MAAILMANLIITON PALVELUKSESSA.
"Ne jotka ovat olleet kristillisen ylioppilasliiton kokouksissa vuodesta 1900 alkaen, muistavat varmaan hintelän, tumma- ja syväsilmäisen miehen, joka ei puhunut paljoa keskusteluissa, mutta jonka sanat, lausuttiinpa ne julkisesti tai yksityispuhelussa, jättivät syvän vaikutelman puhujaan hengellisyydestä ja vakavuudesta." Näillä sanoilla aloittaa tohtori Karl Fries kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton äänenkannattajassa, "The Student World'issa", julkaistun muistokirjoituksensa Paul Nicolaysta.
Paroni Nicolayn toiminta ei, kuten tiedämme, rajoittunut niihin maihin — Venäjään ja Suomeen — jotka hän tunsi kotimaikseen. Edellisen maan edustajana hän otti osaa moniin kansainvälisiin ylioppilaskokouksiin, ja hänellä oli niissä oma sijansa puhujain joukossa — todellisuudessa eturivin sija, niin hiljainen ja syrjäytyvä kuin hän olikin — ja kaipaus oli suuri, kun hän ei enää ollut mukana. "Harvat kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton johtajista olivat niin rakastettuja ja kunnioitettuja kuin hän", kirjoittaa muuan hänen ystävänsä ja työtoverinsa. Häntä tarvittiin monien loistavaälyisempien, suurin puhujalahjoin varustettujen rinnalla miehenä, joka aina viittasi sisäänpäin, aina muistutti suljetusta kammiosta, jonka Kristus oli neuvonut omille oppilailleen voiman alkulähteeksi. Ja hänen vaatimaton olemuksensa, hänen ruumiillisen kärsimyksen ja sieluntaistelun leimaamat piirteensä soveltuivat hyvin sen miehen olemukseen, jonka oli määrä edustaa kovasti koetellun ja sorretun kansan hyväksi tehtyä työtä.
Yleensä paroni Nicolay viihtyi hyvin liiton maailmankonferensseissa, joissa hän tapasi useita hengenheimolaisiaan. Näissä kokouksissa juuri syveni ja lujittui tuttavuus Mr. Mottin ja tohtori Friesin kanssa, ja siellä hän tapasi myös sen miehen, joka joutui ensi sijalle hänen ystäväpiirissään — amerikkalaisen Mr. Robert Wilderin. Ollen naimisissa norjattaren kanssa oli Mr. Wilder perustanut kodin Norjaan, ja tutustuttuaan häneen kävi paroni Nicolay tuskin koskaan ulkomailla pistäytymättä matkan varrelta ystävänsä luo Veldreen. Täällä hän vietti onnellisia aikoja nauttien tapaamastaan täydestä ymmärtämyksestä, luonnon suurenmoisesta kauneudesta ja ilman puhtaudesta, joka tuli hänelle oikeaksi elämänvedeksi, hänen elämänsä viime vuosina katkerasti kaivatuksi, kun maailmansota esti kaikki ulkomaanmatkat. Mutta ei hän edes Veldressä luopunut työstä — hän käänsi siellä monet lentolehtiset venäjäksi, kirjoittelipa omia raamatuntutkistelujaankin. Ja kun häntä pyydettiin puhumaan suurille tai pienemmille piireille, voitti hän urheasti vastenmielisyyden, jota tuollainen pyyntö aina herätti hänessä, ja oli valmis täälläkin, lepoaikanaan, jakamaan muille sisäistä rikkauttaan.
Mr. Wilder on m.m. piirtänyt hänestä pienen kuvan, joka oli syöpynyt hänen muistiinsa: Paul Nicolay seisoo puutarhan ruohikolla ystävänsä talon edustalla puhuen miesjoukolle, joka on Englannin, Amerikan, Norjan ja Ruotsin ylioppilaita, vanhempaa ja nuorempaa polvea. Hänen aiheenaan on profeetta Elia. Nuoret ja vanhat lumoaa sanojen ilmoille loihtimat kuvat. Hänen lopetettuaan sanoo muuan oxfordilainen kandidaatti: "En ole tietänyt milloinkaan, että vanhassa testamentissa on näin paljon mielenkiintoista. Hän luo noihin profeettoihin elon." Näin pääsivät Moskovassa tai Pietarissa yksinäisinä aamuvartiohetkinä kerätyt kokemukset maailman suurempien ja uskonnollisesti kultivoituimpien kansallisuuksien jäsenten luo opettaen heille uutta, antaen heille arvokasta — vain siksi, että ne olivat tosikokemuksia.
Se, että paroni Nicolay pystyi toimimaan, oli hän missä hyvänsä, johtui suurelta osalta hänen laajasta kielitaidostaan, seikka, jota jo olemme saaneet kosketella. Hän oli perehtynyt hyvin saksan- ja ranskankieleen; englanti avasi hänelle ei vain Ison-Britannian, vaan myös ei-eurooppalaisten kansojen opinahjot, ruotsi Skandinavian ja venäjä koko slaavilaisen maailman. Hän ei pelkästään kyennyt lukemaan paperista millä hyvänsä näistä kielistä kirjoitetun selostuksen, vaan myös pitämään uskonnollisen esitelmän, hartaus- tai herätyspuheen. Kun hänen ei tarvinnut koskaan turvautua tulkkiin, saattoi hänen persoonallisuutensa päästä esiintyessä kaikkialla täysin tehoisaksi. Hän voi niin ikään esteettä ryhtyä kokouksissa keskusteluihin kenen osanottajan kanssa tahansa, mistä johtui, että hän saattoi konferensseissa sekä antaa että vastaanottaa enemmän kuin moni muu. Ne esitelmänsä, joita hän piti painokelpoisina, hän tavallisesti antoi kääntää useille kielille ja luki sitten itse oikaisuvedoksen. Sellaisia ovat tuo jo toisessa yhteydessä mainittu esitelmä: "Voiko sivistynyt, ajatteleva ihminen uskoa Jeesuksen Kristuksen jumaluuteen?", joka on ilmestynyt ainakin neljällä kielellä (venäjäksi, ruotsiksi, suomeksi ja englanniksi), sekä Oxfordin maailmankonferenssissa 1909 pidetty puhe "Kristuksen kärsimyksiin osallistumisesta" — "aihe, josta hänellä", sanoo tohtori Fries, "oli erikoinen taito puhua". On ilahduttavaa, että sanat sellaiset kuin viimemainitun esitelmän ytimenä olevat ovat voineet päästä useitten eri maitten kristittyjen ylioppilaitten ulottuville. Ne vaikuttavat luettuinakin — mutta paljoa tehokkaammat ne lienevät olleet sen miehen ensi kertaa lausumina, joka oli kokenut ne tosiksi:
"Olemmeko ruvenneet Kristuksen palvelukseen, alttiina uhraamaan itsemme sen mukaisesti, mitä Hän arvelee asialleen soveliaimmaksi? Harrastelijat eivät edistä Hänen valtakuntaansa. Se vaatii elämän uhraamista monin eri tavoin. — Jos työ vainionamme on Kristillinen Ylioppilasliitto laajoine mahdollisuuksineen, niin älkäämme karttako viljelyksen vaatimia kulunkeja. On pantava todella syrjään omat toiveet työskentelymme paikasta, ajasta ja tavasta, emmekä saa pitää omanamme rahojamme, ei terveyttämme, ei henkeämme. Se voi tietää omasta maasta luopumista, joutumista mitä epäsympaattisimpaan ympäristöön, väärinymmärrystä, halveksumista ja parjausta. Se voi myös tietää alituisia matkoja, kodittomuutta tai ehkä vain rippeitä kodin tunnusta, ja kenties se jollekulle tietää marttyyrikuolemaa. Mutta jokaiselle se tietää aivan varmasti: suurta itsensäuhrausta ja vaivannäköä, suurta kärsivällisyyttä, puuhaa ja vastuksia, alituista ponnistusta järjestely- ja suunnittelutyössä, kiusauksia ja tuskaa, hätää sieluista — ja sitä, että aina on valmis muiden käytettäväksi, että saa kokea monet pettymykset ja ankaran masentumuksen aikoja."
Paul Nicolay ei ollut harrastelija työssään Jumalan valtakunnan edistämiseksi ylioppilaitten keskuudessa — tuo työ oli "palvelusta, ei leikkiä", siksi hän antautuikin käytettäväksi milloin ja missä hänen Herransa tahtoi. Olemme nähneet, että "alituiset matkat" olivat jo aikaisemmin hänen osansa, mutta myös ylioppilastyö vei hänet ympäri maailman. Paitsi Versailles'n ja Oxfordin maailmankonferensseihin hän otti osaa samanlaisiin kokouksiin monissa paikoin Eurooppaa: Sorossä (Tanskassa) 1902, Zeistissä (Hollannissa) 1905 ja Konstantinopolissa 1911 — sekä pariin pohjoismaiseen kokoukseen Skandinaviassa — Leckössä 1901, Sorossä 1903 ja Lillehammarissa 1912 — tällöin pääasiassa Suomen edustajana. Mutta hänen kutsumuksensa vei hänet oman maanosan rajain ulkopuolellekin. V. 1907 hän oli Tokion maailmankonferenssissa ja v. 1913 Lake Mohonkissa Yhdysvalloissa. Näin ollen hän sai, heikko kun oli, kokea monia matkaelämän rasituksia, mutta varmasti myös osaltaan sitä, minkä Eichendorff on lausunut ilmi kuuluisassa laulussaan: "Wem Gott will rechte Gunst erweisen, den schickt Er in die weite Welt" ("Ken oikein Luojan suosiossa, se pannaan maailmaa matkaamaan"), sekä iloa siitä, että sai tuntea tietojensa ja kokemuksensa näköpiirin avartuvan käytännön tietä. Japanin ja Amerikan matkasta on päiväkirjassa varsin tarkat muistiinpanot, ja mielenkiintoinen lienee vaikkapa vain pikainen silmäyskin paroni Nicolayn elämyksiin ja toimintaan tältä ajalta.
Japanin-matkalle lähdettiin maaliskuun 4:ntenä 1907. Paroni Nicolay tunsi itsensä vielä verrattain uupuneeksi äskettäin kestämänsä influenssakohtauksen jälkeen — sairaus, jota hän oli vähitellen alkanut pitää lähetysmatkojensa välttämättömänä alkusoittona — ja lähetysmatkana tätä matkaa sopi pitää, kun näet Tokion konferenssin päätyttyä oli määrä tehdä evankelisoimisretki eri osiin Japania. — Moskovassa hän tapasi pari Hollannin valtuutettua sekä Etelä-Afrikan edustajan ja toimi heidän oppaanaan. Heidän seurassaan matka sitten jatkuu — ja tuntui raskaalta, niin kauan kuin oli pakko istua junassa, mutta ihanalta, kun saatiin siirtyä höyrylaivaan ja kulkea komeaa Angora virtaa. Maaliskuun 20:ntenä matkustajamme saapuivat Vladivostokiin, missä silmää kohtasi idän kirjava ihmisjoukko.
Merimatka tehtiin "Mongolia" laivalla säteilevän kauniin sään vallitessa. Maaliskuun 22:sena laskettiin maihin Japanissa, jonka jälkeen paroni Nicolay seuralaisineen lähti Kiotoon. Siellä otti muuan amerikkalainen lähetyssaarnaaja valtuutetut erittäin vieraanvaraisesti vastaan ja näytteli heille paikkakunnan merkillisyyksiä. Kaupungissa vietettiin parhaillaan pakanallista juhlaa, ja suuria ihmisjoukkoja oli liikkeellä. Kiotossa paroni Nicolay teki huomion, jonka koko hänen Japanissa oleskelunsa vahvisti täysin oikeaksi, — hän huomasi, ettei ihmisjoukossa näkynyt "itkeviä lapsia eikä riiteleviä tai kiroilevia miehiä". Yleinen siisteys ja järjestys ja suuri kohteliaisuus pisti kaikkialla silmään — iloisiksi ja kuitenkin hienostuneiksi sanoi paroni Nicolay japanilaisia myöhemmin — ja pukujen värien ja muotojen taiteellisuus teki väkijoukot mieluisiksi katsella.
Kiotosta matkustivat ylioppilasedustajat Kobeen, missä käytiin näkemässä yliopistoa ja sitten pakanallista lastenkotia, jonka johtajatar, rouva Neesima, tarjosi "tavanmukaisen teen". Lastentarhassa oli hauska katsella "neljääkymmentä japanilaista pienokaista yhtä haavaa". Siihen eivät loppuneet paikkakunnan nähtävyydet — matkustajat tarkastivat sitäpaitsi suurta fajanssitehdasta ja komeaa Chion-temppeliä. Paroni Nicolay kirjoitti tuon jälkimmäisen käynnin perästä nämä häntä kuvaavat rivit: "Minä en voi enää mennä pakanallisiin temppeleihin, mieltäni kuohuttaa, kun on otettava hattu päästä, ja tätä epäjumalanpalvelusta on tuskallista katsella". Jumala-suhde oli Paul Nicolaylle liian todellinen, jotta hän olisi voinut ulkopuolisen kylmin mielenkiinnoin tai esteettiseksi nautinnokseen katsella jumalanpalvontaa, joka oli hänestä väärä ja harhaantunut. Kunnioitus, milloin hän tunsi vain inhoa, oli hänelle vastenmielistä, ja hän karttoi mieluimmin kaikkia tilaisuuksia, jotka välttämättä vaativat sentapaista suhtautumista.
Kodzussa, jonne matka sitten suunnattiin, paroni Nicolay söi ensi kerran aito japanilaisen aterian, jota tarjoilemassa oli neljä nuorta japanitarta, ja joka oli nautittava polvistuneena ja syömätikkujen avulla. Matkaa jatkettiin sähköjunalla Joumataan ja sieltä jalkaisin Mianoshitoon. Sattui lumipyry, ja paroni Nicolay totesi, että "japanilaisparat värisivät kuin perhoset pakkasella". Mutta seutu oli koko matkan hyvin kaunista, ja Japanin luonto miellytti suuresti matkaajia, varsinkin kun he saivat nähdä kuulun Fusijaman.
Kuta lähemmä Tokiota tultiin, sitä enemmän alkoi paroni Nicolayn mieleen tunkeutua odotettavissa oleva konferenssi, jonka nuo monet ulkonaiset vaikutelmat olivat ensin himmentäneet. Hän haki yksinäisyyttä Jumalan kasvojen edessä, ja kun hän tapasi oloja ja kansaa tuntevia henkilöitä, hän iloitsi heidän seurastaan, se kun toi tilaisuutta oppia, mihin tapaan oli paras puhua japanilaisille ylioppilaille. Muuan lähetyssaarnaaja, jolta hän kysyi neuvoa, tehosti sitä, että Kristuksen persoonan tuli olla täällä kaiken julistuksen keskuksena.
Viivyttyään Nikkossa valiokunnan kokouksessa, paroni Nicolay lähti viimeinkin Tokioon, missä tosityö alkoi. Kun hänen oli pidettävä metodistien keskuspyhäkössä esitelmänsä "ylioppilaitten vapahtajantarpeesta", oli hänellä ankara päänsärky, eikä hän voinut ymmärtää, kuinka hän voisi tässä tilassa puhua ensi kerran pakanallisille ylioppilaille. Hän sai kuitenkin oikeat sanat — puhui ylioppilaitten tyytymättömyydestä elämään, synnistä ja harrastuksesta, jotka kietovat sielun, ja valaisi koko esitystään Pietarista ottamillaan esimerkeillä — ja kävi sittemmin selville, että ne olivat varsin hyvin sovellettavissa moniin nuoriin japanilaisiin tuosta viisisataisesta kuulijaparvesta. Toinen esitelmä — "pyhästä raamatusta ja kristillisestä elämästä" — oli puhujan omissa silmissä kuin "näytetunti siitä, kuinka ei tule puhua". — "Moni kiitti, mutta minä tunsin mitättömyyteni". Tohtori Friesin arvostelun mukaan tuo hylkäystuomion saanut esitelmä "todisti selvästi syvää ja laajaa kokemusta" — ja nykyisessä painetussa asussaan se luo erittäin selvän kuvan Paul Nicolayn suhteesta raamattuun elämän lähteenä. — Jos paroni Nicolay Japanissa ollessaan harvoin — niinkuin muulloinkin — oli tyytyväinen itseensä, iloitsi hän sitä enemmän muuten saamistaan kokemuksista. "Tämä pitkä matka oli vaivan arvoinen, kun sai elää sellaisen ajan!" —
Kokouksen päätyttyä hän lähti tohtori Friesin ja tämän puolison mukana Sendaihin, Fukushimaan ja Yamagataan, retkelle, jonka konferenssin johtajat olivat suunnitelleet päästäkseen kosketuksiin näidenkin seutujen opiskelevan nuorison kanssa. Fukushimassa pidettiin tarkoitusta varten luovutetussa raatihuoneessa puhesarja, joka keräsi kokoon noin kolmesataa nuorta miestä ja naista, iältään kuudestatoista kahteenkymmeneen. Siellä paroni Nicolay puhui kristinuskon vaikutuksesta luonteeseen, jolloin hänellä oli jälleen hyötyä venäläisten ylioppilastenparissa saavuttamistaan runsaista kokemuksista. Samana iltana oli jäähyväiskokous kirkossa, missä kaikki istuivat lattialle kyyristyneinä. Nuorilta kysyttiin, tahtoivatko he ruveta kristityiksi sen tuntemuksen perusteella, mikä heillä nyt oli kristinuskosta. Evankelistain hämmästykseksi ja iloksi nousi kuulijoista seitsemänkymmentä kahdeksan. Kun heidän nimensä ja osoitteensa oli merkitty muistiin, jätettiin heidät kaupungin seurakuntia hoitavain viiden japanilaisen pastorin huostaan, — nämä seurakunnat olivat syntyneet ilman että yksikään länsimainen lähetyssaarnaaja oli asunut paikkakunnalla. Eräältä noista seitsemästäkymmenestäkahdeksasta sai tohtori Fries sittemmin joukon kirjeitä, joissa tämä ensin lausui ilmi kiitollisuutensa kokouksessa saamistaan vaikutelmista, sillä ne olivat sytyttäneet hänen sydämeensä hartaan rakkauden Kristukseen; sitten hän esitti muutamia kysymyksiä ja kertoi lopuksi tulleensa suureksi ilokseen otetuksi kasteen kautta kristilliseen seurakuntaan.
Tohtori Fries, jonka esitystä tästä evankelisoimismatkasta on edellä pääasiassa seurattu, on myös kertonut säilyttäneensä noista Paul Nicolayn seurassa viettämistään päivistä monta valoisaa, rohkaisevaa muistoa. "Hänen arkaileva, mutta pyhää tenhoutumista palava intonsa, hänen lahjomaton rehellisyytensä, viisautensa ja hienotunteisuutensa, tuo kaikki teki hänestä mitä mieluisimman työtoverin ja varsin suuriarvoisen hengellisen johtajan."
Huhtikuun 12:ntena paroni Nicolay lähti japanilaisen professorin Hierajaman mukana erääseen kylään, missä hän tämän tulkitsemana puhui 1 Tim. 1: 15:nnen ["Varma on se sana ja vastaanottamista kaikin puolin ansaitseva, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin.">[ johdosta sekä illalla joukkokokouksessa aineesta: "Rakkaus, rauha, ilo". — Yamagatassa, joka oli matkan pääkohta, otti eurooppalaiset vastaan lähetyssaarnaaja, joka vei heidät hotelliin, minne kaupungin pormestari oli laittanut heille pidot "eurooppalaisin ruuin japanilaisen ruuan ohella, joka on hirveätä", kirjoittaa paroni Nicolay. Täällä pidettiin kokoukset hallituksen salissa. Paul Nicolayn suotiin nyt puhua aineesta, joka paremmin kuin mikään muu soveltui hänelle — omakohtaisesta suhteesta persoonalliseen Jumalaan luonteenkehityksen pääehtona — ja hän tunsi voivansa puhua siitä "pontevasti". — Muuten hän sai Japanissa kokea samaa kuin Venäjällä, että "veresi täytyy vuotaa, jotta voisit olla siunaukseksi". Hän kyselee mielessään kerrankin ennen esiintymistään: "Täytyykö minun aina olla tuskassa ennen puhettani — ja tietämättä mitä sanoa!" Ja eräänä päivänä, jolloin hänen on puhuttava kolmesti, hän on kauan epätietoinen kahden puheensa aineesta. Mutta — tällaisiin vaikeuksiin hän oli tottunut — ja Japanissa vietetty aika muodostui hänelle varmasti sisäisen kasvun ja hengellisen voimankehityksen ajaksi.
Huhtikuun 19:ntenä lähdettiin paluumatkalle Tokiosta meren ankarasti aaltoillessa. Kotimatkasta tuli jotenkin moniseikkailuinen, junalla kuljettaessa oli syytä pelätä rosvojen hyökkäystä. Mutta kaikki kävi onnellisesti, ja toukokuun 6:ntena oli paroni Nicolay kotonaan Pietarissa. Yhtä vähän kuin v. 1901 tekemänsä Siperian-matkan jälkeen hän nytkään soi itselleen lepoa. Toukokuun 28:ntena hän oli jo Tartossa, jonne yritettiin perustaa yhdistys. —
Paroni Nicolayn osanotto Amerikassa 1913 pideltyyn konferenssiin on siitä erikoisen mielenkiintoinen, että se oli viimeinen kansainvälinen kokous, jossa hän oli mukana — ja viimeinen, joka voitiin panna toimeen ennen maailmansodan puhkeamista. Ilokseen hän sai mukaansa tälle matkalle useita venäläisiä työtovereitaan ja yhdistyksen jäseniä, m.m. kirjeissä Mottille useinmainitun rouva O—skajan. Toukokuun lopulla hän saapui New-Yorkiin, ja muutamaa päivää myöhemmin hän sai Princetonissa — eräässä kaupungissa New Jerseyssä, missä oli yleinen valiokuntain kokous — elää ihmiselämän suurimpia hetkiä. Venäjän kristillinen ylioppilasliitto, joka oli perustettu syksyllä 1912, otettiin siellä maailmanliiton täysvaltaiseksi jäseneksi. Ei vain paroni Nicolay, vaan kaikki tilaisuudessa läsnä olleet tunsivat tapahtuman syvän merkityksen, ja juhlallinen kiitosrukous pidettiin Venäjällä suoritetulle työlle suodusta siunauksesta. Toisen juhlahetken elivät valtuutetut Princetonissa ollessaan läsnä Amerikan kristillisen ylioppilasliikkeen perustamisen muistoksi pystytetyn patsaan paljastuksessa.
Itse kokous pidettiin Lake Mohonkissa, suurenmoisen ihanassa seudussa. Puheenjohtajaksi valittiin japanilainen tohtori K. Ibuka ja varalle Paul Nicolay — kunnianosoitus, joka kertoi, kuinka suuri arvo hänelle annettiin, mutta josta hän itse hyvin vähät välitti. Puheista mainitsee paroni Nicolay erikoisesti tohtori Charles Graussin esitelmän Ranskan vaikutuksesta sekä Filippineiltä saapuneen piispa Brentin syvämielisen saarnan. Hänen selontekonsa Venäjän ylioppilasliikkeen tilasta ja tarpeista herätti, samoin kuin rouva O—skajankin, kokouksen osanottajissa lämmintä harrastusta. Tunne kansainvälisestä veljeydestä Kristuksessa tuntui täällä "vuorella" yleensä voimakkaana. "Niinkuin Mestarimme, me näimme kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston — ja sen elämän ihanuuden, joka on uhrattu ja pantu alttiiksi, jotta maailma uudistuisi Jumalan valtakunnaksi", lausui kokouksen lopulla muuan amerikkalainen professori.
Kun kokouksen virallinen osa oli päättynyt, tehtiin retki Niagaralle, jonka valtava voima vaikutti mahtavasti paroni Nicolayhin. Buffalon kautta matkustettiin sitten Williamsportiin ja Eaglesmere'iin, joissa pidettiin kokouksia. Illalla pyydettiin kansainväliset valtuutetut "ylioppilaitten huvilaan". Paroni Nicolay sai taas kertoa Venäjästä — ja jälleen valtasi ylioppilaat innostus, he kun saivat kuulla työmahdollisuuksista tuossa Idän suuressa, salaperäisessä, useimmille tuntemattomassa maassa. Northfieldissä pyydettiin valtuutettuja katsomaan atleettiharjoituksia — jota vailla Amerikassa käyntiä tuskin olisi voinut pitää täydellisenä. Eri maitten edustajat olivat kaiken tämän ohella tulleet oikein hyviksi tutuiksi — he viihtyivät toistensa seurassa ja elivät yhdessä monta onnekasta hetkeä.
Lapsellisen iloinen mieli, joka oli Paul Nicolaylle ominainen, kun hän joskus pääsi "vapautumaan", ilmeni tällöin varsin omaperäisellä tavalla. Eräässä iltakokouksessa marssivat eurooppalaiset edustajat lavalle, ja paroni Nicolay selitti, että heidän kuoronsa aikoo nyt esittää "Euroopan konsertin". Esitys suoritettiin siten, että kuoron jäsenet lauloivat kaikki yhdessä täyttä rintaa kukin oman maansa kansallislaulua — hyvänsuopa pila, jossa kuitenkin piili ennustus, kaameampi kuin silloin kukaan saattoi uneksiakaan. Kun vuotta myöhemmin maailmansota puhkesi päästäen kuuluviin mitä vihlovimman mielten epäsoinnun, kaikkien kansojen kansallisen itsekkyyden mitä rajuimmat purkaukset, silloin kyllä moni Northfieldissä olleista muisteli surumielin tapahtumaa, joka siellä oli ollut vain viatonta leikkiä. Ennen muita kai hän, joka oli sinä iltana pannut sen toimeen — ja joka tuosta Amerikassa käynnistään sanoi, että "sellainen yhdessäolo oli taivaan esimakua", ja siellä totesi ihmetellen ja iloiten, kuinka sydämelliseksi ja luottavaksi eri kansallisuuksien suhde tulee, kun se on Kristuksen hengen pyhittämä. Hänelle olisi ollut varmasti iloksi, jos hän olisi saanut elää niin kauan, että hänen olisi suotu nähdä, että maailmansota oli päässyt vahingoittamaan kristillisen ylioppilasliiton sisäistä yhteyttä vähemmän kuin minkään muun kansainvälisen yhtymän. —
Suurella kielitaidollaan paroni Nicolay joutui tekemään maailmanliikkeelle verrattomia palveluksia juuri kansainvälisen seurustelun alalla. Kävi ilmi, että hän kykeni auttamaan silloinkin, kun oli kyseessä pienten kansain edustajien puheitten tulkinta. Niinpä, kertoo Mr. Wilder "The Student World" lehdessä, että eräässä Itävallassa pidetyssä kokouksessa, jonka osanottajat edustivat kahdeksaatoista yliopistoa ja kolmeatoista kansallisuutta, muuan bulgarialainen ylioppilas lausui haluavansa puhua, mutta hänen aikomuksensa toteuttaminen näytti mahdottomalta, kun hän ei osannut muuta kieltä kuin omaansa. Heti paroni Nicolay selitti olevansa valmis tulkitsemaan hänen puheensa saksaksi, ja niin suoriuduttiin tilanteesta, joka uhkasi käydä kiusalliseksi.
Joskaan paroni Nicolayn bulgariankielen taito ei liene ollut erikoisen suuri, niin hän kuitenkin sen kautta, että hän osasi yhtä slaavilaista kieltä — venättä — ja oli slaavilaisluonteesta perillä, joutui aivan erikoisella tavalla olemaan yhdyssiteenä Balkanin maitten ylioppilaiden ja Länsi-Euroopan välillä. Vuoden alussa 1911 hän matkusti Mr. Mottin mukana Sveitsiin, missä hän useissa kaupungeissa oli tämän tulkkina ja koetti saada syntymään raamattupiirejä siellä oleskelevien lukuisain slaavilaissyntyisten ylioppilaitten keskuuteen. Samana vuonna hän sai tehtäväkseen maaperän muokkauksen Sofiassa, Belgradissa ja Bukarestissa Mr. Mottin käynnin varalta. Tehtävä ei ollut helppo, siellä oli työskenneltävä aivan uuden aatteen puolesta, voitettava lukemattomat ennakkoluulot, tutkisteltava slaavilaisten arvohenkilöitten näkökannat — oli vaikea päästä heistä perille — sekä saatava varmuus luotettavani ja ylioppilaitten kesken arvoa nauttivain miesten myötävaikutuksesta. Mutta Paul Nicolay oli tähän omiaan laajan kokemuksensa vuoksi ja vaikeuksiin tottuneena. Kirjeissään Mottille hän on tehnyt selkoa työstään, ja muutama ote niistä riittää selvittämään, kuinka hän Balkaninmaissa toimi yhtä levollisen harkitsevana sekä osoittaen samaa tervettä, käytännöllistä arvostelukykyä kuin Venäjällä. Hän kirjoittaa Sofiasta helmikuun 27:ntenä:
"— — Iltapuolella aion matkustaa Belgradiin, ja tahdonpa kertoa Teille muutamia vaikutelmiani. Yleensä ne ovat hyviä, ja minusta Sofia on paikka, josta on toiveita. — — Rehtori on, totta kyllä, peruuttanut kutsunne yliopiston vieraaksi, mutta se ei ole epäystävällisyyttä eikä protestanttisen propagandan pelkoa, vaan kuten hän sanoi minulle suoraan — hän pelkää ylioppilaita. Muuan toinenkin etevä ja vaikutusvaltainen professori arvelee, että ylioppilaitten riippumattomuuden tunne on niin rajaton, että he pahastuisivat, jos professorit sekaantuisivat heidän asioihinsa. Kuitenkin olivat kaikki professorit, joita puhuttelin, hyvin halukkaat kutsumaan Teidät teelle ja mielellään juttelisivat kanssanne. Professori Shishmanoff on vaikuttava mies, hyvin älykäs ja ystävällinen; hän on tutkinut kristinuskoa vain historialliselta ja sosiologiselta kannalta sekä lausui toivovansa, että pääsisi keskustelemaan Teidän kanssanne perusteellisemmin. Se maksaisi vaivan."
"Rehtori luovuttaa Teille lopullisesti yliopiston avarimman auditorion. Minä olen antanut hänelle kirjeenne ja lukenut hänelle opetusministerille osoitetun suosituksen. — — Sain sangen edullisen vaikutuksen herra B:stä — hän on hauska, opinhaluinen, älykäs ja hiljainen kristitty liikemies, jolla on virka pankissa ja joka ei kuulu mihinkään kirkkokuntaan. Olen tavannut useita oikein kelpo ihmisiä: Herra Nikolai A—ffin, todellisen ylioppilaan, nimellisesti oikeauskoisen kirkon jäsenen, mutta aivan evankeelisen; herra S. V—ffin, viisaan, arvossapidetyn miehen ja hartaan kristityn. Ei ollut lainkaan vaikea vakuuttaa näitä henkilöitä siitä, että meidän työssämme on vältettävä kaikkea protestanttisen propagandan varjoakin, että Teidän tuloanne on valmistettava tarkoin yleistunnustuksellisia suuntaviivoja seuraten eikä missään tapauksessa N.M.K.Y:n lipun suojissa. He ovat kokeneet muunlaisen työn toivottomaksi ja itse ilmaisseet toivovansa meidän periaatteittemme mukaisen, N.M.K.Y:stä riippumattoman ylioppilaspiirin perustamista. Minä neuvoin, etteivät perustasi mitään uutta järjestöä ennen Teidän tuloanne, vaan muodostaisivat ylioppilaitten raamattupiirejä käyttäen meidän opastamme, jotta heillä olisi jonkinlaista tottumusta sittemmin Teidän pidettyänne esitelmänne. He soisivat, että jokin Teidän esitelmistänne koskisi 'Uskontoa ja tiedettä'." — — "Ehkäpä joku työntekijöistämme, esim. Miss Rouse tai Wilder, voi jäädä tänne Teidän lähdettyänne alettua uraa polkemaan. — — Tulkintaan nähden luulisin olevan edullisempaa, jos vain voitaisiin saada hyvä bulgariankielelle tulkitsija, kuin että minä tulkitsisin venäjäksi, jota kaikki ylioppilaat ymmärtävät, kuka paremmin, kuka huonommin, mutta eivät aivan täysin. — — Sanotaan, että kuningatar on hyvin huvitettu työstämme ja haluaisi ehkä tavata Teitä, mutta että kohtaus kuninkaallisten kanssa haittaisi vaikutustanne ylioppilaitten keskuudessa." "Mitä tulee ylioppilaitten uskonnottomuuteen tai välinpitämättömyyteen uskonnosta, niin arvelen, että he kyllä tulevat sentään, jos vain pidetään hyvää huolta ilmoittamisesta ja valitaan aika, jolloin heitä on kaupungissa. — Muuan professoreista on kertonut ylioppilaitten haluavan, mitä esitelmään tulee, selkeyttä ja asiallisuutta sekä selvien tosiasioiden ja käytännöllisten syiden esittämistä, jotka puhuisivat sellaiseen liikkeeseen liittymisen puolesta kuin meidän, sekä toivovan, että se samalla selvittäisi tarkoin mitä heiltä vaaditaan He vainuavat helposti salaisia vaikuttimia, ja heidät on saatava vakuutetuiksi, ettei meillä sellaisia ole."
Belgradista, missä paroni Nicolay on tavannut "Jumalan lähettämän miehen", valmiin auttamaan kaikin tavoin, hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:
"Rehtori kävi asiaan vakavasti, kun kerroin hänelle sveitsiläisten professorien suhtautumisesta siihen, ja varsinkin kun näytin hänelle opetusministerille osoitetun kirjeen. Hän tarjoo yliopiston suuren salin. Olen tavannut useita professoreita, joista professori Marco Lecco osoitti todellista harrastusta ja pyysi saksankielistä kirjallisuutta. — — Hengellinen tila on sellainen, että voin ainoastaan sanoa rouva Chr—chille, että ennen aamunkoittoa on päivä pimeimmillään. — — Neuvoin heitä panemaan Teidän varaltanne toimeen, paitsi kolmea ylioppilaskokousta, illanvieton professoreille sekä myös kokouksen ajatteleville kaupunkilaisille. Te saatte käyttää hyökkäystä ja kertoa heille, että uskonto ei ole vielä kuollut ja kuopattu, niinkuin he luulottelevat." — —
Bukarestissa paroni Nicolay tapasi kaikki ihmiset parlamenttivaalien puuhissa — ministerit, rehtorit, kaikki poissa palopuheita pitämässä. Hän kertoo käynnistään arkkimandriitin luona, joka oli hänestä "ystävällinen, mutta luoksepääsemätön" ja lähetti hänet erään kristillismielisen lääketieteen professorin luo — tämä olikin influenssassa — ja jatkaa:
"Olen monta kertaa tavannut tuon vaikutusvaltaisen ylioppilas I:n, josta Miss Rouse mainitsee, mutta hänkin on pidättyväinen. En ollut ensin oikein uskoa sitä, mutta onpa kuin Mr. Adney olisi oikeassa sanoessaan, että juuri nyt kaikki kuolemakseen pelkäävät 'propagandaa', varsinkin roomalaiskatolista, mutta myös protestanttista — — — Tulin selville, että ensi askelekseni minun oli aloitettava huipuista ja käytävä opetusministerin puheilla. Eilen tapasin hänen sihteerinsä ja huomasin hänet kelvolliseksi, vakavaksi mieheksi, joka olisi kyllä myötätuntoinen moraaliseen vaikutukseen pyrkivälle toiminnalle ylioppilaitten keskuudessa. — — Tänään tapasin hänen ylhäisyytensä ministerin, joka, vaikka onkin — luullakseni — persoonallisesti aivan välinpitämätön asiasta, oli kuitenkin erittäin kohtelias, antoi suostumuksensa, lupasi salin ja vieläpä sanoi, että hänen olisi itsensä mieluista saada kuulla Teitä. Nyt on siis tie auki, ja huomenna minä tapaan rehtorin, ja me päätämme valiokunnan asettamisesta. Aion pyytää, että siinä olisi ylioppilas kustakin tiedekunnasta, siinä toivossa, että I. olisi heidän joukossaan, sillä hän on etevä mies; mutta minä en saa mainita hänen nimeään, jotten vahingoittaisi häntä. — — Sihteerille ja ministerille en puhunut mitään ylioppilasliitosta, puhuin ainoastaan Teidän esitelmistänne. — — Pääasia, johon pyrimme, on tilaisuuden hankkiminen Teille, jotta voisitte puhua ylioppilaille. Muu on toivoakseni johtuva siitä aivan luonnollisesti."
Pääasiallisesti ei Bukarestissa käynti tehnyt edullista vaikutusta, ja paroni Nicolay kirjoittaa kirjeensä lopulla: "Tarvitaan paljon rukousta, jotta onnistuisitte näissä Balkanin valtioissa." — Kun Mott paria kuukautta myöhemmin paroni Nicolayn seurassa esiintyi noissa "muokatuissa" kaupungeissa, kävi todella niin, että hän törmäsi vaikeuksiin — ei tosin niin paljoa Bukarestissa kuin Belgradissa, missä hänen viimeisen esitelmänsä aikana sosialistit alkoivat osoittaa mieltään, huusivat, vihelsivät ja paiskoivat tuoleja kumoon. Joka tapauksessa laskettiin tulevalle työlle pohja. Parhain oli tulos Sofiassa, missä Belgradista tullut kehoitus kokousten häiritsemiseen meni tyhjiin, eikä edes Mottin pääsö kuningattaren puheille voinut järkyttää sitä hyvää vaikutusta, minkä hän oli tehnyt.
Seuraavana vuonna kävi Balkanin valtioissa Sherwood Eddy, jonka esiintymisellä oli hyvä menestys. Paroni Nicolay oli valmistautunut lähtemään hänen mukanaan, mutta se ei ollutkaan tarpeen, kun Eddy sattumalta sai toisen matkatoverin. Hän ei kuitenkaan unohtanut tätä työsarkaa, jota hän oli ollut ensimmäisenä raivaamassa, vaan omisti sille aina lämmintä harrastusta — ja aivan varmasti paljon rukousta. Hänen elämänsä suurimpia iloja oli kirje, jonka hän kesällä 1919 sai eräältä entiseltä bulgarialaiselta ylioppilaalta, joka oli aikaisemmin kuulunut venäläisen ylioppilasliikkeen Kiovan-haaraan ja kertoi nyt menestyvästä hengellisestä työstään Sofiassa. Hänellä oli sitäpaitsi maansa pääkaupungissa virallinen asema, joka teki hänelle "silloin tällöin mahdolliseksi asettua puolustamaan hyviä kristillisiä esitelmätilaisuuksia". Siinä näki paroni Nicolay hedelmän siitä työstä, jota Mottin tunnetun sanan mukaisesti pannaan "kansojen kasvattajain ja johtajain kasvattamiseen". Ilosta loistavin silmin hän näytti viimeisen sairautensa aikana häntä tervehtimään tulleelle ystävälleen, paroni Henrik Wredelle, näitä rakkaita rivejä, jotka vielä kerran todistivat elon Herran suurta voimaa sielläkin, missä toiveita tuntui olevan vähimmin.
Ja tälläkin alalla paroni Nicolayn työ eli hänen jälkeensä. Muuan niistä, jotka nyt työskentelevät slaavilaisissa maissa, kanadalainen Mrs. W. J. Rose, on äskettäin ilmoittanut, etteivät nämä maat ole koskaan tuntuneet niin avoimilta evankeliumin vaikutukselle kuin juuri nyt. Ja sen yhteydessä hän puhuu Paul Nicolaysta, johon hän tutustui Ligotkassa, Böömissä, 1914 ja jonka vaikutukselle hän antaa suuren arvon. Se hänen persoonallisuutensa luonnekuva, jonka Mrs. Rose piirtää, on kenties enemmän kuin mikään muu omiaan sanalla sanomaan kaiken, mitä hänessä oli sellaista, mikä oikeutti hänen asemansa ylioppilaitten yleisessä maailmanliitossa.
"Paroni Nicolayn sävyisä olemus (gentleness)" kirjoittaa Mrs. Rose, "teki syvän vaikutuksen slaavilaisiin ylioppilaihin Ligotkan kokouksessa. Me länsimaalaiset olemme usein taipuvaiset vähäksymään tätä ominaisuutta — joka on Pyhän Hengen hedelmiä. Jumalan ääntä ei ole aina myrsky ja ukkosen jyrinä, vaan myös hiljaisuus. Ja tämän Jumalan palvelijan lepo, hänen tyyni uskonsa Jumalaan se juuri sai kaikki rakastamaan häntä. Totisesti tulisi näinä hermostuneen kiireen, kärsimättömyyden ja kilvoittelun päivinä paroni Nicolayn persoonallisuuden saada vaikuttaa meihin innoittavasti. Totisesti olemme myös vahvemmat, jos lakkaamme ryntäämästä eteenpäin ja painumme hiljaisuuteen etsiäksemme Jumalaa, joka yksin voi antaa meille tehtäviimme viisautta ja voimaa. Jos tämä mies, jonka persoonallisuus on meille kallis muisto, voisi puhua meille tänään, niin eiköhän hän esittäisi tätä Jumalan-yhteyttä kaiken ilon lähteeksi, kaiken parannuksen lähteeksi sodan iskemiin haavoihin?"