VENÄJÄN YLIOPPILAITTEN PARISSA.
Keväällä 1899 odotettiin ylioppilaitten kristillisen maailmanliiton matkasihteeriä, amerikkalaista tohtori John R. Mottia, sekä sen puheenjohtajaa, ruotsinmaalaista tohtori Karl Friesiä, Helsinkiin, missä N.M.K.Y:n piirissä oli olemassa ylioppilasryhmä ja missä suunniteltiin itsenäisen kristillisen ylioppilasyhdistyksen perustamista. Paroni Nicolay kutsuttiin ottamaan osaa asiaa koskeviin neuvotteluihin. Samalla häneltä kysyttiin, olisiko ajateltavissa, että tohtori Mott saisi esiintyä myös Pietarissa levittääkseen sinnekin tietoa kristillisen ylioppilasliikkeen työstä ja kenties laskeakseen pohjan samanlaiselle toiminnalle Venäjällä. Paroni Nicolay vastasi, ettei asia tuntunut aivan mahdottomalta, ja tehosti sitä, että Venäjän ylioppilaiden alhainen siveellinen kanta ja hengellinen hätä kyllä puolsivat yritystä, jolla tahdottiin lähestyä heitä. Kirje päättyi sanoihin: "Me emme voi luvata teille kokouksia, mutta on sanottu, että Venäjä on mahdollisuuksien maa, ja maksanee vaivan koettaa. Tulkaa itse katsomaan, mitä voitaisiin tehdä. Olkaamme kestäviä rukouksessa."
Huhtikuussa paroni Nicolay tapasi Helsingissä nuo molemmat ylioppilasliikkeen johtomiehet. Häntä miellytti suuresti uskonvarman ja tarmokkaan amerikkalaisen olemus — "tosi, luonnollinen, levollinen", niin hän arvostelee tohtori Mottia — ja hän sai lämpimän harrastuksen siihen työhön, jolle tämä oli omistautunut ja jonka kosketuksiin hän vasta nyt joutui. Tämän työn tarkoitusperän — "Kristus Kuninkaaksi" koko maailman ylioppilaitten keskuudessa — täytyi vetää puoleensa mieltä sellaista kuin hänen. Kun Mott lähti Helsingistä Pietariin katsomaan "mitä voitaisiin tehdä", meni paroni Nicolay hänen mukaansa jääden hänen avustajakseen ja oppaakseen. Julkisia kokouksia ei saatu nähtävästi pitää, mutta sekä Pietarissa että Tartossa ja Riiassa, missä Mr. Mott pikimmältään kävi, hän esiintyi pienissä yksityispiireissä.
Muuan ilta ruhtinatar Lievenin luona, jolloin ulkomaalainen vieras teki selkoa ylioppilaitten maailmanliiton toiminnasta, vaikutti ratkaisevasti suuntaan, jonka Paul Nicolayn elämä siitä lähtien sai. Hänen mieleensä tuli näet lausua ajatus, että se mies, jonka Jumala oli kutsuva kristillisen liikkeen järjestäjäksi Venäjän ylioppilaitten keskuudessa, ehkä olikin huoneessa kuulijain joukossa. Hän antoi katseensa kiintyä näihin, toiseen toisensa jälkeen — mutta hän ei tavannut ketään, jota olisi voinut ajatella sellaisen työn johtajaksi. Ja silloin hänen täytyi kysyä vavisten itseltään: "Olenko kenties minä se mies? Onko Jumala sallinut minun kasvaa, opiskella ja tehdä työtä tässä maassa, kreikkalaiskatolisten toverien parissa, onko Hän sallinut minun perehtyä venäjänkieleen ja venäläisiin tapoihin ja toisaalta antanut minulle evankeelisen kodin ja vienyt kosketuksiin Länsi-Euroopan kristittyjen kanssa, jotta minä kykenisin suorittamaan tämän tehtävän kaikkien keskuudessa?" Suunnilleen tällaiseksi kai kysymys muodostui hänen mielessään — ja vastauksesta täytyi tulla ehdottomasti myöntävä. Paul Nicolay oli tottunut tottelemaan korkeampaa johtoa ja hän laski tänä hetkenä "tahtonsa käden" tuon uuden auran kurkeen. Monesti vielä oli epäilys siitä, kykenisikö hän täyttämään sen paikan, johon hänet nyt asetettiin, hiipivä hänen mieleensä ja asettava hänen eteensä tehtävän uhkaavan ylivoimaisuuden, mutta hän ei hellittänyt aurasta ennenkuin järkkymätön pakko tempaisi sen hänen kädestään.
Venäjän ylioppilaat! Joskin oli paljon, mikä viittasi siihen, että Paul Nicolay oli saanut erikoiset lahjat heitä palvelemaan, niin täytyy tunnustaa, että oli miltei yhtä paljon, mikä viittasi päinvastaiseen. Mitä takeita oli oikeastaan siitä, että tämä puoliksi ulkomaalainen paroni, jonka uskonnollisuudella oli puritaanilaissävy, jonka luonne oli suljettu, hillitty, ja jolla oli länsieurooppalainen elämänkatsomus, olisi voinut lähestyä tuota väräjäväin hermojen, nälkäisen älyn ja kuohuvain, sekavain tunteitten massaa, jota sanotaan — tai sanottiin — Venäjän opiskelevaksi nuorisoksi?
Hän oli saanut kasvatuksensa ja tieteellisen kehityksensä venäläisissä kouluissa, mutta hän oli, niinkuin eräs hänen lähimmistä sukulaisistaan, paroni A. Meyendorff, kirjoittaa "antanut venäläisen lukion ja venäläisten oikeusopintojen pyyhkäisyn käydä ylitseen ilmeistä vastenmielisyyttä tuntien, joskin huomattavan tunnollisena." Tuskinpa oli yksikään venäläisen sielunelämän ilmauksista, olipa sitten kysymys taiteesta tai tieteestä tai julkisesta elämästä, sanoo paroni Meyendorff edelleen, päässyt juurtumaan häneen, jollei ota lukuun olennaisesti kansanvaltaista elämänkatsomusta ja sitä varsin suurta piittaamattomuutta historiallisista kehitysmuodoista, jotka olivat molemmat hänelle ominaisia. — Varsinaista ylioppilaselämää hän ei ollut koskaan viettänyt. Mitäpä hän tiesi — muuta kuin kirjoista ja korvakuulolta — kylmistä ullakko- ja kellarisuojista, missä väristiin lainakirjojen ääressä ja koeteltiin lämmitteleidä särpimällä teetä, useinkin ilman sokeria, tai pohdittiin toverien kera aina aamunkoittoon asti kaikkein uudenaikaisimpia yhteiskunnallisia, filosofisia tai esteettisiä teorioja? Hän ei ollut syönyt nälkäpäivällisiä halvoissa ylioppilasruokaloissa, ei ollut juossut pitkiä matkoja halki suurkaupungin pyydystämässä kehnosti palkattuja yksityistunteja — ja ennen kaikkea ei ollut tuntenut koskaan poliisia kintereillään. Hän ei ollut milloinkaan ollut nuorena vähääkään vallankumouksellinen, vaan päinvastoin seurustellut piireissä, joissa kohautettiin olkapäitä "nihilisteille". Niin, venäläinen ylioppilas hän ei ollut koskaan ollut sanan varsinaisessa mielessä. Sen, että hän niin harvoin joutui kosketuksiin niiden opintotovereittensa kanssa, jotka eivät syntyperäisen yhteiskunta-asemansa vuoksi kuuluneet hänen seurustelupiiriinsä, aiheutti lisäksi valtiollinen sorto, joka esti kaiken — tai melkein kaiken — julkisuuden lupaa nauttivan osakunta- tai yhdistyselämän tulemasta kysymykseenkään. Paul Nicolayn suhdetta näihin tovereihin kuvaa päiväkirjamerkintä v:lta 1882. Hän kertoo erään toverin tulleen hänen luokseen shakkia pelaamaan. Tällöin he olivat tulleet keskustelleeksi, ja toveri oli osoittautunut "oikeamieliseksi, lujaluonteiseksi nuorukaiseksi". Ja hän jatkaa: "Kenties voisin hänen kauttaan tutustua tuohon yksinkertaisempaan, ja köyhään, mutta työteliääseen ja rehelliseen luokkaan [harvennus tekijän] kuuluvien toverien kanssa. Silloin minun kyllä täytyisi luopua entisistä tavoistani; mutta ehkä se on minulle terveellistä". Ylpeys ei varmasti ainakaan pitänyt nuorta Nicolayta loitolla "yksinkertaisempaan ja köyhempään luokkaan" kuuluvista tovereistaan, sillä se, jos mikä, oli vieras piirre hänen suorasukaiselle, vaatimattomalle luonteelleen. Muuan Hallitsevassa senaatissa palvelleista virkatovereista mainitsee, että parhaiten on hänen mieleensä painunut Paul Nicolaysta heidän yhteiseltä virastossaoloajaltaan muuan tämän lausuma ankara arvostelu toverista, joka oli hänestä kopea. Tuo ominaisuus oli hänelle kaikissa muodoissaan vastenmielinen ja pysyi aina sellaisena. Kuilun, joka alkujaan erotti hänet Venäjän ylioppilaiden suuresta joukosta, aiheuttivat — jollei ota lukuun aivan ulkonaisia olosuhteita — pikemminkin kokonaan toiset hänen luonteensa ja elämänkatsomuksensa puolet. Tämä elämänkatsomus oli itse uskonnollisuudeltaankin varsin paljon "matter of fact", kuten englantilaiset sanovat — kauttaaltaan järkevä ja käytännöllinen. Voisi — ehkäpä hieman liioitellen — sanoa, että hänelle olivat aatteet olemassa ainoastaan sikäli kuin ne kykenivät vaikuttamaan elämään; sanoilla oli arvoa ainoastaan toiminnan edeltäjinä. Sitä, mikä on vähemmän todellista ja vähemmän tehollista, täytyi hänen mielestään aina pitää reaalisempia asioita alempiarvoisena — siis alistaa esteettiset ja älyperäiset asiat uskonnon alle, joka suoranaisemmin johtaa Jumalaan — hänen silmissään ainoaan, suureen tosiolevaiseen. Tällaisen katsantotavan kannattajaa tuskin saattoi viehättää venäläinen älymystö ja sen epämääräinen ja kuitenkin usein intohimoisesti harrastama ideologia, sen sisäisen ja ulkonaisen kurin puute, sen varsin maailmasta-erillinen järkeisuskoisuus. Tämän luokan edustajien kauneimmat piirteet — välitön sydämellisyys, perin ennakkoluuloton suhtautuminen ihmisiin, rajaton tunteelle tai aatteelle antautumisen kyky — ilmenivät monesti muodoissa, jotka eivät voineet miellyttää miestä, joka itse asiassa oli tahdon ihminen. Ne viat, jotka monta kertaa ilmenivät venäläisessä älymystössä, olivat sitävastoin juuri sellaisia, joita hän oli vähimmän taipuvainen arvostelemaan leppeästi. — Niinpä oli olemassa kuilu hänen ja niiden ihmisten välillä, joita palvelemaan hän v. 1899 tunsi saaneensa kutsun. Kun hänen kuusi vuotta aikaisemmin oli ollut puhuttava viidelletoista venäläiselle ylioppilaalle ja sitten keskusteltava heidän kanssaan, oli hänestä tuntunut, ettei hän ollenkaan tietänyt, mitä hänen oli tehtävä "näille nuorille järkeisuskojille". Ja kuitenkin oli olemassa voima, joka oli pystyvä särkemään kaikki raja-aidat hänen ja Venäjän ylioppilaitten väliltä: "rakkaus sieluihin", jota hän oli niin usein rukoillut itselleen ja joka hänen tietämättään paloi yhä kirkkaampana hänen sisimmässään ja pakotti hänet urille, joita hän ei olisi ikinä ominpäinsä valinnut.
Näiden "nuorten järkeisuskojain" keskuudessa oli hätää — sielunhätää. Venäläisten sivistyneitten piirien uskonnollinen ja siveellinen tila tarjosi yleensä surullisen näyn. Kreikkalaiskatolisen ylioppilaan oli aivan outoa kuvitellakaan omakohtaista uskonnollista kantaa. Muutamissa, enimmäkseen maaseudulta tai suurkaupungin vähemmän sivistystä saaneista kodeista tulleissa ylioppilaissa, pysyi vielä opintovuosinakin tallella jonkinmoinen "lukkarinrakkaus" lapsuudesta saakka tuttuihin kirkonmenoihin, toisissa oli mystillissävyistä, epäselvää uskonnollisuutta; jotkut harvat olivat todella säilyttäneet lapsuudenuskonsa elämänvoimana. Mutta useimmat käänsivät välinpitämättöminä tai halveksuen selkänsä oikeauskoiselle kirkolle, jonka papiston ahdasmielinen dogmatismi tai vielä useammin sen henkilökohtainen velttous ja ihanteellisuuden puute työnsi nuoret luotaan. Pappiskodeista lähteneet ylioppilaat olivat pahimmat papistonvihaajat. Ja kun kansallinen kirkko oli punnittu ja köykäiseksi havaittu, oli enemmistö mielestään suoriutunut kaikesta positiivisesta uskonnosta. Jumalan olemassaolosta saattoi mahdollisesti keskustella filosofiselta näkökannalta, mutta vuosisadan vaihteessa olivat materialistiset teoriat vielä niin yleisiä, että sekin kävi yhä harvinaisemmaksi. Uskonnollisuuden arveltiin useimmiten tietävän taantumuksellisuutta — pahinta, mihin kukaan Venäjän nuorison silmissä voi olla syypää — ja uskonnon jättämällä tyhjällä sijalla rehentelihe politiikka. Sosialistisista tai anarkistisista teorioista tuli todellisuudessa useimpain näiden nuorten ihmisten uskonto. Puhuttiin "vallankumouksellisesta siveydestä", "vallankumouksellisesta omastatunnosta" — ja nämä käsitteet olivat monesti perin kaukana ei vain siitä, mitä kristinusko ylevimmässä muodossaan tarkoittaa siveydellä ja omallatunnolla, vaan myös siitä, mitä tavalliselta inhimilliseltä näkökannalta sillä nimellä mainitaan. Kangastavasta vallankumouksesta tuli Moolok, jolle uhrattiin nuoruus, voimat, mieskohtainen turvallisuus, henki ja elämä. Se oli joka tapauksessa ihanne. Mutta jollei korkealle leimahtava vallankumouksellinen ihanteellisuus johtanut tunnustajaansa Siperiaan tai hirsipuuhunkin, tapahtui usein, että se sammui ensi nuoruuden hehkun kera jättäen, jälkeensä vain tuhkakasan. Elämäänkyllästys ja alakuloisuus, jotka Tshehovin novelleissa ovat saaneet kohdalleen osuvan ilmaisunsa, tai ainakin veltto väsymys, joka synnytti halua hävitä joukkoon, olla "kuin muut", tuli entisen innostuksen tilalle. Ja niin oltiin kuin muut — kadottiin arkielämän vähäpätöisyyksiin kuin muut, valehdeltiin ja otettiin lahjuksia kuin muut, ja päästettiin kuin muutkin joskus juovuspäissä tai muuten liikutettuina voi-huutoja yhteiskunnasta ja olemassaolosta. Sillä eihän oltu itse syypäitä tähän kaikkeen, vaan syypää oli tuo "kirottu järjestelmä" ja "meidän onneton venäläinen luontomme", niin paljon oli kullekin selvinnyt sitten hänen maailmanparantajakantansa. Niin paljon — tuskinpa enempää, sillä kun oli kadotettu usko ainoaan periaatteeseen, jota oli palveltu hengessä ja totuudessa — vallankumoukseen — heltyi myös tavallisesti ote kaikista muista ihanteista, lapsi heitettiin muitta mutkitta menemään kylpyveden mukana. — Ja tunnustaa täytyy, että "tuo kirottu järjestelmä" oli sellainen, että se saattoi murtaa monen jalon, mutta heikon luonteen siveellisen vastustusvoiman, sellaisten, joilta puuttui lujien periaatteitten tai pyhien traditsionien tuki. Kaikki tiet kaikenkaltaiseen lailliseen toimintaan yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla olivat suljetut, virkamiehet ja vapaitten ammattien edustajat elivät yleensä taloudellisessa ahdingossa, ja välimatka "älymystöstä" kansan suuriin joukkoihin oli niin suuri, että se vain edisti edellisessä juurettomuuden ja eristäytyneisyyden tunnetta. Tämä synnytti ilmapiirin, joka oli epäterve ja painostava, elämäänkyllästyksen hengen, joka valtasi nuorimmatkin. Moni läpäisi vallankumouskautensa lukiolaisena ja tuli yliopistoon täysin haaveista vapautuneena, mielessä vain himmeä halu "nauttia" täydemmin kuin ennen. Moni ei päässyt koskaan niin pitkälle, vaan joutui "maailmantuskan" valtoihin tai sortui jo koulupenkillä suruun saatuaan masentavan todistuksen — ja lopetti elämänsä. Oli hätää, sielunhätää.
Paroni Nicolay ei ollut tietämätön tästä asiaintilasta. Hän oli huomannut virkatovereissaan, niin senaatissa kuin valtakunnankansliassa, epärehellisyyttä ja laiskuutta, noissa muuten miellyttävissä, sivistyneissä miehissä, ja hän oli nähnyt vankiloissa vilaukselta "hukkaanmennyttä elämää", ihmisiä, jotka olivat nähneet parempia päiviä, mutta jotka olivat menneet alaspäin kohtalokkaiden olosuhteiden painosta, joita vastaan he eivät olleet jaksaneet taistella. Hän oli nähnyt joutuvan hukkaan jaloja luonteita, jotka kaipasivat vain hoitoa kehittyäkseen täyteen kauneuteensa ja luodakseen uusia, rikkaita elämänarvoja lohduttomalle maailmalle. Kun muut kysymykseen: mistä apu? vastasivat: vallankumouksesta, perustuslaista, yhteiskunnan kansanvaltaistuttamisesta, sivistyksen lisääntymisestä — muodostui vastaus Paul Nicolayn mielessä olennaisesti toiseksi. Ohi ulkonaisten hän näki sisäisiin — ei mikään järjestelmä voinut pelastaa, kun puuttui ihmisiä, jotka olisivat kyenneet pitämään sitä voimassa. Vie sairaalle mitä herkullisinta ruokaa, ja hän on kääntyvä siitä pois tai syö sen omaksi turmiokseen — mutta tee hänet terveeksi, niin hän voi käyttää ravinnokseen kovintakin leipää. Venäjä tarvitsi — sen Nicolay käsitti — yksityisten ihmisten koko olemuksen uudistusta elävän ihanteen ja katoamattoman toivon avulla — sitä elämänvoimaa, joka saadaan kosketuksesta elämämme vapahtajan Jeesuksen Kristuksen kanssa. Tämä tietoisuus auttoi hänet kuilun yli, joka erotti hänet venäläisistä ylioppilaista — ja hän tuli heidän tähtensä heikäläiseksi, "kreikkalaiseksi kreikkalaisten joukkoon", kirjoitti eräs, joka näki hänet työssä, "kaikeksi kaikille voittaakseen enimmät". Kun hän sittemmin ylioppilaitten maailmanliiton konferensseissa teki selkoa Venäjän ylioppilaselämästä — puhui yksityisten kaameasta yksinäisyydestä, terveydelle vahingollisista elämänoloista, siveellisestä neuvottomuudesta — ei hän enää puhunut siitä ulkopuolelta-katselijan tavoin, vaan hän oli eläytynyt kuvattavaansa, kärsimällä ja rakastamalla saavuttanut sen olemuksen.
Mottin lähdettyä paroni Nicolay ryhtyi levollisella, velvollisuudentuntoisella tavallaan, laatimatta suuria tulevaisuussuunnitelmia, työskentelemään käyttääkseen hyväkseen niitä virikkeitä, joita tämä käynti ehkä oli antanut. Kesän lopulla hän oleskeli ulkomailla ja oli ahkerassa kirjeenvaihdossa muutamien ylioppilaiden maailmanliiton johtajien ja työntekijäin, m.m. saksalaisen lähetyssaarnaajan Wittin kanssa. Oli toistaiseksi lähinnä varattava ulkomaalaisia puhujia, jotka olisivat halukkaat esiintymään Pietarissa, ehkä myös muissa Venäjän kaupungeissa, ensi lukuvuotena. Kuten tiedämme, oli paroni Nicolay jo ennen ulkomaanmatkaansa, heti kesällä saaristoon tekemäinsä lähetysmatkojen jälkeen, lähettänyt erohakemuksensa. Marraskuun 12:ntena siihen suostuttiin, ja nyt hän oli vapaa antautumaan uuteen tehtäväänsä. Olemme jo ennen nähneet, ettei hän kohta samalla luopunut vankilalähetyksestä. Tästä hän lakkasi vasta 1905 — ja silloinkin vastahakoisesti, työtaakan pakottamana, joka yhä kasvoi ylioppilastyön palveluksessa.
Marraskuussa Witt saapui Pietariin pitääkseen esitelmäsarjan saksalaisille ylioppilaille, ja hänen käyntinsä aikana kokoontui ryhmä kristillistä ylioppilasliikettä harrastavia henkilöitä neuvotteluun kirjakauppias Groten taloon. Kokous pidettiin marraskuun 18:ntena 1899, josta päivästä siten tuli Venäjän ylioppilasliikkeen syntymäpäivä. Siihen ottivat osaa, paitsi paroni Nicolayta, Witt, Grote ja muuan tämän ystävistä sekä neljä saksalaista ja yksi puolalainen ylioppilas, joka oli roomalaiskatolisesta perheestä, joskin itse protestantti. Tämän nuorukaisen oli johtanut omakohtaiseen uskonratkaisuun eräs Moodyn kirjanen, joka oli sattunut hänen käsiinsä pienessä antikvariaatissa. — Oli kokoonnuttu keskustelemaan työmahdollisuuksista ja keinoista — mikään muu ei ollut vielä ajateltavissakaan. Mutta tapahtuma tuntui kuitenkin suurelta ja tärkeältä. Paroni Nicolay kirjoitti siitä päiväkirjaansa: "Me odotamme Jumalan johtavan meitä askel askelelta, ja me käsitämme tämän alun merkityksen, se kun voi kehittyä sinapinsiemenestä suureksi puuksi. Kuinka tärkeätä on päästä alkamaan oikein!"
Hyvin pieni, todellinen sinapinsiemen tulikin ensi vuosien toiminta ylioppilaitten keskuudessa olemaan. Valtiollisen ja uskonnollisen pakkotilan vuoksi ei ollut työnvapautta, ei ollut toivoakaan, että evankeliumin sanoma pääsisi heti tunkeutumaan suuriin joukkoihin, vaan oli taistelemalla saatava lupa ja mahdollisuudet viedä se edes pienelle parvelle. Ensin saatiin kohdistaa työ vain protestanttisiin ylioppilaisiin. Heitä koetettiin kerätä lukemaan yhdessä raamattua ja kutsua kuulemaan ulkomaalaisten vierasten — Witten, Hartwigin, Baedekerin — esitelmiä. Suuremmat kokoukset pidettiin luterilaisen kaupunginlähetyksen huoneistossa. Eikä sinnekään päästy vaikeuksitta, sillä luterilainen pastori, joka oli tottunut viranomaisten aiheuttamiin selkkauksiin ja sitäpaitsi epäili uutta liikettä lahkolaismielisistä tarkoitusperistä, pysytteli aluksi verrattain torjuvalla kannalla. Paroni Nicolay näki paljon vaivaa selittääkseen hänelle, ettei hän "ollut mitään kirkkokuntaa vastaan tai niitten puolella, vaan Jumalan puolella syntiä vastaan". Vähitellen kuitenkin hälveni pastorin epäluuloisuus, ja hän osoittautui halukkaaksikin ottamaan osaa työhön, joskin hän vaati, että oli hankittava asianmukainen poliisilupa, ja että toimintaa oli varmuuden vuoksi pidettävä ikäänkuin saksalaisen N.M.K.Y:n työhaarana.
Raamattua tutkimaan ylioppilaat kokoontuivat kerran viikossa osaksi pastorin, osaksi paroni Nicolayn johdolla ja tämän kodissa. Näiden yksityisluontoisten kokousten osanottajain lukumäärä oli hyvin vaihteleva, mutta ei koskaan suuri: vielä toisena toimintavuotena oli tavallista, että vain kolme neljä ylioppilasta tuli koolle. Paroni Nicolay oli selvillä alusta alkaen, että liikkeen täytyi alkaa voittamalla jotkut harvat yksityiset — mutta oli joka tapauksessa masentavaa nähdä, kuinka harvat hän pystyi saavuttamaan, varsinkin, kun hänen ei ensi vuosina onnistunut johtaa ketään raamattupiirinsä jäsenistä todelliseen kristinuskolle suotuisaan ratkaisuun. Puolalainen S—sky oli kauan näistä nuorista miehistä ainoa, joka oli kääntynyt.
Kevät 1900 oli paroni Nicolayn työlle kuitenkin varsin rohkaiseva, hän kun sai kutsuja eri maitten ylioppilaskokouksiin: Turun suomalaiseen, Eisenachin saksalaiseen ja Versailles'n kansainväliseen. Kahteen jälkimmäiseen saamansa kutsun johdosta hän kirjoitti Mr. Mottille:
"Ehdotuksenne, että minä saapuisin Versailles'n kokoukseen, oli minulle yllätys, mutta kun toivon olevani Keswickissä heinäkuussa, teen parhaani ollakseni Versailles'ssa elokuussa. Tapahtukoon tässä suhteessa Jumalan tahto. Jos mahdollista, matkustaisin mielelläni Eisenachiin elokuun 9:ntenä. En tiedä toista työtä, joka minua niin viehättää ja johon niin suurella ilolla omistaisin elämäni kuin juuri Herran työhön ylioppilaitten parissa. Mutta toistaiseksi en ole saanut täysin ratkaisevaa merkkiä siitä, että Hän kutsuu minut siihen, ja siksi pysyttelen vielä pidättyväisenä, odottaen Mestarin määräyksiä, olivat ne minkälaisia tahansa. Joh. 3: 27." ["Ei ihminen voi ottaa mitään, ellei hänelle anneta taivaasta.">[
Paroni Nicolaylle tuotti myös paljon iloa, että hänet haluttiin mukaan Turkuun. Vaikka hänen osanottonsa Suomen ylioppilastyöhön tulee lähemmin käsiteltäväksi toisessa yhteydessä, voinee olla huvittavaa jo nyt, kun hän on ylioppilasjohtajanuransa alussa, kosketella hänen Turun kokouksesta saamiaan vaikutelmia ja hänen osuuttaan siinä. Molemmat ovat kuvaavia hänen käsitykselleen työstä, johon hän oli antautunut. Hän iloitsi Turussa siitä, että sai nähdä "150 henkeä, enimmäkseen mies- ja naisylioppilaita, koolla tällaisessa tarkoituksessa", mutta kokouksen järjestelyä vastaan hän teki erinäisiä muistutuksia. Ensinnäkin hän oli tyytymätön itse nimeen: "studentmöte med kristligt program" — ei vain ohjelman, vaan koko kokouksen tuli olla kristillinen, hän arveli. Toiseksi hän toivoi, että tulevat ylioppilaskokoukset kestäisivät vähintään neljä päivää eikä, niinkuin nyt, runsaasti kaksi; ohjelmaa ei saanut ahtaa niin lyhyeen aikaan. Nyt oli "liian paljon saarnoja, vähän lepoa, niukasti hengellisyyttä" — tarvittiin aikaa rukouskokouksiin ja yksityisiin keskusteluihin ja kuullun sulattamiseen. Ainakin yksi ilta piti eristää "jälkikokousta" varten yksityisiin keskusteluihin pääsemiseksi ylioppilaitten kansa, sillä "nuotta on vedettävä maalle, ja rauta taottava, niin kauan kuin se on kuuma". Yleisö ei saisi olla läsnä kokouksissa, sillä puheitten tuli ensi sijassa ottaa huomioon ilmoittautuneitten ylioppilaitten tarpeet, ja "yleisö häiritsi ja pinnallisti ja vei tilaa". —
Hyvin luonteenomainen on se määrätietoinen ote, jolla hän tarttuu ylioppilastyön niihin aikoihin asettamiin probleemeihin. Mutta varsinkin on hänelle kuvaava tuo pyrkimys kristillisen työn syventämiseen, sydämellistämiseen ja hengellistämiseen, joka ilmenee kaikissa hänen ehdotuksissaan. Tämä pyrkimys vallitsi myös hänen puheitaan, hänen osanottoaan keskusteluihin, ja jo nyt kävi selväksi, että hänellä oli aikanaan oleva huomattava sija Suomen ylioppilasliikkeessä.
Versailles'n kokoukseen paroni Nicolay matkusti, niinkuin oli aikonut, oltuaan ensin Keswickissä. Vaikka hän koko konferenssinajan tunsi itsensä hyvin sairaaksi, sai hän kuitenkin mielestään paljon mielenkiintoisista selostuksista, joita eri kansallisuuksien edustajat esittivät. Varsinkin häntä miellytti Kiinan edustajan esitys, hän kun sen kautta tuli ensi kerran välittömästi kosketuksiin Kaukaisen Idän kristinuskon kanssa. Itse hän pysyi tässä tilaisuudessa etupäässä kuulijana ja huomioittentekijänä.
Eisenachissa, jonne hän sitten lähti, hän tunsi itsensä paljoa vähemmän kotiutuneeksi, sillä saksalainen henki oli hänen omasta saksalaisesta syntyperästään huolimatta hänelle vieraampi kuin mikään muu. Monet puheista olivat hänestä "pitkiä ja liian tieteellisiä", ja hän mietti alakuloisena, mitä hän oikeastaan toimitti täällä. Pian hän kuitenkin sai monia arvokkaita tuttavuuksia, ja ensimmäinen viihtymättömyyden tunne väistyi jonkun verran. Häntä pyydettiin esiintymään ja kertomaan Venäjällä suoritetusta työstä, ja hän sai tilaisuutta puhujien hankkimiseen Venäjälle. Eisenachista hän matkusti Blankenburgiin, missä oli läsnä eräässä allianssikokouksessa, ja sitten Davosiin hakemaan lepoa sekä, kuten tavallisesti, parannusta itsepäiseen malariaansa. Hän asui siellä huvilassa, jonka asukkaat olivat enimmäkseen englantilaisia, ja suorastaan nautti englanninkielen puhumisesta ja kuulemisesta, englantilaisten olemuksesta ja seurustelusta. Erityisesti hän iloitsi olostaan Hudson Taylorin seurassa, joka oli hänelle tuttu ja rakas jo entuudesta, ja jonka "yksinkertainen, suloinen ja lapsellinen" rukous varsinkin oli hänen mieleensä. Myös Mr. Sloanin hän tapasi täällä, ja he lähtivät yhdessä Zürichiin, missä ilmastonmuutos heti tuntui, ja paroni Nicolayn terveys huononi. Mutta niinkuin ennen hän sai nytkin voimaa asettua ruumiillisen heikkoutensa yläpuolelle. Työ odotti häntä — jo Davosissa hän oli soimannut toimettomuuttaan, "tuntenut hengellisten aseittensa tylsyvän" ja alkanut, vaikka itse oli potilas, käydä sairaitten luona evankelisoimistarkoituksessa. Nyt hänet valtasi jonkinlainen pelko palata Pietariin, tuohon malariapesään — mutta jos hän jäisi pois sieltä, kuka sitten astuisi Venäjän kristillisen ylioppilasliikkeen palvelukseen? Hän ymmärsi, ettei hän voinut luopua paikalta, johon Mestari oli ainakin toistaiseksi asettanut hänet.
Kotiin palattuaan hän alkoi uusin innoin työskennellä lähinnä samaan tapaan kuin edellisenä vuonna. Joka perjantai kutsuttiin ylioppilaat raamatunkeskusteluun, ja kiihoittaakseen heitä itsetoimintaan ja herättääkseen heissä ajatuksia paroni Nicolay antoi heidän joskus itse valita käsiteltävän aiheen. Hän kehoitti heitä myös pitämään "aamuvartiota", jolla hän, Mottin sanantapaa käyttäen, tarkoitti, että he aloittaisivat päivänsä hiljentymällä Jumalan eteen itsekseen lukemaan raamattua ja rukoilemaan. — Kun ulkomaalaisia puhujia kävi Pietarissa, lähetettiin painetut kutsukortit suurille ylioppilasjoukoille — yhä vieläkin ainoastaan protestanteille — mutta saatiin olla iloisia, jos viisikymmentäkin kuulijaa tuli kokouksiin. Kerran, kun Saksasta saapunut jumaluusopintohtori Hartwig puhui, tuli koolle kolmekymmentä viisi neljästäsadasta viidestäkymmenestä kutsutusta. — Viiden uuden ylioppilaan ilmestyminen raamattuhetkiin oli onnekas, mainitsemista ansaitseva tapahtuma — otettakoon huomioon Pietarin korkeakoulujen lukuisuus ja ylioppilasparven suuruus. Eräänä iltana tuli vain yksi ylioppilas. Paroni Nicolay kirjoittaa siitä, että ensin tuntui kaamealta, mutta että "kokous" ei sitten kuitenkaan osoittautunut aivan turhaksi. Että hän olisi muitta mutkitta lähettänyt yksinäisen nuorukaisen kotiin, se nähtävästi ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. —
Julkisesti ilmoitettuja ja suurelle ylioppilasyleisölle aiottuja esitelmiä ei vielä voitu järjestää, kun sekä poliisi että luterilaiset kirkonviranomaiset osoittivat kaikkea muuta kuin auliutta. Näitten ensi aikojen kestämiseen tarvittiin tosiaan paljon uskoa. Täytyi aina keksiä uusia keinoja, eikä vain "pään", vaan myös rakkauden sisäisnäkemyksen ja Jumalan yhteydessä pysymisen avulla. Hän kirjoitti tuntevansa, että kaikki vaikeudet pohjimmalta johtuivat "näkymättömän vihollisvallan vastustuksesta". Julistuksessaan hän piti kiinni siitä, että kaiken tuli olla "Jumalasta, Hänen kauttaan ja Häneen". Mutta hän oppi myös vähitellen yhä paremmin niin sanoaksemme työn tekniikan, saavutti m.m. jonkinlaisen tottumuksen "ylioppilastodisteihin" vastatessaan, joskin oppineet väittelyt olivat hänelle yhäti vastenmieliset, ja hän koetti aina säilyttää raamatunkeskustelujen "yksinkertaisuuden ja hartaan sävyn". Hän kesti — ja kävi ilmi, ettei hänen vaivannäkönsä ollut mennyt hukkaan.
V. 1902 tapahtui huomattava käänne parempaan päin; uusi vakava ja innostunut henki näytti vallanneen liikkeeseen osaaottaneet ylioppilaat, ja heidän keskuudessaan tapahtui todellisia kääntymyksiä. Paroni Nicolay kirjoitti näihin aikoihin toisen kerran eläissään tuntevansa, ikäänkuin suuri voitto olisi saavutettu näkymättömissä maailmoissa. Nyt tulivat mukaan ensimmäiset aitovenäläiset, kreikkalaiskatoliset ylioppilaat, niin että kevättalvella voitiin pitää joka toinen viikko venäjänkielinen kokous. "Se kasvaa", oli johtajan iloinen, luottava arvostelu työstään. Maaliskuussa oli raamattupiirien ensimmäinen yhteinen konferenssi, ja kun syksy tuli, kävi ilmi, että venäläiset ylioppilaat olivat niin suurena enimmistönä, että alettiin pitää yksinomaan venäjänkielisiä kokouksia — saksalaiset osanottajat kun myös osasivat tätä kieltä. Niinpä paroni Nicolay saattoi Sorössä pidetyssä maailmanliiton konferenssissa lausua Venäjän ylioppilasliikkeestä, että "suitseva kynttilänsydän ei ollut sammunut" sekä että "oli muodostunut ydinjoukko, jossa oli todellista elämää". Tästä ydinjoukosta nuoria miehiä, joissa eli elävä kristillinen usko, hän iloitsi enemmän kuin kaikesta muusta menestyksestä, sillä hän oli selvillä, että "raamattupiireistä ja muista ulkonaisista työmuodoista voi puuttua sisäinen elämä, ja silloin se on rakennuspuuhaa ilman perustuksia, toimintaa ilman kääntymyksiä".
Ne ylioppilaat, jotka nyt olivat liikkeen ydinjoukkona, hän oli voittanut alati valvomalla heidän sielunsa suitsevaa kynttilänsydäntä, ottamalla osaa heidän moraalisiin vaikeuksiinsa ja samalla asettamalla heille korkean päämäärän. "Kokouksemme pyrkivät johtamaan sieluja Kristuksen luo, kokonaiskääntymykseen", hän kirjoittaa kerrankin. Ja kääntymyksen hän luonnehtii näin: "Minä tarkoitan sillä todellista välien rikkomista kaikkeen tiettyyn syntiin nähden, koko persoonallisuuden antamista Kristukselle." Hän oli vakuutettu, että Jumala aina tekee työtään sisältä ulospäin ja että kristillinen ylioppilasliike turmeltuu ja sammuu, jollei se todella vie ihmisiä Kristuksen luo. Hänen päätehtäväkseen tulee nyt "sisemmän piirin" jäsenten tukeminen heidän kokiessaan kiusauksia ja epäilyjä, eikä tämä tehtävä suinkaan aina ollut helppo.
Muutenkin olivat muutoksista huolimatta työn vaikeudet monet ja tuottivat paroni Nicolaylle monesti huolta. Niinpä hän valittaa päiväkirjassaan ylioppilaitten kykenemättömyyttä itsetoimintaan sekä vaikeuksiaan, kun oli pakko yhdistää venäläiset ja saksalaiset ylioppilaat samoihin piireihin, vaikka he olivat sisäiseltä rakenteeltaan niin erilaiset. Monta kertaa hänet siksi valtaa vielä syvempi alakuloisuus, niinkuin esim. kun hän keväällä 1903 on pahasti sairaana ja saa kuulla lääkäriltään sairastavansa alulla olevaa verisuonten kalkkeutumista. Kuolema tuntuu läheiseltä, ja hän toteaa surullisena: "Jos minä nyt kuolen, on Jumala todellakin saanut sangen vähän minun kauttani aikaan". Omaistensa ja Venäjän ylioppilasliikkeen vuoksi hän tahtoisi mielellään elää vielä jonkun aikaa. Sillä vaikka hän aika ajoin yhä kyselee itseltään, lieneekö hän oikea mies tämän liikkeen johtajaksi, tuntee hän kuitenkin olevansa vastuussa sen kehityksestä. Toipilasaikanaan Davosissa on hän kirjallisessa työssä ylioppilaittensa hyväksi kääntäen venäjäksi tohtori Mottin kirjaa: "Individual work for individuals." ["Yksilöllistä työtä yksilöitten hyväksi.">[ Ja kun hän palaa Pietariin, odottavat häntä tärkeät tehtävät.
Paroni Nicolay huomaa ilokseen, että "asiat sujuvat" — hän voi nyt panna toimeen säännöllisesti kahdenlaisia kokouksia, toisia suurta yleisöä varten, toisia uskoville ylioppilaille. Edellisiin kokouksiin ei tule nyttemmin vain uskonnollismielisiä ylioppilaita, vaan myös vakavia epäilijöitä, joiden kanssa paroni Nicolay antautuu pitkiin puheisiin yksityisesti. Vanhan testamentin persoonallisuuksia käsittelevillä raamattutunneilla, joita pidetään pikkupiirille, alkavat ylioppilaat, jotka tähän asti ovat useimmiten pysytelleet passiivisina, lausua ilmi ajatuksiaan, kertoa omia hengellisiä kokemuksiaan. Iloksi on johtajalle kuulla tällaisia todistuksia: "En voi muuta kuin uskoa" nuorukaisen suusta, joka vähää ennen oli sanonut: "Minä en voi uskoa", sekä nähdä muuttunut ilme kasvoissa, joissa oli ennen ollut raskaan toivottomuuden leima. Muuan äskenkääntynyt tunnustaa olleensa itsemurhanpartaalla — pettyneen venäläisen ylioppilaan tavallinen pakotie. — "Minä elin ilman Jumalaa, ja elämä menetti tarkoituksensa silmissäni, ja minä aioin surmata itseni — mutta nyt olen löytänyt Jumalan." Ja tästä ylioppilaasta paroni Nicolay lausuu arvostelunaan: "lahjakas, ajatteleva, tarmokas ja hyvä" — sellainen nuori ihminen oli ollut heittämäisillään elämänsä luotaan. Hän pelastuneena ja onnellisena — mikä ilo!
"Ydinjoukko" kasvaa vähitellen — kun Mr. Robert Wilder, muuan kristillisen ylioppilasliikkeen eturivin miehiä, v. 1904 esiintyy Pietarissa, on uskovain ylioppilaitten lukumäärä, niiden, jotka haluavat tavata häntä, kaksikymmentä. Ja liike tempaa yhä useampia piiriinsä. Riiassa ja Tartossa lasketaan työlle pohja. Ajatellessaan omaa usein uudistuvaa masentumustaan Paul Nicolay tuntee olevansa syvästi liikutettu Jumalan hyvyydestä.
V. 1903 sai alkunsa muuan tärkeä ylioppilasliikkeen haara, kun sen toiminta ulotettiin myös naiskorkeakoulujen ylioppilaisiin, n.s. "kursistkoihin". Miss Ruth Rouse, maailmanliiton naissihteeri, saapui sinä vuonna Venäjän pääkaupunkiin. Vain hyvin pieni naisylioppilasparvi — ainoastaan kymmenkunta kerääntyi häntä kuulemaan, ensin paronitar Nicolayn kotiin, sitten neiti Peuckerin luo, joka otti naisryhmän järjestämistyön huolekseen. Tämä näin alkuun päässyt toiminta kehittyi nopeammin ja rikkaammin kuin miehiin kohdistuva — naisylioppilaitten keskuudessa oli synnynnäinen uskonnollisuus, itsetiedoton tai tietoinen Jumalan-jano paljoa tärkeämpi tekijä kuin miesylioppilaitten. Opintoajan yksinäisyydentunnetta oli heidän vielä paljon vaikeampi kestää kuin jälkimmäisten, ja siveellinen anarkia, joka vallitsi niissä piireissä, missä monien heistä täytyi liikkua, kävi helpommin sietämättömäksi nuorelle tytölle kuin nuorelle miehelle. Monet "kursistkat" olivat tosin erittäin hartaasti omaksuneet tieteellisen materialismin — mutta se oli heille pikemmin muotiasia, perustuen harvoin sen syvempiin tutkimuksiin tai kypsään vakaumukseen. Kun elämä pimeni ja kävi sisällyksettömäksi, kun itsemurha alkoi häämöttää olemassaolon synkän probleemin ainoana ratkaisuna, silloin kurottautuivat nämä tuntehikkaat, luonnostaan lämminsydämiset ja innostuvat nuoret tytöt ihastunein mielin kohti uusia arvoja, jotka asetettiin heidän silmäinsä eteen.
Muuan venäläinen naisylioppilas on kuvannut minkä valtavan vaikutuksen hänen useimpiin tovereihinsa teki se uusi valo, joka esiintyi kristinuskossa, sellaisena kuin ylioppilasliike julisti sitä. Sana elävästä Jumalasta, se se iski heihin vastustamattoman voimakkaasti, kokonaan uutena asiana. He olivat jopa käyneet kirkossa ja sanoneet itseään uskovaisiksi, mutta "ajatelkaapa, Jumala — elävä Jumala! Niin ihanaa, mutta myös hirvittävää". Että oltiin silmätyksin tuon suuren Olennon kanssa, joka juuri pyhyytensä vuoksi oli ollut heistä niin äärettömän etäällä, se oli elämys, jonka kohdatessa persoonallisen vapahtajan tarve ilmaantui kuin itsestään, aivan luonnollisena. Niin oli evankeliumin julistukselle tie raivattu. Vain poikkeustapauksissa tämä julistus johti nuoren naisen eroamaan isiensä kirkosta — enimmäkseen tunsivat nämä vastakääntyneet vain päässeensä uudella, läheisemmällä tavalla ymmärtämään sen jumalanpalvelusmenojen sisältöä, saaneensa uutta halua palvella sitä todellisina kristittyinä.
Voitettuihin nuoriin tyttöihin nojautuen pääsi ylioppilasliike vaikuttamaan koteihin paljoa suuremmassa määrässä kuin nuorten miesten avulla. Kuvaava on kertomus eräästä naisylioppilaasta — hän oli kotoisin pappisperheestä, jossa hän yksin uskoi Jumalaan. Kun häneltä kysyttiin, eikö ollut vaikea palata sellaiseen kotiin, hän vastasi: "Ei, kotolaiseni tietävät, kuinka on laitani, ja he kadehtivat minua."
Naisylioppilaitten yhdistystä, joka perustettiin v. 1904, johti v:een 1907 neiti Peucker, sittemmin neiti Marie Bréchet. Mutta kun se muutamilla aloilla oli yhteistyössä miesylioppilasyhdistyksen kanssa, tuli Paul Nicolaysta todellisuudessa senkin johtaja. Se kehittyi myös samojen suuntaviivojen mukaisesti kuin alkuperäinen ylioppilasyhdistys.
Kun liike v. 1902 alkoi laajeta ulospäin, selvisi paroni Nicolaylle, että sisemmän piirin, jonka tuli olla sen ytimenä, täytyi saada kiinteämpi, järjestetty muoto, jotteivät työn laatu ja jäsenyysehdot jäisi sattuman varaan. Jo 1903 hän ehdotti, että eri raamattupiirit valitsisivat "vanhimman" ("starosta"), joka johtaisi heitä, ja samana vuonna hän myös esitti sisemmän piirin jäsenille n.s. "perusteen" — oikeastaan lyhyen uskontunnustuksen, joka oli pantava kristillisen ylioppilasliikkeen jäsenyyden pohjaksi. Mutta kesti kauan, ennenkuin tämä "peruste-kysymys" ratkaistiin, sillä tätä julkilausumaa ei hyväksytty ensimmäisessä muodossaan, vaan se oli lähimpinä vuosina moneen kertaan muodosteltava uudestaan.
Keskustelut tästä kysymyksestä olivat usein aika myrskyisiä — ylioppilaat, ja varsinkin venäläiset, ovat harvoin halukkaita kiintämään elämänkatsomustansa määrättyyn sanamuotoon hyväksymällä jonkinlaisen sanontakaavan — ja "perusteelle" pyrittiin antamaan niin laajaperäinen ja epämääräinen muoto kuin suinkin. Ei ollut liioin Paul Nicolayn tarkoituskaan puristaa ylioppilasliikettä dogmaattiseen pakkopaitaan, mutta hän tunsi selvästi, että se tarvitsi selkärangan, että yhdistyksen kiinteänä osana tuli olla ihmisiä, jotka olivat valmiit myös suullaan tunnustamaan mitä sydän oli käsittänyt ja jotka olivat selvillä suhteestaan Kristukseen. Hän ei siksi halunnut määrittelyä muodoltaan sellaiseksi, että sen olisi voinut allekirjoittaa samalla määräämättä kantaansa kristinuskoon. Vuoden 1905 alussa päästiin viimein kysymyksestä yksimielisyyteen, ja helmikuun 5:ntenä allekirjoitti 15 pietarilaista ylioppilasta näin kuuluvan perusteen:
"Evankeliumin pohjalla minä uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan, olen tehnyt parannuksen ja antautunut Herralle sekä tiedän, että Hän on ottanut minut vastaan."
Toimivat jäsenet olivat siis nyt, kuten yhä edelleenkin, suhteellisesti pieni ryhmä, mutta siitä tuli mitä Paul Nicolay tahtoikin sen olevan: tuliahjo, josta säteili voimaa ja lämpöä koko maan kristilliseen ylioppilasliikkeeseen.
On ihmeellistä seurata liikkeen edistystä tuossa Venäjän vaikeassa ja levottomassa vaiheessa — Japanin sodan ja ensimmäisen vallankumouksen kautena. Olisipa luullut, ettei maaperä juuri hevin voinut olla sen epäsuotuisampi uskonnollisen propagandan harjoittamiseen ylioppilaitten keskuudessa, joiden harrastuksen politiikkaan täytyi näissä oloissa kehittyä tukahduttavammaksi kuin koskaan. Tuo este tuntui kylläkin — mutta se voitettiin.
Paul Nicolay ei suinkaan pysytellyt tapahtumain välinpitämättömänä katselijana. Sota oli alusta aikain herättänyt hänessä todellista tuskaisaa levottomuutta. "On sulaa hullutusta, että Venäjä aloittaa sodan", sanotaan päiväkirjassa. Profeetallisin aavistuksin hän näkee tulossa olevat onnettomuudet. Juuri ennen Makarovin laivaston suurta tuhoa hän tuntee itsensä sanomattoman alakuloiseksi ja miettii, mitä lieneekään tekeillä. Hän seuraa innokkaasti sodan kulkua, vaikkakin soimaa itseään huolestuneisuudestaan, joka ei ole kristityn arvoinen. "Tappiosta tappioon on mentävä, kunnes päädytään kauheaan romahdukseen." Leikkaus on tarpeen, hän myöntää, mutta se on kamala. Ajatus nälkäänäkevästä, kehnovarusteisesta armeijasta ei suo hänelle rauhaa. Hän käsittää, että Jumala suunnittelee suuria Venäjän suhteen, hän näkee ennakolta, että pian — ehkä parin vuoden päästä — sota vie uskonnonvapauden myöntämiseen, mutta hänen on vaikea iloita siitä. Tulevaisuus näyttää epävarmalta. "Tuntuu, että ennenkuulumattomat tapahtumat ovat ovella. Minä tiedän, että japanilaiset voittavat, mutta se koskee minuun".
Vuodenvaihteessa 1904—1905 hän kirjoittaa odottavansa "pahaa, peloittavaa vuotta". Hän saakin nähdä läheltä niin sanottujen tammikuunpäiväin kaamean painajaisen, ja hän seuraa sitten mielenkiintoa tuntien, mutta suuria toivomatta Venäjän valtiollista heräämistä ja sen vapaudenkoittoa. Hän on koko rakenteeltaan rauhan mies, väkivaltaiset "leikkaukset" ovat hänelle vastenmielisiä silloinkin, kun hän käsittää niiden hyödyllisyyden, ja hän on ehkä myös nähnyt liian tarkoin venäläisen kansansielun haavat uskoakseen niiden parantuvan tätä tietä. Yleinen levottomuus tietystikin haittaa suuresti työtä, mutta se jatkuu — ja hän kirjoittaa v. 1905 Mr. Wilderille: "Toivoakseni olemme nyt aallonnotkossa, aallonharjakin on tuleva aikanaan. 46:s psalmi on pian oleva muutamille meistä hyvin todellinen."
Kaksi vuotta Venäjän vallankumouksen jälkeen Paul Nicolayta kohtasi suuri persoonallinen suru, joka olisi helposti voinut vieroittaa hänet siitä nuorisosta, jolle hän oli omistanut elämänsä. Hänen rakkain ystävänsä Venäjällä oli, kuten tiedämme, Aleksander Maksimovski. Tämä oli hyvin uskollisesti tukenut hänen kristillistä toimintaansa, varsinkin ylioppilastyötä. Hän antoi kotinsa yhdistyksen kokouksia varten, kävi ylioppilaitten luona ja auttoi heitä monin tavoin. Maksimovski oli muutenkin tunnettu hyväntekeväisyydestään ja rehellisyydestään — joka suhteessa harvinainen venäläinen virkamies. V. 1907 hän joutui sen sokean terrorin uhriksi, johon Venäjän vallankumouksellinen nuoriso oli tarttunut ainoana aseenaan: hänet murhasi muuan kiihkomielinen "kursistka" vastaanottoajalla hänen omassa työhuoneessaan.
Paul Nicolaylle oli isku ankara; — ensimmäiset tuskan vaikutelmat saivat hänet lausumaan, että oli kuin hänestä itsestään olisi revitty kappale, että hän oli ystävänsä kera kadottanut puolen elämäänsä. Mutta hänen intoaan ylioppilasliikkeen asiaan ei tämä menetys laimentanut. Maksimovski oli kuollut kristityn tavoin ja kuolinvuoteellaan anonut armoa murhaajalleen — ja Paul Nicolay kosti ystävänsä kantamalla järkähtämättömän uskollisesti yhä karttuvaa työtaakkaansa Venäjän ylioppilasliikkeen palveluksessa. Vallankumous oli joka tapauksessa johtanut jonkin verran suurempaan kokoontumis- ja lausuntavapauteen, joten vapaalle kristilliselle sananjulistukselle avautui uusia mahdollisuuksia. Nyt voitiin eri korkeakoulujen ylioppilaita kutsua kuulemaan julkisia esitelmäsarjoja, joita pantiin toimeen voimakkaan antikristillisen propagandan vastustamiseksi yliopistoissa ja, jollei muuta, niin ainakin kristinuskon harrastuksen herättämiseksi. Joskus esiintyi tällöin eteviä ulkomaalaisia puhujia tulkkinaan paroni Nicolay — hän saavutti siinä varsin suuren taidokkuuden, niin vaikeata kuin on välittömästi ilmaista venäjäksi mitä joku toinen sanoo englanniksi, saksaksi tai ranskaksi. Mutta useimmiten täytyi hänen itsensä käydä tuleen, ja tulikokeelta se aina tuntui, sillä hän ei milloinkaan päässyt siitä epämieluisuuden, voisipa ehkä sanoa tuskan tunteesta, jota hänelle tuotti julkinen esiintyminen. —
Varsinaisen hengellisen työn ohella paroni Nicolayn täytyi muuten omistaa aikansa monen monille käytännöllisille huolille, joita liittyi esitelmätilaisuuden toimeenpanoon. Melkein joka kerta kun jonkun puhujan oli määrä esiintyä, oli hänen kuljettava virastosta virastoon viimeiseen asti epävarmana, annettaisiinko tarvittava lupa vai eikö — poliisikomissaari vetosi kaupunginpäällikköön, tämä syytti sisäministeriötä tai hengellistä konsistoria, tämä taas pyhää synodia — mutta enimmäkseen paroni Nicolayn sentään onnistui sitkeän kestävyytensä avulla saada hankituksi tuo verrattoman kallisarvoinen asiapaperi. Ja monesti melkein yhtä monien vaikeuksien perästä tilaisuuteen saatuun saliin kokoontui nyttemmin usein useita satoja ylioppilaita hartaasti haluten kuulla jotain ylioppilaitten maailmanliitosta tai saada vastauksen kysymykseen: "Miksi me tarvitsemme jumalallista vapahtajaa?" tai: "Voiko sivistynyt ajatteleva ihminen uskoa Jeesuksen Kristuksen jumaluuteen?"
V. 1908 oli paroni Nicolayta ensi kerran alkanut askarruttaa tämä viimeksimainittu aine, jonka perustavan merkityksen uskonnolliselle työlle ylioppilaitten parissa hän ymmärsi, ja hän antautui rakkautta ja mielenkiintoa tuntien sitä muovailemaan. Ensi kerran siitä puhuessaan hän tunsi, että kuulijakunta jäi koskemattomaksi, ja piti esiintymistään kokonaan epäonnistuneena. Mutta hän uudisti kokeen rohkeasti, ja tulos oli nyt aivan toinen. Mistään muusta aiheesta hän ei lähimpinä vuosina puhunut niin usein eikä yhtä menestyksellisesti. Muuan hänen työtovereistaan kertoo, että hänen oli joskus pidettävä esitelmänsä kahdesti samalla viikolla, ja "Soljanoj Gorodokin" suuri sali oli silloin ääriään myöten täynnä kuulijoita. Oli jaettu pääsylippuja, mutta ne eivät riittäneet — ylioppilaita ja kursistkoja tungeksi kaikissa käytävissä. Palavan hartaina, kasvoissa vakava, jännitetty ilme he kuuntelivat, ahnaasti siepaten joka sanan odottaessaan ratkaisua tuohon suureen elämänkysymykseen: Kuka oli Kristus?
— "Ja Kristus esiintyy heille Jumalan Poikana totuuden koko ihanuudessa, ja Venäjän nuorison tähän asti epäilyn raatelema sydän juhlii; nyt tietävät monet, miksi elävät, ja he tervehtivät toisiaan tavanmukaisin pääsiäistervehdyksin: 'Totisesti ylösnoussut.' — Eräässä sellaisessa esitelmätilaisuudessa oli läsnä naisylioppilas, joka oli päättänyt surmata itsensä, hän oli edelliset päivät vain tähynnyt paikkaa, missä voisi helposti heittäytyä raitiovaunun alle. Sattumalta, kuten on tapana sanoa, hän oli tullut tätä esitelmää kuulemaan — ja nyt hän tajusi, että elämällä oli tarkoitus ja ettei hän tekisikään itsemurhaa. Kotiinmennessä hän sanoi minulle, että hänestä oli kuin hän olisi kuljettanut muassaan palavaa kynttilää niinkuin kiirastorstaina ja nyt vain pelkäsi, ettei liekki sammuisi matkalla. Mutta liekki jäi palamaan ja kirkastui yhä — hän oli löytänyt Kristuksen ja alkoi pian työskennellä Hänen valtakuntansa hyväksi."
Tarvittaneenkohan sen enempiä kuin tämä vaatimaton kertomus kuvaamaan, kuinka suuriarvoisia nuo apologeettisia kysymyksiä koskevat julkiset esitelmät tulivat olemaan Venäjän ylioppilasnuorisolle? Niistäkin tuli todella pelastuksen sanoma. Ehkäpä eivät nyt enempää kuin ennenkään paroni Nicolayn todisteet, miten hyvin perusteltuja ne olivatkin, vakuuttaneet kuulijoita, vaan se rehellinen uskonvarmuus, johon ne pohjautuivat. Se että kuultiin tämän hienosti sivistyneen miehen tunnustavan avoimesti Kristusta, että nähtiin hänen tekevän sen "surmaamatta järkeään" ja luopumatta oikeudestaan historialliseen tutkimukseen, jo oli sinänsä uutta ja suurenmoista monien nuorten silmissä, jotka halusivat uskoa, "jos se vain kävi laatuun". Mutta esitystä kannattava henki valtasi vastahakoisetkin. Joka esitelmän jälkeen liittyivät jotkut kuulijoista raamattupiireihin, ja tällöin he tulivat Vapahtajan kanssa kosketuksiin suorastaan tuon vanhan kirjan välityksellä. Tavallisesti tutkittiin vastatulleitten kera ensin Markuksen evankeliumia. Paroni Nicolay laati ja julkaisi vuoden lopulla 1906 pienen "käsikirjan" tämän evankeliumin oppaaksi, mitä vaatimattomimman ja lyhyimmän. Oppaassa oli enimmäkseen kysymyksiä sekä viittauksia eri teksteihin, ja sen tarkoituksena oli totuttaa vasta-alkajaa itsenäiseen lukemiseen ja perusteelliseen raamatuntutkisteluun. — Eivät kaikki, jotka tulivat mukaan raamattupiireihin, jääneet niihin — monet katosivat vähän ajan kuluttua. Mutta tehtiinpä pysyviäkin valloituksia.
Paroni Nicolay itse ei ollut suinkaan aina tietoinen työn suuresta menestyksestä, oman vaikutuksensa kasvusta. Kerran toisensa perästä tapaa, lähinnä vallankumouksen jälkeen, lausuntoja hänen suustaan, jotka kertovat väsymyksestä, epäonnistumisen tunteesta. Jos joukko ylioppilaita oli lähtenyt salista mielenosoituksellisesti, jos jäsenmäärä jonakin vuonna väheni, saattoi tunne siitä, että kaikki oli ollut turhaa, hiipiä hänen mieleensä. Ja aina hän etsi vikaa itsestään. Ei ollut asia toivoton, ei ollut Jumala pettänyt palvelijaansa — vaan palvelija ei ollut ollut tehtävänsä tasalla. Ensimmäisistä julkisista esitelmätilaisuuksista hän kirjoittaa kuvaavasti Mr. Mottille: "Kun minä olin esitelmöitsijänä eikä minulla ole puhujalahjoja, ei ensimmäisellä eikä kolmannella esitelmällä ollut menestystä."
"Minä en sovellu tähän työhön — en tarkoita, ettei se voisi sujuakin — mutta minä en ole sovelias", sanotaan kerran päiväkirjassa. "Mutta minun täytyy kestää tämä talvi Mottin tähden." "Liian vanha, liian heikko, liian hermostunut, liian kaukana ylioppilaista", hän kerrankin luonnehtii itseään, ja toisen kerran hän mielestään ei ole "sielullisesti eikä älyllisesti sillä tasolla, jota julkisten esitelmäin pitäminen edellyttää." Mutta hän kesti — eikä vain Mottin tähden, vaan itse työn vuoksi, Jumalan tähden — ja joskus hänen suotiin nähdä asiat valoisammaltakin kannalta. Eihän hän voi olla huomaamatta, että joskus hänen esitelmöidessään valtasi ihmeellinen hiljaisuus ("a hush") kuulijakunnan — kuin tuulahdus Iäisen omasta hengestä. Täytyihän hänen myös nähdä, kuinka Jumala avasi hänelle toisen oven toisensa jälkeen "siihen maahan, jossa on mahdotonta ryhtyä mihinkään, jollei Jumala kulje edeltä". Siksi hän ei ole milloinkaan epätoivoissaan, joskin työkenttä on äärettömän laaja ja esteet monet, lukemattomat. Oma levottomuus ja taistelu ovat hänelle vain vakuutena siitä, että Jumala on siunaava työn. "You must bleed to bless" — "veresi täytyy vuotaa, jotta voisit olla siunaukseksi" — pysyy aina hänen rakkaimpain sananparttensa joukossa. Ja omaan kyvyttömyyteen takertumista vastaan, johon hänellä on taipumusta, hän käyttää toista ystävältään Wilderiltä kuulemaansa sanaa: "Jumalan käskyt ovat Jumalan valtuutuksia."
V. 1907 paroni Nicolay aloitti matkallaan Japaniin, missä hänen oli määrä ottaa osaa maailmanliiton konferenssiin, työskentelyn myös Moskovassa, jossa jonkun ajan kuluttua perustettiin yhdistys samalle pohjalle kuin Pietarin yhdistys. Tämän työn etunenään asettui muuan neiti D—a, joka luopui kaikista muista harrastuksistaan antautuakseen ylioppilaitten asialle. "Hän taistelee Kristuksen puolesta kuin naarasleijona", arvosteli häntä Miss Rouse, joka kävi Moskovassa sekä monissa muissa Venäjän kaupungeissa. — V. 1910 liike levisi Kiovaan Verkko alkoi kiertyä yhä useampain venäläisten yliopistokaupunkien ympärille — Tartossa ja Riiassa oli jo aikaisemmin laskettu työn pohja.
Paroni Nicolayn osalle tuli myös toiminnan järjestämisen vaikea tehtävä. Paikalliset johtajat turvautuivat häneen kaikkine huolinensa, hän se oli eri yhtymäin yhdyssiteenä ja piti kädessään työn monia lankoja, ja hänen myös oli solmittava ja ylläpidettävä siteet ulkomaitten järjestöihin. Oli vaikea saada sopivia miehiä johtamaan raamatuntutkistelua ja hoitamaan käytännöllisiä tehtäviä, ja liikkeen laajennuttua paroni Nicolayn täytyi pyytää apulaisia Amerikasta. Monet näistä apulaisista osoittautuivat sekä kelvollisiksi että työtä harrastaviksi, mutta venäjänkielestä tuli heille paha loukkauskivi. Ei ollut myöskään aina helppoa saada heitä oikein ymmärtämään venäläistä luonnetta — se kun on aivan erilainen kuin amerikkalaisten — ja ylioppilaitten herkkä-ärtyistä kansallistunnetta suostutetuksi näihin ulkolaisiin johtajiin. "Amerikkalais"-kysymys ja sen rinnalla kysymys liikkeen tunnustuksettomasta luonteesta antoivat aihetta moneen kuumaan otteluun yhdistyksen kokouksissa ja kiihoittuneeseen mielentilaan jäsenten kesken. Liikkeen johtaja sai uuden tehtävän koettaessaan sovitella vastakohtaisuuksia ja kaikesta huolimatta käyttää kaikkia saatavissa olevia työvoimia.
Niin oli sinapinsiemen kasvanut suureksi puuksi, ja hiljaisella, vaatimattomalla tarhurilla oli täysi työ sen vaalimisesta. Kehityksen kulusta antavat mitä selvimmän käsityksen muutamat otteet paroni Nicolayn kirjeistä Mr. Mottille — suoria, asiallisia selontekoja. Aloitamme 1910 kirjoitetusta kirjeestä, joka koskettelee vastasaapuneitten amerikkalaisten asiaa.
— — — "Olette kai jo kuullut, että on sattunut onneton väärinymmärrys, kun on valittu Mr. A—son 'Majakia' [N.M.K.Y:n venäläinen haaraosasto] varten ja kun Mr. G. ei mielestään voi olla siellä miksikään avuksi. — — — Tuli siksi aivan luonnollisesti mieleeni, että tämä väärinymmärrys saattaisi olla Jumalan suunnittelema, jotta hän saisi antaa meille toisenkin apulaistyöntekijän kuin Mr. D:n, mutta että kaikki oli sen varassa, minkälainen persoonallisuus on Mr. A—son. Tulokset, jotka tässä ovat kyseessä, ovat siksi tärkeät, ettei meillä ole varaa ottaa miestä vain estääksemme häntä palaamasta Amerikkaan, ja väärän henkilön joutuminen Venäjälle olisi suurin onnettomuus, mikä meitä voisi kohdata. Olen ajatellut ensimmäiseksi ehdoksi, että mies, jonka saamme Venäjälle, on itse tullut Jeesuksen Kristuksen luo ja tavannut Hänessä oman Vapahtajansa. Toiseksi hänen tulisi olla oppivainen, viisas, ajatteleva, rukoileva ja sympaattinen mies, altis oppimaan itse, ennenkuin alkaa opettaa muita ja ennen kaikkea valmis tutustumaan yleiseen tilanteeseen. Kolmanneksi — raamattunsa tunteva mies, jolla on kokemusta raamatuntutkistelutyöstä, sekä oikein aito ylioppilas. Olen pannut paljon arvoa Mr. D:n arvosteluun Mr. A—sonista, mutta tahtoisin sen ohessa arvostella itsekin. Meillä oli tänä iltana oikein hyvä keskustelu, ja olen huomannut, että hän näyttää kaikin puolin vastaavan vaatimuksiamme." — — —
"Teitä ilahduttaa varmaan kuulla, että Moskovan ylioppilaat tekevät työtä sankarillisesti, antaumuksella, ja että heidän lukumääränsä lisääntyy. Soisin, että täällä vallitsisi sama henki. Useita jäseniä on luopunut. Olen pitänyt esitelmäsarjan varsin lukuisalle yleisölle, ja tuloksena siitä oli, että miehiä liittyi noin pari tusinaa raamattupiireihimme, mutta muutamat kai taas jäävät pois."
"Aion pian matkustaa Kiovaan yrittämään saada käsiini lankoja, joista hellitin viime syksynä, mutta en tiedä todellakaan, onko julkisten esitelmien pitäminen ja raamattupiirien muodostaminen viisasta, jollei paikkakunnalla ole ketään, joka voi jatkaa työtä."
"Odessassa yrittää 5-6 miestä muodostaa ryhmän ja he ovat pyytäneet minua tulemaan sinne, mutta tuskinpa on viisasta heittää sinnekään verkkoansa."
"Ja kuitenkin toisaalta, kun kuulee melkein joka päivä sattuvista ylioppilas-itsemurhista, tuntee palavaa halua auttaa heitä edes muutamalla evankeelisella kokouksella."
"Mr. D. tulee hyvin toimeen. Ylioppilaat pitävät hänestä ja tuntevat, että hän on heidän miehiään. — — Hän ei näy olevan kieli-ihminen, mutta kestävyydellä hän voi varmasti oppia kielen siksi hyvin, että voi puhua syksyllä sujuvasti ja ymmärrettävästi."
"Kuukausilehteämme 'Listok' julkaistaan yhä hyvällä menestyksellä. —"
Muuan kirje huhtikuun 26:nnelta 1910 luo vielä havainnollisemman kuvan paroni Nicolayista uranuurtajana ja työn järjestäjänä.
"Sain Teidän sekä Mr. S:n ystävälliset rivit, juuri kun olin lähdössä matkoille aikoen käydä Moskovassa, Kiovassa ja Odessassa, minkä vuoksi mieluummin siirsin vastaukseni, kunnes olin nähnyt nämä paikat. Moskovassa ei voi kyllin kiittää neitien D—van ja A—jevan intoa ja uskollista harrastusta. Kymmenen nais- ja kuusi miesryhmää on toiminnassa." — — "Täällä tuntuu olevan jonkinmoista hankausta pietistisen ja älyllisen aineksen välillä. — — Toivoakseni ne kestävät rinnakkain, ymmärtäen, kuinka tarpeellisia ovat molemmat suunnat. — Olen pyytänyt yhden kokeneen mies- ja naisylioppilaan mukaani Kiovaan. Heidän apunsa on ollut sanomattoman arvokasta, ja toivon voivani uudistaa kokeen vastakin."
"Kiovassa (13,000 ylioppilasta) on sekä paikkakunnan että ylioppilaitten luonne hieman toisenlainen kuin Moskovassa. Juutalaisia on paljon ja he muodostavat kiinteän ryhmän. Nuorten sivistyneitten juutalaismiesten ja -naisten nykyinen kanta on erittäin mielenkiintoinen. He pysyvät kiinni heimolaisissaan kansallisista syistä, mutta tuntevat olevansa vieraita puhdasoppisille uskonveljilleen niin älyllisesti kuin eetillisesti. Heidän käsityksensä kristinuskosta on nurja (eikä kummakaan!), heillä ei ole ihanteita eikä toiveita, he ovat kuin metsään eksyneitä, kun eivät tiedä mille tielle painua. Heidän henkinen terävyytensä ja vastaanottoisuutensa on toivehikasta. — Puolalaiset (katoliset) muodostavat toisen kiinteän ryhmän, oman maailmansa — joukossa monta rikasta keikaria. Katolilaisten parissa on käynnissä mielenkiintoinen uskonnollinen liike, joka tarjoaa meille kosketuskohtia muutamain yksityisten kanssa. Kiovan venäläiset mies- ja naisylioppilaat tuntuvat olevan moskovalaisia kehnompia mitä itsenäisyyteen ja tarmoon tulee. Virallinen sorto on ankarampi, ja he elävät eristäytyneempinä, varsinkin kursistkat. Sen sanotaan aiheuttavan usein itsemurhia. Toisaalta sanoo moskovalainen kursistka, joka on ollut apunani, että Kiovan naisylioppilaat harrastavat uskonnollisia kysymyksiä enemmän kuin moskovalaiset."
"Pidin täällä kaksi esitelmää — toisen Kristuksen jumaluudesta 500 kuulijalle (ainoastaan mies- ja naisylioppilaille) sekä toisen uskonnollisesta aiheesta: 'Mitä on Kristuksella tarjottavana elämällemme?' — 200:lle, ja kuulijakunta suhtautui niihin suosiollisesti. 90 otti kysymyskortit [kaavakkeita, joihin ne, jotka halusivat päästä kosketuksiin krist. ylioppilasliikkeen kanssa, saivat merkitä nimensä ja osoitteensa], mutta vain 12 lähetti ne minulle. Kahden viikon oleskelusta oli tuloksena yksi nais- ja kaksi miesryhmää, 5-6 luotettavaa jäsentä kussakin — kun akanat ovat ehtineet hajota. Jumalan apua saimme kokea varsinkin siinä, että ilmaantui johtajia, jotka Hän näytti valmistaneen. — Tulos on minusta niukanlainen, mutta luullakseni onkin tässä maassa alettava vähästä."
"Uudet jäsenet ovat täysin periaatteittemme kannalla. Heidän joukossaan on yksi katolilainen ja yksi juutalainen. Voisinpa sanoa: kaksi katolilaista, mutta toinen on nuori ranskalainen apotti, joka on opetellut hieman venättä ja kirjoittautunut yliopistoon, ja jolla on, luulisin, omat suunnitelmansa."
"Saavuin Odessaan tunnustellakseni maaperää siinä mielessä, että mahdollisesti palaisin tänne syksyllä pitempiaikaiselle käynnille. Hämmästyin, kun täällä oli olemassa jo 6—7-henkinen ylioppilasryhmä. Kaikki muut paitsi yksi ovat hurskaita baptistinuorukaisia, toistaiseksi kokemattomia ja ahdasmielisiä, mutta toivoakseni avartumiskykyisiä — ja hyvin alttiita. Poikkeus heidän joukossaan on bulgarialaissyntyinen mielenkiintoinen nuori mies, vanhempi ylioppilas, aikaisemmin jumalankieltäjä ja äärimmäisyysmiesten kanssa kosketuksissa ollut, mies, joka oli vähitellen joutunut todelliseen kääntymykseen sekä liittynyt baptisteihin. Pahaksi onneksi hän suorittaa loppututkintonsa keväällä eikä tiedä varmasti, missä oleskelee ensi syksynä. Hän tahtoisi mielellään, jos suinkin mahdollista, opettajaksi tähän kaupunkiin, mutta uskonto voi tulla hänelle esteeksi."
"Jos ensi konferenssi [Maailmanliiton] pidetään Konstantinopolissa, niin eikö se voisi tuoda Teitä aikaisemmin Eurooppaan ja suoda meidän nähdä Teidät Kiovassa, Markovissa ja Odessassa? Jos Te tulette, on muokattava maaperää, jotta voisimme saada tulokset säilymään — ja paljon rukousta tarvitaan raivaamaan Teille tietä sekä vaikutusvaltaisten pappispiirien vastarinnan vastapainoksi. Jumalalle on kaikki mahdollista."
Juutalaisia, puolalaisia, venäläisiä, bulgaareja — minkä kirjavan joukon loihtiikaan kirje silmäimme eteen! Ja monin paikoin oli työskenneltävä myös saksalaisten, virolaisten, lättiläisten ja sitäpaitsi armenialaisten ja kaukasialaisten parissa. Vaadittiin valpasta silmää huomaamaan kaikkien tarpeita, oli tutustuttava eri kansallisuuksien luonteeseen, jottei olisi karkoittanut liikkeestä ylioppilaita vähäksymällä jotain, minkä kansalliset taipumukset tai kirkolliset perintätavat olivat tehneet arvokkaiksi aisanomaisille. Paroni Nicolay tarttui työhön turvanaan uupumaton ymmärtämisen halu, halu "oppia itse, ennenkuin opetti muita", sekä selvä katse näkemään, mitä olennaista piili kaikissa uskonnon ulkonaisissa muodoissa. Kristinuskossa ei hänestä ollut keskeistä oppi, vaan persoona — Jeesuksen persoona sinä elävänä voimana, jonka kosketuksiin ihmissielu oli saatettava. "Kristityt ovat ihmisiä, joissa Kristuksen henki niukemmin tai runsaammin asustaa", tällaisen laajasydämisen määritelmän hän antoi kerran kristinuskosta. Tie ei siinä merkinnyt niin paljoa. Mutta joskin Nicolay oli altis kristillisten ylioppilaitten maailmanliiton periaatteitten mukaisesti suomaan liikkeessä sijaa kaikille kristillisille kirkoille ja lahkoille, ei hänen tarkoituksenaan ollut milloinkaan sallia minkään yksityisen kirkon tai lahkoa pääsemistä siinä hallitsevaan asemaan. Tällainen kanta tietysti ei ollut taantumuksellisten venäläisten klerikaalien mieleen — ja itse yhdistyksissäkin tuntui aika ajoin voimakas vastarinta tällaista "yleistunnustuksellisuutta" vastaan.
Ulkoinen vastarinta ilmeni tavallisesti siten, että kristillisiä ylioppilaspuhujia kiellettiin esiintymästä kirkolliselta taholta annettujen paheksuvain lausuntojen nojalla. Niinpä sanotaan eräässä marraskuun 27:ntenä 1910 päivätyssä kirjeessä, joka on kirjoitettu Harkovista eräälle Suomen kristillisen ylioppilasliiton sihteerille:
"Odessan 'eriskummallinen' poliisimestari ei sallinut minun esiintyä siellä ilman piispan lupaa, ja tämä ei ollut halukas antamaan sitä, kun hän ei tuntenut minua ja oli lukenut minusta pelkkää epäedullista. Läksin kaupungista, matkustin sieltä rumaan Nikolajeviin ja palasin tänne viikko sitten. Tuollaiset esteet tuntuivat tosin hieman loukkaavilta, mutta nyt uskon sen olleen hyväksi samoinkuin sen, että nyt saan nähdä, 'kuinka Herra tekee työtään', niinkuin kirjoitit. Se teksti on mennyt kirjaimellisesti toteen. Herra on 'tasoittanut tien, avannut ovet ja poistanut esteet', ja minä olen saanut nähdä, kuinka Hän kulki edeltäni ja teki työnsä."
Tuo "eriskummallinen" Odessan poliisimestari ei ollut kukaan muu kuin aikanaan hyvin pahaan huutoon tullut kenraali Tolmatsev, ja hänen käytöksensä paroni Nicolayta kohtaan oli erittäin luonteenomainen sekä hänelle itselleen että koko tsaarillisen Venäjän virkamiesjoukolle. Kieltoaan hän perusteli sillä, että kaupungin lähistöllä oli saksalainen siirtola — "siksi on asema vakava". Kun Nicolay huomautti, ettei hänen esitelmiään oltu pidetty vaarallisina muissa kaupungeissa, joissa hänen oli kylläkin sallittu puhua, vastasi korkea herra: "Minuun ei kuulu mitä tapahtuu muissa kaupungeissa. Mutta minä toimin periaatteesta käsikädessä papiston kanssa."
Jos "tuollaiset esteet tuntuivat hieman loukkaavilta" paroni Nicolaysta, sai hän pian oppia tyytymään paljoa loukkaavammin perusteltuihin kieltoihin. Niinpä määräsivät Moskovan viranomaiset v. 1911 evättäväksi pyynnön, että Miss Rouse saisi puhua ylioppilaille, sen ja sen pykälän nojalla, koska tuo esitelmätilaisuus oli muka leimattava "yhteiskuntamoraalin vastaiseksi ja yleistä rauhallisuutta uhkaavaksi". Esitelmä koski luonteenmuodostusta tai jotain sentapaista! Kiovan piispa oli avomielisempi ja selitti vain, etteivät mainitut esitelmät olleet suotavia, kun ulkomaalaisen yritys ylioppilaitten voittamiseksi voisi johtaa nämä papistolle epäedullisiin vertailuihin: sehän ei ollut näet tehnyt mitään heidän hyväkseen. Monia vuosia myöhemmin sanoi muuan korkea-arvoinen hengenmies, ettei hänellä ollut muuten mitään kristillistä ylioppilasliikettä vastaan, paitsi että paroni Nicolay, joka oli baptisti, oli sen johtajana. Usein johtui papiston vastenmielisyys siitä, että paroni Nicolayta luultiin oikeasta opista luopuneeksi lahkolaiseksi; kun kävi ilmi, että hän oli ollut luterilainen alusta alkaen, katsottiin hänen toimintaansa yleensä paljoa suopeammin.
Mutta eivät väärinymmärrykset aina selvinneet. Viranomaisten rettelöimiset aiheutuivat usein enemmän tai vähemmän suoranaisista, osaksi silkkaan valheeseen perustuvista sanomalehtihyökkäyksistä. Kirkon äänenkannattajat kertoivat kristillisistä ylioppilaspiireistä mitä uskomattomimpia juttuja. Väitettiin, että miesylioppilaat kokoontuivat lukemaan raamattua hattu päässä ja savuke hampaissa, ja johtajat esitettiin tietämättömiksi, halpamaisiksi ihmisiksi.
Aivan päinvastaiselta taholta — äärimmäisyysmiesten leiristä — tähdättiin niinikään varsin vaarallisia iskuja liikettä vastaan. Niinpä eräskin lehti kirjoitti, että "tunnettu vanhoillinen", paroni Nicolay, on alkanut panna toimeen uskonnollisia esitelmiä houkutellakseen ylioppilaat eroon politiikasta — ylioppilaiden silmissä raskas syytös! —, lisäten, että ylioppilaat "suhtautuivat kylmästi näihin yrityksiin".
Tällöin oli todella tarpeen käyttää "vanhurskauden sota-aseita oikeassa kädessä ja vasemmassa", ja tämä taisteluasento, johon Venäjän ylioppilasliikkeen oli vastoin tahtoaan asetuttava, antoi sen elämälle oman omituisen leiman. Kirjeet suomalaiselle sihteerille suovat meidän katsahtaa näiden piirien ja niiden johtajan päivittäiseen taisteluun sisäisiä ja ulkonaisia vaikeuksia ja vaaroja vastaan. Kiivain ottelu koski Pietarin yhdistyksen sääntöjä, jotka 1912 jätettiin sisäministeriöön lain turvaaman aseman hankkimiseksi yhdistykselle. Tammikuussa 1912 paroni Nicolay kertoo:
"Uhatuimmalta näyttää työmme Moskovassa, niissä papistolla on suurempi valta kuin muualla. Halusimme jakaa ylioppilaille 10,000 lyhyttä painettua ilmoitusta Sherwood Eddyn [tunnettu amerikkalainen puhuja ja lähetyssaarnaaja] odotettavissa olevasta käynnistä, mutta poliisi ei sallinut. Tuntuu niin ikävältä aina elää epävarmuudessa ja rehkiä tällaisten viranomaisten kanssa. Joskus tulee ajatelleeksi, ettei pidä huolehtia, vaan että Herra pian johtaa työn voittoon, niinkuin Hän. Vei israelilaiset Egyptistä väkevällä käsivarrella, vaikka usein näytti toivottomalta. Mutta hyvin, hyvin kiitollinen olen, että ystävieni rukoukset kannattavat minua."
Kuukautta myöhemmin hän kirjoittaa: "Mitä työhömme tulee, näyttää varsin uhkaavalta, ja minä päivänä tahansa voidaan työ kieltää, sillä sisäministeriö purjehtii nyt kokonaan pyhän synodin vanavedessä. Kiovassa sujuu kaikki hyvin, ja me saimme niin paljon uusia jäseniä kuin voimme vastaanottaa, noin 25 uutta mies- ja luultavasti yhtä monta naisjäsentä. — Nyt olemme päässeet täällä [Pietarissa] alkuun. On hiukan toiveita, että saamme puhua kerran Polyteknillisessä opistossa, jossa on 6,000 oppilasta. Mutta Moskovasta ei kuulu vastausta. Konsistori on lähettänyt pyyntömme lähetyssaarnaajille (inkvisiittoreille) [n.s. lähetyssaarnaajain tehtävänä oli Venäjällä usein lahkolaisten 'valvonta', ja he olivat pahassa huudossa siitä, miten he työnsä suorittivat], jotka varmasti epäävät sen. Moskovan piirin tila on niin surkea, että minä varsinkin rukoilen sille johtajia. Auttakaa esirukouksin."
Myöhemmin kevättalvella hänellä on parempia uutisia kerrottavana Moskovasta, ja hän jatkaa sitten: "Kiovasta tulee hyviä viestejä. Jumalan kiitos. Siellä on raamattupiireissä vakavia osanottajia noin 60, kirjoittaa Eddy. Ajattelepa, olen saanut tuntemattomalta henkilöltä 890 ruplaa työtämme varten. Taivas alkaa ikäänkuin hiukan seestyä. Sisäministeri on kertonut eräälle tuttavalleni, ettei hän aio estää työtämme. Enempää emme kaipaakaan. Ehkä Jumala nyt päästää meidät ahdingosta ja antaa meidän esiintyä vapaasti. Sen ovat ystäväimme esirukoukset saaneet aikaan. — Kenties on vielä toiveita sääntöjemmekin hyväksymisestä. Kenties käy mahdolliseksi esiintyä toisissakin kaupungeissa ilman papiston lupaa. Eniten tarvitsemme nyt miehiä, jotka voivat uhrata kaiken aikansa sihteerintoimeen. Eddy on luvannut hankkia osan tarvittavasta palkasta, mutta kuka kelpaa siihen? Olen kirjoittanut S:lle; mutta häntä viittoo nyt niin loistava tulevaisuus. Voiko odottaa tai edes toivoa, että hän uhraa tämän kaiken omistautuakseen meidän työllemme? Auttakaa meitä tässä hädässä!"
Näistä kahdesta tärkeästä kysymyksestä — johtajain puutteesta ja sisäministeriöön jätetyistä säännöistä — paroni Nicolay kirjoittaa Mr. Mottillekin saman vuoden kesäkuussa: "— Tietysti on varsinaisesti keskeisin kysymys tuo, onko mahdollista saada sellaisia venäläisiä johtohenkilöitä kuin neiti K—va Kiovassa, miehiä tai naisia, jotka ovat oman liikkeemme synnyttämiä, hurskaita, antautuneita, tarmokkaita ja viisaita työntekijöitä. Heidän täytyy olla Jumalan antamia — minä rukoilen heitä joka päivä Häneltä; kaksi on ehdolla. — — Toinen kiusaa itseään liialloisin epäilyin, toinen ei ole vielä vastannut lopullisesti. Molemmat olisivat erinomaisia. — — Meille on tullut hartaita, innokkaita kutsuja Kasanista, ja sinne näyttää syksyllä muodostuvan erikoinen ryhmä. Toinen tuleentunut pelto on Tartto, missä monet vielä muistavat Teitä ja ovat hyvin ystävällisiä. Kaikkialla on maaperä Jumalan muokkaama, ja kun nyt kokemus on saanut koetella perussuuntaviivojamme ja periaatteitamme ja ne on olemassa painettuina, saavat ne nopeammin ymmärtämystä osakseen uusilla paikkakunnilla. Mutta kun lähenee hetki, joka ratkaisee, vahvistaako vai hylkääkö hallitus sääntömme, käyvät papiston vastustus ja hyökkäykset yhä rajummiksi. Muuan hyvin etevä kiovalainen professori on kirjoittanut hävyttömän, halpamaisen pätkän meitä vastaan erääseen kirkolliseen lehteen yrittäen myrkyttää laajojen piirien mielen meitä vastaan. Se on saanut professori S:n (Kiovassa) kirjoittamaan vastauksen; mutta tuo kirkollinen lehti ei tahtonut ottaa sitä palstoilleen, joten meidän täytyi julkaista se maallisessa lehdessä. Ajatelkaapa, että vastustajamme lopettaa näin: 'Jos mieli hävittää valtio ja kirkko, niin siinä työssä on kristillinen ylioppilasliike kyllä erinomaiseksi hyödyksi.' S:n perusteellinen vastaus on hyvä. En tietänyt, että hänellä oli niin paljon harrastusta meihin, että olisi tahtonut näin saattaa itsensä huonoon valoon, mutta kun hän on sen tehnyt, osoittaa se, että hän on liikkeemme luotettava ystävä. — — Rouva V—skaja on antanut meille arvaamatonta apua. Tulette huomaamaan hänet kaikin puolin sangen eteväksi naiseksi. Hän on saavuttanut luottamusta ja kunnioitusta kaikissa virallisissa piireissä, hovipiireissäkin, ja voi liikkua missä tahansa. Hän pyysi haastattelua sisäministeriltä, ja keskustelu tämän kanssa oli hyvin tyydyttävä. Hän kävi myös useiden muiden ministerien puheilla ja puolusti asiaamme taitavasti. Erään virkamiehen vastaus, miehen, joka viime syksynä kieltäytyi vahvistamasta sääntöjämme ja oli paljon vilpittömämpi häntä kuin minua kohtaan, oli varsin kuvaava: 'Jos Mr. Mott jättää anomuksen, se evätään varmasti; jos paroni Nicolay jättää sen, on hyvin luultavaa, että se evätään, koska hän on protestantti. Mutta jos Te jätätte sen, siihen hyvin luultavasti suostutaan.' — — Hän sanoi pyhän synodin prokuraattorille: 'Te tiedätte, että olen hyvin kiintynyt omaan kirkkokuntaani, mutta jos minun olisi valittava jompikumpi, kirkkokuntani tai ylioppilasliike, valitsisin jälkimmäisen.' Hän on saanut vaikutetuksi erääseen hyvin vaikutusvaltaiseen arkkipiispaan, joka on pahimpia vihollisiamme. Ja niin olemme jättäneet, sisäministeriöön anomuksemme, johon liittyy hänen allekirjoittamansa memorandumi. Me olemme laatineet toisenkin lyhyen memorandumin, jossa esitetään tämänkaltaisen yhdistyksen hyödyllisyys, sen ovat allekirjoittaneet muuan pappi ja kolme professoria, joista kaksi on hallituksen silmissä huomattavia miehiä, ja nyt on arpa heitetty, ja kesän kuluessa me joko saamme virallisen luvan tai lopullisen epuun. Minun ei tarvinne sanoa, kuinka paljon nyt on pantu alttiiksi; Te ymmärrätte sen itse ja muistatte meitä varmasti rukouksin. Nyt, kun kolme pietarilaista professoria on asettunut vastuuseen meistä, on hyviä toiveita, että saamme heidät lähempään kosketukseen kanssamme. Syksyllä pidettävän kokouksemme jälkeen, johon professori S. on luvannut saapua Kiovasta, aiomme käyttää hyväksemme hänen täälläoloansa panemalla toimeen ylioppilaille sarjan yleisiä kokouksia ja aloitamme lukukauden tarmokkaalla sotaretkeltä. Jos vain yksikin kunnon professori on puolellamme, seuraavat muut perässä."
"Olette kai kuullut meidän luopuneen siitä ajatuksesta, että panisimme Mr. D:n itsenäiseen työhön Tarttoon. Puheltuani erään luotettavan meikäläisen ylioppilaan kanssa, joka oli siellä hänen seurassaan tiedusteluretkellä, huomasin hätäilleeni ehdottaessani tätä askelta. Mr. D. saattanee olla siihen valmistunut vuoden tai parin päästä, mutta ei vielä. Ensi talvena hän siksi aikoo keskittää ponnistelunsa työhön Pietarin ylioppilaitten parissa N—nin kera, josta näyttää koituvan verraton toveri. Vahinko, ettei meillä ole ketään muuta ylioppilasta lähettää hänen mukanaan Amerikkaan, mutta kieli on niin pahana esteenä. N—n on harras tosi kristitty, hentomielinen, hieman tunneherkkä, ei mikään johtajaluonne, mutta erinomainen apulainen ja työntekijä."
"Te lienette kuullut, että Mr. A—son on aikeissa vuokrata Lesnoista yläkerran toisen puolen seurustelusaliksi. Minusta se on aivan kohdallaan ja paljoa parempi kuin että ryhdyttäisiin suuren ylioppilaskodin hommiin."
"Toivoaksemme saamme syksyisessä johtajain konferenssissamme muodostetuksi kansallisliiton ja olemme lähettäneet sääntöehdotelmat Kiovaan ja Moskovaan. Jos tämä onnistuu ja jos saamme hyvää työtä aikaan ensi talvena, niin otetaankohan meidät Maailmanliittoon — ehkäpä Bulgarian ja Serbian keralla?"
Tämä kirje on johtajan, voisi sanoa sotapäällikön kädestä lähtöisin. Näkee hänet edessään taistotannertaan — kaikkia laajan Venäjän yliopistokaupunkeja — tarkastamassa, järjestelemässä, suunnittelemassa, asettelemassa oikeita miehiä oikeisiin paikkoihin, keräämässä käsiinsä noita lukemattomia lankoja. Ja unohtuu helposti, että päällikön unettomat yöt, johtajan sisäinen yksinäisyys ja musertava vastuunalaisuus usein uhkasivat käydä liian raskaiksi sille, joka lähetti Amerikkaan nämä levolliset, perusteelliset tiedonannot. Mutta päiväkirja kertoo miltei jokapäiväisestä hermopäänsärystä, kalvavasta kaipuusta samanikäisten, kypsien kristittyjen seuraan, vanhasta "kuolemantuskasta" ennen jokaista julkista esiintymistä — ja me ymmärrämme tuon usein toistuvan puheen ystävien esirukouksen välttämättömyydestä, voimasta, joka tulee täydelliseksi heikkoudessa. Tehtäviä karttui, mahdollisuudet moninkertaistuivat — eikä taistelu ollut vielä läheskään loppuunsuoritettu. Muuan Monrepos'sta Helsinkiin kirjoitettu kirje, päivätty lokakuun 11:ntenä 1912, kertoo uusista voitoista ja toiveista.
— "Torstaina — 8:ntena — minun täytyi esiintyä, harvoin se on ollut niin vaikeata ja harvoin olen tuntenut itseni niin masentuneeksi ja alakuloiseksi. Mutta kun pääsin alkuun, kantoivat minua varmaan esirukouksen käsivarret, ja se sujui Jumalan kiitos. Huomenna on tärkeä päivä. Silloin sisäministeri ratkaisee asiamme (sääntömme). Tiedätkö, täällä konferenssissa päätettiin yksimielisesti perustaa koko Venäjää käsittävä Kristillinen Ylioppilasliitto. Minulle se on suuri, syvä ilo. Muutaman tunnin päästä minä matkustan Pietariin sydämessä syvä kiitollisuus Jumalaa kohtaan. Olen nähnyt sen kylvöpellon, jolle Herra armossaan kutsui minut työskentelemään, orastavan, nähnyt, että toiset työmiehet ovat alttiit pyhittämään sille elämänsä, että varoja kertyy, että Herra on antanut konferenssin päätteeksi täyden siunauksen. — Minulle on käynyt entistä selvemmäksi, että on parempi kadottaa elämänsä toisten tähden kuin löytää elämänsä. Oman minän elämä pyrkii usein uudelleen kohottamaan päätään ja houkuttamaan minua pois palveluksen elämästä, mutta Jumala suokoon minulle voimaa, etten lakkaisi etsimästä ensin Jumalan valtakuntaa."
Kävi kuitenkin ilmi, ettei sääntökysymystä saatukaan ratkaistuksi niin pian kuin oli toivottu. Pyhä synodi teki eräässä kokouksessaan, jossa puheenjohtajana toimi Moskovan metropoliitta, ylioppilasliikkeen vihamies, liiton hyväksymistä vastustavan virallisen päätöksen — "keino, millä sidotaan sisäministeriön kädet" kirjoittaa Paul Nicolay. Seurasi uusia hyökkäyksiä kirkollisen sanomalehdistön taholta. Täytyi lohduttautua sen varassa, että rouva V—skajan onnistui myöhemmin saada sisäministeriltä lupaus, ettei työtä estettäisi — pyhässä synodissa oli vaadittu "piirien hajoittamista", jopa uhattu mainita asiasta keisarille. Marraskuussa 1913 paroni Nicolay kertoo kirjeessään Mottille, että säännöt ovat yhä hautautuneina sisäministeriöön — ja siihen hautaansa ne jäivät lepäämään aina joulukuuhun 1917, jolloin vahvistus saapui tuoden ihania, pian pettäneitä toiveita vapaasta, lain tunnustamasta toiminnasta.
Mutta tällaisissakin olosuhteissa voitiin työtä sentään jatkaa. Kirjeessään Mottille — lokakuulta 1913 — paroni Nicolay kertoo iloisena onnistuneesta johtajain kokouksesta, joka heillä oli ollut. Siellä oli vallinnut rauhaisa, sopusointuinen henki, oli voitu menestyksellisesti keskustella käytännöllisistä kysymyksistä — niin ei ollut aina ollut laita — ja Amerikassa olleet jäsenet näyttivät, että olivat hyötyneet siellä saamastaan opista. Paroni Nicolay ei voi myöskään muuta kuin lämpimästi kiitellä nuorta venäläistä apulaistaan, N—nia ja varsinkin M—skya, joka tämän työn vuoksi oli luopunut hyvästä virastaan valtionkoulussa ja tempautunut irti kaupungista, missä hän oli yleisesti rakastettu ja kunnioitettu — "hyvää puhujaa ja Natanaelia, jossa ei ole vilppiä, todella kääntynyttä sielua". On suuriarvoista, että tämä mies pysyy edelleen kreikkalais-oikeauskoisen kirkon jäsenenä.
Professorien osanotto käy nyt yhä aktiivisemmaksi. Koko viimeinen vuosi ennen maailmansotaa osoittautuu herätyksen vuodeksi Venäjän ylioppilaitten keskuudessa. Tartossa ja Riiassa on tosin kärsitty tappio, mutta puhtaasti venäläisissä kaupungeissa, etupäässä Moskovassa ja Kiovassa, on tilanne toinen, Kiovassa lisääntyy raamattupiirien luku, ja Moskovassa tungeksii sunnuntaikokousten aikana jopa 270-päinen ihmisjoukko yhdistyksen kahdessa keskikokoisessa huoneessa, jotka käyvät sietämättömän ummehtuneiksi, niistä kun miltei kokonaan puuttuu ilmanvaihto. "Jollei ainakin neljää tai viittä kanneta ulos pyörtyneinä, ei ohjelma ole täydellinen." Juuri Moskovassa pidetystä kokouksesta — kai kuitenkin suuremmassa huoneistossa, koska kuulijoita oli viisisataa — paroni Nicolay kirjoittaa suomalaisille sihteereillemme: "Jotakin oli ilmassa, mikä kantoi minua, teki kuulijat tarkkaaviksi ja sai aikaan, että 60 mies- ja 75 naisylioppilasta antoi osoitteensa voidakseen saada kutsun kokouksiimme. Tämän selittää minusta vain rukouspäivämme vaikutus — tuhansia rukouksia koko maailmasta pimeän Venäjä-raukan puolesta — muiden muassa sinun ja rakkaitten helsinkiläisten ystäväin. Mott oli oikeassa neuvoessaan käyttämään rukouspäiviä ja niitä lähimpiä päiviä aktiivisiin kokouksiin." Pietarissakin oli ylioppilasten rukouspäivänä kokoontunut suuret joukot kuulemaan M—skyn puhetta, ja tulos oli ollut hyvä.
Tuhansia rukouksia kohosi ylioppilasmaailmasta "pimeän Venäjä-raukan puolesta", auttavia käsiä kurotettiin monilta tahoilta sen uskonnollisesta ja moraalisesta horroksestaan hereille taisteleville nuorille, ja Venäläisen kristillisen ylioppilasliiton olemassaolo alkoi hallituksen "non possumus"-kannasta huolimatta olla yliopistopiirien yleisessä tietoisuudessa tosiasia — sellainen oli sodan puhjetessa tulos siitä työstä, johon Paul Nicolay pelolla ja vavistuksella oli ryhtynyt viisitoista vuotta sitten.
* * * * *
Olemme edellisessä nähneet kristillisen ylioppilasliikkeen nopean kehityksen ja kasvun Paul Nicolayn johdossa. Mutta tässä selonteossamme olemme vain voineet piirtää liikkeen ääriviivat, esittää vain sen järjestäytymispyrkimystä ja sen taistelua olemassaolostaan tai uusien työkenttien valloituksia. Vastasivatko sisäiset arvot, joita työ tuotti, suhteellisesti suurta ulkonaista koneistoa, oliko itse asia kaiken sen vaivan arvoinen, mitä sen vuoksi nähtiin, siinä kysymys, joka ehdottomasti johtuu sen mieleen, joka on ainoastaan syrjäisenä saanut seurata tätä taistelua. Palauttakaamme siis muistiin, minkä vuoksi tämä liike pantiin alulle, mitä sen johtajat ja kannattajat toivoivat saavansa aikaan. He tahtoivat käydä taisteluun venäläisten ylioppilaitten pahimpia vihollisia — yksinäisyyttä ja moraalista epävarmuutta — vastaan. He tahtoivat tehdä niin monet heistä kuin suinkin iloisiksi, voimakkaiksi ihmisiksi, alttiiksi ja kykeneviksi palvelemaan sorrettua, kärsivää kansaansa positiivisella, luovalla tavalla. He tahtoivat ennen kaikkea johtaa heidät läpi kaikkien aikain mahtisanain ja teoriain ainoaan todelliseen, minkä vastapainoksi ei riittänyt koko maailma: — löytämään sielunsa. Saavutettiinko päämäärä? Neiti Maria Bréchet vastasi Paul Nicolayn haudalla tähän kysymyksen näillä sanoin:
"Hänen avullaan ovat sadat epätoivoiset, harhaantuneet ja etsivät sielut löytäneet tien elävään Jumala-uskoon. Heistä on tullut onnellisia ihmisiä, jotka ovat saaneet ihanteen ja voimaa parempaan elämään. Paroni Nicolay on pannut alulle uuden kauden Venäjän uskonnollisessa elämässä. Yhdistyksen kautta on Venäjä saanut kristityitä pedagogeja, jotka ovat osanneet vastata nuorille 'noihin kirottuihin kysymyksiin', lääkäreitä, jotka eivät seiso voimattomina sielun kärsimysten edessä, sivistyneitä työmiehiä eri aloille, miehiä, jotka ovat oppineet täyttämään velvollisuutensa uskollisesti ja rehellisesti."
Kuvatessamme liikkeen ulkonaista kasvua on silmiimme vilahtanut silloin tällöin nuoria ihmisiä, jotka olivat tuhonsa portaalla, kun pelastussanoma saavutti heidät. Mutta sanoman vieminen ei ollut ylioppilasliikkeen ainoa tehtävä — sen tuli myös suoda nuorille tukea, kodin lämpöä, kehitysmahdollisuuksia Sen tuli kasvattaa sitä sillä, mitä joku on nimittänyt "seurustelun sakramentiksi". Siitä juuri tulikin säännöllisen yhdistyselämän jokapäiväistyö. Ja yhdistyselämän keskuksena — tietysti etupäässä Pietarissa — oli se mies, joka jo liikkeen ensi vuotena oli ollut mielestään "liian vanha, liian heikko, liian kaukana ylioppilaista" — "Pavel Nikolajevits", jonka pelkkä nimi riitti kirkastamaan yhdistyksen jäsenten, kasvot.
Kun kuulee entisten pietarilaisten ylioppilaitten puhelevan keskenään kristillisestä yhdistyksestään — "kruzhok" (piiri), kuten he sitä nimittävät — saa sen vaikutuksen, että se on ollut heille paljoa enemmän kuin yhdistykset yleensä — koti, olemassaolon valopilkku. "Muistatteko kevätjuhlaa, jota kerran vietimme — kukkia, laulua — oli vaikea erota — ilmassa oli ylösnousemusta." Heillä on niin monet yhteiset muistot — raamatunkeskustelut yksityisten jäsenten pienissä ylioppilaskammioissa, kesäkokoukset, retket ja myös työ itse — syksyn jännittävät sotaretket sen korkeakoulun piirissä, johon he kuuluivat, ja lukukauden päättyessä laaditut suunnitelmat työtä varten kotiseudulla, minne oltiin lähdössä. He tietävät olevansa "kruzhok'ille" kiitollisuuden velassa paljosta siitä, mitä he ovat — kenties kaikesta. Ja keskustelun kuluessa saa varmasti monta kertaa myös kuulla: "Ja muistatteko Pavel Nikolajevitsin — silloin — ja silloin?"
Ylioppilaat muistavat, kuinka hän vakinaisissa kokouksissa ennen asiakäsittelyjen alkua kulki levollisena ja ystävällisenä tulijoita tervehtimässä, toisen luota toisen luo, kysellen heidän terveyttään, heidän työstään. Hän rohkaisee niitä, jotka ovat masentumaisillaan — milloin rakastavin, ymmärtämystä ilmaisevin sanoin, milloin leikkipuheella, jonka takaa pilkistää tosi. "Te faaraon laihat lehmät" — hän sanoo usein niille, jotka vain "ahmivat" puheita ja esitelmiä ja tunnelmia, mutta eivät kasva eivätkä tahdo jakaa omistaan muille. Ja ylioppilaat naurahtavat hyvänsuovasti — he eivät pahastu, eivät edes silloin, kun oikaisu saa ankaramman muodon, niinkuin kyllä joskus käykin. — Jos häh oli poissa jostain kokouksesta, kaivattiin häntä silloinkin, kun hänen ei ollut määrä esiintyä. Entä kuinka tärkeä hän oli käytännöllisistä järjestelykysymyksistä keskusteltaessa — kun käytiin liian äänekkäiksi, liian kiihtyneiksi, kun venäläiseen tapaan into vei asiasta syrjään, silloin kuultiin aina hänen hauraan, mutta selvän äänensä muistuttavan keskeisestä, tarpeellisesta, ja itse tuo järkevä, miltei kuiva sävykin vaikutti tällöin, hyvää. Mutta jos hän joskus astui hartauskokouksessa puhujatuoliin, silloin sattuivat hänen sanansa täysin koruttomasta vaatimattomuudestaan huolimatta usein syvempään kuin kenenkään muun, ne eivät panneet tunteita väräjämään, mutta ne herättivät omantunnon ja vetosivat tahtoon.
Ja kaikki muistavat paroni Nicolayn yleisistä konferensseista — esim. sen kerran, jolloin noin 90 ylioppilasta eräänä syysiltana tuli Viipurin asemalla junasta ja ensimmäiseksi näki asemasillalla Pavel Nikolajevitsin tutun hahmon ja harmaan lakin, jota heilutettiin tervetuliaisiksi. Hän se piti huolta, että kaikki joutuivat paikallisjunaan, joka vei heidät pysäkille lähelle Monrepos'ta, hän se oli huolehtinut, että he perille tultua saisivat käteensä lyhdyt, ja sitten johti koko hilpeätä kulkua huviloille, joihin heidät majoitettiin. Joka yksityiskohdassa, kaikkinaisessa ulkonaisessa järjestelyssä ilmeni hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa. — Ja kokouspäivistä ei tullut satoisia vain hengellisesti — niistä tulee lepopäiviä, jolloin päänsä puhki lukeneet, epäterveen suurkaupunkielämän kalventamat ylioppilaat samoilevat metsässä hengittäen hyvillä mielin sen raikasta havuntuoksua sitten valtavalla ruokahalullaan täysin arvostaen runsaat, ateriat, joilla, joskaan ei hunaja, niin maito vuotaa ja joilla saa todella syödä kylläiseksi asti. Kävelyillä varustautuu paroni Nicolay männynkävyillä, joiden sitten antaa osuvasti sataa rapistella nuoriin vieraisiinsa, jotka eivät arkaile vastata samalla mitalla. Kokouspäivistä sattuu eräs olemaan Sergein-päivä, osanottajaparven kaikkia kolmea Sergeitä kunnioittaa aamulla Pavel Nikolajevits käpyyn pistetyllä neilikalla ja hullunkurisen juhlallisesti esitetyllä puheella. He eivät varmastikaan koskaan näe neilikkaa tai käpyä muistamatta tätä hupaista hetkeä.
Mutta ei paroni Nicolay vain kokouksissa tavannut ylioppilaita. Pitkien lukukausien aikana Pietarissa hän eli heidän kanssaan heidän arkielämäänsä, otti osaa heidän suruihinsa ja vaikeuksiinsa. He etsivät hänet käsiinsä kiusauksen ja epäilyn hetkinään — ja hän saattoi kuunnella tuntikausia heidän useinkin nuorekkaan sekavia purkauksiaan, sen sijaan että olisi suonut itselleen tarpeellisen hetken levon. Tuollaiset keskustelut saattoivat olla todellinen koetus miehelle, joka kaikessa rakasti selväviivaisuutta eikä ollut lainkaan tunneihminen; mutta hän ei koskaan välttänyt niitä, sillä hän tiesi olevansa kutsuttu tässäkin kohdin kantamaan toisten kuormaa. Joskus hän itse pistäysi ylioppilaitten luo heidän asuntoihinsa — pitkät välimatkat ja jyrkät portaat eivät estäneet häntä. Niinpä hän kerran kirjoittaa mieleensä äkkiä tulleen lähteä erään ylioppilaan luo — hän tapasi tämän sielullisessa hajaannustilassa, puhui hänelle ja sai hänet jättäytymään kokonaan Jumalalle. Tämä tapaus on varmasti vain yksi monista.
Paroni Nicolay seurasi piirinjäsenten kehitystä koettaen estää heitä antautumasta niin innokkaasti yhdistyselämään, että se haittasi opintoja, tai päinvastoin aika ajoin kokonaan eristäytymästä lukujensa vuoksi — kaksi äärimmäisyyttä, joiden välillä he alati tuntuivat häilyvän. Hän pyysi saada heitä kunnioittamaan rauhallista, säännöllistä työtä ja itsekurin tärkeyttä. Kuinka hyvin hän tottui käsittelemään nuoria, kiihoittuneita ihmisiä, kuvaa kertomus eräästä yhdistyksen jäsenestä, joka kerran tuli hänen luokseen selittämään, että hänen oli erottava yhdistyksestä, koska hän oli muka kadottanut uskonsa. Paroni Nicolay katsoi häneen — ja ymmärsi, ettei hän ollut kadottanut uskoaan, vaan "uskon uskoonsa". Siksi hän ei ollut ollenkaan tietävinänsä koko ilmoituksesta ja pyysi vain hämmästynyttä nuorta miestä toimittamaan perille pari yhdistyksen kirjallisuutta sisältävää kääröä sekä suorittamaan pari muuta asiaa. Nuorukainen meni — eikä toistanut enää eroamisilmoitustaan. — Paroni Nicolay oli niin erilainen kuin nämä monesti etelämaisen vilkkaat tunnelma-ihmiset — mutta juuri siksi oli seurustelu hänen kanssaan näille kasvattavaa, hänen sanoillaan ja olemuksellaan oli usein kylmän vesisuihkun virkistävä vaikutus. Eihän kukaan voinut kuitenkaan epäillä, etteivät pohjimmalta hänen tunteensa olleet lämpimämmät kuin useimpain muiden sekä yksityisiä jäseniä että yhteistä asiaa kohtaan.
Paroni Nicolaysta ei tullut ylioppilaittensa tuki vain hengellisesti, vaan myös aivan käytännöllisissä, ulkonaisissa asioissa. Hän se huolehti kokoushuoneen sisustuksesta kauan aikaa yhdistys majaili hänen omissa huoneissaan — ja hän pani tällöin huomiota pienimpiinkin seikkoihin. Niinpä kertovat entiset jäsenet liikutetuin mielin, kuinka hän tilasi uuden huoneiston kokoussaliin niin leveän sohvan, että tarpeen tullen — ja sellaisia tarpeita kyllä ilmaantui! — kaksikin ylioppilasta saattoi nukkua siinä yönsä. Totuttiin turvautumaan häneen kaikissa huolissa. Eräänä päivänä toverit toivat yhdistyksen huoneistoon sairaan ylioppilaan, jota eivät mielestään olleet voineet jättää yksin hänen kurjaan, kylmään asuntoonsa. Hän oli hyvin sairas — ja Paul Nicolay sai ottaa hänet huostaansa. Hän se kutsutti lääkärin, hankki auton ja hommasi paikan sairaalasta. —
Muuan toinen nuori mies — uskovainen lääketieteenylioppilas, joka oli ottanut aktiivisesti osaa yhdistyksen työhön — makasi pitkän aikaa eräässä Pietarin sairaalassa. Hän oli grusialainen eikä ollut kestänyt pohjolan kylmää ilmanalaa, vaan saanut vian, josta viimein kehittyi lentävä keuhkotauti. Kun hän virui yksinään sairaalassa, kaukana omaisistaan, niin kukapa muu kuin "Pavel Nikolajevits" kävi häntä joka päivä katsomassa rohkaisevana, lohduttavana ystävänä. "Hänen kuolemansa on minulle suuri suru", kirjoitti paroni Nicolay eräässä kirjeessään Suomeen — eikä hänen ollut tapana liioitella. — "Kun hän oli kuollut, näimme eräänä päivänä Pavel Nikolajevitsin murheellisena ja järkytettynä saattavan nuorta ystäväänsä ikuiseen lepoon etäiselle hautuumaalle, jalan ja kovassa pakkasessa", kirjoittaa neiti Marie Bréchet. Ja jälleen on sanottava, ettei tuo nuori kaukasialainen ollut varmastikaan ainoa, jonka vieressä tämä uskollinen, isällinen lohduttaja oli tuskan ja kuoleman hetkellä.
Mutta varsinkin yksi nuorten auttamistapa oli paroni Nicolaysta tehokas, ja sitä hän ei koskaan laiminlyönyt. Hän oli oppinut käsittämään mitä muuan englantilainen kristitty oli kerran sanonut — nimittäin, että kun ei auta ihmistä se, että puhuu hänelle, niin saattaa olla avuksi, että puhuu hänestä Jumalalle. Hän rukoili paljon ylioppilaittensa puolesta ja kehoitti usein ystäviään rukoilemaan heidän puolestaan. Olemme nähneet kirjeistä, joista edellä oli otteita, että hän pyysi koko liikkeelle esirukousta, mutta monesti on kirjeissä kyseessä myös yksityiset jäsenet. Niinpä hän kirjoittaa syyskuussa 1910 suomalaisen ylioppilasliiton sihteerille Helsinkiin:
"Muuan toivehikkaimmista nuorista jäsenistämme kirjoittaa, että hänen on erottava yhdistyksestä, kun hän ei ole sen arvoinen. Varmaankin on hänen jalkansa kesällä luiskahtanut. Minä rukoilen Jumalaa johtamaan hänet takaisin. — Etsivä nuori ylioppilas tuli tänne luvaten ottaa osaa raamattupiireihin. Kaikenkaltaiset filosofiset opit ovat panneet hänen päänsä pyörälle, ja hän on hädissään terveydestään, kun häntä muka uhkaa keuhkotauti. Kohdatkoon hänet Jumala, niin ettei tuttavuutemme haihtuisi, kuten niin usein, hengellisesti tyhjiin. Rukoile hänen puolestaan."
Toisen kerran hän kertoo: "S. raukka! Minä en ole vielä tavannut häntä, mutta hän lienee kääntänyt selkänsä Jumalalle ja meille, ja meidän täytyy nyt koettaa saavuttaa hänet kiertoteitse taivaan kautta. Auttakaa meitä hänen suhteensa." Ja vähää myöhemmin: "Z. parka [aikaisemmin mainittu nuori etsijä] on liittynyt raamattupiiriin, mutta se kokoontuu niin kaukana keskikaupungilta, noin tunnin matkan päässä, ja koko piiri on peräti heikko, ilman varsinaista johtajaa. Muistakaamme, ettei rukous ole vain tärkeä välikappale Jumalan valtakunnan edistämistyössä, vaan tärkein kaikista. Saavuttakoon onneton Z. mitä etsii. — Olen kuullut, että S. oli tänään käynyt tapaamassa minua ja että hän ikävöi jälleen kristittyjen yhteyttä, kun tuntuu niin tyhjältä. Jumalan kiitos. Se voi rohkaista meitä jatkuvaan esirukoukseen."
Ylioppilaitten joukossa oli ryhmä, jonka paroni Nicolay arveli kaipaavan enemmän hengellistä tukea kuin toisten — ne, jotka olivat, tai joista saattoi tulla johtajia. Hän valitti usein Venäjältä puuttuvan johtajapersoonallisuuksia. Niinpä hän kirjoitti kerrankin: "Nuorissa itsessään on tarmon ja käytännöllisyyden puute niin tuntuva, että he ovat kuin pelkkiä vaunuja ilman veturia." — Kaunopuhujoita, innostuneita työntekijöitä, jopa neroja, niitä hän kyllä tapasi, mutta vain harvoja, joilla oli järjestämiskykyä sekä tuota taitoa, jota vastuunalaisessa asemassa oleva mies tai nainen tarvitsee, taitoa niin hyvin käskeä kuin alistua. Muuan tanskatar on kertonut kiinnittäneensä käynnillään moskovalaisessa piirissä huomionsa komeaan nuorukaiseen, jolla oli eloisat, älykkäät piirteet ja miellyttävä olemus. Hän lausui paroni Nicolaylle arvelunsa, että tuosta kai oli aikanaan tuleva liikkeen huomattuja miehiä. "Tuskinpa", vastasi Nicolay jotenkin lyhyesti, "hän on nero, enkä minä usko neroihin." Nämä sanat, toivat varmasti ilmi katkeran kokemuksen. — Johtajia, todellisia johtajia, ei voitu valita inhimillisten laskelmien perusteella — ne oli annettava ylhäältä, ja siksi hän rukoili, kuten näimme kirjeistä, sekä heitä että heidän puolestaan.
Yhdistyksen jäsenet olivat usein tietoisia siitä, että he tuottivat huolta paroni Nicolaylle. Joskus he eivät liioin oikein ymmärtäneet hänen tarkoitustaan — ja joskus hän kai myös saattoi varmasta tahdikkuudestaan ja oikeamielisyyteen pyrkimisestään huolimatta arvostella heitä liian ankarasti ja käytöksellään karkoittaa luotaan joitakin nuorukaisia, joilla oli selvät esteettiset tai filosofiset taipumukset tai tavallista tunteellisempi luonne. Mutta yleensä liikutti ylioppilaita kuitenkin ankaruuden takana piilevä järkkymätön hyväntahtoisuus, ja he sälyttivät mielellään syyn kaikista väärinymmärryksistä omille niskoilleen. Eräs heistä on sanonut, että eniten hän kummasteli Pavel Nikolajevitsin ainaista kärsivällisyyttä — monissa kokouksissa hän ihmetteli, ettei tämä "muitta mutkitta antanut ylioppilaille kyytiä ja mennyt tiehensä".
Mutta Paul Nicolay ei lähtenyt kokouksista tiellensä, ei liioin luopunut ylioppilasliikkeestä satunnaisten nyreämielisyyksien vuoksi, sillä hän ei yleensä kulkenut omaa tietään, vaan Mestarinsa. Hän oli venäläisille ylioppilaille esikuvana uskollisuudesta ja kestävyydestä. Kauan jälkeenpäin, kun he olivat päättäneet opintonsa ja joutuneet avaraan maailmaan — hajaantuneet lukemattomiin maaseutukaupunkeihin tai sukeltautuneet pääkaupunkien ihmismereen — he yhä säilyttivät hänestä saamansa vaikutelman ja muistelivat häntä "kuin heidän polulleen valahtanutta päivänsädettä". Moni turvautui hänen neuvoihinsa ja apuunsa vielä myöhemmälläkin iällä — ja hän otti heidät aina vastaan iloisin, lämpimin tuntein ja seurasi heitä, kun he olivat kaukana, voimakkaalla, tietoisella esirukouksellaan.
* * * * *
Kun maailmansodan suuri, aluksi uskomaton ja käsittämätön tosiasia tunkeutui venäläisen ylioppilasliiton elämään, ei ensi aikoina voitu edes nähdä selvästi, kävisikö se suotuisaksi vai turmiolliseksi liikkeen kehitykselle. Että se toisi paljon muutoksia, siitä olivat kai sitävastoin kaikki selvillä. Työlle esteeksi koitui aivan varmasti liekkiin leimahtanut kansalliskiihko.
Syyskuun 28 p:nä 1914 kirjoitti paroni Nicolay Pietarista Mr. Mottille: "Tämä hirveä sota haittaa kovasti työtämme. Me emme voi pitää julkisia kokouksia, vaan on pakko rajoittua jäsenkokouksiin, kaikessa hiljaisuudessa kerääntyen rukous- ja hartaushetkiin. Kiovassa, Moskovassa ja täällä naisylioppilaat ompelevat haavoitettujen hyväksi, ja me koetamme saada jotain aikaan käymällä tervehtimässä haavoitettuja, jaamme heille raamatunosia ja autamme missä suinkin voimme."
"Tämä sota on kuin herkeämätön painajainen, mutta Jumala järkyttää sen kautta kansoja lujemmin kuin koskaan ennen sitten Napoleonin päiväin ja on epäilemättä pakottava sodan palvelemaan Hänen asiaansa. Mutta mitä ajatella lähetystyöstä? Olisiko lähetystyön aika ollut ja mennyt ja tämä Jumalan tuomioitten alkua, jotka päättyvät Kristuksen tulemiseen? Kuvittelen mielessäni, että sodan jälkeiset yhteiskunnalliset mullistukset tulevat olemaan itse sotaakin pahemmat."
"Mitä neuvoisitte meidän jäseniämme tekemään sodan kestäessä? Rukouskokouksiako? Hartauskokouksia? Teidän neuvonne olisi tärkeä saada."
"Kuinka kaipaankaan nähdä älyn hengenvoiman ja tarmon miehiä tämän heikon, surkean liikkeen johdossa. Tunnen vanhenevani ja rukoilen Jumalaa kutsumaan oikeat miehet, varsinkin: 1) kelpo sihteerin Pietariin; 2) hyvän pääsihteerin. Jumala suokoon, että Sw. ja kenties myös Se. palaisivat sodan päätyttyä tähän maahan. Venäläiset ovat niin ryhdittömiä, se riittää joskus viemään ihan epätoivon partaalle."
"Ajatelkaapa, että täkäläisellä B. and F. Bible Societylla [Englannin ja Ulkomaan Raamattuseura] ei ole ollenkaan varoja raamatullisen kirjallisuuden jakelua varten, ja sotilaat ottaisivat sitä hyvin mielellään. Me teemme mitä voimme, mutta siitä ei tule riittävää jälkeä."
Marraskuun 17:ntenä hän lähetti vain muutamia Pietarin ylioppilasliikettä koskevia tiedonantoja — se oli laimentunut, kun sensijaan Moskova ja Kiova tulivat hyvin toimeen — ja kirjoitti m.m.:
"Tuo on juuri miesylioppilaitten heikko kohta. Niin kauan kuin asuin Pietarissa ja saatoin omistaa kaiken aikani ja huolenpitoni täkäläiselle liikkeelle, kasvoi ympärilleni ydinjoukko. Kun aloin käydä muissa kaupungeissa, huomasin aina, että työ oli kuuden viikon poissaolon aikana päässyt rappeutumaan. — Koskee, kun ajattelen, että kaikki nämä työvuodet ovat saaneet niin vähän aikaan, ettemme ole edes ehtineet Venäjän ylioppilasmaailman ulkoääriin, ja että jos minä joutuisin pois, ennenkuin olemme saaneet laillisen vahvistuksen, työ murenisi muruiksi muutamissa osissa maata. Niin kauan kuin nykyinen tuuli puhaltaa, voimme tuskin toivoa saavamme virallista tunnustusta, ja siksi ei voida ryhtyä minkäänlaisiin työjärjestelyihin, jotka takaisivat rahallisesti sen tulevaisuuden, eikä järjestössämme voida panna toimeen minkäänkaltaista sitovaa järjestystä."
"Sekin ajatus koskee, että jos minä olisin työkykyisempi, jos minulla olisi enemmän voimaa, tarmoa ja järjestämistaitoa, olisivat asiat paremmin kuin nyt, enkä voi käsittää, miksei Jumala anna meille todella kotimaista sihteeriä. Minä alan vanheta ja tunnen itseni väsyneeksi ja kaipaan nuorempaa päätä, joka voisi ottaa työn huolekseen."
"Minä en muuta kuin iloitsisin sellaisesta miehestä kuin Sw., mutta jos venäläiset vastustavat ulkomaalaisen johtajan valintaa — mihin ryhdyn?" — — —
"Minä tiedän, että Teillä on riittävästi omaa taakkaa, ja kun mainitsen tästä, niin teen sen vain siksi, että Te tuntisitte myös asian sisemmän puolen. Jos me saisimme järjestyä lailliseksi järjestöksi 'Mayakina', niin se merkitsisi, että myisimme uskonnollisen vapautemme ja ylevät kansainväliset ja yleistunnustukselliset periaatteemme."
Vuotta myöhemmin on paroni Nicolaylla hyviä tietoja kerrottavana työstä Moskovassa, missä hän on juuri käynyt. Huoneistoa on parannettu, on saatu sähkövalo ja sähkö-ilmanvaihtaja, joten ilmanpuutteesta johtuvat pyörtymiskohtaukset tulevat kuulumaan "onnelliseen menneisyyteen". M—ski pitää esitelmiä kaupungin suurimmassa salissa, ilmoitella voidaan laajaperäisesti, suuret joukot ja poliisi suhtautuvat suopeasti. "Täkäläiset miehet ja naiset osoittautuvat itsenäisemmiksi kuin pietarilaiset. Kun lähetyssaarnaajat (vakoojat) tulevat, sallitaan heidän olla läsnä kokouksissa, jotta voisivat itsekohtaisesti vakuuttautua, ettei ole tekeillä mitään vaarallista. Äskettäin sattui hullunkurinen välikohtaus. Muuan pappi, joka ei ollut koskaan ennen ollut siellä, tuli erittäin suopeana kertomaan neiti Sh:lle, että muuan lähetyssaarnaaja oli lähettänyt hänet sinne, kun tämä ei itse saanut selville, olivatko ylioppilaat lahkolaisia vai eivät."
Pietarissa sujui työ kursistkojen parissa hyvin — yleisissä kokouksissa he täyttivät salin "kuin hyökyaalto" ja n.s. "korkeammille kursseille" oli muodostunut pieni yhdistys, joka työskenteli omin voimin. Papisto alkoi osoittaa yhä enemmän myötätuntoa liikettä kohtaan. "Pastori J:n erikoiskokouksia on jatkuvasti kerran viikossa, eikä niistä ole minkäänlaista haittaa. Toisista ne ovat vetisiä, toiset pitävät niistä. Muut papit alkavat osoittaa jonkinlaista harrastusta." Vaikeinta oli päästä käsiksi miesylioppilaihin, ei vain "heikkoihin ja uskonnollisiin", vaan voimakkaihin. Paroni Nicolay tuo ilmi ajatuksen, ettei näitä voiteta painotuotteilla, vaan ainoastaan oikealaatuisella sananjulistuksella. "Muuten herää heissä kyllä mielenkiintoa, mutta käsiksi heihin ei pääse."
Samassa kirjeessä sanotaan vielä: "Iloitsette, kun saatte kuulla, että toimelias neiti K—va on aikeessa hyökätä Kasanin ja Saratovin kimppuun, sitten kun työ ehkäistiin Kiovassa. Edellisessä kaupungissa on muuan entinen jäsenemme, joka on valmis johtamaan raamattutunteja, ja jälkimmäiseen on joukko kiovalaisia ylioppilaita, jäseniä hekin, asettunut asumaan, ja he pyytävät neiti K:n sinne. Kiovan yliopisto on, kuten tiedätte, evakuoitu Saratoviin."
"Me odotamme joka päivä määräystä, joka kutsuu ylioppilaat sotapalvelukseen nuorimmasta ikäluokasta alkaen. Tämä herpaisee tietysti hyvin onnettomasti työmme sekä pakottaa meidät lujittamaan siteitä rintamilla oleviin tovereihin. Mahdollisesti saavat ylioppilaat ensin olla muutaman kuukauden harjoittelemassa päästäkseen sitten upseereiksi." — —
Niinkuin ylläolevasta käy selville, oli itse sota aiheena siihen, että kristillinen ylioppilasliike tunkeutui syvemmälle sydän-Venäjälle kuin koskaan ennen. Tulikin ilmi myöhemmin, että ne siemenet, jotka myrskytuuli kiidätti maan itäosiin, painuivat hyvään maaperään ja kasvoivat hedelmän aikana, jolloin näytti siltä, kuin koko istutus olisi ollut tuomittu juurineen tempautumaan irti maasta. On mielenkiintoista nähdä, millä tavalla paroni Nicolay — eräälle englantilaiselle ystävälleen joulukuussa 1916 päivätyssä kirjeessään — puhuu tästä sodasta, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa seurauksiltaan aavistamatonta salaperäistä voimaa. Kirjeessä paljastuu samalla paljon siitä, mikä tänä tähdellisenä aikana syvinnä ahersi sen kirjoittajan omassa sisäelämässä.
"Rakas ystäväni Mr. Sloan! Todellista iloa tunsin saadessani Teidän erikoisen ystävälliset rivinne pari päivää sitten, ja olin oikein liikutettu, että muistatte minua sellaisella tavalla kuin näytte muistavan. Mitä tulee seurusteluun vanhempain kristittyjen kanssa, olen ollut syrjässä tämän siunauksen ulottuvilta kauan aikaa, ja siksi lämpenee sydämeni, kun muistelen niitä päiviä, jotka menneinä aikoina vietin Teidän kanssanne. Kuinka iloista olisikaan kohdata vielä kerran maan päällä kaiken sen jälkeen, mitä nyt koemme.
"Minä tunnen, että meidän on kaikesta ympärillämme ja ehkä edessämmekin olevasta pimeydestä huolimatta edelleen toimittava, täyttäen velvollisuutemme sellaisena kuin sen käsitämme, näkemättä kauas eteenpäin tai käymättä levottomiksi, uskonkatseelle kun on varmaa, että Jumala parhaillaan 'toteuttaa suunnitelmiaan syvällä koskaan pettämättömän viisautensa äärettömissä kuiluissa'. Jumalan valtakunnan täytyy hyötyä kaikesta siitä, mikä nyt on parhaillaan käymässä. On tapahtuva suuria muutoksia, jotka avaavat uusia mahdollisuuksia Jumalan valtakunnalle, ja nyt jo tuntuu yli laitojensa läikähtävän kaikenkaltaisen pahuuden tulvan vastakohtana toisissa piireissä syventynyt hengellisten asiain nälkä. — — Monet ylioppilaat on nyt kutsuttu sotapalvelukseen, ja harvoja on jäänyt, mutta harrastus ja työ leviävät kuitenkin ylioppilaitten keskuuteen enemmän kuin koskaan ennen, myös uusille paikkakunnille. Ja nyt tapaa myös paljoa vähemmän keskustelua kristinuskosta ja paljoa enemmän positiivisen totuuden kaipuuta kuin näihin asti. Siinä kohden tunnen mieleni varsin rohkaistuneeksi. Monet ylioppilaat syventyvät sodan koettelemuksesta ja valmistuvat evankeliumin sanomalle. Vankeusvuodet, milloin eivät turmele, varmasti parantavat monta." —
Niinkuin niin monista muista tuntui paroni Nicolaystakin sodan kolmantena vuotena yö niin pimeältä, että aamunkoiton täytyi olla lähellä. Seuraava vuosi toi mukanaan suuria tapahtumia ja mullistuksia — mutta ei odotettua rauhaa, vaan vallankumouksen ja sen jäljissä uudet kauhut. Tämän vallankumouksen otti paroni Nicolay vastaan yhtä vähän innostuneena kuin vuonna 1905 puhjenneenkin — hän ei harrastanut, kuten tiedämme, väkivaltaisia mullistuksia, ja hän näki äärettömän selvästi pahuuden voimien liikehtimisen. Ylioppilasliikkeen kehitys ei silti häiriintynyt — monessa suhteessa näytti päinvastoin siltä, kuin sille olisi avautunut uusia mahdollisuuksia. Toukokuun 4 p:nä 1917 paroni Nicolay kirjoitti eräälle englantilaiselle ystävälleen:
"— — Olen todella vilpittömän kiitollinen niille, jotka ovat muistaneet minua rukouksin, ja haluaisin — kiittäen heitä sydämestäni — kertoa, ettemme ole tähän asti tunteneet mitään puuttuvan, ja että kaikki on muodostunut sanomattoman paljon paremmaksi kuin olisi voinut odottaa. Tilanne kokonaisuudessaan on tässä maassa sangen arkaluontoinen, mutta Hän, joka 'pelasti' ja 'yhä pelastaa', on, sen uskomme, vieläkin pelastava ja auttava. Olen saanut lohdutusta tuosta ajatuksesta, että jos Kristus käskee meidän olla huolehtimatta, niin se tapahtuu vain siitä syystä, että Hän aikoo ottaa meidät huostaansa. Jollei Hän tee sitä, on se meidän tehtävämme; jollemme pysty siihen, on se Hänen asiansa. Joko Hän tai me."
"On tapahtunut suunnattomia muutoksia. Ajatelkaapa: Venäjällä täydellinen omantunnon- ja kokoontumisvapaus! Ylioppilaamme ovat joinakin päivinä kulkeneet pitkin katuja ja myyneet Uusia Testamentteja sekä jakaneet 18,000 lyhyttä kristillistä julistusta, jotka on otettu vastaan mitä suurimmalla innolla. — — Emme voi nähdä ennakolta, miksi tilanne muodostuu, mutta Jumala on varmasti pitävä meistä huolen. Kaikki on koituva Hänen valtakuntansa parhaaksi."
— Kuten sanottu, näytti tänä aikana monista vaikeuksista huolimatta, varsin toivehikkaalta. Liike valtasi uusia Pietarin korkeakouluja, moskovalaisten ylioppilaiden onnistui kerätä varoja. Joulukuussa Mr. Mottille kirjoitetusta kirjeestä näemme, että paroni Nicolaylla on mainittavana muutamia ilonaiheita. — "Sellainen ilonaihe on, että Pietarin yhdistyksemme säännöt on viimeinkin vahvistettu joulukuun 3 p:nä, ja niin me olemme lain tunnustama järjestö 8-9 vuotta odotettuamme ja taisteltuamme. Kiovan yhdistyksen säännöt on vahvistettu tänä vuonna syys- tai lokakuussa. Moskovan yhdistyksen säännöt ovat vielä vahvistamatta asianomaisen oikeusistuimen ahtaan muodollisuuden vuoksi. Piakkoin toteutuu kuitenkin toiveemme, ja silloin olemme oikeutetut muodostamaan laillistetun ylioppilasliiton Venäjälle."
"Työmme on nykyjään koko lamassa, kun useimmat ylioppilaat ovat armeijassa, ja jäljellä olevista, vain harvat huolivat jäädä yliopistokaupunkeihin elinkustannusten vuoksi sekä muistakin syistä. Kun armeija lasketaan hajalle, päästetään ylioppilaat ensimmäisinä kotiin, mutta toistaiseksi on opiskelu mahdotonta."
"Synkän kuvan valokohtana on Odessaan kehittyvä uusi keskus — —. Muutamissa kaupungeissa on pidetty kokouksia kouluissa — mikä on tähän asti ollut mahdotonta. Kirjallisuuttamme ostetaan innokkaasti." — —
"Toivottavasti, saamme rukouskehoituksenne ajoissa. Rukous on oleva kuin otsoonin lehahdus halki tukahduttavan ilman." — —
Ilma oli Venäjällä tosiaan tukahduttava — huomispäivästä ei tiedetty paljoakaan, työskenneltiin kuin sattumalta ja vain "vavistuksella" uskallettiin iloita liikkeen uusista voitoista. Vähitellen sumenivat toiveet yhä enemmän, vaikeudet suurenivat. Vielä vuoden alussa 1918 kiinnitti paroni Nicolay kuitenkin katseensa eteenpäin luottaen siihen, ettei työ, johon hänet oli kutsuttu, ollut tuhoutuva.
"Työmme Venäjällä ei ole tukahtunut", hän kirjoittaa Mr. Mottille helmikuussa. — — "On liian varhaista tehdä minkäänlaisia päätöksiä Teidän ensi syksyksi suunnittelemastanne Venäjällä-käynnistä. Toistaiseksi on matkustaminen melkein mahdotonta, ja ylioppilaat ovat hajallaan. Luotan kuitenkin Jumalaan, että Hän on tuova Teidät takaisin luoksemme ja että vielä saamme elää ihania aikoja."
Viimeinen Mr. Mottille osoitettu kirje, jossa puhutaan Venäjän ylioppilasliikkeestä, on kirjoitettu niin myöhään kuin syyskuun 29:ntenä 1919 — viikkoa ennen Paul Nicolayn kuolemaa. Se on kuin päällikön viimeinen silmäys ruumiitten peittämälle taistelutanterelle, peltomiehen viimeinen kulku hävitetyillä viljasaroillaan, mutta koko ajan tunnemme kuitenkin, ettei sitä ole kirjoittanut mies, jolla "ei ole toivoa". Liitämme sen tähän kokonaisuudessaan:
"Rakas Mr. Mott!"
"Eilen, syyskuun 28:ntena, sain Teiltä kaksi kirjettä — syyskuun 1:senä ja 3:ntena 1919 päivätyt —, jotka sisältävät uutta johtoamme koskevia tiedusteluja sekä tavanmukaisen vuosittain ylioppilasliittoliikkeille lähetetyn kyselykaavakkeen."
"Venäjällä nykyjään vallitsevan anarkistisen tilan vuoksi ovat kaikki nimet ja osoitteet aivan epäluotettavia. Minä en tiedä, onko päämajamme Pietarissa (B. Konusennaja 8, as. 14) vielä olemassa, vai ovatko bolsevikit sen hävittäneet. Kiovassa on ollut niin monta yleistä verilöylyä, etten tiedä, ovatko prof. S., rouva O. ja neiti K. elossa vai kuolleet. Neiti Sh:sta ei minulla ole liioin tietoa. Neiti Bréchet oleskelee Suomessa lähellä Mustamäen asemaa, ja M—ski opettaa sekä tekee tarmokasta evankelisoimistyötä Samaran kaupungissa Volgan varrella. Mr. G. on luullakseni palannut Amerikkaan."
"Otaksun, että panette 'Johtokunnan tiedonantoihin' jotenkin näin kuuluvan ilmoituksen: 'Anarkistisen tilanteen vuoksi, joka vielä vallitsee Venäjällä, ei tänä vuonna voida painattaa minkäänlaisia osoitteita.'"
"Mitä, tulee yhdistystemme toimintaan, ei tehtyihin kysymyksiin voi vastata mitään. Kun on suorastaan hengenvaara, täytyy yhdistyksen sellaisellaan joksikin aikaa lakata toimimasta. Ei voi olla puhetta 'julkaisutoiminnasta', 'konferensseista', 'johtajien valmistuksesta' j.n.e. Mutta me tiedämme, että useissa Venäjän kuvernementeissa kulkee herätys; että hajaantuneet jäsenemme pitävät monissa kaupungeissa toimeliaasti kokouksia, joissa on ihmisiä tungokseen asti; että sivistyneitten luokkain ja venäläisen papiston käytös on kokonaan muuttunut ja että he ovat tulleet erikoisen suosiollisiksi. Suuria mahdollisuuksia avautuu luultavasti niissä keskuksissa, joista bolsevikit on karkoitettu."
"Te huomaatte, rakas Mr. Mott, että uutiseni ovat niukat tänä vuonna, mutta tämä on aamunkoiton edellä käyvää pimeyttä, ja Kristuksen valtakunta on valtakunta, jota ei hävitetä."
Nämä ovat venäläisen ylioppilasliikkeen perustajan viime sanat hoidokistaan — surunlapsestaan — suuren maailmanliikkeen johtajalle. Yksinkertaisesti ja asiallisesti hän esittää tälle tosiasioita, jotka olisivat riittäneet saattamaan monen muun epätoivoon, valittamatta, itseään ajattelematta. Kymmenen vuoden suunnitelmallisen taistelun tulos näytti supistuvan niin äärettömän vähiin; vastapystytetty rakennus näytti olevan sortumaisillaan; terveys, voimat, ehkäpä persoonallisen onnen mahdollisuudet oli uhrattu sellaiseen, minkä tulevaisuus peittyi täydellisen epätietoisuuden sankkaan pimeyteen — kaikesta tästä ei Paul Nicolay virka sanaakaan. Hän tiesi, että vehnänjyvän täytyi pudota maahan ja kuolla, jos sen mieli tuottaa hedelmää. Me ymmärrämme niin hyvin, mihin pohjasi hänen levollinen, miehekäs luottamuksensa, kun muistamme mitä hän muutamalla sanalla kerran lausui esitelmässään Kristuksen kärsimyksiin osallistumisesta:
"Kun kerran joudumme iankaikkisuuden kynnykselle ja hiomme katseemme kuluneeseen elämäämme, niin katunemmekohan milloinkaan sitä, että meidän oli suotu [Harvennus tekijän] kärsiä Hänen tähtensä, ja eivätköhän juuri nämä muistot liene elämämme parhaat, suurin kunniamme ja kerskauksemme? Herra on pitävä huolta, että 'hetkisen kestävä ja kevyt, ahdistuksemme tuottaa meille ylen runsain määrin iankaikkisen ja täydellisen kirkkauden'."
Kun Paul Nicolay kirjoitti viimeisen kirjeensä tohtori Mottille, oli hän iankaikkisuuden kynnyksellä. Me, jotka olemme jääneet eloon hänen jälkeensä, tiedämme, että vehnänjyvä on kasvanut hedelmän, ettei hänen työnsä ole tuhoutunut. Venäjän kristillinen ylioppilasliike elää yhä — nälkäänäkevissä venäläisissä kaupungeissa ja kylissä, venäläisten vankilanmuurien takana ja kaikkialla Euroopassa, missä on venäläisiä ylioppilasyhteiskuntia. Paul Nicolayn oppilaat ja työtoverit ovat yhä vartiopaikallaan kärsivien kansalaistensa keskuudessa, valmiina palvelemaan ja auttamaan, ja yön ollessa pimeimmillään he hiovat katseensa — kuten hänkin viimeiseksi — — aamunkoittoon.