häntä vahingoita millään lailla, päinvastoin… Gitrac oli oikeassa! Vallata semmoisia olentoja, kuin Zon ja Nukki, on itse teossa sama kuin auttaa heitä, suojella heitä vielä pahemmilta pettymyksiltä. Totta puhuen ei siinä ota päälleen mitään edesvastuuta. —"

Näin puhui hän itselleen, tukehduttaakseen sen sisäisen äänen, joka lähti hänen sydämensä pohjasta ja joka sanoi: "Hän on rehellinen tyttö ja sinä aiot vietellä häntä…"

— Vaan ell'en minä, niin joku muu huomenna!

Hän sanoi sen ääneen, puoleksi kuuluvasti, mutta erityisellä ponnella: nukkuvan lapsen luomet räpähtivät aukeamatta.

Silloin Bourdois, omantuntonsa itsepäisistä vastustelemisista kiihtyneenä ja saadakseen sen vaikenemaan, kävi katselemaan nukkuvaa niin, kuin ei hän häntä vielä koskaan ollut katsellut: laskemalla himonsa valloilleen, jopa kannustaenkin sitä. Hän nousi ja kumartui tytön ylitse. Oi, sitä elävän, hengittävän, liikkuvan kukan lemua! Sitä hiusten, kasvojen ja hiukan hikisen kaulan tuoksua! Nuo huulet… ne eivät olleet koskaan auenneet oikeille suudelmille… Kyllä kuitenkin… Sulhaspoika… Maurice, se koululainen, joka nyt oli insinööri. Häntä hän oli rakastanut… Hänen tähtensä hän oli tänään tahtonut tulla Villeboniin. Bourdois vihasi tuota ilkiötä, joka tyttöön oli jättänyt näin lähtemättömän muiston… "Tietysti hän on hänet sen jälkeen tavannut." Niitten salaisten lakien mukaan, jotka himojamme, tunteitamme hallitsevat, kiihoitti tämä tuntemattomaan mieheen kohdistuva viha vastavaikutuksena hänen tahtoansa sillä hetkellä. Hän tunsi itsessään vastustamattoman, raa'an voiman voittaa ne esteet, jotka jokaisen naisen, jopa lujaluontoisimmankin, vaisto eteen asettaa. Hän hyykistyi tuon nukkuvan pikkaraisen yli, onnellisena, että tunsi yht'äkkiä pois la'aistuiksi, kuin tuulen puuskan puhaltaman oljen, koko entisen pikkumaisen rehellisyytensä, kaiken omantuntonsa turhan varovaisuuden, kaiken tunnollisuutensa, kaiken ujon hyvyytensä, kaiken synnynnäisen kunnioituksensa naista kohtaan: kaikki oli himojen rajun pyörremyrskyn hävittämä, turmelema.

Hän kumartui uskaltamatta vielä koskettaa Nukkia, joka unissaan tunsi hänen lähestyvän. Nukki kääntyi päänalusella ja kävi selälleen, hakien vapaampaa paikkaa, ilmaa. Bourdois perääntyi hieman ja katseli omituisen hekkuman tunteella nuoren ruumiin aivan kuin painajaisen synnyttämää liikuntoa… Käsivarret, olkapäät hytkähtelivät ja yhtäkkiä koko ruumis säpsähti ikäänkuin jotakin kosketusta väistääkseen… Tuosta nykäyksestä laukesi kauluksen nappi, pusero avautui jälleen ja unissaan levitti Nukki sitä vieläkin enemmän, ikäänkuin häntä olisi ahdistanut, ikäänkuin hän väkisin olisi tahtonut hengittää… Sitte hän tyyntyi ja jäi rauhallisena makaamaan selälleen, pusero auki.

Sillä kertaa katseli Bourdois häntä viivytellen, omituisen suloisen tuskan valtaamana, kuin rikoksellinen, joka nauttii rikoksestaan… Siinä oli hänen edessään avorinta tuskin enemmän kuin tanssiaisissa, vähemmin kuin teatterissa, mutta siinä oli nuoren avokaulaisen tytön likeisyys… hänen paitansa vaatimaton karikko… kureliivin suojus punaisine nauhasolmuineen .. alaston olkapää ruskeine hartiakuoppineen ja kiinteä, pullea, kehittyneen naisen rinnan alku. — Nukki! lausui vanhapoika. Ja yht'äkkiä kohtasivat hänen silmänsä Nukin avatut silmät… Hän katseli, vielä aivan unen horroksissa ja nähtävästi käsittämättä, mitä näki, missä oli. Sitte asiat jo selvenivät hänelle, hän tunsi Bourdois'n, huomasi oman itsensä… Välittömän ujouden liikkeellä, jota seurasi poskille nouseva heleä puna, veti hän puseronsa kiinni ja piteli sitä molemmilla käsillään.

Bourdois tunsi, että jotakin oli nyt lopussa, että salliman tuomio oli allekirjoitettava, että elämän portti, joka hetken oli ollut ra'ollaan, telkeytyi hänen edessään. Pitkän aikaa seisoi hän äänettömänä tytön edessä, joka ei itsekään enää näkynyt uskaltavan puhua. Vihdoin sanoi Nukki:

— Olenko nukkunut?

— Kyllä, sanoi Bourdois.

— Kauankin?

— Hyvinkin kolme neljännestuntia.

— Oi, minua hävettää…

— Eihän… toki… se oli oikein hyvä. Onko teidän parempi olla nyt?

— Olen vielä hiukan unissani…

Hän nousi istualleen ja käänsi sitte jalkansa vuoteen laidalle, johon istuutui.

Bourdois oli tyytyväinen nähdessään tytön nauravan. "Ei hän näy olevan vihainen minulle… Ja… että olisin käyttänyt hyväkseni sitä tilaisuutta, kun hän nukkui minun turvissani… se olisi ollut liian kunnotonta. Onni oli, että hän heräsi ajoissa! Hän ei olisi sitä minulle koskaan antanut anteeksi…"

— Mennäänkö vähän kävelemään? esitti Nukki, soljahtaen vuoteesta maahan ja istuutuen sitte tuolille pannakseen kengät jalkaansa.

— Tietysti!

Hän tahtoi vielä auttaa, mutta Nukki esteli kohteliaasti.

— Älkää! Eihän minulla ole kotonanikaan kamarineitsyttä, tiedättehän sen.

Bourdois ei tahtonut olla itsepäinen. "Vast'ikään, ajatteli hän, salli hän sen minulle… Jotakin on nyt muuttunut".

Hän oli hieman pahalla tuulella siihen asti kuin — laskun maksettua — molemmat jälleen katosivat metsään Bellevue'ta kohti. Kello oli lähemmä puoli viisi. Aurinko paistoi, mutta metsän siimeksessä oli hyvä olla, siellä kun hellittämättä on niin viileä, että puitten rungotkin aina ovat vihreän homeen peittämät. Kun polku kaiteni, tarttui Nukki ystävänsä käsivarteen. Nähdessään tytön niin lähellä itseään, niin tuttavanomaisena, tunsi Bourdois sydämensä paisuvan ilosta. Nukki näkyi vihdoin viimein leppyneen ja rupatteli, niinkuin Thérèse oli kertonut, lakkaamatta. Bourdois kuunteli häntä ja ajatteli ihastuneena: "Ei hänen ole vähintäkään ikävä minun seurassani." Kun hän kotvasen oli vaiti, kysyi Bourdois:

— Tuota koululaista… sitä nuorta miestä, joka oli häissä kanssanne… ettekö ole häntä sitte sen koommin koskaan nähnyt?

— Kyllä, sanoi Nukki ja punastui. — Miksi sitä minulta kysytte?

— Kuullakseni vain. Ei siinä mielestäni muuten mitään pahaa ole.

— Niin, jatkoi Nukki… minä tiedän hyvin, että se on teille samantekevä… ja teille voin sen kyllä kertoa. Me olemme tavanneet toisemme täsmälleen kuusi kertaa häitten jälkeen, kunnes hän tuli insinööriksi… Chaumontiin… tuohon kovin ikävään paikkaan. Hän on silloin tällöin minulle kirjoittanut… ja minä olen vastannut. Pian hän minut kuitenkin unhottaa. Sehän on luonnollista.

"Tyttö on nähtävästi ollut hänen jalkavaimonsa", ajatteli Bourdois.

Mutta aivan kuin Nukki olisi arvannut hänen ajatuksensa, lisäsi hän heti:

— Jos vain olisin tahtonut, olisi hän kyllä vienyt minut mukaansa sinne. Vaan minä en tahtonut.

— Miks'ette? kysyi Bourdois, tuntien pienen pistoksen sydämessään.

Hypistellen lehteä, jonka oli matalasta puunoksasta reväissyt, ja katse haaveksivana vastasi Nukki.

— Sillä… Eihän sitä tiedä! Olin hänet tuntiessani lian nuori… liian naivi… Tytöt ovat tyhmiä, lisäsi hän, nauraa tirskahtaen. Palattuani noista häistä, joissa oltiin yhdessä, Maurice ja minä, ajattelin minä maata pannessani: "En koskaan mene naimisiin kenenkään toisen kanssa…" Minusta tuntui ihan luonnolliselta, että hän minut kerran naisi. Ajatelkaahan, minä olin viidentoista vuoden vanha!… No, uskoisitteko, että, kun viisitoista vuotiaana semmoisen tuhmuuden sanoin, niin aina kuitenkin olen pidättäytynyt antautumasta hänelle? Siihen en koskaan voinut suostua. Heti kun hän vain yritti olla tuhma, kävin minä häijyksi häntä kohtaan.

Bourdois kuunteli alakuloisena. Nukki lopetti viisastellen:

— Nähkääs, herra, ne naiset… ne ovat niin käsittämättömiä, etteivät ne käsitä itsekään itseään.

Bourdois kysyi mieltään rohkaisten:

— Miksikäs hän sitte ei teitä nainut?

— Voi, voi! sanoi Nukki… tämmöisen ompelutytön, kuin minä… jolla ei ole penniäkään… ja hän, joka on herra… ja joskus ehkä voi saada vuodessa kuusi tuhatta francs'ia… Ei… ei siitä tule mitään. Hän tahtoo itselleen tytön, jolla on rahaa.

Tie, jota he kulkivat, vei Bellevue'hen. Bourdois esitti, että menisivät Meudoniin ja sieltä junalla Invalides-kaupunginosaan. Kun he saapuivat Meudonin törmänteelle, oli kello kuuden tienoilla iltasella. Vähäinen joukko yksinkertaisia, sen seudun tavallisia kävelijöitä sekä muutamia ulkomaalaisia matkailijoita katseli siinä maisemaa, johon sisältyi näköala Parisia, aivankuin tauluna, likeisten puitten kehystämänä. Pitkän aikaa Bourdois ja Nukkikin seisoivat mietteissään tuon avaran näköpiirin edessä. Alakuloisuus ilman mitään kovin kirpeätä tunnetta, nöyrä alakuloisuus laskeutui Bourdois'n mieleen. Hän kiinnitti katseensa toveriinsa: hän värisi rakkaudesta noihin ruskeihin kiharoihin, tuohon lapsimaiseen naishaahmoon, noihin suloisiin kasvoihin, jotka hymyilivät häntä kohti. Jättää kaikki… ei… se oli suorastaan mahdotonta. Hän rakasti tuota tyttöä, jopa sillä omituisella surun tunteella, jonka tämä hänessä nyt herätti, jopa sillä hukkaan eletyn elämän, myöhästymisen tunteella, jonka hän hänessä synnytti tahtomattaan, tietämättään, ja joka häntä raateli, mutta samalla jalostutti, hienostutti hänen omissa silmissään.

Nukki nousi ylös:

— Nyt, sanoi hän, täytyy mennä.

— Mennä — minne?

— Kotiin, tietysti… äitini luo.

— Kuinka?! sanoi Bourdois… Vieläkö senkin jälkeen, mitä minulle kerroitte?…

Tyttö pudisti päätään. — P—h!… tuleehan sitä kertoneeksi… välistä, kun tuntuu kovin vaikealta. Vaan onhan sitä kestänyt tähän saakka ja kestänee vieläkin kappaleen aikaa.

Kävelijät katosivat vähitellen suurelta penkereeltä. Kivipenkki jäi tyhjänä seisomaan vihannan jyrkänteen partaalle. Ihan päässä vain haaveksi vielä muudan laiha, surullisen näköinen nainen, kyynärpäähänsä nojaten.

Bourdois rohkaisi mielensä:

— Kuulkaahan, Nukki, sanoi hän. Mehän jo tunnemme toisemme. Onko teissä luottamusta minuun?

— Luottamusta? kysäsi tyttö, niinkuin hän ei olisi ymmärtänyt.

— Tahdon sanoa, että te tiedätte, että minuun voi luottaa?

— Tietysti!

— No! Miks'ette tahdo, että minä pidän teidät luonani?

Nukki muuttui hyvin vakavaksi.

— Tekö pitäisitte minut?… Teillä kun on semmoinen ajatus, että… aina… oltaisiin vain ystäviä?

Hän punastui hiukan näitä sanoja lausuessaan. Bourdois yritti sanoa: "Mutta eihän minulla semmoista ajatusta ole… Ehkä, päinvastoin, joskus…" Tyttö loi häneen niin luottavaisen katseen, ettei hän rohjennut sitä sanoa. Ja niinkuin kaikki ujot, puhui hän, mitä suuhun sattui, lateli sanoja, jotka lähtivät kuin sirpaleina sydämestä.

— Niinpä juuri, Nukki… Minä en pyydäkään muuta kuin saada olla teille ystävä, isä…

Hän sai palkinnokseen mitä suloisimman, puhtaimman ja kiitollisimman katseen, minkä koskaan nuoren tytön silmät ovat miehen kasvoihin luoneet.

— Se on siis päätetty? uteli hän edelleen. Saan siis pitää teidät?

— Ei tänä iltana… puhui Nukki. Ymmärrättehän… en ole ottanut mitään mukaani… Mutta huomenna tahi ylihuomenna… milloin tahdotte… teen niin, että äiti vihastuu minuun ja ajaa minut pellolle…

Puhumatta sitte enää sanaakaan astuivat he alas mutkittelevaa tietä, joka vie penkereeltä Pont-de-Saint-Cloud'n asemalle. Molemmat olivat he mietteihinsä vajonneet. Molemmat tunsivat he syvän, lopullisen sovinnon syntyvän välilleen, mutta äskeisen väärinkäsityksen tukala tunne pysyi vielä, eikä Bourdois eikä Nukki kyennyt sanoin ilmaisemaan, että asia oli ratkaistu, ettei heidän kesken enää tulisi olemaan kysymystä siitä, minkä Nukki nimitti "tuhmuuksiksi", mutta että he sittenkin tulisivat rakastamaan toisiaan tämän sanan inhimillisessä merkityksessä, että tulisivat tarvitsemaan toinen toisensa, tarvitsemaan toinen toisensa läsnäoloa ja hellyyttä. Ikäänkuin pannakseen sinetin tämän äänettömän sovintokirjan alle soljahti Nukin hansikoittu kätönen Bourdois'n isoon, paljaaseen kouraan. Tämä sulki siihen tuon suloisen pikku elävän esineen ja vaikka hän yhä tunsikin sydämensä raskaaksi, oli hän nyt kuitenkin tyytyväinen, miltei onnellinen. Näin kulkivat he sitte käsikädessä asemalle asti. Ja siellä vasta höllitti Bourdois kätensä tytön kädestä levottomasta ujoudesta odotussaliin kerääntyneiden matkustavaisten edessä.

Kello seitsemän lähti Saint-Lazare'n asemalta tuleva paikallisjuna sieltä Invalides-asemalle. Bourdois osti kaksi ensiluokan lippua toivossa, että saisivat matkustaa mukavasti yksin. Juna saapui todellakin melkein ilman matkustavaisia: kokonainen ensiluokan vaunu oli tyhjä.

Kun se taas jysähti liikkeelle, mukanaan Nukki ja Bourdois, huudahti tyttö:

— Ette usko, mutta minä en ole koskaan vielä ajanut ensimäisessä luokassa. Jos minä huomenna neulomossa kerron, että matkustin ensimäisessä luokassa, niin sanovat, että valehtelen…

Hän tarkasteli uteliaana vaunun sisustusta, laitteli hattuaan ja hiuksiaan kuvastimen edessä, ja katseli maisemaa milloin oikealta, milloin vasemmalta puolelta. Vihdoin kääntyi hän toverinsa puoleen, joka miettiväisenä katseli häntä.

— On huviteltu hyvin, sanoi hän…

Ja oikaisten vartalonsa lisäsi hän:

— Tämä kuitenkin väsyttää enemmän, kuin neulomossa päiväkausi…

Hän istuutui Bourdois'in viereen ja tarttui hänen käteensä. Tämä ymmärsi, että Nukki tahtoi suudella häntä, vaan ei uskaltanut. Bourdois käänsi hänelle silloin poskensa ja Nukki painoi siihen pitkän kiitollisen lapsensuudelman. Sitte kallisti hän päänsä ystävänsä olkapäätä vastaan:

— Minun on vielä uni, sanoi hän.

Hänen hattunsa kovat sulat ja muut terävät esineet pistelivät
Bourdois'n korvia ja silmiä. Tyttö huomasi sen ja nauroi herttaisesti:

— Sepäs on kiltti! sanoi hän… Ei hiisku mitään!

Hän otti sukkelaan pois hattunsa ja pani sen penkille; taas oli hän avopäin. Jotta tytön olisi mukavampi olla, kiersi Bourdois kätensä hänen vyötäistensä ympäri. Hän oikein ihmetteli, että tunsi nyt olevansa tyyni, ainoastaan hellyyden heikentämä vain.

— Onko teidän näin hyvä olla, Nukki? kuiskasi hän.

Mutta Nukki ei vastannut mitään; hän nukkui jo, tuossa tuokiossa vaipuneena sikeään ja levolliseen lapsen uneen.

Juna kiiti, milt'ei huohottamatta ja usein pysähtyen, Parisia kohti viheriäin, metsäisen näköpiirin reunustamain tasankojen poikki. Mailleen menevän päivän rusko taisteli virran nostamaa usmaa ja etukaupungin tehdaslaitosten savua vastaan. Bourdois, joka pelkäsi hievahtaakin, ettei herättäisi Nukkia, tunsi rintaansa vasten tämän toisen ihmiselämän suloisen sykinnän, ja tytön käherretyt hiukset koskettelivat hänen leukaansa ja leukapieliänsä. Oikean kätensä sormien alla tunsi hän pyöreätä vartaloa puristavan nahkavyön. Outo onnen tunne tunki hänen läpitsensä ja siihen liittyi tyydytys, ettei hän ollut joutunut riettaan kiusauksen uhriksi, sekä vahvistava lohdutus, ettei ollut elämäänsä sotkenut, yrittänyt vaarallista seikkailua.

"Näin onkin parasta… Olin yksin ja vanhuus lähestyi. — Niin nuoren jalkavaimon ottaminen minun i'älläni olisi ollut typerää, inhottavaa. Sen sijaan ottotytön tapainen… se käy päinsä? Hänhän on niin hellätunteinen. Hän tulee minua kyllä rakastamaan…"

Yht'äkkiä juolahti hänelle mieleen:

"Entä Gitrac?…"

Mitä Gitrac oli sanova, kun tämän saa kuulla?… Tuleekohan hän tekemään aika lailla pilkkaa entisestä toveristaan? Ei… Ei koskaan Bourdois enää sietäisi nähdä häntä, kuulla hänen kysymyksiänsä.

"En tahdo tavata häntä enää, siinä kaikki… Enkä minä tarvitse Gitrac'ia ensinkään. Ja Nukki muuttakoon toiseen neulomoon… Tahi olkoon kokonaan enää menemättä mihinkään neulomoon…"

Vaan minkälainen on hänen elämänsä oleva?

"Mitäpäs muuta: annan hänen saada oppia jotakin. Hänhän on älykäs; muutamassa tunnissa jo hän pystyy kilpailemaan minkä pikku keltanokan kanssa tahansa, joka koulua käy… Tietysti! Minä en häntä jätä neulomoon, noihin riettaisiin roskapaikkoihin… Rakas pikku raukka! Ihme ja kumma, että hän tähän asti on rehellisenä pysynyt. En anna hänen enää jäädä semmoisen vaaran alaiseksi…"

Tämmöisen isällisen tunteen valtaamana suuteli hän Nukin kiharoita ja painoi häntä kovemmin rintaansa, ikäänkuin suojellakseen häntä.

Hänen toipunut sydämensä lämpeni nyt halusta saada tehdä hyvää tuolle pikku tytölle, hyvää epäitsekkäällä tavalla, pelkästä huvista, tietäen hänen olevan onnellisen.

"Hän joutuu sitte joskus naimisiin… Hänhän on rehellinen luonteeltaan. Minä toimitan hänet miehelään… kiusaksi tuolle Chaumont'in insinöörihölmölle, joka pitää hänet liika vaatimattomana ja liika köyhänä naidakseen hänet…"

Vaan ell'ei hän tahtoisi mennä jonkun toisen kanssa naimisiin? Jos hän tahtoo aina vain tuon insinöörihölmönsä?

"Otaksuappa, että minä ehkä olisin vielä niin tuhma, että siihen suostuisin!" ajatteli Bourdois.

Hän soimasi itseään. Mutta Nukin vartalo siinä rintaansa vastassa ja hänen hiustensa tuoksu sieraimissaan, antautui hän vaistomaisen, kaikkia muuta voimakkaamman vakaumuksen valtaan ja tämä vakaumus tyrkytti hänen mieleensä, ettei olisi niinkään tuhmaa olla hyvä, ettei tuo lapsi pettäisi häntä, että olisi suloista, kun ei olisi yksin maailmassa, että tuo olisi aistillisen seikkailun arvoista hyvinkin. Olihan muuten arpa langennut. Ei hän voisi enää olla ilman tuota suloista, luottavaista olentoa. Mikä oli tapahtunut, sitä hän ei ollut etsinyt, mutta ettei sitä nyt olisi ollenkaan ollut, sitä hän ei olisi halunnut.

Juna oli sivuuttanut Javelin ja vieri Champ de Mars'ia kohti. Bourdois kohotti hiljakseen pikku toverinsa vartaloa ja sanoi, herättäen hänet isällisellä suudelmalla:

— Kas niin, Nukki… Nyt ollaan Parisissa.