SUOMESSA.
Maailmankansalainen — sitähän sanaa mielellään — ja syystäkin — tahtoisi käyttää miehestä sellaisesta kuin Paul Nicolay. Koko maailma oli hänen työkenttänään, jokainen kansa, joka tarvitsi apua tiellä Kristuksen luo, oli hänen kansansa. Maa, joka tuntui tarvitsevan häntä eniten, oli Venäjä, ja hän omistikin sille parhaat voimansa ja suurimman osan aikaansa — mutta ei hän kuitenkaan ollut oikein juurtunut sinne. Olemme nähneet, että Englanti oli hänen kaipuunsa maa — se taas oli kaukana. Mutta oli maa, joka tuli vähitellen yhä enemmän hänen kotimaakseen, missä hän voi työskennellä vapaasti, missä hän sai osakseen rakkautta ja ymmärtämystä — maa, jota syntyperäkin oikeutti häntä sanomaan omakseen. Se maa oli Suomi.
Paul Nicolay oli syntyjään suomalainen vapaaherra ja suomalaisella maaperällä sijaitsevan tilan perijä. Säätyvaltiopäiviin osaaottamalla hän oli tutustunut maan sivistyneeseen luokkaan, Monrepos'ssa oleskelunsa ja saaristolähetyksensä avulla sen rahvaaseen. Hän oli oppinut maan molemmat kielet — joskaan hän ei koskaan puhunut kumpaakaan täysin virheettömästi, tuli hän sentään hyvin toimeen suomentaidollaan, ja ruotsiksi hän saattoi vapaasti ilmaista syvimmätkin ajatuksensa. Suomen vaihtuvat kohtalot eivät olleet häneen koskematta, hänen sydämensä vuoti verta sen kansan kärsiessä, ja hän, tuo hillitty ja alistuva mies, saattoi tuntea mielensä aivan kapinoivaksi sen itsenäisyyttä vastaan tähdättyjen iskujen tullessa. Bobrikoffin sortokautena — sortovuosina — on päiväkirjassa usein tämäntapaisia merkintöjä: "Kauhea päivä Suomelle!" — "Toivon, etteivät promulgeeraisi. Se olisi alhaista!", vieläpä: "Kenraalikuvernööri saanut uuden oikeuden hallinnollisiin karkoituksiin! Mitkä _surman_ajatukset ahdistavatkaan minua." Niin, hän, joka muuten pysyi tarkoin erillään kaikesta valtiollisesta toiminnasta, oli mielellään suomalaisten ystäväinsä käytettävissä, kun oli vaikutusvaltaisilta venäläisiltä piireiltä saatava tietoa tilanteesta tai puhuttava Suomen oikeuden puolesta.
Evy Fogelbergin kirjassa "Vankien ystävä" on kuvaus neiti Mathilda Wreden käynnistä hänen seurassaan v. 1899 metropoliitta Antoniuksen luona. Paroni Nicolayssa ilmeni tässä tilaisuudessa hänen koko tyyni lujuutensa, joka oli hänelle ominainen. Kun metropoliitta tehtyyn pyyntöön väitti, "ettei hänellä ollut mitään vaikutusta", vastasi Paul Nicolay: "Jokaisella rehellisellä miehellä on vaikutuksensa, ja joka ymmärtää tehdä sitä, mikä hyvää on, eikä tee, hänelle se on synniksi." — Paroni Henrik Wrede kertoo toisesta tilaisuudesta, jolloin Nicolay esiintyi Suomen ja oikeuden esitaistelijana. Kun hänen ystävänsä Maksimovski oli saanut tehtäväkseen ottaa osaa Suomen rikoslain uudistamiseen, koetti hän kaikin voimin vaikuttaa häneen meidän maallemme suosiolliseen suuntaan. — Ja jos joku Paul Nicolayn suomalaisista ystävistä oli vaarassa, oli hän aina ensimmäinen, kenen puoleen kääntyä asian selvittämiseksi, mikäli se oli mahdollista. Oli hänen kuinka kiire tahansa ja voimat vähissä, aina hän osoittautui yhtä valmiiksi auttamaan.
Paul Nicolay rakasti Suomen laillista järjestystä, hän rakasti Suomen kansaa — "meidän rakkaasta Suomen kansastamme" hän puhui joskus eikä silloin tehnyt eroa suomalaisen ja ruotsalaisen välillä, sillä tätä eroa ei hänen käsityksessään ollut olemassa. Hän rakasti sitä rauhaa ja järjestystä, joka ennen sotaa vallitsi maassamme. Mutta eniten hän rakasti Suomen ylioppilaita.
Rouva af Forselles on kertonut, että kun Paul Nicolay tammikuussa 1901 ensi kerran lukukauden aikana — Turun kesäkokouksessahan hän oli jo esiintynyt — suostui puhumaan eräälle ryhmälle suomalaisia mies- ja naisylioppilaita, hän jälkeenpäin peräti tyytymättömänä suoritukseensa huudahti: "Minkä narrin saittekaan minusta!" ("What a fool you have made of me!") lisäten: "Minä en enää koskaan puhu ylioppilaille." Paroni Nicolay sai hyvin pian kokea, miten paikkansapitävä on sananparsi: "ei koskaan saa sanoa ei koskaan". Hän joutui puhumaan ylioppilaille — myös suomalaisille — useammin ja paremmalla menestyksellä kuin enimmät muut. Ja mitä hän silloin kerran puhui rouva af Forselleksen kodissa — hänen yksinkertaisia, sydämeen tunkevia sanojaan Kristuksen ristin merkityksestä eivät kuulijat unohtaneet, ja ne olivatkin arvokas johdanto hänen myöhempään toimintaansa.
Me olemme aikaisemmin koskettaneet paroni Nicolayn osuutta Turun kesäkokoukseen v. 1900. Sittemmin hän otti osaa melkein kaikkiin tällaisiin kokouksiin ja oli niitä valmisteleväin toimikuntien itseoikeutettu jäsen. Kun ohjelma oli ensin laadittava, kirjoitteli hän pitkiä kirjeitä kristillisen ylioppilasliiton sihteerille vastaten niissä seikkaperäisesti kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin. Häneltä saatiin neuvoja kokouspaikasta, ehdotettujen puhujien ja esitelmänaiheitten soveliaisuudesta ja monista muista yksityiskohdista — mutta hän ei koskaan vaatinut eikä odottanut, että kaikkia näitä ohjeita noudatettiin. Mistään ei niin hyvin kuin näistä kirjeistä selviä Paul Nicolayn suuri, vilpitön nöyryys. Hän kirjoitti kokemattomille nuorille, jotka ottivat osaa liiton työhön, kuin täysin vertaisilleen, ja hän antoi aina arvoa heidän mielipiteelleen. Jollei käynyt, niinkuin hän tahtoi, jos "toverit" vastustivat jotakuta hänen ehdotustaan, otaksui hän tavallisesti, että Jumalalla oli omat tarkoituksensa salliessaan asian saada sellaisen käänteen. Mutta hän ei koskaan kieltäytynyt antamasta kokemustaan käytettäväksi — olipa kyseessä kesäkokoukset tai jokin muu asia: toimihenkilöitten vaalit, esitelmäsarjat, raamattupiirityö.
Itse kesäkokouksissa paroni Nicolay sai tavallisesti Osakseen jonkun puhujatehtävän tai useampiakin; niinpä hänet monesti pyydettiin konferenssin avaajaksi tai päättäjäksi. Mutta hän otti niihin osaa paljoa tehokkaammallakin tavalla — hänestä tuli näiden tilaisuuksien innoittava ja johtava henkinen voima, joka painoi persoonallisen leimansa kokouksiin. Ne eivät saaneet alentua "huviretkiksi" tai kesäjuhliksi — niitä oli valmistettava ja kannatettava monin rukouksin, kaikkien läsnäolevien uskovain ylioppilaitten tuli muistaa olevansa vastuussa etsivistä tovereistaan — Jumala ei halua "sienikristityitä", jotka vain imevät itseensä elämän vettä, mutta eivät anna toisille, sitä vertausta hän käytti mielellään — ja sen ohella myös omalta kohdaltaan pyrkiä pyhittymään ja syvenemään. Nuoruudenilon tuli päästä oikeuksiinsa — samoin kuin venäläisissäkin kokouksissa paroni Nicolay saattoi olla näissäkin iloisista iloisin — mutta ei niin, että se häivytti silmistä varsinaisen päämäärän, sielujen voittamisen Kristukselle. Hänen seurassaan olleet muistavat, kuinka silloin usein arkinen keskustelu sai vähitellen yhä vakavamman leiman, kunnes hän lopuksi keskeytti sen hiljaa sanomalla: "Muuttakaamme nyt nämä ajatukset rukouksiksi."
Hänelle itselleen olivat nämä useimmiten kauniilla seuduilla vietetyt kesäpäivät virkistyksen aikoja. Hän viihtyi hyvin suomalaisten ylioppilaitten parissa, ja hänestä tuli heidän rakas ystävänsä ja kenties suurempaa arvovaltaa nauttiva kuin hän olisi itse toivonut. Kun juna tällaisella kesäretkellä alkoi lähestyä kokouspaikkaa ja vähitellen täyttyi valkolakkisista nuorista, kävi hän yhä säteilevämmäksi, ja hänen ilonsa oli vilpitön, kun kuoro viritti jonkun huomiotavetävistä lauluistaan: "Oi, kuinka ihanaa…" tai "Sinusta, Jeesus, laulan ilomiellä…" Hän ei ollut soitannollinen eikä ymmärtänyt edes kirkkokonsertteja, mutta tätä laulua hän rakasti. Täkäläinen huoleton nuoruudenraikkaus oli hänelle yleensä kuin lepoa Venäjän hermostuneen tunnelman jälkeen. Ja nuoret tungeksivat hänen ympärillään — "paroni Nicolayn", "Paul-sedän" — vasta kun hän oli mukana, oli kaikki niinkuin olla piti. Pelkästään se, että kuultiin hänen hennon, mutta iloisen äänensä sanovan "päivää, päivää, rakas ystävä", tuttu sorahdus "rakas" sanassa, että nähtiin taas tuo ikäänkuin asiaankuuluva urheilulakki, joka huoneeseen tultua tavallisesti katosi harmaan takin taskuun — jo se loi jokaiseen kodikkuuden tunnetta.
Ja seuraavinakin päivinä oli "paroni" yhä — siitä huolimatta, että hänen käytöksensä oli niin vaatimatonta, että se tuntui ujolta — kokouksen keskeinen henkilö. Hänen raamattutuntinsa, käsittelivätpä ne henkilöitä, kuten Jaakobia, Eliasta, Paavalia, tai jotakin yleistä aihetta, kuten "uskon voimaa", sisälsivät aina jonkun käytännöllisen totuuden, joka syöpyi mieliin ja jäi saaliiksi matkalta. Miten uuden arvon saikaan Jaakobin vaikeatajuinen tarina, kun se luonnehdittiin kertomukseksi siitä, "kuinka Jumala johti ja kasvatti miestä, jolla oli varsin (paroni Nicolayn suussa = hyvin) [ruotsiksi 'ganska' ja 'mycket'] monimutkainen ja vaikea luonne"', ja kuinka selväksi kävi vuorisaarnan toinen luku, kun hän sanoi, että sen pääajatuksena oli "sydänkammioissa asuvan totuuden" vaatimus. Kuinka iskikään mieliin hänen tulkintansa Matt. 5: 22:sta: "Antipatia on vihaa." Entä puheet, jotka vetosivat mieskohtaisesta kunkin omaantuntoon — ilman paatosta, ilman liikoja sanoja — kuinka valtavasti ne vaikuttivatkaan! "Meidän suhteemme Häneen — sinun ja minun — tulee olla kauttaaltaan tosi" — nämä sanat voitaisiin panna kaikkien paroni Nicolayn esitysten otsakkeeksi. Se oli hänen silmissään ensi ehto Kristusta lähestyttäessä, eikä hän väsynyt viittaamaan siihen — eikä kukaan väsynyt kuuntelemaan.
Kuvaava oli erään aivan nuoren pojan sana Ilmajoen kokouksessa — viimeisessä, missä paroni Nicolay oli mukana. Kun joku kysyi nuorukaiselta, kenestä esitelmöitsijästä hän piti eniten, vastasi hän välittömästi. "Paroni Nicolaysta — täytyyhän uskoa mitä hän sanoo." Hänen vaikutuksensa salaisuus oli juuri tämä hänen herättämänsä rajaton luottamus, joka pakotti jokaisen kuulijan pysähtymään siihen, mikä oli totuus tälle totuuden miehelle. Siksi odotettiinkin jonkinlaisella jännityksellä mitä hän sanoisi, kun hänen osakseen oli tullut vastata johonkin "kysymykseen" — noihin nimettömiin, kirjallisiin kysymyksiin, joita saatiin kesäkokouksissa pistää "kysymyslaatikkoon" vanhempien osanottajain sittemmin vastattaviksi. Vastaus sisälsi monesti käytännöllisen neuvon, jolla tuli olemaan suuri merkitys kysyjälle — enimmäkseen viittauksen johonkin raamatunlauseeseen tai useampiinkin tai kehoituksen tutkia jotakuta raamatun kertomusta määrätyltä näkökannalta, joskus — jos kysymys oli "ulkopiirinen" (perifeerinen) — kehoituksen jättää se rauhaan ja keskittyä pääasiaan. Hyvin usein sattui vastaus kysyjän omaantuntoon, johonkin sairaaseen kohtaan pakottaen hänet näkemään itsensä uudelta kannalta. Mutta aina se annettiin sellaisessa muodossa, että se tuntui kokonaan taistelutoverin kädenannolta, ei koskaan kiistämättömältä oraakkelilauselmalta, ei koskaan niin täysin valmiilta, että se olisi ollut vain ilman omaa ponnistusta vastaanotettava. Ihmiset, niin hän arveli, tuli käännyttää, mutta "ei meihin, meidän opilliseen katsomukseemme, vaan omakohtaisesti kokemaan totuutta." —
Vähin ei ollut Paul Nicolayn merkitys sielunhoitajana kristillisen ylioppilasliikkeemme piirissä. Hän ei ollut koskaan niin iloinen kuin milloin joku tuli puhumaan hänelle hengellisistä vaikeuksistaan, ja niin sattui usein sekä kesäkokouksissa että hänen käydessään Helsingissä. Tällöin hän raivasi monille etsiville nuorille tien persoonalliseen kristinuskoon osoittamalla heille, että aluksi voi jättää koko joukon kysymyksiä avoimiksi, kunhan Kristus on päässyt käsiksi omaantuntoon ja tahto alistettu Hänelle. Hän, jonka uskonelämä oli niin yksinkertaista ja eheää, osoitti ihmeellistä ymmärtämystä niitä kohtaan, jotka olivat epäilyjen — ehkä ei aivan tavallistenkaan — vaivaamia. Joka suhteessa Paul Nicolayta kuvaava on hänen eräälle nuorelle kirjoittamansa kirje, naiselle, joka oli kertonut hänelle, ettei uskonut voivansa olla muitten kristittyjen kanssa yhteistyössä, hän kun ei tietänyt, oliko hänen uskonsa edes pääpiirteissään sama kuin heidän — m.m. oli käsitys Kristuksesta syntien sovittajana vielä hänelle vieras. Kirje alkaa siirtymällä heti in medias res:
"Minä muistan, mitä minulle itselleni on maksanut päästä hengellisesti 'omille jaloilleni', olla 'Kristuksen lain' alainen, mutta vapaa 'ihmisten laeista'. Tahdoin olla uskollinen ja tunnollinen suhteessani Jumalaan ja Hänen sanaansa, mutta sallimatta ihmisten painaa minuun omaa leimaansa ja pakottaa minua matkimaan heitä dogmaattisissa sanamuodoissa ja puheenparsissa. — — — Minulla on 'Kristus minussa' merkinnyt enemmän kuin 'Kristus minun puolestani', sillä kokemukseni kulki enemmän sitä reittiä. Se ei tiedä sitä, että toinen puoli asiasta olisi tarpeeton tai liikaa. Kristus ei noudata kaavoja kasvattaessaan meitä. Hän ilmaisee itsensä toiselle enemmän toiselta, toiselle enemmän toiselta puolen, ja vähitellen me huomaamme noiden eri teiden risteilevän hautomatta salahankkeita toisiaan vastaan. — —
"Mutta kuinka voitte luulla, että Teidän täytyisi tuntea itsenne eristyneeksi kristittyjen joukossa? Se joka voi sanoa Kristuksesta 'minun Herrani ja minun Jumalani', on varmasti kristitty. On niin ihanaa, ettei kristittyjen yhteys ole muotojen ja sanontatavan yhteyttä, vaan hengen. Kristus rakastaa kukkiansa eikä tahdo, että toinen jäljittelisi toista, vaan että kaikki erikoislahjoineen pyrkisivät Hänen kaltaisikseen. 'Unity in Variety' ['Yhdenmukaisuutta moninaisuudessa'], niinkuin englantilainen sanoo. 'Yksi on Mestarinne — Kristus', eivät ihmiset. Se tekee meidät vapaiksi, mutta Kristukselle alistetuiksi. Niin kauan kuin seuraatte Häntä nöyränä ja hyvällä omallatunnolla, ei Teidän tarvitse olla levoton tulevista eikä yksin jäämisestänne. Kaikki johonkin määrin kypsät kristityt tunnustavat täysin Teidän oikeutenne olla itsenäisesti Kristuksen johdossa."
Kuinka onkaan kirjoittaja osannut asettua kysyjän omalle kohdalle voidakseen nähdä oikealta kannalta hänen erikoisvaikeutensa, kuinka hellävarainen, mutta samalla luja on hänen otteensa tuohon nuoreen sieluun. Juuri hänen selvä käsityksensä jokaisen ihmisen oikeudesta yksilölliseen kehitykseen, hänen varmuutensa, että "Jumala tahtoo alkuteoksia eikä jäljennöksiä", oli niin suuriarvoinen hänen seurustelussaan ylioppilaitten kanssa. Ja kuinka selvän, kauniin kuvan hän tietämättään luo omasta itsestään: vapaa, mutta alistettu, Kristuksen orja — mutta ei kenenkään muun.
Ei ole ihme, että Paul Nicolayn persoonallinen vaikutus Suomen ylioppilaihin oli niin suuri — sepä olikin todellisuudessa hänen paras osuutensa meidän kristillisessä ylioppilasliikkeessämme. Olematta itse siitä tietoinen hänestä tuli monien ylioppilaitten silmissä kuin ihanne, joka tapauksessa herättävä esikuva. Tuskin voitaneen arvostaa liian suureksi hänen kasvattavaa merkitystään niiden yhdistyksen jäsenten elämässä, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin. Ei vain sanoillaan, koko olemuksellaan hän viittasi siihen, mikä elämässä on keskeisintä. Itse hän etsi kustakin vain sisäisiä arvoja, ja hän liikkui näiden usein hyvin pienistä ja yksinkertaisista oloista lähteneiden nuorten miesten ja tyttöjen keskuudessa yhtä koruttomasti ja luonnollisesti kuin hän olisi käyttäytynyt suurruhtinaallisessakin salongissa, ei koskaan teennäisen kohteliaana, mutta aina ystävällisenä ja auttavaisena, jopa nuorimpiakin kohtaan, aina hillittynä ja kärsivällisenä. Näin kävi monelle ilmi mitä on todellinen sielunsivistys — että se on kaiken pöyhkeilyn, kaiken oman oikeuden kärttämisen niinkuin myös kaikkinaisen sielullisen hentomielisyyden vastakohta, olipa sen muoto mikä tahansa. Kun matkalla kesäkokoukseen nähtiin "paronimme" — "vår baron" — nousevan luovuttaakseen paikkansa jollekulle, joka näytti olevan sen tarpeessa tai, niinkuin asia olisi ollut mitä luonnollisin, ottavan kantaakseen toisen matkasälyjä, niin se vaikutti hänen seurassaan oleviin nuoriin miehiin enemmän kuin monet saarnat.
Muuan Paul Nicolayn koulussa ollut kertoo pienen tapahtuman, joka oli lähtemättömästi syöpynyt hänen mieleensä. Paroni Nicolay seisoi Helsingissä Ylioppilastalon edustalla pahimmassa raitiovaunutungoksessa koettaen pyrkiä johonkuhun niistä. Ihmiset raivasivat itselleen tietä kyynäspäillään ja yrittivät ennättää toisten edelle — niinkuin maailmassa on tapa. Paronin vierellä oli vaatimaton työläisvaimo, jonka oli hyvin vaikea päästä vaunuun, kun muitten vahvempain aina onnistui työntää hänet syrjään. Silloin koroitti paroni Nicolay, joka odotteli kärsivällisesti omaa vuoroaan, hauraan äänensä hänen puolestaan: "Akta denna dam!" — "Se ääni tuli kuin toisista maailmoista", kirjoittaa tapahtuman kertoja, "maailmoista, missä vallitsevat vanhurskauden lait, jotka suojaavat pienten ja heikkojen oikeutta." Paroni Nicolay puhui harvoin yhteiskunnallisista vääryyksistä eikä pohtinut mielellään valtiollisia kysymyksiä ylioppilaitten piirissä. Mutta antaessaan heille esikuvan oman sydämensä aateluudessa hän samalla antoi heille käsityksen todellisen kansanvaltaisuuden olemuksesta. —
Hienotunteisuus oli suuressa määrin Nicolaylle ominainen, ja se oli ominaisuus, johon hän pani paljon arvoa. Kehoittaessaan "persoonalliseen työhön" sielujen voittamiseksi hän lisäsi usein: "Tietysti me emme saa olla epähienotunteisia." Tässä niinkuin muussakin on meidän, arveli hän, noudatettava Jeesuksen askeleita — Hän kolkuttaa sydämemme ovea, mutta ei murtaudu sisään väkivalloin — siihen Hän on liian hienotunteinen; Hän odottaa, että avaamme Hänelle. Mutta niinkuin talon katolle nostettu lippu voi osoittaa, että siinä asuu jonkin maan konsuli, joten sen maan asukkaat tietävät mistä hänet tavata, niin tulee meidän aina näyttää väriä siksi paljon, että ne, jotka kaipaavat kristillistä seuraa tai opastusta, epäröimättä voivat kääntyä meidän puoleemme. Tästä oli siis tullut sen "todistamisprobleemin" lopullinen ratkaisu, joka oli nuoruusvuosina ahdistanut häntä.
Itse oli paroni Nicolay näihin aikoihin, kuten olemme nähneet, aina altis auttamaan jokaista, joka tarvitsi häntä, sekä neuvoillaan että työssä ja toimessa. Hänestä ei mikään ollut vähäpätöistä, mikä voi palvella Jumalan valtakuntaa, hän pyrki aina olemaan vähimmässäkin hairahtumattoman uskollinen. Hän ei koskaan tieten tahtoen jättänyt vastaamatta kirjeeseen, hän ei koskaan laiminlyönyt sovittua kohtaamista, hän ei unohtanut milloinkaan hänelle uskottua asiaa. Hänen täsmällisyytensä oli ilmiömäinen — ja mielellään hän odotti myös muilta täsmällisyyttä seurustelussa hänen kanssaan, seikka, jossa suomalaiset ylioppilaat varmasti tuottivat hänelle monta katkeraa pettymystä. Hänelle oli täsmällisyys rehellisyyttä — hänen suussaan "niin" oli aina oleva "niin" ja "ei" myös "ei". Jos hänen joskus täytyi peruuttaa lupauksensa, esim. yhdistyksessä esiintymisensä, oli hän kovin onneton. Niinpä hän kirjoittaa kerran, kun "ei löydä aihetta, joka kelpaisi viestiksi": "Minä olen valmis lähipäivinä 'paastoten ja rukoillen' etsimään Jumalan viestiä; mutta jollei sitä tule, mitä sitten? Silloin ei auta muu kuin tehdä lakko, jättää P. yksin pitämään esitelmiään ja olla koskaan enää näyttäytymättä yhdistyksen huoneistossa, kun olen tällä tavoin petkuttanut Teitä". — Puoliksi leikkisäin sanain takana piilee kylläkin vakava itsesoimaus.
Yhdistyksen jäsenille oli aina juhlahetki, kun paroni Nicolay saapui lukuvuoden aikana Helsinkiin, olipa joka kerta kuin hän olisi tuonut muassaan elähdyttävän henkäyksen, niin "kuivaksi ja typötyhjennetyksi" kuin hän itse saattoikin tuntea itsensä. Oli helpompi rukoilla ja tehdä työtä, kun hän oli mukana, ja vaikka hänen käyntinsä olivat harvat — hän tuli Helsinkiin pari kertaa lukuvuoden kuluessa — sai vähitellen koko yhdistyselämä leimansa hänen persoonallisuudestaan, niinkuin huomasimme olleen kesäkokousten laita. Hänen henkensä, rukouksen ja yksinkertaisen hartauden henki tuli vallitsevaksi Suomen kristillisessä ylioppilasliitossa — ehkä jossain määrin puhtaasti akateemisen sävyn kustannuksella, mutta yhtäkaikki hengellisen vapauden ja hilpeän työhalun merkeissä.
On luonnollista, ettei liitto kuitenkaan aina voinut pysyä sillä tasolla, millä paroni Nicolay olisi suonut näkevänsä sen, ettei hän suinkaan aina voinut olla tyytyväinen sen toimintaan. Monissa kirjeissä hän arvostelee tätä toimintaa varsin ankarasti — mutta arvostelu oli aina ystävän, ei moittijan. "Suomen ylioppilasliitto elää seisahduksen aikaa — sinun pitäisi tulla tänne", hän esim. saattoi kirjoittaa ystävälleen Wilderille.
Juuri nämä paikoilleen jäämisen ajat tekivät hänet huolestuneeksi, välikaudet, jolloin liikkeen kasvu pysähtyi. Kasvulla hän saattoi tarkoittaa ulkonaista kehitystä, uusia valloituksia ylioppilasmaailmassa, ja hän piti tärkeänä, ettei liitto unohtaisi lähetystyöntekijän tehtäväänsä. Mutta ennen muuta hän tarkoitti sen sisäistä, hengellistä kehitystä. Ilmajoen kesäkokouksen jälkeen 1919, johon hän oli pääasiassa tyytyväinen, hän kirjoittaa päiväkirjaansa itse liikkeestä: "Kuinka se on kasvanut — kooltaan, mutta tuskinpa laadultaan." Niinkuin Venäjällä teroitti hän aina täälläkin, että yhdistyksessä tulisi aina olla eläväin kristittyjen ydinjoukon antamassa leimansa sen toiminnalle, ja jos hänestä tuntui sen sisäistä elämää uhkaavan vaara, että suola oli käymäisillään mauttomaksi, oli hän ensimmäinen varoittamaan. Hänen ehdotuksestaan alettiin Suomessa v. 1913 pitää n.s. retreat-kokouksia, s.o. pieni ryhmä yhdistyksen jäseniä kokoontui maaseudun hiljaisuuteen itse syventymään sekä neuvottelemaan vastaisesta työstä. Ei kukaan, joka oli vastuussa yhdistyksen hengellisestä työstä — siis muitten sieluista — saanut tyytyä siihen tietoisuuteen, että oli itse kääntynyt, pelastettu — oli hetkeksikään laimentumattomalla hartaudella pyrittävä eteenpäin pyhityksen tiellä.
Muuan yhdistyksen jäsen on merkinnyt muistikirjaansa muutamat sanat, jotka paroni Nicolay lausui helmikuun 6:ntena 1914 — eikä hän ollut varmastikaan ainoa, joka painoi ne mieleensä. Sanat kuuluivat näin: "Ylimpänä tehtävänämme on kirkastaa Jumalaa vaelluksellamme." Samassa yhteydessä paroni Nicolay luetteli myös muutamia omistamisen arvoisia jalokiviä: kärsivällisyyden, joka kylläkin on vaikea saavuttaa; sävyisyyden, joka tekee omistajansa mielen tyyneksi ja rauhalliseksi silloinkin kun muut suuttuvat ja menettävät tasapainonsa; puhtauden, joka käsittää ajatusmaailmankin; rohkeuden, joka ei välitä enemmistön mielipiteistä; totuudellisuuden, joka ei siedä mitään, joka ei ole täysin totta, ja viimein rakkauden, joka lähestyy epäsympaattisintakin.
Sellaisen ihanteen hän asetti nuorille. Hän sai sen vuorisaarnasta — sitä hän mielellään vertasi "kuvastimeen, josta näemme itsemme sellaisina kuin olemme ja kuin meidän tulisi olla". Tätä ihannetta kohti tulisi jokaisen kristityn pyrkiä koko elämänsä — ei omalla voimallaan, vaan ylläpitämällä elämänyhteyttä Jumalan kanssa. "Meidän ei tule olla vetureita, vaan sähköraitiovaunuja", hän sanoi usein juuri tätä kosketusta tarkoittaen. Yhä uudelleen hän puhuessaan yhdistyksen jäsenille viittasi noihin kahteen suureen voimanlähteeseen: raamattuun ja rukoukseen, "aamuvartion" hiljaisiin iäisyyshetkiin. "Kuinka on aamuvartion laita?" hän kysäisi eräältä entiseltä yhdistyksen jäseneltä, kun tapasi tämän pitkän eron jälkeen ja kuuli hänen valittavan "hengellistä kuivuutta". — "Pitäkää rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta!" hän kehoitteli erästä toista entisistä ylioppilaistaan, joka nyt itse oli saanut liitossa johtavan aseman, kun tämä vähää ennen hänen kuolemaansa kävi hänen luonaan. Se oli kuin viime tervehdys koko kristilliselle ylioppilasliikkeelle: "Pitäkää rautaisin käsin kiinni aamuvartiosta" — — pyhityksestä.
Paroni Nicolay käsitti tuskin itse, kuinka välttämättömäksi hän oli käynyt Suomen kristityille ylioppilaille — hän epäili aivan liiaksi omaa työtään. Kun hänet kutsuttiin Helsinkiin pitämään julkista esitelmäsarjaa yliopiston juhlasalissa tai raamatuntutkisteluja yhdistyksen huoneistossa, herätti hänessä monesti kummastusta, että "tahdottiin hänet". Olihan niin monta muuta käytettävissä, arveli hän. Sillä kertaa, jolloin hän luuli olevansa pakotettu "lakkoilemaan", jolloin hän ei löytänyt "viestiä" tuotavaksi — hän kirjoitti vielä: "On varsin luultavaa, että Te olette jättäneet huomiotta jonkun, jonka Jumala on tarkoittanut puhumaan, ja ettei ole ollenkaan Hänen tarkoituksensa, että minä taas esiintyisin." Ja kun keväällä 1919 hänelle tuli n.s. pohjoismaalaisen toimikunnan kutsu saapua puhujaksi skandinavialaiseen kesäkokoukseen, joka oli määrä pitää Tanskassa, hän kieltäytyi — vaikka hän oli niin monesti ennen ollut mukana — aivan jyrkästi ja luetteli vastauskirjeessään koko joukon nuoria puhujia, jotka "paljoa paremmin kuin hän edustaisivat Suomea". Mutta liikutettu ja kiitollinen hän oli joka kerta kun sai jonkunkaan todistuksen ylioppilaitten kiintymyksestä. Kun hänen v. 1914 täytyi jäädä pois Turun kesäkokouksesta, lähettivät osanottajat hänelle tervehdyksen, jossa oli suuri joukko allekirjoituksia. Kiitoskirjeessään hän lausuu siitä ihmetyksensä ja sanoo: "Jumala heitä kaikkia siunatkoon heidän ystävällisyydestään 'vanhaa ukkoa' [suomeksi alkuperäisessä kirjeessä] kohtaan. Tämän nimiluettelon minä säilytän oikein kallisarvoisena lahjana."
'Vanhaksi ukoksi', 'sedäksi', joka oli jo joutunut hieman asiain ulkopuolelle, hän mielellään nimitteli itseään suhteessaan yhdistyksen nuorempiin työntekijöihin. Hän pelkäsi olevansa heidän tiellään, pelkäsi sitäkin, ettei hän ollut "hyödyksi kokouksissa". Kun hän ei Ilmajoen kokouksessa tullut niin paljon kosketuksiin nuorten ylioppilaitten kanssa kuin ennen, virkkoi hän rouva af Forsellekselle kaihonsekaisella huumorilla: "Täällä me kuljemme kuin kaksi Olympon jumalaa." Korkealle jalustalle hän pyrki kaikkein vähimmin. Hän tahtoi palvella ylioppilaita, ei saada heidän ihailuaan. Kuitenkin hän varmaan iloitsi, kun 1918 sai kutsun Suomen kristillisen ylioppilasliiton ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Hän ei voinut olla tuntematta sitä vilpitöntä tunteen lämpöä, jota liiton päätös huokui. Ja mitä hän todella oli Suomen ylioppilaille, se on saanut täysipitoisen ilmaisunsa seuraavissa hänen kuolemansa jälkeen kirjoitetuissa sanoissa:
"On kuin meistä olisi tullut orpoja; mutta minä olen aivan varma, ettei hän kuole koskaan niiltä, jotka edes kuulijoina ovat joutuneet hänen vaikutuspiiriinsä. Hän pysyy aina rohkaisevana ja lämmittävänä esikuvana siitä, kuinka Jumala kykenee kirkastamaan ja pyhittämään ihmiselämän, joka uskotaan kokonaan Hänen käsiinsä."
Jos Paul Nicolay olisi tietänyt, että hän oli voinut antaa Suomen kristityille ylioppilaille vilauksen Jumalan sieluja muuttavasta ja pyhittävästä voimasta, hän olisi iloinnut siitä. Sillä siihen hän syvimmältä pyrki, jos mihin.
* * * * *
Suomen kristillisen ylioppilasliiton miesjäsenten joukossa on koko sen olemassaolon aikana ollut muuan opiskelijain ryhmä vahvemmin edustettuna kuin muut — teologit. Nuorista, jotka, usein uskonnollismielisistä kodeista tulleina, saapuvat yliopistoon valmistautuakseen papintehtävään, on enimmäkseen aivan luonnollista, että he liittyvät tämänkaltaiseen järjestöön. Kristillinen ylioppilasliitto on siten parin vuosikymmenen ajan ollut tuleville saarnamiehille ja sielunhoitajille, etupäässä kansankirkkomme piirissä, jonkinlainen käytännöllinen esikoulu, joka on tehokkaasti täydentänyt yliopiston antamaa teoreettista valmistusta. Täällä he ovat joutuneet kosketuksiin sivistyneen uskovan nuorison kanssa, joka kuuluu erilaisiin uskonnollisiin suuntiin, jopa yhdyskuntiinkin — täällä he ovat tottuneet vapaasti keskustellessaan humaanisten tieteitten, lääketieteen ja sosiologian harjoittajani kanssa selvittämään itselleen oman tieteellisen ja käytännöllisen kantansa uskonelämää koskevissa kysymyksissä. Esiintyen aluksi puhujina ja hengellisinä johtajina älyllisesti kehittyneitten ja vaativain toverien parissa he ovat tottuneet panemaan työhönsä parastaan. Näin on ylioppilasliitto varmasti suorittanut tärkeätä työtä myös kirkon palveluksessa, eikä kenenkään vaikutus ole tässäkään kohdin ollut syvempi ja pysyvämpi kuin paroni Nicolayn. Se, joka ylioppilasvuosinaan kuuli hänen tehostavan täydelliseen vilpittömyyteen pohjautuvaa persoonallista suhdetta persoonalliseen Jumalaan uskonnon päämääränä ja tarkoituksena, ja joka seurustelusta hänen kanssaan oppi ymmärtämään tällaisen suhteen merkityksen, ei ole voinut pappinakaan tyytyä vanhoihin, kuluneisiin polkuihin — velttouden tai itsekylläisyyden teihin. Ylioppilasliitossa työskentelemällä Paul Nicolay tuli siten hänelle ominaisella tavalla — sisästä käsin ulospäin — toimineeksi kirkollisen elämämme uudistajana. Ja elämänsä lopulla hän joutui vielä paljoa välittömämmin tarttumaan siihen. — Olemme aikaisemmin todenneet, että paroni Nicolayn suhde siihen kirkkoon, johon hän kasteen kautta kuului, oli alkujaan kylmähkö. Kaikki, mikä oli pelkkää muotoa ja ulkokuorta, oli hänelle vastenmielistä, ja luterilaisessa kirkossa hän näki nuorena — ja myöhemminkin — ulkonaisten muotojen varsin usein rehentelevän sisällyksen kustannuksella. "Kääntymättömiä" pappeja, jotka julistivat saarnastuoleistaan mitä eivät itsekään uskoneet tai mikä ei vielä ollut tullut heille eläväksi, hän aina tuomitsi ankarasti. Heidän saarnansa olivat hänestä sanomattoman ikäviä, eikä hän salannut sitä. "Miksi he etsivät aiheitaan niin kaukaa? Ihmekö sitten, että ihmiset lakkaavat tulemasta kirkkoihin?" sanotaan kerran päiväkirjassa. — Paroni K. A. Wrede kertoo, kuinka he olivat yhdessä olleet kuulemassa tuollaista "ikävää" saarnaa. Kun paroni Wrede sitten sanoi aikovansa lähteä kotiin lepäämään — "pikkuisen torkahtamaan" — selitti ystävä sen jo tehneensä, ja kysymykseen, milloin ja missä se oli käynyt päinsä, tämä vastasi tyynesti: "kirkossa." Varsin ankarasti paroni Nicolay erään toisen kerran puhui papista, joka ei rukoillut rukoustaan "Jumalan, vaan seurakuntansa kuultaville". Hän kärsi aina rukouksen tai hengellisen puheen sävystä, jos se ei ollut aitoa, kuulipa sen luterilaisessa kirkossa tai vapaakirkollisten rukoushuoneessa. Yhtä vähän hän sieti jumaluusopillisia viisasteluja, ahdasmielistä dogmatismia tai muodollisuutta. "Minä olen aina ollut kehno kirkkokristitty niin luterilaisten kuin vapaakirkollisten silmissä", hän tunnusti v. 1914. Itse hän oli valmis, kuten tiedämme, suomaan laajan vapauden kunkin yksilön Jumala-suhteelle, sikäli kuin tämä oli "Kristukselle alistettu". Kannattamatta omasta puolestaan äärimmäisyyssuuntia raamatuntutkimuksen alalla — "liian paljon radikaalia teologiaa" oli kerran hänen paheksuva arvostelunsa eräästä pohjoismaisesta kokouksesta — ei hän tahtonut kieltää keneltäkään oikeutta kulkea omaa tietään tässä kohdin, niin kauan kuin tutkija "pysyi nöyränä ja Jumalan opetettavana", eivätkä hänestä mitkään mielipiteet, olivat ne miten oikeaoppisia tahansa, voineet olla sielun pelastuksen ehtona. Kuvaava on kysymys, jonka hän teki eräälle henkilölle, kun tämä tuli hänelle tunnustamaan levottomuutensa eräästä ystävä-vainajastaan, joka oli ennen kuolemaansa sanonut olevansa "uudenaikuisten teoriain" kannalla: "Luuletteko Te, että oikeauskoisuutemme pelastaa meidät?" — Ei liioin osanotto ulkonaisiin kirkollisiin toimituksiin ollut hänestä olennaista Jumala-suhteelle, joskin hänellä oli syvä kunnioitus kirkon sakramentteja kohtaan.
Ne katsantokannat, joita hän aikaisemmin oli tavannut luterilaisella papistolla, olivat yleensä olleet niin kokonaan toista maata, että hänessä aivan luonnollisesti heräsi ennakkoluuloja koko tätä oppikuntaa vastaan. Kun paroni K. A. Wrede v. 1902 suoritti "venia concionandi" tutkintonsa, jonka kautta hän sai oikeuden saarnata kirkoissa, paheksui paroni Nicolay tätä askelta ja lausui ystävälleen siitä jotenkin purevia huomautuksia. Kyllä "sinusta tulee lopulta vielä pappi", hän sanoi ivallisesti. "Jos työlläsi on jotain arvoa, niin johtuu se juuri siitä, ettet ole pappi ja sittenkin julistat Jumalan sanaa." Aikaa myöten hän oppi kuitenkin ymmärtämään ystävänsä menettelyn oikeutetuksi. Hänen käsityksensä luterilaisesta kirkosta muuttuivat yleensä vähitellen, eikä syynä ollut se, että hän olisi vaatinut papistolta vähemmän, vaan kai se, että hän nyt useammin huomasi yksityisten pappien vastaavan näitä vaatimuksia, niinkuin myös se, että hänen silmänsä avautuivat näkemään, kuinka suuri merkitys kirkolla sellaisenaan voi ja tulisi olla kansan elämässä.
Työ Suomen ylioppilaitten hyväksi edisti varsin paljon paroni Nicolayn katsantokannan kehittymistä tähän suuntaan. Osittain vei hänen isällinen suhteensa nuoriin teologeihin hänet paljoa läheisempään suhteeseen myös siihen kirkkoon, jonka piirissä näiden oli määrä työskennellä — hän ei voinut jäädä siihen nähden arvostelevaksi katselijaksi. Osittain hän kesäkokouksissa tutustui useihin iäkkäämpiin pappeihin, heidän joukossaan moniin sympaattisiin, lämminsydämisiin ja koruttomiin miehiin, aivan toisenlaatuisiin kuin hänen kauhistuksenaan olleet kuolleen kirkollisuuden edustajat.
Samalla kuin hänen käsityksensä kirkon miehistä näin tuli valoisammaksi, kävi hänen omasta esimerkistään heille todella ilmi mitä hyvällä maallikkojulistuksella on annettavaa, ja syvä raamatuntuntemus sekä runsas kokemus, joka piilottelihe hänen vaatimattoman esiintymisensä varjossa, herätti heissä kunnioitusta ja ihailua. Jo Turun kokouksessa 1900 sai paroni K. A. Wrede hämärässä eteisessä ystävänsä päätettyä salissa pitämänsä puheen eräältä papilta syleilyn, joka ilmeisesti oli aiottu Nicolaylle, joskin innostunut pappismies erehdyksestään selvittyään hyvänsuovasta virkahti: "No olkoon sitten Wredellekin!" Joskaan tämä sydämellinen ystävyydenosoitus siis ei osunut paroni Nicolayhin, sai hän sittemmin kyllä monia samanlaisia, suomalaisilta papeilta.
V. 1905 paroni Nicolay suostui ensi kerran ottamaan osaa kirkollisluontoiseen työhön, kun hän lupautui pitämään sarjan herätyskokouksia Helsingin kaupunginlähetyksen rukoushuoneessa. Seuraavana vuonna kutsuttiin hänet ja paroni Wrede ensimmäiseen omakohtaiseksi hartaudeksi aiottuun yksityiseen pappiskokoukseen, joka oli määrä pitää Turussa. "Kummallinen kutsu" se oli hänestä — siksi kaukana hän vielä tunsi olevansa papistosta ja sen harrastuksista. Mutta hän noudatti joka tapauksessa kutsua — ja suoriutui täydelleen kirkollisena puhujana sekä sai monta uutta ystävää kokouksen osanottajista. Kuitenkin hän vielä vuotta myöhemmin arvelee, kun hänen on määrä ottaa osaa Seinäjoen pappiskokoukseen: "Mitä minä puhun kaikille näille papeille?" ja hänellä on sitten paljon muistuttamista kokouksen järjestelyä vastaan: ei ollut kyllin selvää mihin pyrittiin hengellisessä suhteessa — ja liian paljon aikaa hukattiin kahvinjuontiin. Siihen, että puhtaasti hengellisiin arvoihin pantiin seuraavissa pappiskokouksissa yhä enemmän huomiota, vaikutti varmasti johonkin määrin paroni Nicolayn läsnäolo. Tämä yhteiskunnan huippujen tuttu mies, joka oli oppinut käyttämään kaikkea mitä omisti "niinkuin ei sitä käyttäisi" ja joka silloin, kun oli keskityttävä Jumalan valtakunnan asioihin, vainusi "maailmallisuutta" suomalaiselta kannalta katsoen niinkin viattomassa kuin ajanhukka ja kahvinjuonti, vaikutti varmaan täällä niinkuin ylioppilaskokouksissakin omalla olemuksellaan kuin voimakas saarna.
Kirkollisella alalla paroni Nicolaylle aukeni vähitellen laajat työmaat. Tosin hänellä ei ollut aikaa eikä voimia noudattaa kaikkia kokousten ja illanviettojen puhujaksi saamiaan kutsuja, mutta hän esiintyi kuitenkin useasti kirkollisena puhujana — varsinkin Helsingin Lähetyskirkossa. Tavallisesti koetti paroni Wrede saada häntä suostumaan siihen, milloin hän saapui Helsinkiin ylioppilastyön vuoksi. Monesti hän vastusti sitkeästi näitä yrityksiä saada hänet houkutelluksi alueelle, joka oli "hänen vastuunalaisuuspiirinsä ulkopuolella". Mutta jos hän kerran antoi taivuttaa itsensä esiintymään kirkkoyleisölle, teki hän tällöinkin voitavansa, antoi parastansa. Mieluimmin hän puhui pikku piireille, ei kuitenkaan ompeluseuroissa tai ohjelmallisissa illanvietoissa teenjuonteineen — hän tahtoi kuulijat kokonaan mukaansa. Jos hänet joskus "pakotettiin" saarnastuoliin, hän tavallisesti kuittasi kirjeissään tuon tapahtuman lyhyellä, mutta ilmaisevalla sanalla: "kamalaa". Hän ei mielestään sopinut puhumaan suurelle sekalaiselle yleisölle — hän tahtoi todella tietää, kenelle hän puhui, sivistyneillekö vai sivistystä saamattomille, ja oliko enemmistö todella uskovia vaiko vain uskonnollisia asioita harrastavia. Varsinaisissa herätyskokouksissa hän ei halunnut myöhemmin elämässään ollenkaan esiintyä. Kun häntä kehoitettiin siihen, huomautti hän aina, ettei hänen asiansa ollut vallata ihmisiä väkirynnäköllä. Sen yhteydessä hän kertoi virolaisen talonpoikaisvaimon ennustaneen näkemänsä unen johdosta, ettei hänen toimintansa Jumalan valtakunnan hyväksi tullut olemaan kylvötyötä, herätystä, eikä liioin elonkorjuuta, iloa ihmisten johtamisesta kääntymykseen, vaan pellon muokkausta, työtä ihmissydämissä heidän saattamisekseen täydempään, eheämpään, parempaan kristillisyyteen.
Olemme nähneet, että paroni Nicolay sai elämänsä kuluessa sekä kylvää että korjata, mutta Suomessa hänen toiminnallaan oli ehkä enemmän tuon virolaisen vaimon viittaama suunta, niin hän ainakin itse arveli, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän keskittyi tämänlaiseen työhön, kristittyjen sydämen valmistamiseen täydemmin vastaanottamaan Mestariansa. Jos hän puhui uskovain piirille raamatullisesta aiheesta, hän toivoi mieluimmin heidän istuvan raamatut kädessä, niin että hän ikäänkuin sai olla heidän oppaanaan maassa, joka hänen omasta mielestään oli täynnä ihmeellisiä, tyhjentymättömiä aarteita.
Ymmärtääksemme mitä kirjojen kirja oli hänelle, on vain aukaistava hänen oma ruotsinkielinen raamattunsa — niin syrjiltään kulunut, että melkein peloittaa käännellä lehtiä. Joka sivu, jokainen sen rivi kertoo, missä suhteessa kirjan omistaja oli lukemaansa. Etuviivaukset, nuolet ja erilaiset piirrot ja viivat — kokonainen kehitetty merkkijärjestelmä — tekevät kirjan merkillisen näköiseksi, ja valkolaidan erikieliset muistiinpanot pakottavat lukijan pysähtymään toisen tekstin kohdalle toisensa jälkeen. Kehän erottaman, jonkin toiminnan alkamiseen viittaavan "kun" sanan viereltä huomaamme sanat: "Jumalan aika"; Johanneksen evankeliumin seitsemännessätoista luvussa me voimme seurata viivaa kaikkiin niihin kohtiin, joissa esiintyy tuo merkityksellinen sana yhtä; monin paikoin on vertailuja joko kreikkalaisen tai englantilaisen tekstin johdolla. Niinpä voimme kuvitella mielessämme, kuinka Paul Nicolay päivittäisen aamuvartionsa aikana ja monena, monena muuna päivän hetkenä istui kirjansa ääreen vaipuneena, läpikotaisin valppaana, toimivana, ikäänkuin keskustellen Herransa kanssa, sielu avoinna Hänen henkensä vaikutukselle. Ja me käsitämme myös tyynenä arvovaltaisuuden, jolla hän selitti raamatun sisältöä muille — olivatpa ne pappeja tai maallikoita — täysin itsenäisesti, mutta ei milloinkaan niinkuin hän olisi puhunut itsestään. Raamatuntutkistelu oli kaiken hänen ylioppilastyönsä pohjana — siitä tuli myös hänen kirkollisen toimintansa ydin. — Tuo toiminta joutui vähitellen määrätyille urille, kun suunnitelma kaikkien kirkollisten seurakuntain uskovien jäsenten yhdistämisestä "sisemmiksi piireiksi" tai "seurakuntaliitoiksi" yhä enemmän alkoi kiinnittää hänen harrastustaan. Tämä ajatus, jonka alkuunpanija oli paroni K. A. Wrede, oli herättänyt vastakaikua useissa maamme papeista. Toivottiin, että saman seurakunnan hajalliset elävät kristityt saisivat toisiaan lähestymällä uskolleen vahvistusta ja edistyisivät pyhityksessä näin kyetäkseen olemaan suolana, joka vähitellen tunkisi koko seurakuntaan kauttaaltaan. Ymmärrämme perin hyvin, että moinen ajatus miellytti paroni Nicolayta. Hän seurasi hartaasti Helsingissä toimivan ystävänsä työtä, ja kun tämä v. 1915 kirjoitti aikovansa saapua Viipuriin pannakseen sielläkin alulle seurakuntaliikkeen, omaksui hän tämän suunnitelman hyvin lämpimästi. Mahdollisimman hyvin valmisteltiin hänestä asiaa hankkimalla sen puolelle "joukko työtä kannattavia rukoilijoita". "Jumala tasoittakoon tiesi. Vaikeuksia syntyy aina, jos mieli saada siunausta. Ovathan pilvet tarpeen, jotta sade alkaisi tipahdella", hän kirjoitti sen johdosta. Ja itse työmuodosta hän lisäsi: "Syntyköön erilaisia piirejä aina sikäli kuin tarve vaatii, ja älköön pidettäkö raamattupiirejä kirkossa, ja älkööt papit ottako puhumista yksinoikeudekseen." Paroni Nicolay ei tällöin vielä ajatellut, että hän itse olisi ollut kutsuttu tehokkaammin ottamaan osaa työhön.
Joka tapauksessa paroni Wrede tuli aikomalleen käynnille Viipuriin, jonka jälkeen kutsuttiin koolle kokous huhtikuun 21:senä ja siinä päätettiin perustaa seurakuntaliitto. Oli muodostettava useita raamattupiirejä — mikä nuorille naisille, mikä vanhemmille uskoville j.n.e. — sekä pidettävä yhteisiä kuukausikokouksia. Mutta pian huomattiin, ettei ajatus ollut toteutettavissa niin helposti kuin oli luultu. Osoittautui miltei mahdottomaksi saada johtajia moniin erilaisiin piireihin, asiaan innostuneet kaupungin papit tarvitsivat apua — ja niin oli vallan luonnollista, että paroni Nicolay niinä kuukausina, jotka hän vietti Monrepos'ssa, yhä enemmän joutui ottamaan osaa viipurilaisten toimintaan. Milloin hänen oli pidettävä raamatuntutkistelu, milloin alustettava keskustelu, ja hyvin usein turvauduttiin hänen neuvoihinsa erilaisissa kysymyksissä. Mutta vasta kun Venäjän olot olivat vapauttaneet hänet pietarilaisista velvoituksistaan, saattoi hän täydellä todella omistautua Viipurin seurakuntaliitolle, jonka sieluna hän oli n.s. punaisena aikana ja sen jälkeisenä vuonna. Tällöin hän alkoi myös tehdä matkoja toisiin kaupunkeihin — Porvooseen, Tammisaareen, Kotkaan — ajaakseen liiton edustaman aatteen asiaa ja perustaakseen uusia raamattupiirejä. Tämä työ kävi hänelle hyvin rakkaaksi ja vei hänet kosketuksiin uskovain ihmisten kanssa kautta maan. Paikkakuntain papit osoittivat yleensä ymmärtämystä häntä kohtaan ja tukivat auliisti hänen pyrintöjään. — Näin Paul Nicolay elämänsä lopulla johtui taas uudelle uralle — tuo uskonnollisen yksilöllisyyden mies joutui käymään työssänsä käsi kädessä valtiokirkon palvelijain kanssa. Se ei kuitenkaan tietänyt sitä, että hän olisi osittainkaan menettänyt hengellisen itsenäisyytensä — hän pysyi tässäkin työssä omana itsenään, ihmisenä, jossa ei ollut hivenenkään vertaa virkamiestä ja jolle kirkolliset muodot eivät ikinä voineet tulla omaksi päämääräkseen, vaan olivat ainoastaan tehokkaita välineitä muitten rinnalla sielujen johtamiseksi Jeesuksen Kristuksen luo. Tämä juuri oli, niinkuin aikaisemmin sanoimme, hänen merkityksensä kirkolle. Kuinka suureksi se merkitys arvattiin kirkollisissa piireissä, todistaa leikkisä, mutta lämpimästä myötätunnosta lähtenyt suomalainen kunnianimi, jonka hän sai Leppäkosken kokouksessa 1918: "pappien paimen".
Pysyvä arvonsa on silläkin Paul Nicolayn osuudella Paul Nicolay — uskonnolliseen elämäämme, että hän saattoi täälläkin voimaan tavan pitää säännöllisiä "kokouksia hengellisen elämän syventämiseksi" Keswickin ja Södertäljen vuotuisten konferenssien malliin. Lähinnä hänen aloitteestaan kutsuttiin ensimmäinen tällainen kokous koolle Porvooseen 1913. Siellä saivat eri tunnustuksiin kuuluvat uskovaiset kristityt tavata toisiaan pyytääkseen yhdessä tunkeutua syvemmälle Jumalan valtakunnan salaisuuksiin ja ottaakseen enemmän vastaan Hänen armoaan. Paroni Nicolay toivoi suuria näistä konferensseista, joiden oli määrä olla asettamassa kristittyjen ihannetta korkeammalle ja kehittämässä heidän hengellistä elämäänsä. Toinen "Keswick-kokous" oli syyskuussa 1919 — sekin Porvoossa. Paul Nicolay oli valmistellut sitä suurella rakkaudella — mutta hän ei saanut olla siinä läsnä. Konferenssipäivinä hän makasi sairasvuoteella, ja pian hän sai kutsun tärkeämpään ja ratkaisevampaan kohtaamiseen — ainoaan, jota ihminen ei voi milloinkaan väistää.