LOPPULAUSE.
Huhtikuun 6 päivän iltapuolella teki Thymian viimeisen lyhyen, tuskin luettavan muistiinpanonsa. Jo viikon ajan olivat lääkärit ja hoitajat joka hetki odottaneet hänen kuolemaansa, ja 7 päivänä kello 9 aamulla hän nukahti hiljaa ja tuskattomasti siihen pitkään uneen, jonka salaperäisyys hänet oli aina semmoisella kammolla täyttänyt.
Lämpimän, pilvisen päivän aamuna saatoimme hänet »maatilalleen», hänen »kesähuvilalleen», kuten hän oli nimittänyt hyvästi hoidettua, rauhallista hautapaikkaansa.
Hänen yksinkertaista, ainoastaan muutamilla kallisarvoisilla seppeleillä koristettua kirstuansa ei ollut saattamassa mikään komea jono surevia, niinkuin oli ollut Osdorff raukan hautajaisissa. Hänen hautauksensa oli semmoisen henkilön viimeinen matka, jonka maailma on jo hänen eläessään unohtanut. Hänen miesystävistään oli ainoastaan tohtori saapuvilla. Mikä noita molempia muita herroja lienee estänyt tulemasta osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitusta, en tiedä. Ehkä eivät olleet saaneet tarkkaa tietoa hautajaisten ajasta.
Avonaiseen hautaan satoi. Hiljaa ja äänettömästi putoilivat raskaat pisarat mustalle arkulle. Joka sillä hetkellä jaksoi ajatella kuvallisia vertauksia, voi ajatella kyyneleitä, jotka tippuivat taivaasta.
Tohtori oli nähtävästi syvästi liikutettu. Hautuumaan portilla hän pysähtyi seisomaan ja antoi minulle kätensä.
»Minulle on tuottanut suurta iloa, kun Te tuota onnetonta armahditte, kunnioitettava rouva», sanoi hän. »Thymian raukka! Kurja, hukkaan mennyt elämä. Nyt hänen on hyvä. Mutta kauheaa se on ajatella, että ihminen voi noin kokonaan turmiolle joutua… Niin paljon kauneutta ja älyä, niin paljon viehättävää naisellisuutta ja miellyttäviä luonteenominaisuuksia…»ja kaikki poljettu maahan, vedetty lokaan — —» Hän asetti hattunsa, jonka oli ottanut käteensä, hitaasti päähänsä ja kääntyi huoaten poispäin, lausuen vielä puoleksi itsekseen: »Niin, niin… Niin, niin… Jumala varjelkoon lapsiamme!»
* * * * *
Siitä on nyt kaksi vuotta kulunut. Mutta vielä tänä hetkenä, jona tätä kirjotan, on muisto tuosta kirkkomaalla käynnistä ja sen edellisestä ajasta niin elävänä mielessäni, kuin olisi kaikki vasta näinä päivinä tapahtunut.
Kirkas, lämmin, kukoistava kevät tervehtii minua ikkunasta. Mutta kesken säteilevää auringonpaistetta, joka valaisee kirjotuspöytääni, olen näkevinäni mustan varjon ja silmäni käyvät sumeiksi. On ikäänkuin edessäni kohoisi äkkiä musta seinä, jota eivät mitkään inhimilliset päätökset ja laskelmat saa järkytetyksi paikaltaan, joka seisoo siinä jyrkkänä, ylipääsemätönnä jokaisen ihmisen elämän edessä, tehden tyhjäksi viisaimmankin inhimillisen harkinnan, — ja kaukaisena kaikuna kuuluvat korviini tohtorin sanat: Jumala varjelkoon lapsiamme! …