MARIE-CLAIRE
Romaani
Kirj.
MARGUERITE AUDOUX
Ranskasta suom.
V. Hämeen-Anttila
Helsingissä, Suomalainen Kustannus O.-Y. Kansa, 1911.
Esipuhe.
Francis Jourdain uskoi minulle muutamana iltana erään naisen surullisen elämäntarinan, ollen tämän naisen läheinen ystävä.
Nainen oli nimeltään Marguerite Audoux, — ompelijatar, alituisesti kivulloinen, hyvin köyhä, joskus leivätönkin. Kun tuskallinen silmätauti oli tehnyt hänet kykenemättömäksi työskentelemään ammatissaan, ja lukemaankin, alkoi hän kaiken arkuutensakin uhalla kirjotella.
Ei hän toivonut saavansa teoksiaan julkisuuteen, vaan hän kirjotteli päästäkseen liiaksi hautomasta kurjaa tilaansa, saadakseen iloa yksinäisyyteensä, ikäänkuin seuraa hankkiakseen, ja kaiketi myöskin syystä että kirjallinen työ häntä miellytti.
Jourdain mainitsi minulle erään hänen teoksensa, Marie-Clairen, joka oli hänestä tuntunut hyvin kauniilta. Hän pyysi minua lukemaan sen. Minä pidän Jourdainin kirjallisesta mausta ja annan sille suuren arvon. Hänen henkensä joustavuus, hänen tunneherkkyytensä miellyttää minua tavattomasti… Käsikirjotuksen minulle lähettäessään hän vielä lisäsi:
"Philippe-ystävämme ihaili sitä kovin… Hän olisi mielellään nähnyt kirjan tulevan julkisuuteen. Mutta mitäpä hän pystyi muiden hyväksi tekemään, joka ei kyennyt itseänsäkään auttamaan?…"
* * * * *
Olen vakuutettu siitä, että hyvillä kirjoilla on oma häviämätön voimansa… Tulkootpa kuinkakin kaukaa, olkootpa miten kätkettyinä työläisasumuksen tuntemattomiin kärsimyksiin, aina ne aikanaan joutuvat päivän valoon… Tietenkin katsellaan niitä karsain silmin… Niiltä kielletään kaikki arvo tai niistä tehdään pilkkaa… Vaan mitä siitä. Ne ovat voimakkaampia kuin kaikki ja koko maailma.
Ja tästä on todistuksena se, että Marie-Claire tänään ilmestyy kirjan muodossa, Fasquellen kustannuksella.
* * * * *
Ilomielin puhun tästä ihailtavasta teoksesta, ja tahtoisinpa sydämeni vakaumuksella herättää sitä kohtaan harrastusta kaikissa niissä, joilla vielä on halua lukemiseen. Heille, kuten minullekin, se varmaan tuottaa harvinaista iloa, ja herättää heissä voimakkaita tunteita.
Marie-Claire on hienon aistin tuote. Sen koruttomuus, todellisuus, hieno henkevyys, sen syvyys ja uutukaisuus tehoavat välittömästi mieleen. Kaikki on siinä kohdallansa — esineet, maisemat, ihmiset. Niillä on oma leimansa kaikilla ja ne ovat yhdellä piirteellä hahmoiltuja, sellaisella joka saa ne eläviksi ja unohtumattomiksi. Yhtään kohtaa ei tule toivoneeksi toisenlaiseksi, niin on kaikki täsmällistä, viehättävää, värikästä, ladullaan pysyvää. Ja ennen kaikkea hämmästyttää lukijaa tässä teoksessa, hänen mielensä tenhoten, sisäisen toiminnan voima sekä se lämmin, lempeä valo, joka säteilee sen lehdiltä kuin aurinko kauniina aamuna. Ja useastipa tapaamme sellaisia lauseita, jotka ovat suurten kirjailijain: sointuja, jollaisia emme enää kuule tahi ani harvoin saamme kuulla, ja jotka herättävät hämmästystä sielussamme.
Ja tässäpä on ihme itse:
Marguerite Audoux ei ollut mikään yhteiskunnallisesta luokastaan vajonnut sivistyneen säädyn jäsen; hän oli todellakin pikku ompelijatar, joka milloin kävi porvariskodeissa neulomassa kolmen frangin päiväpalkasta, milloin ahersi omassa kamarissaan, niin pienessä, että ompelukoneen ääreen päästäkseen täytyi siirtää pukujen koettelemista varten hankittu nukke tieltä pois.
Hän on kertonut, että hänelle avasi tarujen maailman muuan vanha teos, jonka hän löysi aitasta, ollessaan nuoruudessaan eräällä solognelaisella maatilalla lammaspaimenena. Siitä päivästä alkaen hän yhä yltyvällä kiihkolla luki kaikki mitä käsiinsä sai: sanomalehti-novelleja, vanhoja kalentereita j.m.s. Ja hänet valtasi arka, epämääräinen halu kirjottaa joskus itsekin kertomuksia. Ja se halu toteutui silloin kun Hôtel-Dieun sairaalan lääkäri kielsi häneltä ompelemisen, ilmottaen hänen muutoin tulevan sokeaksi.
Sanomalehtien kertojat ovat kuvitelleet, että Marguerite Audoux oli silloin huudahtanut: "Koska en voi enää puseroita ommella, niin minä teen jonkun kirjan." Tämä tarina, joka on omiaan tyydyttämään porvarillista mieltymystä eriskummallisuuteen ja kuvaa kirjallisuuden halveksumista sillä taholla, on väärä ja järjetön.
Marie-Clairen tekijättäressä ei kirjallinen harrastus ole erotettavissa eräänlaisesta ylevästä elämänuteliaisuudesta. Häntä huvitti ilman muuta piirrellä muistiin jokapäiväisen elämän näytelmää, ja vielä enemmän hän iloitsi tapaamiensa ihmisten kuvitelluista ja arvaamalla muodostetuista elämänkohtaloista. Ja hänen sielullinen näkemyksensä olikin yhtä tarkka kuin hänen havaintokykynsä… Hän ei koskaan ilmaissut kenellekään tätä sepittämiskiihkoansa, ja hän poltti kaikki paperiliuskat siinä käsityksessä, etteivät ne voisi syrjäisessä mitään mielenkiintoa herättää.
Sattuma johdatti hänet muutamien nuorten taiteilijain piiriin, jossa hänelle vasta selvisi, kuinka suuresti hänen kertojalahjansa tenhosi ja viehätti kuulijoita. Etenkin Charles-Louis Philippe rohkaisi häntä, kuitenkaan antamatta milloinkaan hänelle neuvoja. Philippe tunsi yhtä hyödyttömäksi kuin vaaralliseksikin tyrkyttää neuvoja naiselle joka jo oli niin herkistynyt, jonka tahto oli niin keskittynyt ja luonne niin valmispiirteinen.
Nykyisin kaikki sivistyneet ihmiset, ja ne jotka luulevat olevansa sivistyneitä, huolehtivat kovasti perintötapoihin palaamisesta ja puhuvat ankaran itsekurin välttämättömyydestä… Eikö ole hupaista, että juuri työläisnainen, jonka oikokirjotuskaan ei ole virheetöntä, löytää jälleen — tahi oikeammin itse keksii — kaikki nuo suuret ominaisuudet: kohtuullisuuden, hyvän aistin, elävyyden, joita pelkkä kokemus ja tahto ei milloinkaan kykene saavuttamaan?
Tahtoakaan ei puutu Marguerite Audouxilta, ja kokemusta hänellä taasen vastaa synnynnäinen kielitaju. Hän ei kirjota unessakävijän tavoin, vaan rakentelee lauseensa, asettaa ne tasapainoon, yksinkertaistuttaa ne omituisen poljennon mukaan, jonka lakeja hän ei ole opetellut tuntemaan, mutta joista hänellä on erehtymättömän neron ihmeellinen ja salaperäinen tietoisuus.
Hänellä on mielikuvitusta, eikä tavallista, vaan — se huomattakoon — ylevää, hehkuvaa ja suurenmoista mielikuvitusta, joka ei ole nuorten naisten tavallista unelmoimista eikä harkitsevien romaanikirjailijain kekseliäisyyttä. Hän ei ole elämän syrjästäkatsoja eikä hän ole sen yläpuolella; hän näyttää vain jatkavan tekemiänsä havaintoja ja selventävän niitä. Jos olisin arvostelija tahi, Jumala varjelkoon, sielutieteilijä, niin nimittäisin tällaista mielikuvitusta deduktiiviseksi. Mutta tälle vaaralliselle alueelle en uskalla astua.
Lukekaa Marie-Claire… Ja luettuanne te, tahtomatta ketään loukata, kysytte itseltänne, kuka meidän kirjailijoistamme — ja minä ajattelen heistä kuuluisimpia — olisi kyennyt kirjottamaan sellaista kirjaa, niin nuhteettoman hillitysti, niin säteilevän puhtaasti ja ylevästi.