ENSIMÄINEN OSA.
Eräänä päivänä kävi meillä paljon ihmisiä. Miehet astuivat sisälle kuin kirkkoon, ja vaimoväki teki poistuessaan ristinmerkin.
Minä hiivin vanhempieni huoneeseen, ja kovin kummastutti minua nähdä äidilläni iso vahakynttilä vuoteensa vieressä palamassa. Isä kumartui vuoteen jalkopään yli katsomaan äitiä, joka nukkui kädet rinnalla ristissä.
Naapurimme, muori Colas, piti meitä koko päivän luonansa. Kaikille meiltä tuleville naisille hän hoki:
"Aatelkaas, hän ei tahtonut syleillä lapsukaisiansa."
Naiset niistivät nenäänsä, katsoen meihin, ja muori Colas lisäsi:
"Tuollaiset taudit tekevät ärtyiseksi."
Seuraavina päivinä oli meillä isoruutuiset valkean ja mustan kirjavat puvut yllämme.
Muori Colas antoi meille ruokaa ja lähetti meidät kedolle leikkimään. Sisareni, joka oli jo iso, murtautui pensas-aitojen läpi, kiipeili puihin ja tepasteli vesilätäköissä, palaten illalla taskut täynnä kaikenlaisia pikku elukoita, jotka saivat minut pelosta huutamaan ja muori Colasin vimmastumaan.
Erittäinkin kammosin minä kastematoja. Tuo punertava ja venyvä olento täytti minut sanomattomalla kauhulla, ja jos huomaamattani polkaisin sellaista luikertajaa, niin minua puistatti ja ellotti vielä kauvan jälkeenpäin. Niinä päivinä, jolloin minulla tuntui pistoksia kyljessä, kielsi muori Colas sisartani lähtemästä minnekään. Mutta sisarelle tuli ikävä ja hän tahtoi kaikin mokomin saada minut matkaansa. Hän keräsi kastematoja ja suljutteli niitä sormiensa välissä, kohottaen kätensä lähelle kasvojani. Paikalla vakuutin minä, etten ollut enää kipeä, ja annoin hänen laahata itseni kedolle.
Kerran hän viskasi hameelleni koko kimpullisen matoja. Minä kavahdin niin äkkiä taaksepäin, että kaaduin kuumaan vesikattilaan. Muori Colas voivotteli minua riisuessaan. Minulle ei tullut suurtakaan vauriota; muori lupasi sisarelleni kelpo löylytyksen, ja kun nuohoojia parhaillaan kulki ohitse, huusi hän heitä viemään sisareni mukanaan.
Kaikki kolme tulivat sisälle säkkeineen ja köysineen: sisarelta pääsi huuto ja hän pyysi anteeksi, ja minua kovin hävetti, kun olin aivan alasti.
* * * * *
Isäni otti meidät usein mukaansa erääseen paikkaan, missä miehet joivat viiniä. Hän nosti minut pöydälle lasien väliin, jotta laulaisin "Brabantin Genovevan valitusta". Miehet nauroivat, syleilivät minua ja koettivat saada minut juomaan viiniä.
Kun me palasimme kotiin, oli aina yö. Isä astui pitkään ja horjui; hän oli monasti kaatua; toisinaan hän rupesi ääneensä itkemään, väittäen että hänen talonsa oli muutettu toisaanne. Silloin alkoi sisareni huutaa, ja vaikka oli pimeä, niin hän se kuitenkin aina lopulta kotimme löysi.
Eräänä aamuna sydäntyi muori Colas torumaan meitä kovasti, sanoen meitä kovan onnen lapsiksi, joita hän ei enää ruokkimaan rupeaisi. Me saisimme vain laputtaa hakemaan isäämme, joka oli ties minne hävinnyt. Kiukkunsa purettuansa hän antoi meille ruokaa niinkuin ennenkin; mutta jonkun aikaa sen jälkeen hän käski meidän nousta ukko Chiconin vankkureihin. Vankkureissa oli täysi kuorma olkilyhteitä ja jyväsäkkejä. Minut sijotettiin takapäähän jonkinlaiseen syvennykseen säkkien rakoon; kärryt keikkuivat takapäin, ja jokainen nytkähdys solautti minut oljille.
Koko taipaleen pelkäsin minä kamalasti; luisuessani luulin aina putoavani tielle tai pelkäsin säkkien vyöryvän päälleni.
Pysähdyttiin majatalon edustalle. Joku vaimo auttoi meidät alas, pudisteli pehkut vaatteistamme ja antoi meille maitoa juodaksemme. Meitä hyväillessään hän virkkoi ukko Chiconille:
"Arvelette siis, että isänsä ottaa heidät hoteisiinsa?"
Ukko Chicon puisti päätään, kopistellen piippuansa pöydän laitaan; hän veti isot huulensa kieroon ja vastasi:
"Hän on kukaties mennyt vielä etemmäs. Girardin poika sanoi minulle kohdanneensa hänet Parisin tiellä."
Vanhus vei meidät sitten erääseen kauniiseen rakennukseen, jonka portaissa oli paljon pykäliä.
Hän puheli pitkään erään herran kanssa, joka viittilöi vilkkaasti ja mainitsi jotakin kiertelemisestä ympäri Ranskaa. Tämä herra laski kätensä pääni päälle ja toisti moneen kertaan:
"Hän ei sanonut minulle, että hänellä on lapsia."
Minä käsitin hänen puhuvan isästäni ja pyysin saada nähdä häntä. Herra katseli minua mitään vastaamatta, kysyen sitten ukko Chiconilta:
"Minkä ikäinen tämä on?"
"Siinä viiden vuoden vaiheilla", vastasi vanhus.
Sill'aikaa sisareni leikki portailla pienen kissan kanssa.
Meidät kyydittiin vankkureissa takaisin muori Colasin luokse, joka vastaanotti meidät toraten ja töykkien. Joitakuita päiviä myöhemmin hän toimitti meidät junaan ja saman päivän iltana me olimme isossa rakennuksessa, jossa oli paljon pieniä tyttöjä.
Sisar Gabrielle erotti meidät oitis. Hän sanoi, että sisareni on kyllin iso menemään keskiluokkaan, ja että minä jäisin pienokaisten joukkoon.
Sisar Gabrielle oli hyvin pieni, vanha, laiha ja köyryinen; hänellä oli hoidossaan makuu- ja ruokasuojat. Makuusuojassa hän työnsi kuivan ja kovan käsivartensa paitamme ja lakanan väliin, päästäkseen selville siisteydestämme, ja määrähetkellä hän suomi kaikkia niitä vitsoilla, joiden hurstit olivat olleet kosteita.
Ruokasuojassa hän valmisti salaatin jättiläismäisessä keltaisessa kulhossa.
Hihat olkapäihin asti kierrettyinä hän yhä uudestaan upotti mustat ja kyhmyiset käsivartensa kasviksiin, joiden seoksesta hän nosti ne taas kiiltävinä ja tiukkuvina. Ne muistuttivat minusta kuivia puunoksia sateisina päivinä.
Minä sain heti ystävättären.
Näin hänen tulla vaappuvan minua kohti, julkean näköisenä.
Hän oli tuskin korkeampi kuin lavitsa, jolla minä istuin. Siekailematta nojasi hän kyynäspäänsä minuun ja sanoi:
"Miks'et sinä leiki?"
Vastasin, että kylkeeni pistää.
"Niin oikein", arveli hän; "äitisi oli rintatautinen, ja sisar
Gabrielle on sanonut, että sinä kuolet ennen pitkää."
Hän kapusi lavitsalle ja istuutui taivuttaen pienet säärensä alleen. Sitte hän kysyi nimeäni ja ikääni, kertoi nimensä olevan Ismérie, olevansa minua vanhempi ja lääkärin sanoneen, ettei hän enää milloinkaan kasvaisi. Lisäksi ilmotti hän, että meidän luokkamme opettajatar oli nimeltään sisar Marie-Aimée, että hän oli hyvin häijy ja rankaisi lörpöttelijöitä ankarasti.
Äkkiä hän ponnahti jaloilleen ja huusi:
"Augustine!"
Hänen äänensä oli kuin puolikasvuisen pojan, ja sääret olivat hiukan koukistuneet.
Leikkiloman lopulla huomasin hänet Augustinen seljässä. Tämä kiikutteli häntä olalta toiselle ikäänkuin uhkaillen heittää hänet maahan. Minut sivuuttaessaan hän huusi minulle käreällä äänellään:
"Kannathan sinäkin minua, niinhän?"
Pian tutustuin sitte Augustineenkin.
* * * * *
Silmätauti, joka minua vaivasi, paheni. Öisin takertuivat silmäluomeni niin lujasti kiinni, että olin ihan sokea, kunnes niitä oli haudeltu. Augustine sai toimekseen viedä minut sairaalaosastoon. Joka aamu tuli hän noutamaan minua pikku makuusuojasta. Ovelta asti jo kuulin hänen askeleensa. Hän ei suotta siekaillut: hän otti minua kädestä ja riepotti minut samalla vauhdilla mukanaan, välittämättä siitä, kolahtelinko minä vuodepatsaisiin.
Me kiidimme kuin tuuli käytäväin läpi ja syöksyimme kuin lumivyöry kaksi kerrosta alaspäin; joskus koskettivat jalkani jotakuta porrasta, muulloin tuntui minusta kuin olisin ollut putoamassa tyhjyyteen. Augustinella oli tukeva käsi, ja se piteli minua lujasti.
Sairaalaosastoon päästäksemme täytyi meidän kiertää kappeli ja sitten eräs aivan valkoinen pikku rakennus; sen kohdalla hän lisäsi vauhtinsa kaksinkertaiseksi.
Eräänä päivänä, kun minä en enää jaksanut pysyä mukana, vaan lankesin polvilleni, hän nosti minut jaloilleni, samalla kopauttaen minua päähän, ja sanoi:
"Jouduhan toki! Olemme ruumishuoneen edessä."
Siitä asti hän joka päivä, jott'en vain olisi kaatunut, julisti minulle, milloin olimme ruumishuoneen kohdalla.
Minä pelkäsin etenkin Augustinen pelkoa. Koska hän noin nopeasti juoksi, niin totta oli vaara tarjona. Saavuin sairaalaosastoon hiestyneenä ja hengästyneenä; joku nakkasi minut pienelle tuolille, ja kylkeäni oli jo aikaa herjennyt pistämästä, kun tultiin silmiäni hautomaan.
Augustine se minut myöskin vei sisar Marie-Aiméen luokkaan. Hän muutti äänensä arkailevaksi ja sanoi:
"Sisar, tässä on se uusi tulokas."
Minä odotin jotakin tylyä huomautusta, mutta sisar Marie-Aimée hymyili minulle, suuteli minua monta kertaa ja sanoi:
"Liian olet sinä pieni penkillä istujaksi. Minä asetan sinut tänne."
Ja hän sijotti minut jakkaralle pulpettinsa syvennykseen.
Siinä pulpettikomerossa oli niin hyvä olla! Ja niin suloisesti hyväili lämmin villamekko ruumistani, jonka puiset ja kiviset portaat olivat kolhineet!
Useasti asettui kaksi jalkaa pikku jakkarani molemmin puolin, ja minä jouduin puserrukseen kahden suonikkaan, lämpimän säären väliin. Hapuileva käsi painoi pääni villamekkoa vasten polvien lomaan, ja siihen minä nukuin pehmeän käden suojaamana lämpimälle päänaluselle.
Herätessäni muuttui päänalus pöydäksi. Sama käsi asetteli siihen leivoksenjäännöksiä, pikku sokeripaloja ja namusia.
Ympärilläni kuulin muun maailman hälinän.
Joku ääni itki:
"Ei, Sisar, en se minä ollut."
Toisia, kirkuvia ääniä kuului vastaukseksi:
"Olipahan, Sisar, hän se oli!"
Pääni yläpuolelta käski täyteläinen, lämmin ääni kaikkien olla hiljaa, säestäen käskyänsä viivottimen lyönneillä pulpettiin; ne kaikuivat minun komerossani tavattomalla kolinalla.
Toisinaan tapahtui suuri mullistus. Jalat soluivat alas pikku jakkaraltani, polvet lähenivät toisiansa, tuoli huojui, ja minä näin valkean nunnahilkan kumartuvan pesääni päin, sitte hienon leuan, kapeat ja terävät hampaat ja lopuksi parin lempeitä silmiä, jotka herättivät minussa luottamusta.
Heti kun silmätautini parani, tuli namusien lisäksi aapinen. Se oli pieni kirja, jossa sanain rinnalla oli kuvia. Minä usein tarkastelin isoa mansikkaa, jota kuvittelin vähintään sämpylän kokoiseksi.
Sitte kun luokkahuoneessa ei enää ollut kylmä, asetti sisar Marie-Aimée minut eräälle penkille Ismérien ja Marie Renaudin väliin, jotka olivat vuodenaapureitani. Tuon tuostakin antoi hän minun kuitenkin palata rakkaaseen komerooni, missä tapasin satukirjoja, jotka saivat minut unohtamaan ympäristöni.
Eräänä aamuna veti Ismérie minut hyvin salaperäisenä syrjään ilmottaakseen, että sisar Marie-Aimée luopuu luokan opettajattaren toimesta ja tulee sisar Gabriellen sijalle makuu- ja ruokasuojain puolelle. Hän ei minulle sanonut, mistä oli saanut tämän tietoonsa, mutta kovin suruissaan hän siitä oli.
Hän piti paljon sisar Gabriellesta, joka aina kohteli häntä kuin pikku lasta; mutta hän ei rakastanut "tätä sisar Aiméeta", kuten hän halveksivin ilmein nimitti opettajatartansa milloin tiesi ainoastaan meidän olevan kuulemassa.
Hän arveli myös, ett'ei sisar Marie-Aimée sallisi hänen kiivetä meidän selkäämme, ja ett'ei hänestä voisi tehdä pilaa kuten sisar Gabriellesta, joka niin hullunkurisesti nousi portaita ylös.
Iltarukousten jälkeen ilmotti meille sisar Gabrielle lähtevänsä pois. Hän syleili meitä kaikkia, pienimmistä alottaen. Suuressa sekamelskassa nousimme makuusuojaan: isommat supattivat ja jo ennakolta napisivat "tätä sisar Aiméeta" vastaan, pienokaiset itkeä pillittivät kuin vaaran lähetessä.
Ismérie, jota minä kannoin seljässäni, itki suurella äänellä; hänen pienet sormensa kiristivät vähän kurkkuani ja kyyneleet tippuivat kaulalleni.
Kenenkään mieleen ei juolahtanut nauraa sisar Gabriellea, joka vaivaloisesti kiivetessään portaita lakkaamatta kielteli: "tst! tst!" melun silti heikkenemättä. Pienen makuusuojan hoitajatar itki myöskin; hän ravisti minua hiukkasen, riisuessaan vaatteitani, ja sanoi:
"Olenpa varma, että sinä kyllä olet tyytyväinen, kun saat sisar
Marie-Aiméesi tänne."
Me nimitimme häntä hoitajatar Estheriksi.
Kolmesta hoitajattarestamme oli hän minulle mieluisin. Hän oli kyllä vähän ärtyinen, mutta piti meistä paljon.
Öisin hän herätti ne lapset, joilla oli pahoja tapoja, säästääkseen heitä seuraavan aamun piiskoilta. Silloin kun minua yskitti hän nousi makuultaan ja kopeloiden pisti suuhuni kostutetun sokeripalan. Monet kerrat hän myöskin oli kantanut minut vuoteeltani, jossa makasin jähmettyneenä, ja ottanut viereensä lämpenemään.
* * * * *
Seuraavana aamuna astuimme aivan hiljaa ruokasuojaan. Hoitajattaret käskivät meidän jäädä seisomaan. Jotkut isommat pitivät ryhtinsä hyvin suorana ja olivat ylpeän näköisiä. Hoitajatar Justine seisoi nöyränä ja surumielisenä pöydän alapäässä, mutta hoitajatar Néron, joka oli näköjään kuin santarmi, asteli edes takaisin pitkin permantoa.
Hän vilkaisi useasti seinäkelloon, kohautellen pilkallisesti hartioitansa.
Sisar Marie-Aimée astui sisälle, jättäen oven auki taaksensa; hän näytti minusta valkeine esiliinoinensa ja valkeine hihoinensa kookkaammalta. Hän käveli verkalleen, tähystellen jokaista; sivulla riippuva rukousnauha kalisi hiukan, ja mekon lieve heilahteli keveästi. Hän nousi lavansa kolme astuinta ylös ja kätensä liikkeellä käski meidät istumaan.
Ehtoopäivällä hän vei meidät ulos kedolle.
Oli hyvin kuuma. Minä istuuduin eräälle kummulle hänen lähelleen; hän lueskeli kirjaa, luoden kaitsevia silmäyksiä pikku tyttöihin, jotka kisailivat niityllä alapuolellamme. Kauvan katseli hän laskevaa aurinkoa ja huudahteli:
"Kuinka kaunista! kuinka kaunista!…"
Samana iltana katosivat vitsat pikku makuusuojasta, ja ruokasuojassa hämmennettiin salaati pitkillä kauhoilla. Muita muutoksia ei tehty. Kello yhdeksästä kahteentoista asti istuimme me luokkahuoneessa, ja ehtoopäivällä kuorimme pähkinöitä jollekulle öljykauppiaalle.
Isommat tytöt särkivät niitä vasaralla ja pienemmät irrottelivat sydämiä. Oli ankarasti kielletty syömästä niitä, eikä se todella helppoa ollutkaan; aina oli joku antamassa ilmi, herkuttelun herättämästä kateudesta.
Hoitajatar Esther tarkasteli meidän suitamme. Toisinaan hän otti jonkun parantumattoman ahmatin kiinni. Silloin hän levitti silmänsä suuriksi, lyödä läpsäytti syyllistä ja sanoi:
"Minä pidän sinua kyllä silmällä."
Muutamiin meistä hän suuresti luotti. Hän kiepautti meitä pari kertaa ympäri, ollen meitä tarkastavinansa, ja sanoi sitte nauraen:
"Suus kiinni!"
Minun teki usein mieleni maistella, mutta minä muistin silloin aina hoitajatar Estherin hyvät silmät ja minä punastuin ajatellessani pettäväni hänen luottamuksensa.
Mutta ajan mittaan yltyi haluni niin voimakkaaksi, etten enää mitään muuta ajatellut. Päivät pitkät etsiskelin tilaisuutta maistaa pähkinöitä joutumatta kiinni. Yritin pistää muutamia hihoihinikin, mutta olin niin kömpelö, että heti pudotin ne. Ja sitten taas halusin syödä niitä paljon, paljon. Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä kokonaisen säkillisen.
Vihdoinkin tuli eräänä päivänä suotuisa hetki. Meitä makuusuojaan viedessään luiskahti hoitajatar pähkinään ja pudotti lyhtynsä; se sammui. Minä kun juuri olin ison, kuorituilla pähkinöillä täytetyn kattilan vieressä, sieppasin runsaan kourallisen ja pistin taskuuni.
Heti kun kaikki olivat makuulla minä hain pähkinät hameeni taskusta ja panin niitä suuni täyteen, pitäen päätäni hupussa peitteen alla. Mutta samassa tuntui minusta kuin kuulisi koko makuusuoja leukojeni rouskeen. Niin hiljaa ja hitaasti kuin pureskelinkin, kuulosti se minun korvissani niinkuin olisi vasaralla hakattu. Hoitajatar Esther nousi vuoteeltaan: hän sytytti lampun ja lyyhistyi kurkistelemaan vuoteiden alle.
Kauhuissani katselin häntä, kun hän tuli minun lähelleni. Hyvin hiljaa sanoi hän:
"Etkö sinä nukukaan?"
Sitte hän pitkitti etsiskelyänsä. Hän meni makuusuojan päähän asti, avasi ja sulki oven. Mutta tuskin oli hän jälleen käynyt levolle ja sammuttanut lampun, kun säppi loksahti kuin olisi ovea avattu.
Hoitajatar Esther sytytti uudestaan lampun ja sanoi:
"Tämäpä vasta kovin merkillistä on. Eihän toki kissa yksinänsä ovea avanne."
Minusta hän näytti olevan peloissaan: kuulin hänen kääntelehtivän vuoteellaan, ja yht'äkkiä hän alkoi huudahdella:
"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!"
Ismérie kysyi häneltä, mikä häntä vaivasi. Hän vastasi, että joku käsi oli avannut kissalle oven, ja että hän oli juuri tuntenut voimakkaan hengähdyksen kasvoillansa.
Hämyssä näkyi ovi puoleksi avoinna. Minä olin hirveästi säikähtynyt. Luulin pahanhengen tulleen minua hakemaan. Pitkään aikaan emme kuulleet enää mitään. Hoitajatar Esther kysyi, eikö joku meistä tahtoisi nousta sammuttamaan lamppua, vaikk'ei se ollut kovinkaan kaukana hänen vuoteestaan. Kukaan ei vastannut. Silloin hän huusi minua. Minä nousin, ja hän sanoi:
"Sinulle kelpo tytölle eivät kummitukset mitään voi."
Hän vaikeni heti kun minä puhalsin lampun sammuksiin. Mutta minä näin tuhansia hehkuvia pisteitä ja tunsin jäätävän kylmyyden poskillani. Vuoteiden alta väijyivät minua, siltä minusta tuntui, tulikitaiset vihreät lohikäärmeet. Niiden kynnet nipistelivät jalkojani, ja tulisia kieluja hyppi joka puolella pääni ympärillä. Olin lyyhistyä siihen paikkaan, ja vuoteelleni saapuessani uskoin lujasti, että olin menettänyt molemmat jalkani. Vihdoinkin uskaltaessani tarkemmin tutkia asiaa huomasin, että ne kyllä olivat jokseenkin kylmät, ja lopulta vaivuin uneen, pidellen niitä käsieni välissä.
Aamulla hoitajatar Esther tapasi kissan eräältä vuoteelta oven läheltä.
Se oli yön aikaan saanut pienokaisia.
Juttu kerrottiin sisar Marie-Aiméelle. Hän arveli, että kissa se varmasti oli säppiä vääntänyt ja avannut oven. Mutta asia ei koskaan oikein selvinnyt, ja pienokaiset supisivat siitä vielä kauvan.
* * * * *
Seuraavalla viikolla kaikki kahdeksan vuotta täyttäneet siirtyivät alas isoon makuusuojaan.
Minä sain vuoteeni ikkunan ääreen, ihan lähelle sisar Marie-Aiméen kamaria.
Marie Renaud ja Ismérie pysyivät naapureinani. Meidän maatessamme sisar Marie-Aimée usein tuli ikkunani ääreen istumaan. Hän otti minua kädestä, silitteli sitä, kaiken aikaa tähystellen ulos. Eräänä yönä oli naapuristossa iso tulipalo. Se valaisi kirkkaasti koko makuusuojan. Sisar Marie-Aimée avasi ikkunan selko seljälleen, ravisteli sitte minua ja sanoi:
"Nouse, tule katsomaan tulipaloa!"
Hän otti minut käsivarrelleen. Hän hiveli kädellään kasvojani, saadakseen minut valveutumaan, ja kertasi yhä:
"Tule tulipaloa katsomaan. Katsohan, kuinka se on kaunis!"
Mutta minä olin niin uninen, että pääni yhä retkahti hänen olalleen. Silloin hän antoi minulle hyvän korvapuustin, sanoen minua pieneksi elukaksi. Tällä kertaa valpastuin toden teolla ja pillahdin itkuun. Hän otti minut taas syliinsä, istuutui ja tuuditteli minua, puristaen minut lujasti rintaansa vasten.
Hän käänsi päänsä ikkunaa kohden. Kasvonsa olivat kuin läpikuultavat, ja silmät hohtivat.
Ismérie olisi mielellään suonut, ett'ei sisar Marie-Aimée olisi koskaan tullut ikkunaimme luo. Se esti häntä loruilemasta, ja hänellähän aina oli jotakin sanottavaa. Hänen äänensä oli niin kova, että kuului makuusuojan toiseen päähän. Sisar Marie-Aimée tapasi sanoa:
"Kas vaan, sisar Marie-Aimée taas morajaa."
Moinen röyhkeys hävetti minua. Olin vakuutettu siitä, että sisar
Marie-Aimée vain tekeytyi kuulemattomaksi.
Mutta eräänä päivänä hän sanoi Ismérielle:
"Minä kiellän sinua vastaamasta, senkin kääpiö."
Ismérie huudahti:
"Nokka nokka!"
Sellaista sanaa me keskenämme käytimme merkitsemässä: "Katso nenästäni, kuuntelenko sinua", s.o. mitäpä minä mokoman puheista.
Sisar Marie-Aimée tapaili vitsaa. Minä vapisin Ismérien pikku ruumiin puolesta, mutta hän heittäysi vatsalleen, sätki ja rimpuili hurjasti parkuen. Inhoten työnsi sisar Marie-Aimée hänet jalallaan luotansa ja huudahti heittäen loitolle vitsan:
"Sitä kauheaa pikku elukkaa!"
Siitä asti hän ei ollut huomaavinaankaan Ismérietä eikä ottanut tämän hävyttömyyksiä kuuleviin korviinsa. Joka tapauksessa hän ankarasti kielsi meitä kanniskelemasta häntä seljässämme. Se ei kuitenkaan estänyt Ismérietâ kiipeämästä minun kimppuuni kuin apina. Minä en rohjennut irrottaa häntä, ja hiukan köyristyen annoin hänen asettua hartioilleni.
Niin kävi etenkin makuusuojaan noustessamme. Hänelle oli kovin vaikeata nousta ylös portaita; hän nauroi sitä itse, ja sanoi kiipeävänsä niinkuin kana.
Kun sisar Marie-Aimée aina kulki edellä, koetin minä pysytellä viimeisten joukossa. Joskus sattui hän äkkiä kääntymään, katsoakseen taakseen; silloin Ismérie ihmeteltävän nopeasti ja näppärästi solahti selkääni pitkin alas.
Sisar Marie-Aiméen katse aina hämmennytti minua hieman, eikä Ismérie kertaakaan ollut pitittelemättä:
"Näetkös, mikä pässinpää olet: taaskin olet joutunut kiinni."
Hänen ei ollut milloinkaan onnistunut kavuta Marie Renaudin selkään. Tämä torjui hänet aina luotansa, sanoen Ismérien kuluttavan ja tahrivan toiselta vaatteet.
* * * * *
Jos Ismérie oli suulas, niin eipä Marie Renaud puhunut nimeksikään.
Joka aamu hän auttoi minua vuoteeni tekemisessä; huolellisesti silitteli hän hursteja, tasottaakseen kaikki poimut. Hän epäsi itsepintaisesti minun apuni oman vuoteensa laittamisessa sillä verukkeella, että minä vain läjäisin hurstit ties miten. Minua aina hämmästytti nähdä, että hänen vuoteessansa ei aamuisin ylös noustaessa ollut pienintäkään epäjärjestystä.
Lopulta hän ilmaisi minulle kiinnittävänsä lakanat ja peitteet nuppineuloilla patjaan. Hänellä oli kaikenlaisia pikku kätköjä, joihin hän keräili jos jonkinlaisia kapineita. Aterialla hän aina söi pikku palan edellisenpäiväistä jälkiruokaa, korjaten taskuunsa tämänpäiväisen. Sitä hän sitte myötäänsä hypisteli ja nakerteli palan kerrallaan. Usein yllätin hänet jossakin loukossa nuppineulalla nopostelemassa pitsiä.
Hänen suurin ilonsa oli harjata, laskostaa ja siistitä; hänenpä ansiostaan olivatkin kenkäni aina moitteettomasti kiillotetut ja pyhävaatteeni huolellisesti poimutetut laskoksille.
Tätä kesti aina siihen asti kunnes meille tuli uusi hoitajatar nimeltä Madeleine. Hän huomasi piankin, ettei minulla ollut mitään osuutta asuni hyvään kuntoon, ja nosti siitä aika toran, nimitellen minua korunukeksi ja veltoksi laiskuriksi, joka palvelutin itseäni kuin mitäkin neitiä, ja häpeällisesti panin puolestani työtä tekemään tämän Marie Renaud paran, jossa tuskin oli henkeä kahden pennin edestä. Hoitajatar Néron lyöttäysi häntä säestämään, sanoen minua pöyhkyriksi, joka luulottelin olevani kaikkien muiden yläpuolella ja tahdoin aina olla toisin kuin muut; hoitajattareni eivät muka ikinä olleet nähneet minunlaistani tyttöä, ja selvästi oli minulla päässä vikaa.
He huusivat molemmat yht'aikaa, kumartuen minun ylitseni.
En voinut olla ajattelematta kahta kiukkuista haltijatarta, mustaa ja valkeaa: pitkää ja mustaa hoitajatar Néronia ja vaaleanverevää, kukoistavaa Madeleinea, jolla oli paksut, avoimet huulet, leveärakoiset hampaat ja leveä, paksu kieli, joka oli aina liikkeessä ja kokosi sylkeä suupieleen.
Hoitajatar Néron kohotti kätensä minua kohti ja sanoi:
"Luotko siitä silmäsi alas!"
Poistuessaan hän lisäsi:
"Ihan se hävettää, kun se tuolla tavoin tuijottelee."
Jo kauvan olin tiennyt, että hoitajatar Néron muistutti härkää, mutta mahdoton oli minun keksiä elukkaa, johon Madeleinea verrata. Päiväkausia pohdin tätä pulmaa, johtaen muistiini kaikkien luontokappaleiden nimet mitä tunsin, ja lopultakin täytyi minun luopua yrityksestä.
Hän oli pyylevä ja käveli lonkkiansa heilutellen; ääni oli vihlova ja kuului kaiken muun ylitse.
Hän pyysi saada laulaa kappelissa, mutta kun hän ei tuntenut hengellisiä lauluja, niin sisar Marie-Aimée antoi minun toimekseni ohjata häntä niissä. Niinpä pääsi Marie Renaud taas harjailemaan ja laskostamaan vaatteitani kenenkään sitä näköjään huomaamatta. Hän oli siitä niin mielissään, että lahjotti minulle varmuusneulan, kiinnittääkseen sillä nenäliinani, jonka yhtämittaa hukkasin. Kaksi päivää sen jälkeen olin hukannut sekä nenäliinan että neulan.
Voi sitä nenäliinaa, millainen pelottava painajainen se minulle olikaan! Vielä nytkin sitä ajatellessani ahdistaa mieltäni. Vuodet läpeensä minä säännöllisesti hukkasin nenäliinan joka viikko.
Sisar Marie-Aiméella oli tapana antaa meille puhdas nenäliina likaisen sijalle, jonka me heitimme hänen eteensä maahan. Aina täytyi minun ajatella yksinomaan tätä hetkeä; silloin käänsin kaikki taskuni nurin, juoksin kuin hullu pitkin makuusuojia ja käytäviä alikertaa myöten, etsiskelin kaikkialta. Hyvä Jumala, jospa vain löytäisin nenäliinani!
Pyhän Neitsyeen kuvan sivuuttaessani minä liitin käteni hartaasti ristiin: "Ihmeitätekevä Äiti, suo minun löytää nenäliinani!"
Mutta minä en löytänyt. Punehtuneena, hengästyksissäni, hätääntyneenä palasin alakertaan, uskaltamatta ottaa sitä puhdastakaan nenäliinaa, jota minulle sisar Marie-Aimée ojensi.
Ansaitut nuhteet kaikuivat korvissani jo ennakolta. Milloin ei soimauksia kuulunut, silloin näin rypistyneen otsan ja suuttuneet silmät, jotka herkeämättä seurasivat minua kauvan aikaa jälkeenpäin. Olin niin häpeän musertama, että tuskin kykenin jalkojani nostamaan. Kävelin kuin puukuva, ruumistani liikuttamatta; ja kaikesta huolimatta hukkasin nenäliinani yhä uudestaan.
Madeleine silmäili minua teeskennellyllä säälillä eikä voinut olla sanomatta minulle joka kerta, että minun sietäisi saada kelpo kuritus.
Hän näytti olevan hyvin kiintynyt sisar Marie-Aiméehen, palveli häntä huomaavaisesti ja puhkesi pienimmästäkin moitteesta kyyneliin.
Hänellä oli oikeita itkunpurkauksia, joita sisar Marie-Aimée tyynnytteli taputtelemalla häntä poskelle. Silloin hän yhtähaavaa nauroi ja itki. Omituinen hartiain liike paljasti silloin hänen valkean kaulansa, ja siitä johtui hoitajatar Néron huomauttamaan, että hän muistutti kissaa.
* * * * *
Eräänä päivänä aamiaispöydässä sattuneen kiivaan kohtauksen jälkeen hoitajatar Néron meni matkoihinsa, syvän hiljaisuuden vallitessa. Hän huudahti yht'äkkiä:
"Kyllä, voin minä mennäkin, ja menen minä!"
Kun sisar Marie-Aimée tuijotti häneen hämmästyneenä, kääntyi hän päin, kumarassa, puistaen päätään ja pukaten sitä edellään, ja kirkui vielä kovemmin, ettei hän voinut enää kauvemmin sietää minkään väkänokan, niin juuri, väkänokan, itseänsä komentelevan.
Hän oli selkä edellä lähentynyt ovea; hän avasi sen, pudisti raivokkaasti päätänsä ja kadotessaan heristi pitkää käsivarttaan sisar Marie-Aiméelle, sanoen syvästi halveksivalla äänellä:
"Ei ole vielä viidenkolmattakaan vanha, mokomakin!"
Muutamat pikku tytöt värisivät kauhusta; toiset purskahtivat nauramaan. Madeleine sai täydellisen hermopuuskan: hän heittäysi sisar Marie-Aiméen jalkoihin, syleili hänen polviansa, suuteli hänen lievettänsä ja sieppasi hänen kätensä paksuille ja kosteille huulilleen, kaiken aikaa hurjasti kirahdellen, kuin olisi hirvittävä onnettomuus tapahtunut.
Sisar Marie-Aimée ei mitenkään päässyt irtautumaan; lopulta hän suuttui. Silloin Madeleine taintui ja kaatui seljälleen.
Avatessaan hänen vaatteitaan sisar Marie-Aimée teki minuun päin merkin. Luulin hänen tarvitsevan minun apuani ja juoksin hänen luokseen. Mutta hän lähetti minut pois:
"Ei, ei sinua, — Marie Renaudia."
Hän ojensi tälle avainkimppunsa, ja vaikk'ei Marie Renaud ollut milloinkaan käynyt sisar Marie-Aiméen kamarissa, löysi hän tarvittavan pullon kuitenkin heti.
* * * * *
Madeleine toipui nopeasti, ja ottaessaan hoitajatar Néronin sijan hän otti ylivallan käsiinsä. Sisar Marie-Aiméen edessä hän pysyi arkana ja nöyränä, mutta piti sen sijaan sitä lujemmalla meitä, yhtämittaa toraten, että hänet oli pantu meitä paimentamaan eikä palvelemaan.
Sinä päivänä, jona hän oli pyörtynyt, olin nähnyt hänen povensa, ja se oli minusta näyttänyt niin kauniilta, ett'en olisi osannut kuvitella mitään sen vertaista.
Mutta minä havaitsin hänet tyhmäksi enkä ollut millänikään hänen kehotuksistansa. Tämä kiukutti häntä; hän syyti minulle karkeita sanoja, ja lopuksi aina päätyi kohtelemaan minua jonkunlaisena prinsessana.
Hän ei voinut sietää sisar Marie-Aiméen mieltymystä minuun, ja nähdessään tämän syleilevän minua punastui hän kiukusta.
Minä aloin varttua ja olin nyt jokseenkin hyvissä voimissa. Sisar Marie-Aimée sanoi olevansa ylpeä minusta. Syleillessään hän puristi minua niin lujasti, että minulle teki kipeätä. Sitte sanoi hän, laskien hellästi sormensa otsalleni:
"Pikku tyttöni! Pieni lapsoseni!"
Leikkilomien ajaksi minä usein jäin hänen luokseen. Minä kuuntelin, kun hän luki ääneensä. Hän luki soinnukkaasti ja terävästi korostaen, mutta kun henkilöt olivat hänelle aivan liiaksi vastenmielisiä, silloin hän kiivaasti paiskasi kirjan kiinni ja yhtyi kanssamme leikkimään.
Hän ei olisi suonut minulla olevan mitään vikoja. Usein toisti hän:
"Minä tahdon saada sinusta täydellisen, kuuletko, täydellisen."
Eräänä päivänä hän luuli minun valehdelleen.
Meillä oli kolme lehmää. Monasti ne saivat laitumekseen erään niityn, jonka keskessä kasvoi jättiläismäinen kastanjapuu. Valkea lehmä oli vihainen, ja me pelkäsimme sitä, se kun jo oli ruhjonut erään pikku tytön.
Mainittuna päivänä näin molemmat punikit, ja ihan kastanjapuun alla kauniin mustan lehmän. Minä sanoin Ismérielle:
"Kas, valkea lehmä onkin vaihdettu pois, varmaankin siksi että se oli vihainen."
Ismérie oli huonolla tuulella ja alkoi torata, että minä aina tein pilaa muista, koettaen heille uskotella kaikenlaista hölynpölyä.
Minä osotin hänelle lehmää; hän intti sitä valkeaksi lehmäksemme, minä taasen väitin kiven kovaan, että lehmä oli musta.
Sisar Marie-Aimée sattui kuulemaan. Hän näytti kovin kiusautuneelta, sanoessaan:
"Kuinka voitkaan väittää, että tuo lehmä on musta?"
Samassa lehmä hiukan siirrähti. Nyt se näytti mustan ja valkean kirjavalta, ja minä käsitin, että kastanjapuun varjo oli vienyt minut harhaan. Tyhmistyin niin kerrassaan, ett'en tiennyt mitä vastata, miten selittää erehdykseni. Sisar Marie-Aimée ravisti minua rajusti.
"Minkätähden valehtelit? No, vastaa — minkätähden valehtelit?"
Minä sopersin, ett'en tiennyt.
Rangaistukseksi lähetti hän minut vajaan, vakuuttaen, ett'en saisi mitään muuta ravintoa kuin leipää ja vettä.
Koska en ollut valehdellut, oli rangaistus minusta aivan yhdentekevä.
Vajassa ei ollut muuta kuin vanhoja kaappeja ja puutarhakapineita. Minä kiipeilin ympäri vajaa ja pian olin kaikkein korkeimman kaapin päällä istumassa.
Olin kymmenen vuoden vanha ja ensi kertaa aivan yksinäni. Minä tunsin siitä jonkunlaista tyytyväisyyttä. Siinä jalkojani huojutellessani loihdin eteeni uuden, näkymättömän maailman. Eräästä vanhasta kaapista, jonka helat olivat ruosteessa, sukeusi upean linnan portti. Minä olin vuorelle hyljätty pieni tyttönen; muuan haltijattaren tavoin puettu kaunis nainen oli havainnut minut ja tuli minua noutamaan. Ihmeellisiä koiria hyppelehti hänen edellään. Ne olivat jo melkein jaloissani, kun huomasin rautahelaisen kaapin edessä sisar Marie-Aiméen tähyilemässä joka suunnalle.
Minä en muistanut, että istuin kaapin päällä; luulin yhä olevani vuorenhuipulla ja olin vain nyreissäni siitä, että sisar Marie-Aiméen tulo oli häivyttänyt linnan ja sen kaikki asukkaat.
Säärieni heiluminen saattoi minut ilmi, ja samassa kuin Marie-Aimée älysin minäkin olevani kaapin päällä.
Hän jäi tuokioksi seisomaan katse minuun kohotettuna; sitte hän otti esiliinansa taskusta leipäpalan, makkaranpätkän ja pikku pullollisen viiniä, näytti minulle kutakin erikseen ja sanoi suuttuneella äänellä:
"Tämä kaikki oli sinulle; mutta saitkos vainkaan!"
Hän pisti kaikki tavarat taskuunsa ja läksi.
Vähän myöhemmin toi minulle Madeleine leipää ja vettä, ja minä sain iltaan asti jäädä vajaan.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée oli jonkin aikaa ollut surumielinen. Hän ei enää leikkinyt meidän kanssamme, unohtipa usein päivällistuntimmekin. Madeleine silloin lähetti minut hakemaan häntä kappelista, missä tapasin hänet polvillaan, kasvot käsiin kätkettyinä.
Minun täytyi nykiä häntä hameesta, saadakseni hänet kuulemaan. Monasti näytti hän minusta itkeneeltäkin; mutta minä en rohjennut katsella häntä, peljäten vihoittavani häntä. Hän tuntui olevan aivan muissa ajatuksissaan, ja puhuteltaessa hän kuivakiskoisesti joko myönsi tahi kielsi yhdellä sanalla.
Kuitenkin otti hän innokkaasti osaa jokavuotisen pikku pääsiäisjuhlamme valmisteluihin. Hän kannatti esille kakut, jotka järjestettiin pöydälle ja verhottiin valkealla pöytäliinalla, jott'eivät herkkusuut olisi joutuneet liian kovaan kiusaukseen.
Päivällisen aikana oli ollut suunnaton hälinä, sillä meillä oli juhlapäivinä lupa jutella pöydässä. Sisar Marie-Aimée oli asettanut eteemme ruuat, ja omistanut itsekullekin herttaisen hymyilyn ja ystävällisen sanan. Hän valmistautui juuri leivoksia jakamaan, käyttäen Madeleinea apunansa nostaessaan pois liinan, joka oli niiden peitteenä.
Silloin hyppäsi liinan alta lattialle kissa, ja livisti pakoon.
Sisar Marie-Aimée ja Madeleine kiljaisivat yht'aikaa, ja sitte huusi
Madeleine:
"Se ilkeä röykäle on haukkonut kaikkia kakkuja!"
Sisar Marie-Aimée ei pitänyt kissasta. Hän seisoi hetkisen liikahtamatta, sitte juoksi hän noutamaan kepin ja hyökkäsi ajamaan elukkaa takaa.
Siitä tuli hirveä hämminki: hätäytynyt kissa hyppi joka taholle, väistellen keppiä, joka sattui vain penkkeihin ja seiniin. Kaikki pikku tytöt pyrähtivät peljästyneinä ovelle. Sisar Marie-Aimée pysähdytti heidät jyrkästi:
"Ei yksikään ulos!"
En ollut enää tunteakaan hänen kasvojaan: yhteen puristetut huulet, posket yhtä valkeat kuin hänen nunnahilkkansa ja salamoivat silmät tuntuivat minusta niin pelottavilta, että peitin kasvoni käsivarrellani.
Mutta väkisinkin täytyi minun katsella uudestaan. Takaa-ajo jatkui: sisar Marie-Aimée juoksenteli äänettömänä, keppi koholla; hänen huulensa olivat auki ja pienet terävät hampaat välähtelivät. Hän juoksenteli ristiin ja rastiin, hyppeli penkeille, kiipesi pöydille, nopeasti kietaisten liepeensä kokoon. Juuri kun hän oli saamaisillaan kissan kiinni, ponnahti se huimalla loikkauksella ikkunaverhoihin ja kapusi niitä myöten ikkunan yläpieleen asti.
Madeleine oli seurannut sisar Marie-Aiméen kaikkia liikkeitä kömpelönlaisen koiranpenikan tavoin ja aikoi nyt lähteä hakemaan pitempää keppiä, mutta sisar Marie-Aimée pysähdytti hänet kätensä liikkeellä, sanoen:
"Hyvä että piti puolensa!"
Marie-Claire
Hoitajatar Justine, joka seisoi minun vieressäni, voihkasi silmänsä peittäen:
"Voi sitä häpeätä, sitä häpeätä!"
Minustakin tuntui kohtaus hävettävältä: mielessäni ajattelin jotakin sisar Marie-Aiméelle alentavaa, minä joka olin aina pitänyt häntä virheettömänä. Vertasin tätä näytelmää erääseen toiseen, joka oli sattunut kerran ankaralla raju-ilmalla. Kuinka paljon muita korkeammalla olikaan minusta sinä päivänä Marie-Aimée tuntunut olevan! Näin hänet nyt taas semmoisena kuin hän silloin seisoi penkillä: levollisena oli hän sulkenut korkeat ikkunat, kurkottaen kauniit käsivartensa niin että väljät hihat soluivat olkapäihin asti, ja vaikka me olimme aivan säikähtyneet salamoista ja vinhoista tuulenpuuskista, sanoi hän rauhallisella äänellä:
"Mutta… ihanhan se on hirmumyrsky!"
Sisar Marie-Aimée käski nyt pikku tyttöjen vetäytyä suojan perälle. Hän avasi oven selkosen seljälleen, ja kissa pakeni kolmella hyppäyksellä.
* * * * *
Ehtoopäivällä minä olin ihmeissäni, kun iltamessua ei toimittanutkaan vanha pastorimme.
Uusi oli kookas ja vahva mies. Hän veisasi lujalla ja tempoilevalla äänellä. Kaiken iltaa puheltiin vain hänestä. Madeleinen mielestä hän oli kaunis mies, ja sisar Marie-Aimée kiitti hänen nuorekasta ääntänsä, vaikka sanat hän lausui niinkuin vanha ukko. Hän lisäsi vielä, että uusi pastori käveli joustavasti ja kauniisti.
Pari kolme päivää jälkeenpäin tuli hän meille käymään. Silloin huomasin, että hänellä oli valkeat hiukset, jotka soluivat kaulalle asti, ja että hänen silmänsä ja kulmakarvansa olivat hyvin mustat.
Hän pyysi saada nähdä niitä tyttöjä, jotka valmistausivat rippikouluun, ja tahtoi tietää kunkin nimen. Sisar Marie-Aimée vastasi minun puolestani. Hän pani kätensä pääni päälle ja sanoi:
"Tämä on sitte meidän Marie-Claire."
Ismérie läheni vuorostaan. Pastori silmäili häntä hyvin uteliaasti, käänsi hänet selin ja antoi hänen astua jonkun askeleen edessään. Hänestä oli Ismérie kolmivuotiaan lapsen kokoinen, ja kun hän kysyi sisar Marie-Aiméelta, oliko pienokainen älykäs, pyörähti Ismérie päin ja sanoi että hän on vähemmän tyhmä kuin toiset.
Pastori purskahti nauruun, ja minä huomasin, että hänen hampaansa olivat hyvin valkeat. Puhuessaan hän nytkähteli eteenpäin kuin tahtoen ottaa kiinni sanansa, jotka näyttivät kuin vahingossa pääsevän hänen huuliltaan.
Sisar Marie-Aimée saattoi häntä suuren pihan portille asti. Muita vieraita oli hänen tapa saatella vain suojan ovelle.
Hän palasi takaisin lavalleen, ja tuokion kuluttua virkahti, kenenkään katsahtamatta:
"Hän on tosiaankin hyvin harvinainen mies."
Uusi pastorimme asui pienessä talosessa ihan kappelin vieressä. Iltasin hän käyskenteli pitkin lehmuskujia. Hän kulki silloin aivan läheltä sitä nurmikkoa, jolla me kisailimme, ja tervehti, hyvin syvään kumartaen, sisar Marie-Aiméeta.
Torstaisin hän tuli aina iltapäivällä käymään meillä. Hän istui nojaten taaksepäin tuolin selkämystään, ja pantuaan jalkansa ristiin päällekkäin rupesi kertomaan meille juttuja. Hän oli hyvin hilpeä, ja sisar Marie-Aimée sanoi että hän nauroi niin sydämellisesti.
Joskus oli sisar Marie-Aimée sairaloinen; silloin pastori nousi hänen kamariinsa tervehdykselle.
Madeleinen näimme menevän ohitse kantaen tarjottimella teekannua ja kaksia kuppeja; hän oli punakka ja puuhassa.
Kun kesä oli mennyt, hra pastori tuli katsomaan meitä aina illallisen jälkeen; hän vietti illan meidän seurassamme.
Kellon lyödessä yhdeksää hän täsmällisesti läksi pois, ja sisar Marie-Aimée saattoi häntä joka kerta pitkin käytävää aina pääportille asti.
* * * * *
Hän oli ollut meillä jo vuoden, enkä minä vieläkään ollut saanut tottuneeksi ripittämään itseäni hänelle. Useinkin hän katseli minua nauraen sillä tavalla kuin olisi hän muistanut minun pienet rikkomukseni, niin minusta tuntui.
Me kävimme ripittämässä itsemme määräpäivinä, kukin vuoronsa jälkeen; kun oli enää yksi tahi kaksi menemättä ennen minua, aloin minä vapista.
Sydämeni löi haljetakseen, ja vatsassani kouristi niin että hengitykseni oli salpautua.
Sitten kun vuoroni vihdoin tuli, minä nousin notkuvin polvin, humisevin korvin ja posket kylminä. Lysähdin polvilleni rippituoliin, mutta samassa rohkaisi minua jo hra pastorin hyväntahtoinen, ikäänkuin etäältä hymisevä ääni. Kuitenkin täytyi hänen joka kerta auttaa minua rikkomusteni luettelemisessa, muutoin olisin puolet unohtanut.
Ripityksen lopulla hän aina kysyi nimeäni. Olisin mielelläni sanonut hänelle toisen, mutta vielä sitä miettiessäni pääsi jo oikea nimi huuliltani.
Ensimäisen ehtoollisella käynnin päivä läheni; ripille laskemisen piti tapahtua toukokuun keskivaiheilla, ja ryhdyttiin jo valmisteluihin.
Sisar Marie-Aimée sepitti uusia virsiä; hän oli myöskin runoillut jonkinlaisen hra pastorille omistetun ylistyshymnin.
Kahta viikkoa ennen pyhää toimitusta meidät erotettiin toisista. Me vietimme kaiken aikamme rukouksissa.
Minun kumppanini nimi oli Sophie.
Hän oli hiljainen, ja me kartoimme kaikkia riitaisuuksia. Puhelimme vakavista asioista. Minä tunnustin hänelle vastahakoisuuteni ripityksellä käyntiin, ja kuinka suuresti sydäntäni painosti pelko, että pyhälle ehtoolliselle mennessäni en olisi oikeassa mielentilassa.
Hän oli hyvin harrasmielinen eikä voinut ollenkaan käsittää arveluitani. Hän huomasi minussa hartauden puutetta, olipa nähnyt minun rukouksissa nukahtavankin.
Hän puolestaan ilmaisi minulle kovasti pelkäävänsä kuolemaa; hän puhuikin siitä arasti ja äänensä alentaen.
Hänellä oli melkein vihreät silmät ja niin kauniit hiukset, ett'ei sisar Marie-Aimée ollut koskaan hennonnut niitä leikata kuten muiden pikku tyttöjen.
Vihdoin saapui tuo suuri päivä.
Yleinen rippini ei ollut sentään kovin tukala: se vaikutti minuun melkein samalla tavalla kuin hyvä kylpy. Tunsin itseni sangen puhtaaksi.
Silti vapisin ehtoollisleipää tarittaessa niin kovasti, että osa siitä tarttui hampaisiini. Minä tulin pahoinvoivaksi, ja tuntui ikäänkuin musta esirippu laskeutuvan eteeni. Olin kuitenkin tuntevinani sisar Marie-Aiméen äänen, joka kysyi:
"Oletko sairas?"
Hämärästi tajusin hänen saattavan minua rukousjakkaralleni asti, painavan kynttiläni minun käteeni ja sanovan:
"Pidä lujasti sitä."
Kurkkuani ahdisti niin, että minun oli mahdoton niellä, ja minä tunsin jotakin nestettä valuvan suustani.
Silloin syntyi minussa mieletön pelko, sillä Madeleine oli meitä varottanut, että jos me sattuisimme puraisemaan öylättiä, niin Jeesuksen veri rupeaisi juoksemaan suustamme, eikä mikään voisi saada sitä pysähtymään.
Sisar Marie-Aimée pyyhki kasvojani ja kuiskasi:
"Kas niin, kuulehan nyt, oletko sinä sairas?"
Kurkkuni väljeni ja minä nielasin nopeasti öylätin ja melkoisen määrän sylkeä.
Nyt uskalsin tarkastaa vaatteilleni valunutta verta, mutta huomasin vain pikku täplän, jollainen vesipisarasta saattaa syntyä.
Nostin nenäliinan huulilleni ja pyyhkäisin kieltäni: verta ei näkynyt nenäliinassakaan.
Aivan varma en vieläkään ollut, mutta kun meitä nyt käskettiin laulamaan seisaaltamme, niin minäkin koetin laulaa muiden mukana.
Kun hra pastori tuli päivemmällä katsomaan meitä, sanoi Marie-Aimée hänelle, että minä olin ehtoollisella ollut pyörtyä. Hän kohotti päätäni, katsoi minua syvälle silmiin, rupesi sitte nauramaan ja sanoi, että minä olin hyvin herkkätunteinen pikku tyttö.
* * * * *
Ripille laskemisen jälkeen me emme enää käyneet luokkahuoneessa. Hoitajatar Justine opetti meille liinavaatteiden ompelua. Me teimme talonpoikaisnaisille hilkkoja. Työ ei ollut kovinkaan vaikeata, ja kun sillä oli uutuuden viehätystä, niin ahersin innokkaasti.
Hoitajatar Justine vakuutti, että minusta tulee varsin hyvä liinavaatteiden ompelija. Sisar Marie-Aimée sanoi minua syleillen:
"Jospa vain kykenisit velttoutesi voittamaan!"
Mutta moniaita hilkkoja valmistettuani, ja kun minun täytyi aina taas alottaa alusta, pääsi velttouteni jälleen pian voitolle. Minua kyllästytti, enkä enää saanut ryhdytyksi työhön.
Olisin voinut istuskella tuntikausia tekemättä mitään, muiden puuhaa katsellen.
Marie Renaud ompeli äänettömänä. Hän teki pistokset niin pieniä ja tiheitä, että tarvittiin tarkat silmät niitä näkemään.
Ismérie hyräili työskennellessään, nuhteista piittaamatta.
Toiset neuloivat selkä köyryssä, otsa rypyssä ja kostein sormin, joissa silmäneulat tahtoivat luisua; toiset ompelivat hitaasti, huolellisesti, väsymättä, ikävystymättä, hiljaisella äänellä laskien pistoksia.
Olisinpa minä tahtonut olla niinkuin nuo! Minä soimasin itseäni ankarasti ja tein työtä taas jonkun minuutin kuten hekin.
Mutta pieninkin ääni sai minut tasapainostani ja minä jäin kuuntelemaan tahi katselemaan, mitä ympärilläni tapahtui. Madeleine sanoi, että minulla on aina nenä taivasta kohti.
Kaiken aikaa minä haaveksin, minkälaista olisi, jos olisi neuloja, jotka ompelisivat itsestään.
Kauvan minä toivoin, että joku kiltti pikku eukko, joka näkyisi ainoastaan minulle, astuisi esille isosta rautauunista, ja päättäisi minun ompelukseni yks kaks.
Lopulta kokonaan paaduin moitteille. Sisar Marie-Aimée ei enää tiennyt mitä tehdä minua rohkaistakseen tahi rangaistakseen.
Kerran hän päätti luetuttaa minulla ääneen kahdesti päivässä. Se oli minulle suuri ilo; tuskin jaksoin odottaa lukutuntiani, ja pahoilla mielin aina painoin kirjan kiinni.
* * * * *
Esilukemisen loputtua laulatti sisar Marie-Aimée raajarikkoa Colettea.
Hän lauloi aina samoja lauluja, mutta ääni oli hänellä niin kaunis, ett'ei sitä väsynyt kuulemaan. Hän lauloi koruttomasti, työstään taukoamatta, vain huojuttaen päätänsä hiukan.
Hoitajatar Justine, joka tiesi kaikkien asiat, kertoi Coletten olleen vielä ihan pieni, kun hänet oli tuotu tänne molemmat jalat murskaantuneina.
Nyt oli hän kahdenkymmenen vanha: vaivalloisesti liikkui hän kahden kepin varassa eikä tahtonut käyttää kainalosauvoja, jott'ei olisi näyttänyt vanhalta akalta.
Lomahetkinä näin hänen aina istuvan eräällä penkillä yksinänsä. Hän venyttelihe lakkaamatta, taivuttaen vartaloansa taaksepäin. Hänen mustissa silmissään oli niin isot terät, että valkuaista tuskin näkyikään.
Minä tunsin suurta kiintymystä häneen; olisin halusta ollut hänen ystävättärensä. Hän näytti hyvin ylpeältä, ja jonkun pikku palveluksen hänelle tehdessäni oli hänellä tapa sanoa minulle: "kiitoksia, lapseni", niin että heti muistin olevani vasta kaksitoistavuotias.
Madeleine otti hyvin salaperäisen muodon, huomauttaakseen minulle, että oli jyrkästi kiellettyä puhella Coletten kanssa kahden kesken, ja kun tahdoin tietää miksi, sotkeusi hän pitkään ja mutkikkaaseen juttuun, josta en tullut sen viisaammaksi.
Minä vetosin hoitajatar Justineen, mutta hänkin selitteli kierrellen, että Colettesta puhuttiin paljon pahaa ja että minun laiseni pikku tytön ei sopinut häntä lähennellä.
Minä en voinut mitenkään käsittää, minkätähden. Pitäessäni häntä silmällä huomasin, että aina kun joku isompi tarjosi hänelle käsivartensa, häntä hiukan kävelyttääkseen, yhtyi heihin heti kolme tai neljä muuta juttelemaan ja naureskelemaan hänen kanssaan.
Minä ajattelin ett'ei hänellä ollut yhtään ystävätärtä. Hänen minussa herättämää kiintymystä vahvisti syvä säälin tunne, ja eräänä päivänä kun isommat olivat jo ottaneet hänet yksikseen, tarjosin minä hänelle käsivarteni, viedäkseni hänet nurmikolle kävelemään.
Seisoin hänen edessään hieman arkaillen. Tunsin ett'ei hän kieltäytyisi.
Hän silmäili minua pitkään ja sanoi sitte:
"Tiedäthän että se on kielletty?"
Minä nyökkäsin.
Hän käännähytti päätänsä, tähystelläkseen minua vielä tarkemmin.
"Etkä pelkää rangaistusta?"
Minä pudistin päätäni.
Minua itketti niin että kurkkuani kouristi. Autoin häntä nousemaan istualtaan. Hän nojasi toista kättään keppiinsä, mutta tuki itseään kuitenkin minuun koko painollaan.
Käsitin kuinka työlästä liikkumisen täytyi hänelle olla. Koko kävelymme aikana hän ei puhunut minulle sanaakaan; vietyäni hänet takaisin penkilleen hän virkahti minua katsellen:
"Kiitos, Marie-Claire."
Nähdessään minut Coletten kumppanina hoitajatar Justine kohotti kätensä kohti taivasta ja teki ristinmerkin.
Nurmikon tuonpuoleiselta laidalta huusi Madeleine minulle ja heristi nyrkkiään.
Illalla huomasin kyllä, että sisar Marie-Aimée tiesi, mitä olin tehnyt, mutta hän ei minua sanallakaan nuhdellut.
Seuraavana lomahetkenä hän veti minut jalkajakkarallensa, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui ylitseni. Hän ei puhunut mitään, mutta hänen katseensa ihan tunkeutui sieluuni: hänen silmänsä tuntuivat ikäänkuin käärivän minut suojaansa. Minun tuli lämmin ja rauhallinen olla. Hän suuteli minua pitkään otsalle, hymyili sitte ja virkkoi:
"Mene; olethan minun kaunis valkoliljani."
Minusta hän oli monin värivivahduksin säteilevine silmineen niin kaunis, että sanoin hänelle:
"Tekin, Äiti, te olette kaunis kukka."
Hän vastasi keveästi:
"Niin, mutta minä en enää kuulu liljoihin."
Sitte hän äkkiä kysäisi:
"Etkö sinä enää pidä Ismériestä?"
"Kyllä, Äiti."
"Niinkö! — Entäs Colettesta?"
"Kyllä minä pidän hänestäkin."
Hän työnsi minut luotansa:
"Sinua! Koko maailmaahan sinä rakastat."
* * * * *
Melkein joka päivä tarjosin käsivarteni Colettelle.
Hän puhui minulle ainoastaan muutamia sanoja asiasta tahi toisesta.
Kun istuin hänen viereensä, katseli hän minua uteliaasti: hänestä olivat minun kasvoni hullunkuriset.
Eräänä päivänä hän kysyi minulta, pidinkö häntä sievänä. Samassa johtui mieleeni, että sisar Marie-Aimée oli sanonut häntä mustaksi kuin myyrä.
Näin kuitenkin, että hänellä oli laaja otsa, isot silmät ja muuten hienot kasvonpiirteet. Häntä katsellessani tulin ajatelleeksi, en tiedä mitenkä, syvää ja mustaa kaivoa, joka muka oli kuumaa vettä täynnä.
Ei, sievänä en voinut häntä pitää! Mutta sitä minä en uskaltanut hänelle sanoa, hän kun oli niin kivulloinen, ja vastasinkin vain, että hän olisi vielä paljoa sievempi, jos hänellä olisi valkea iho.
Vähitellen minusta tuli hänen ystävättärensä.
Hän ilmaisi minulle salaisuutenaan, että hän toivoi pääsevänsä naimisiin, kuten iso Nina, joka kävi luonamme sunnuntaisin lapsensa kanssa.
Hän taputti minua käsivarrelle ja sanoi:
"Katsos, minun — minun täytyy mennä naimisiin!"
Hän venyttelihe pitkään, ojentaen koko ruumiinsa eteenpäin.
Joinakuina päivinä itkeä nyyhkytti hän niin hirveän surullisesti, ett'en osannut hänelle mitään sanoa.
Hän katseli pahasti koukistuneita sääriään ja voihkasi:
"Tarvittaisiin ihme, jotta minä voisin täältä lähteä."
Mieleeni välähti aatos, että Pyhä Neitsyt voisi tuon ihmeen tehdä.
Colettesta tuntui asia varsin yksinkertaiselta.
Hän oli ihan ihmeissään, kun ei ollut sitä jo ennemmin ajatellut: olihan vain oikeus ja kohtuus, että hänellä olisi suorat jalat kuten muillakin!
Hän tahtoi heti käydä käsiksi asiaan.
Hän selitti minulle, että tarvittiin useampia nuoria tyttöjä yhdeksänpäiväiseen hartaudenharjotukseen. Meidän tuli puhdistautua käymällä Herran ehtoollisella ja yhdeksän päivää herkeämättä rukoilla, tullaksemme armosta osallisiksi.
Tämän kaiken piti tapahtua mitä salaisimmin.
Sovittiin että kumppanini Sophie otettaisiin joukkoomme suuren hartautensa tähden. Colette otti toimekseen puhutella muutamia hyväsydämisiä isompia tyttöjä.
Kahdessa päivässä oli kaikki järjestetty.
Coletten tuli paastota ja tehdä parannusta nuo yhdeksän päivää. Kymmenentenä, joka sattui sunnuntaiksi, kävisi hän Herran ehtoollisella kuten ainakin, nojaten keppiinsä ja jonkun meikäläisen käsivarteen. Sitte hän, ehtoollisleipä sydämessään, tekisi pyhän lupauksen kasvattaa lapsensa Pyhän Neitsyeen rakkaudessa. Lopuksi hän ojentautuisi ihan suoraksi ja kaijuttaisi mahtavalla äänellään Te Deum'in, johon me kuorona yhtyisimme.
Nuo yhdeksän päivää minä rukoilin niin palavasti, ett'en ollut koskaan ennen sillä tavalla rukoillut. Tavalliset rukouksemme tuntuivat minusta sisällyksettömiltä. Minä lausuilin Jumal'äidin litanioita, etsiskelin kaikkein kauneimmat ylistysvirret ja hoin herkeämättä:
"Idän tähti, paranna Colette."
Ensi kerralla olin niin kauvan aikaa polvillani, että sisar Marie-Aimée tuli minua torumaan.
Kukaan ei huomannut niitä pikku merkkejä, joita me vaihdoimme keskenämme, ja yhdeksänpäiväinen hartaudenharjotus päättyi tarkoin säilytettynä salaisuutena.
* * * * *
Colette oli aivan valju messuun tullessaan; poskipäät olivat vielä entistä terävämmät. Hän piti katseensa maahan luotuna, ja hänen silmäluomensa sinersivät.
Ajattelin että nyt oli hänen marttyyrikautensa loppumassa, ja rintaani paisutti syvä riemu.
Ihan lähelläni valkokauhtanainen Pyhä Neitsyt hymyili minulle, ja kaiken uskoni innolla huokasin hänelle anomukseni:
"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"
Ja ohimoitani pusertaen, pakottaakseni ajatukseni pysymään koossa, minä kertoilin:
"Oikeuden kuvastin, paranna Colette!"
Nyt astui Colette Herran ehtoolliselle. Hänen keppinsä kolahteli hiljaa lattialaakoihin.
Kun hän oli polvistunut, palasi hänen saattajatoverinsa, tuoden kepin mukanaan; niin varma oli hän, että se oli tuleva tarpeettomaksi.
Se oli surkeata.
Colette pyrki jaloilleen ja lyyhistyi takaisin polvilleen. Hänen kätensä hapuili keppiä, ja kun hän ei sitä löytänyt, yritti hän uudestaan nousta ylös.
Hän tarttui alttaripöytään ja ripustausi vieressään ehtoollista nauttivan sisaren käsivarteen. Sitte hänen hartiansa huojuivat, ja hän lysähti lattialle, tempaisten sisaren mukanaan.
Meistä kiirehti kaksi esille ja laahasi Colette poloisen hänen penkkiinsä asti.
Kuitenkin toivoin yhä vielä ja odotin messun loppuun asti Te Deum'ia.
Menin Coletten luo niin pian kuin pääsin.
Isommat tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja koettivat häntä lohduttaa, neuvoen häntä ainiaaksi antautumaan Jumalalle. Hän itki hiljaa, nyyhkimättä, pää hiukan kumarassa; kyyneleet putoilivat hänen käsilleen, joita hän piti ristiin puristettuina.
Minä polvistuin hänen eteensä, ja kun hän katsahti minuun, sanoin:
"Kenties voipi mennä naimisiin, vaikka on viallinenkin."
Coletten tapaus tuli pian tunnetuksi koko laitoksessa. Se sai kaikki alakuloisiksi, jonkavuoksi leikitkään eivät olleet meluisia. Ismérie luuli minulle ilmottavansa ihmeellisen uutisen, kertoessaan tapauksen.
Sophie-kumppanini sanoi minulle, että oli alistuttava Pyhän Neitsyeen tahtoon, koska hän tiesi paremmin kuin me, mikä Coletten onnelle oli parhainta.
* * * * *
Olisin mielelläni tahtonut tietää, oliko sisar Marie-Aiméelle kerrottu asiasta. Näin hänet vasta ehtoopäivällä, kävelytunnilla. Hän ei näyttänyt surulliselta; pikemmin olisi häntä voinut sanoa tyytyväiseksi. Hän ei ollut minusta vielä koskaan näyttänyt niin kauniilta. Hänen kasvonsa ihan säteilivät.
Kävelymatkalla huomasin hänen kulkevan niin joustavasti, kuin olisi jotakin ylentävää liikkunut hänen mielessään. En muistanut milloinkaan nähneeni häntä noin eloisana. Huntu liehahteli hiukan hartioilla, ja valkea hilkka ei kokonaan peittänyt kaulaa.
Hän ei ollenkaan ottanut meitä huomatakseen, ei katsellut mitään, ja kuitenkin tuntui, kuin olisi hän jotakin nähnyt. Tuolloin tällöin hän hymyili kuin sisäisen äänen puhuttelemana.
Illallisen jälkeen huomasin hänet istumassa eräällä vanhalla penkillä ison lehmuksen suojassa. Hra pastori istui hänen vieressään, selkä puunrunkoa vasten.
He näyttivät vakavilta.
Minä kuulin heidän puhelevan Colettesta, ja pysähdyin muutaman askeleen päähän heistä.
Sisar Marie-Aimée virkkoi, kuin kysymykseen vastaten:
"Niin, viidentoista vuoden ijässä."
Herra pastori huomautti:
"Viidentoista vuoden ijässä ei ole vielä kutsumusta."
En erottanut sisar Marie-Aiméen vastausta, mutta hra pastori pitkitti:
"Viidentoista vuoden ijässä on kutsumuksia joka taholle: yksi ystävällinen tahi välinpitämätön sana riittää silloin kannustamaan meidät uralle tai toiselle, tahi siltä käännyttämään."
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi hiljemmin:
"Vanhempanne menettelivät kovin väärin."
Sisar Marie-Aimée vastasi:
"En kadu mitään."
He olivat kauvan ääneti; sitte sisar Marie-Aimée kohotti sormeaan ikäänkuin kehotukseksi ja sanoi:
"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."
Hra pastori ojensi kätensä nauraen ja sanoi hänkin:
"Kaikkialla, kaikesta huolimatta, ja aina."
Kello alkoi kajahdella makuullemenon hetkeä, ja hra pastori katosi lehmuskujiin.
Vielä kauvan jälkeenpäin kertailin kuulemiani sanoja itsekseni, mutta en koskaan oikein kyennyt sovittamaan niitä Coletten juttuun.
* * * * *
Colette ei enää odottanut mitään ihmettä, voidakseen lähteä pois, mutta ei kuitenkaan voinut alistua siihen ajatukseen, että jäisi laitokseemme.
Nähdessään ikätoveriensa muuttavan pois, toisen toisensa jälkeen, alkoi hän kapinoida. Hän ei enää tahtonut käydä itseänsä ripittämässä eikä Herran ehtoollisella; messuun hän vain meni, kun kerran lauloi siellä ja rakasti soittoa.
Jäin usein häntä lohduttelemaan.
Hän selitti minulle, että avioliitto oli rakkautta.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée, joka oli jonkun aikaa ollut kivulloinen, kääntyi kerrassaan sairaaksi.
Madeleine hoiteli häntä uhrautuvaisesti ja kohteli meitä niin ja näin. Minuun hän oli erikoisesti silmänsä iskenyt, ja aina kun näki minun kyllästyvän ompelemiseen, sanoi hän ylpeätä ilmettä tavotellen:
"Koska neitiä ei ompeleminen miellytä, niin sopiipa ottaa luuta käteensä."
Eräänä sunnuntaina hän keksi panna minut messun aikana siistimään portaita. Oli tammikuu; kostea kylmänhenki puhalteli käytävissä, huokui ylös portaita ja tunki läpi vaatteitteni.
Lämpimikseni lakaisin minkä jaksoin.
Urkuharmoonin säveleet kuuluivat kappelista portaille asti. Toisinaan erotin Madeleinen kimeän ja vihlovan äänen ja hra pastorin nytkähtelevän veisuun.
Seurasin messua virsien mukaan. Silloin kajahti äkkiä Coletten ääni voimakkaana ja puhtaana. Se laajeni, häivytti urkuharmoonin säveleet, kuului yli kaiken, lenti sitte ulos yli lehmusten latvojen, rakennusten kellotorninkin yläpuolelle kohoten.
Minua värisytti kuunnellessani sitä, ja kun ääni hiljalleen vavahtelevana vaipui, ikäänkuin palaten kirkkoon, tukahtuaksensa urkuharmoonin sointuihin, puhkesin minä nyyhkyttämään kuin pikku lapsi. Silloin kimahti taaskin Madeleinen terävä ääni, ja minä lakaisin pitkin vedoin, kuin olisi minun luudallani pitänyt pyyhkiä pois tuo minulle vastenmielinen äänikin.
* * * * *
Samana päivänä kutsutti sisar Marie-Aimée minut luoksensa. Runsaasti kahteen kuukauteen ei hän ollut askeltakaan liikkunut huoneestaan. Hän oli nyt paranemaan päin, mutta minä huomasin, ett'ei hänen silmissään ollut enää ollenkaan kiiltoa. Minusta ne muistuttivat melkein hälvennyttä sateenkaarta.
Hän antoi minun kertoa kaikkia sill'aikaa sattuneita hupaisia pikku tapauksia. Hän tahtoi kuunnellessaan hymyillä, mutta ainoastaan toinen suupieli kohosi. Hän kysyi minulta myös, olinko kuullut hänen huutavan.
Oi, kyllä, olinhan kuullut, hänen sairautensa aikana. Keskellä yötä oli hän silloin päästellyt niin hirveitä parahduksia, että niihin koko makuusuoja heräsi. Madeleine silloin touhusi edes takaisin. Me kuulimme hänen kantavan vesiä; ja kysyessäni häneltä, mikä sisar Marie-Aiméeta vaivasi, vastasi hän yksikantaan:
"Kivut."
Minun oli paikalla täytynyt ajatella että hoitajatar Justinellakin oli kipuja, mutta milloinkaan ei hän ollut huutanut samalla tavalla. Siksipä kuvittelinkin sisar Marie-Aiméen sääret kolmin verroin turvonneemmiksi kuin hoitajatar Justinen.
Kirkaukset olivat käyneet yhä kovemmiksi. Yksi oli niin kauhea, että se tuntui ihan hänen sisälmyksistään purkautuvan. Jälkeenpäin kuului vain muutamia valituksia. Sitten ei enää mitään.
Tovin kuluttua oli Madeleine tullut puhuttelemaan Marie Renaudia. Tämä pukeutui paikalla ja minä kuulin hänen laskeutuvan alas portaita.
Hetken perästä hän palasi hra pastorin kanssa. Pastori meni nopeasti sisar Marie-Aiméen huoneeseen, ja Madeleine sulki joutuin oven hänen jälkeensä.
Kauvan ei hän siellä viipynyt, mutta palatessaan hän käveli paljoa hitaammin kuin oli tullessaan kävellyt. Hän astui pää kumarassa, ja oikealla kädellään hän piteli kaapunsa kulmaa vasemmalla käsivarrella, kuin jotakin kallis-arvoista esinettä suojellen.
Minä ajattelin hänen kantavan pyhää sakramenttia enkä rohjennut häneltä kysyä, oliko sisar Marie-Aimée kuollut.
En ollut nimittäin vielä unohtanut nyrkin iskua, jonka olin saanut Madeleinelta tarttuessani häntä hameen liepeeseen. Hän oli töykännyt minua ja sanonut hiljaa ja nopeasti:
"Hän on parempi."
Sisar Marie-Aiméen tultua jälleen terveeksi Madeleine heitti korskean sävynsä ja kaikki palasi ennalleen.
* * * * *
Minulla oli yhä ainainen vastenmielisyyteni ompelutyötä kohtaan, ja sisar Marie-Aimée alkoi käydä levottomaksi.
Hän puhui siitä minun kuulteni hra pastorin sisarelle. Tämä oli pitkäkasvoinen vanha neiti, jolla oli isot himmentyneet silmät. Häntä nimitettiin neiti Maximilienneksi.
Sisar Marie-Aimée kertoi, kuinka huolissaan hän oli minun tulevaisuudestani; hän oli havainnut minut erinomaisen nopeaksi oppimaan, mutta tuiki haluttomaksi kaikkiin käsitöihin.
Hän oli jo kauvan sitte huomannut, että minä pidin lueskelemisesta. Sen johdosta oli hän tiedustellut, eikö minulla ollut elossa kaukaisempiakaan sukulaisia, jotka olisivat voineet ottaa minut huomaansa, mutta minulla oli vain muuan ijäkäs sukulainen, joka oli jo ottanut sisareni kasvatikseen ja kieltäysi minuun puuttumasta.
Neiti Maximilienne tarjoutui ottamaan minut muotiliikkeeseensä. Hra pastori piti sitä oivallisena keksintönä. Hän lisäsi mielihyvällä itse käyvänsä sitte pari kertaa viikossa minulle hiukan opetustakin antamassa. Sisar Marie-Aimée näytti todella onnelliselta; hän ei tiennyt miten ilmaista kiitollisuuttansa.
Päätettiin siis, että minä siirtyisin neiti Maximiliennen palvelukseen
heti kun hra pastori palaisi matkalta, joka hänen piti tehdä Roomaan.
Sisar Marie-Aimée otti pitääkseen huolta vaatevaroistani, ja neiti
Maximiliennen tuli mennä hankkimaan lupa luostarinjohtajattarelta.
Minulle oli kerrassaan epämieluinen se ajatus, että luostarinjohtajatar joutuisi minusta päättämään. En voinut olla ajattelematta niitä vihaisia katseita, joita hän loi meihin päin, kulkiessaan sen vanhan penkin ohitse, jolla hra pastorin oli tapana istua.
Niinpä odotinkin kärsimättömästi, minkä vastauksen hän neiti
Maximiliennelle antaisi.
Hra pastori oli ollut matkallaan viikon, ja sisar Marie-Aimée pakinoi kanssani joka päivä uudesta asemastani. Hän puheli, miten hauskaa hänen olisi nähdä minua sunnuntaisin. Hän antoi minulle tuhansia kehotuksia ja hyviä neuvoja terveyteni hoitamiseksi.
* * * * *
Eräänä aamuna käskettiin minut luostarinjohtajattaren luo.
Sisälle astuessani näin hänen istuvan leveässä punaisessa nojatuolissa. Mieleeni johtui hänestä kuulemiani kummitusjuttuja, ja nähdessäni hänet siinä kokonaan mustiin puettuna punaisessa ympäristössä vertasin häntä jättiläismäiseen valmuun, joka oli siirretty hämärään kellariin.
Hän laski ja nosti silmäluomiansa useaan kertaan. Hänen hymyilynsä teki ikäänkuin loukkaavan vaikutuksen. Tunsin sävähtäväni tulipunaiseksi enkä silti voinut kääntää hänestä katsettani.
Hän virnisti ja sanoi:
"Tiedättekö, minkätähden olen teidät kutsuttanut?"
Vastasin, että luulin hänen puhuvan minulle neiti Maximiliennesta.
Hänen huulensa irvistivät taaskin.
"Niin oikein, neiti Maximiliennesta! No niin, heittäkää harhakuvitelmat. Me olemme päättäneet sijottaa teidät eräälle maatilalle Sologneen."
Hän ummisti puoleksi silmänsä ja jatkoi:
"Teistä tulee paimen, neitiseni."
Ja sanojansa painostaen lisäsi hän:
"Te joudutte kaitsemaan lampaita."
Minä vastasin yksinkertaisesti:
"Hyvä, äiti."
Hän kohosi lepotuolinsa hyllyvästä syvyydestä ja kysyi:
"Tiedättekö mitä merkitsee lampaiden paimentaminen?"
Minä vastasin nähneeni lampaanpaimenia maalla.
Hän lähenti laihoja kasvojaan minua kohti ja jatkoi:
"Teidän täytyy siivota navettaa. Se löyhkää pahalta, ja paimentytöt ovatkin likaista väkeä. Sitten auttelette kaikissa talon askareissa, teitä opetetaan lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja."
Hän puhui hyvin äänekkäästi, niinkuin peljäten, ett'en häntä ymmärtäisi.
Minä vastasin kuten äskenkin:
"Hyvä, äiti."
Hän kohottausi lepotuolinsa käsinojain varassa, tähysteli minua kiiluvilla silmillään ja kysyi vielä:
"Ettekö sitten olekaan ylpeä?"
Minä hymyilin välinpitämättömästi:
"En, äiti."
Hän näytti kovasti hämmästyneeltä; mutta kun hymyilyni pysyi muuttumattomana, oli hänen äänensä jonkun verran lauhtunut, kun hän sanoi:
"Todellako, lapseni? Minä olen aina luullut teitä pöyhkeileväksi."
Hän painui takaisin lepotuoliinsa, laski silmäluomensa alas ja alkoi puhua yksitoikkoisella äänellä, kuin olisi lukenut rukouksia. Hän muistutti, että tulee olla isäntäväellensä alamainen ja aina täyttää uskonnolliset velvollisuutensa, ja sanoi että lampuodin vaimo aikoi noutaa minut juhannusaattona.
Minä poistuin hänen luotansa tuntein, joita en olisi osannut ilmaista.
Mutta vallitsevana oli minussa pelko, että tuotan surua sisar
Marie-Aiméelle. Miten kertoa hänelle asia?
Minulla tuskin oli aikaa miettiäkseni. Hän odotteli minua käytävämme päässä; hän tarttui minua olkapäistä kiinni ja kysyi, kumartuen puoleeni:
"No?"
Hänen katseensa oli huolestunut ja vastausta vaativa. Minä sanoin siekailematta:
"Hän ei suostu, ja minusta tulee paimentyttö."
Hän ei käsittänyt. Hän rypisti kulmiansa.
"Mitä? Paimentyttö?"
Hyvin nopeasti selitin minä:
"Hän on hankkinut minulle paikan eräältä maatilalta, ja siellä minä lypsän lehmiä ja ruokin sikoja."
Sisar Marie-Aimée työnsi minut luotansa niin kiivaasti, että minä lensin seinää vasten.
Hän syöksähti ovelle. Luulin hänen suoraa päätä juoksevan Juostarinjohtajattaren puheille, mutta hän viipyi ulkona vain hetkisen, palasi taas ja alkoi pitkin askelin kävellä edes takaisin käytävässä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja polki jalkaa, kiepahti ympäri ja huohotti raskaasti. Sitte hän nojautui seinää vasten, antoi käsivarsien vaipua alas kuin menehtyneenä ja sanoi äänellä, joka tuntui tulevan kaukaa:
"Hän kostaa, sepä se — hän kostaa!"
Hän tuli jälleen luokseni, otti hellästi käsistäni kiinni ja kysyi:
"Etkö sinä sitten sanonut hänelle, että sinä et tahdo? Etkö sinä rukoillut saada mennä neiti Maximiliennen palvelukseen?"
Minä vain pudistin päätäni merkiksi, että en. Kerroin sitte järjestään kaikki ja samoilla sanoilla, mitä luostarinjohtajatar oli käyttänyt.
Hän kuunteli minua keskeyttämättä. Lopuksi pyysi hän minua olemaan asiasta puhumatta toverieni parissa. Hän ajatteli kai että asia järjestyisi, kunhan vain hra pastori palaisi matkaltansa.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina, asettuessamme riveihin messuun mennäksemme, syöksähti Madeleine saliin kuin järkensä menettäneenä. Hän huusi kädet koholla:
"Hra pastori on kuollut."
Ja hän heittäysi poikittain yli pöydän, joka oli hänen lähellään.
Kaikki hälinä taukosi, juostiin Madeleinen luo, joka päästi vihlovia kirahduksia. Tahdottiin kuulla kaikki. Mutta hän vain kiemurtelihe pöydällä ja voihki epätoivoisena:
"Hän on kuollut, hän on kuollut."
Minä en mitään ajatellut; en edes tiennyt, koskiko viesti minuun, ja koko messun ajan kuulin vain Madeleinen äänen soivan korvissani kuin kellon.
Sinä päivänä ei kävelytuntia käynyt ajatteleminenkaan. Pienimmätkin olivat vaiteliaita. Minä läksin etsimään sisar Marie-Aiméeta. Hän ei ollut saapunut jumalanpalvelukseen, vaikka Marie Renaud oli minulle sanonut, ett'ei hän ollut sairaana.
Tapasin hänet ruokasuojassa. Hän istui lavallaan, pää pöydänlaitaan painuneena, käsivarret riipuksissa.
Minä istuuduin jokseenkin etäälle hänestä, ja kuullessani hänen tuskallisen voihkinansa aloin minäkin nyyhkyttää, peittäen kasvot käsiini. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; tunsin pian, ettei minua ensinkään surettanut. Ihan yrittämällä koetin itkeä, mutta minun oli mahdoton heruttaa enää ainoatakaan kyyneltä. Minua hiukan hävetti, koska ajattelin velvollisuudekseni itkeä silloin kun joku oli kuollut; enkä minä uskaltanut paljastaa kasvojani, peljäten sisar Marie-Aiméen pitävän minua kovasydämisenä.
Nyt kuuntelin hänen itkuansa. Hänen pitkälliset voihkauksensa muistuttivat talvisen tuulen kohinaa rautauunissa. Ne nousivat ja laskivat ikäänkuin jonkinlaista laulua tapaillen; sitte soinnut sekosivat, katkeilivat nikahduksiin ja päättyivät matalaan värisevään hyrinään.
Vähän ennen päivällistuntia tuli Madeleine ruokasuojaan. Hän vei pois sisar Marie-Aiméen, tukien häntä hellävaroen.
Iltasella hän kertoi meille, että hra pastori oli kuollut Roomassa, ja että ruumis tuotaisiin tänne sukuholviin kätkettäväksi.
* * * * *
Sisar Marie-Aimée ryhtyi seuraavana päivänä meidän kanssamme toimiin tavallisuuden mukaan. Hän ei enää itkenyt, mutta ei kärsinyt kenenkään puhuttelua, hän käveli katse maahan luotuna ja näytti ihan unohtaneen minut.
Tällöin oli minulla enää yksi päivä oltavaa laitoksessa. Luostarinjohtajattaren sanojen mukaan saapui lampuodin vaimo huomenna minut noutamaan, sillä ylihuomenna oli Juhannuspäivä.
Illalla rukousten lopulla sisar Marie-Aimée, lausuttuansa sanat: "Herra, armahda maanpakolaisia ja ole vangittujen turvana", lisäsi korkealla äänellä:
"Nyt lausumme rukouksen erään toverinne edestä, joka astuu ulos maailmaan."
Ymmärsin heti, että oli minusta kysymys, ja tunsin itseni yhtä säälittäväksi kuin maanpakolaiset ja vangitutkin olivat.
Sinä iltana oli minun mahdoton nukkua. Tiesin huomenna joutuvani pois, mutta en tiennyt, mikä se Sologne oikein olikaan. Kuvittelin hyvin etäistä seutua, jonka tasangot loistelivat kukkaniittyinä. Näin itseni kauniiden valkeain lammasten kaitsijattarena; minulla oli vierelläni kaksi koiraa, jotka pelkästä viittauksesta ajoivat lauman koolle. Enhän olisi uskaltanut sitä sisar Marie-Aiméelle sanoa, mutta sinä hetkenä pidin mieluisempana ruveta paimentytöksi kuin myymäläneidiksi.
Ismérie, joka kuorsata jyristeli vieressäni, johti ajatukseni takaisin tovereihini.
Yö oli niin kuulakka, että näin selvästi kaikki vuoteet. Katseeni solui toisesta toiseen, hetkeksi pysähtyen niihin, joissa rakkaimmat toverini lepäsivät. Melkein vastapäätä näin Sophien uhkean tukan; se oli hajallaan päänalusella ja kirkasti vuoteen vielä valoisammaksi. Hieman loitompana olivat Chemineau Ylpeän ja hänen kaksoissisarensa Chemineau Tyhmän vuoteet. Chemineau Ylpeällä oli korkea, valkea ja sileä otsa sekä isot lempeät silmät. Hän ei milloinkaan puolustautunut, kun häntä syytettiin jostakin virheestä; hän kohautti vain olkapäitänsä ja katseli halveksivasti ympärilleen.
Sisar Marie-Aimée sanoi, että hänen omatuntonsa oli yhtä valkea kuin otsansakin.
Chemineau Tyhmä oli päätänsä pitempi kuin sisarensa; hänen karkeat hiuksensa ulottuivat tuskin yli silmäkulmien; olkapäät olivat kulmikkaat ja lanteet leveät. Me nimittelimme häntä sisarensa vahtikoiraksi.
Ja ihan makuusuojan toisessa päässä, siellä oli Colette.
Hän yhä luuli, että minä menen neiti Maximiliennelle. Hän oli vakuutettu siitä, että minä joutuisin hyvin nuorena naimisiin, ja minun oli täytynyt luvata noutaa hänet heti naimisiin mentyäni kotiini.
Kauvan pysyi Colette ajatuksissani. Sitte katsahdin ikkunaan: lehmusten varjot heittyivät minuun asti. Minä kuvittelin niiden tulevan jäähyväisille, ja minä hymyilin niille.
Lehmusten tuolla puolen häämötti sairaalarakennus. Se näytti tahtovan piilottautua, ja sen pienet ikkunat saivat minut ajattelemaan kipeitä silmiä.
Siihenkin pysähtyi katseeni, sisar Agathen vuoksi. Hän oli niin iloinen ja herttainen, että pikku tyttöset aina nauroivat, kun hän torui heitä.
Hän se siteli kääreet paikoilleen.
Kun tuli hänen apuansa pyytämään loukkautuneelle sormelle, otti hän vastaan hupaisella rupattelulla. Ja sen mukaan oliko potilas herkkusuu tai keikaileva lupasi hän kakunpalan tai nauhanpalasen, minkä hän antoi tiedoksi epämääräisellä pään liikahduksella.
Sill'aikaa kun sairas etsi silmillään kakkua tai nauhaa, oli ajos jo puhkaistu, pesty ja sidelty.
Mieleeni johtui paleltuma, joka oli märkinyt jalkani, ja joka ei ottanut parantuakseen. Eräänä aamuna sanoi minulle sitte kerran sisar Agathe totisena:
"Kuulepas nyt, minä sivelen siihen jumalallista ainetta, ja ellei jalkasi ole kolmen päivän kuluttua terve, niin se täytyy sahata pois."
Ja kolmeen päivään minä en ollenkaan kävellyt, jott'ei jumalallinen laastari olisi luiskahtanut pois. Ajattelin hänen käyttäneen palasta Kristuksen ristinpuusta tai Pyhän Neitsyeen hunnun rihmaa.
Kolmantena päivänä oli jalkani ihan terve, ja ihmelääkkeen nimeä kysyessäni vastasi sisar Agathe veitikkamaisesti nauraen:
"Sinä tyhmyri, se oli 'Arthur Hurskaan ihovoidetta'."
Vasta myöhään yöllä vaivuin uneen, ja aikaisesta aamusta asti odotin lampuodin vaimoa. Toivoilin hänen tuloansa ja pelkäilin sitä kuitenkin.
Sisar Marie-Aimée kohautti äkisti päätänsä joka kerta kun ovi aukesi.
Olimme juuri päivällistämme lopettamassa, kun portinvartijatar tuli kysymään, olinko valmis lähtöön.
Sisar Marie-Aimée toimitti hänet pois, sanoen minun olevan tuossa tuokiossa valmis.
Hän nousi, viitaten minua seuraamaan. Hän auttoi minua pukeutuessani, ojensi minulle mytyllisen liinavaatteita ja sanoi äkkiä:
"Huomenna tuodaan hänet tänne, etkä sinä silloin enää ole täällä."
Hän katsoi minua silmiin ja jatkoi:
"Vanno minulle, että joka ilta lausut hänen edestään yhden kerran De
Profundis."
Minä vannoin.
Sitte hän kiihkeästi puristi minut rintaansa vasten ja pakeni kamariinsa.
Siellä kuulin hänen vielä voihkaisevan:
"Oi, tämä on liikaa, — Jumalani, tämä on liikaa!"
* * * * *
Minä kuljin pihan yli ihan yksinäni, ja lampuodin vaimo, joka minua odotti, vei minut heti mukanaan.