Marie-Claire: Romaani

by Marguerite Audoux

TOINEN OSA.

Pian olin istumassa tyhjien vasujen keskellä purjekuomuisissa vankkureissa, ja silloin kun hevonen itsestään pysähtyi maatalon pihaan, oli jo yö pitkälle kulunut.

Vuokratilan isäntä tuli talosta, ja hänen käsivarrellaan heilui lyhty, joka ei valaissut muuta kuin hänen puukenkiensä kärkiä. Hän lähestyi meitä, auttoi minut alas vankkureista, nosti sitte lyhtynsä kasvojeni tasalle ja sanoa tokaisi peräytyen:

"Ompa se pilan pieni piika."

Lampuodin vaimo opasti minut kamariin, jossa oli kaksi vuodetta. Hän osotti minulle oman makuusijani ja sanoi minun jäävän huomispäiväksi yksikseni lehmipaimenen kanssa, koska kaikki muut aikoivat Juhannus-juhlille.

Aamulla heti herättyäni vei minut lehmipaimen omettaan, jossa minun piti häntä auttaa elukkain ruokkimisessa. Hän näytti minulle lammasnavetan ja kertoi minun tulleen karitsain kaitsijaksi vanhan Bibichen sijalle. Vuosittain erotettiin nimittäin karitsat emoistansa ja niitä kaitsemaan tarvittiin toinen paimen. Maatila oli nimeltään Villevieille (Vanhakaupunki), eikä kenelläkään, kertoi hän minulle vielä, ollut täällä mitään valittamisen syytä, sillä isäntä Sylvain ja emäntä Pauline olivat kelpo ihmisiä.

Kun karja oli tullut vaalituksi, laittoi lehmipaimen minut kastanjakujaan rinnalleen istumaan. Sieltä näkyi polvitteleva tie ja koko maatilan alue. Rakennukset muodostivat nelikulmion, ja keskellä olevasta suunnattomasta lantaläjästä nousi lämmin lemu, joka voitti puolikuivien heinien tuoksun.

Syvä hiljaisuus vallitsi talon ympäristössä, ja joka taholla näkyi vain kuusia ja viljavainioita. Minusta tuntui kuin olisin joutunut autioon erämaahan ja kuin jäisin nyt ainiaaksi viettämään yksinäistä elämää lehmipaimenen ja nautojen parissa, joiden kuulin ometassa ammuvan. Oli paahtavan kuuma, ja minua herpaisi raskas unteluus; mutta uuden ympäristöni pelko pidätti minua antautumasta uneen. Kaiken värisiä kärpäsiä pörräsi ympärilläni kierrellen. Lehmipaimen punoi niinivasua, ja koirat uinailivat rauhallisina.

Auringon laskiessa ilmestyivät vuokratilan väen vankkurit tien käänteeseen. Niissä oli viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista. Emäntä hymyili minut sivuuttaessaan ja toiset kurottausivat katsomaan. Vähän myöhemmin tuli talo eloisaksi, ja kun oli liian myöhäinen illallisen valmistamiselle, niin kaikki tyytyivät leivänpalaan ja maitokulholliseen.

* * * * *

Heti työpäiväni alkaessa antoi emäntä minulle paksun palttinakauhtanan, ja minä läksin vanhan Bibichen matkaan oppimaan karitsain paimentamista.

Vanha Bibiche ja hänen narttunsa Castille olivat niin toistensa kaltaisia, että aina ajattelin heidän olevan samaa sukua. Molemmat näyttivät saman ikäisiltä, ja himmeissä silmissä oli sama väri kumpaisellakin. Karitsain poiketessa tieltä äänteli Bibiche: "Hauku, Castille, hauku!" Hän kertaili lausettansa niin sukkelaan, että se kuulosti yhdeltä sanalta, ja silloinkin kun Castille ei käskyä noudattanut, keräysivät harhailijat taas tolalleen, niin suuresti vanhuksen ääni muistutti hänen koiransa ääntä.

Elonleikkuun alkaessa tunsin joutuvani salaperäiseen maailmaan. Miehet menivät pellolle ja kaatelivat viljaa tahdikkain, pontevin leikkauksin maahan, ja toiset kokosivat sitä lyhteiksi, joita pystyttelivät toinen toisensa nojaan… Leikkuumiesten huudot kuulostivat usein tulevan ylhäältä päin, enkä voinut olla kohottamatta päätäni, nähdäkseni muka elovaunujen vilistävän ilmassa ylitseni.

Illallisen aikana keräysi koolle kaikki väki. Kukin asettui pitkän pöydän ääreen mihin kohti sattui, ja emäntä täytteli lautaset reunojansa myöten. Nuoret iskivät hampaansa rivakasti lepäänsä, mutta vanhat leikkasivat visusti jokaisen suupalansa erikseen. Kaikki söivät ääneti, ja harmaanruskea leipä näytti heidän mustuneissa kourissaan milt'ei valkealta.

Aterian loputtua vanhemmat miehet pakisivat vuodentulon toiveista isännän kanssa, nuorten lörpötellessä keskenään ja laskiessa leikkiä Martinen, pääpaimenettaren kanssa. Hän se tavallisesti jakeli leipää ja kaatoi viiniä. Nauraen vastaili hän jokaiseen pilapuheeseen, mutta kun muuan nuorukainen tapaili häntä kädellään, pujahti hän vikkelästi erilleen eikä koskaan antautunut kiinni. Kukaan ei ottanut huomatakseen minua, joka istuin loitommalla halkojen päällä katsellen ympärilläni olevia kasvoja. Isäntä Sylvainilla oli isot mustat silmät, jotka katselivat jokaista rauhallisina. Hän puheli ääntänsä korottamatta, nojaten kämmenillään pöytään. Emännän vakavat kasvot olivat aina hiukan huolestuneet; olisi voinut sanoa hänen alituiseen aavistavan jotakin onnettomuutta, ja tuskin hän hymyilikään silloin kun muut remahtivat täyttä kurkkua nauramaan.

Vanha Bibiche aina luuli minun uupuvan uneen. Hän tuli minua nykäisemään hihasta, saadakseen minut mukaansa makuulle. Hänen vuoteensa oli minun makuusijani vieressä; riisuutuessaan hän höpötti rukouksensa ja sammutti sitte lampun, pitämättä minusta sen enempää väliä.

* * * * *

Heti elonkorjuun jälkeen jätti hän minut paimentamaan yksikseni narttunsa avulla. Castille oli minun seurassani ikävissään; se heitti minut oman onneni nojaan ehtimiseen, vilistäen takaisin taloon vanhan emäntänsä luokse.

Sain paljon ponnistella kerätäkseni koolle karitsani, jotka juoksentelivat joka haaralle. Vertasin itseäni sisar Marie-Aiméehen, joka hänkin sanoi vaikeaksi johtaa pikku laumaansa; ja kuitenkin sai hän meidät kokoontumaan kellon kilistyksellä, tai vaikenemaan vain hiukan ääntänsä korottamalla. Mutta minä sain korottaa ääntäni tai läiskytellä ruoskaani, kuinka paljon hyvänsä, — karitsat eivät siitä mitään ymmärtäneet, ja minun oli pakko koiran tavoin juoksennella lauman ympärillä.

Eräänä iltana huomattiin että minulta kaksi puuttui. Joka ilta oli minulla tapana asettua oven eteen, päästääkseni sisälle vain yhden kerrallaan; siten oli ne helppo lukea.

Menin lammasnavettaan ja yritin lukea uudestaan. Sepä ei ollut helppoa, ja minun täytyi heittää se sikseen, kun sain aina enemmän kuin piti ollakaan.

Lohdutin itseäni sillä, että olin ensimäisellä kerralla laskenut väärin, enkä hiiskunut asiasta kenellekään. Seuraavana päivänä luin ne navetasta lähtiessään: niistä puuttui sittenkin kaksi.

Olin kovin rauhaton. Koko päivän haeskelin niitä kedoilta, ja illalla, varmistuttuani siitä, että karitsat yhä olivat kadoksissa, ilmotin asian emännälle. Niitä etsittiin useina päivinä, mutta teille tietymättömille ne jäivät. Silloin miehet rupesivat puhuttelemaan minua yksitellen. Minun piti mukamas tunnustaa, että jotkut miehet olivat käyneet sieppaamassa karitsat, ja he takasivat, ett'en saisi nuhteita, jos ilmaisisin totuuden. Vakuutinpa kuinka lujasti tahansa, ett'en tiennyt minne karitsat olivat joutuneet, huomasin kyllä ettei sanojani uskottu.

Nyt minua alkoi pelottaa laidunmailla, kun tiesin varkaita piileksivän siellä lampaita vaanimassa. Olin aina näkevinäni jonkun liikkuvan pensikossa.

Minä opin jokseenkin pian lukemaan laumaa silmämäärältä; ja olivatpa eläimet hajallaan tai likekkäin, tiesin minä muutamassa minuutissa, olivatko kaikki tallessa.

* * * * *

Tuli syksy, ja ikäväni kasvoi. Kaipasin sisar Marie-Aiméen hellyyttä. Niin kiihkeästi halusin häntä nähdä, että monasti ummistin silmäni ja kuvittelin hänen olevan tien käänteessä tulossa, ja kuulinpa hänen askeleensakin ja hänen hameensa liepeen kahinan ruohikossa. Sitte kun tunsin hänen jo olevan ihan lähellä, avasin silmäni, ja kaikki häipyi heti.

Kauvan aioskelin kirjottaa hänelle, mutta en rohjennut pyytää kirjotusneuvoja. Emäntä ei ollut kirjotustaitoinen, eikä talossa kukaan milloinkaan saanut kirjeitä.

Rohkaisin viimein mieleni ja pyysin isäntä Sylvainia hyväntahtoisesti ottamaan minut mukanaan kaupunkiin jonakin päivänä. Hän ei vastannut heti, vaan tähysteli minua isoilla rauhallisilla silmillään ja sanoi sitten, ett'ei lammaspaimenen sopinut koskaan jättää laumaansa. Mielellään lupasi hän viedä minut tuolloin tällöin kylään jumalanpalvelusta kuulemaan, mutta minun ei tarvinnut ajatellakaan pääseväni kaupunkiin.

Minä olin menettää malttini. Oli kuin olisi minua kohdannut suuri onnettomuus, ja joka kerta kun sitä ajattelin, oli sisar Marie-Aimée minun silmissäni kuin joku hyvin suuri-arvoinen kalleus, jonka lampuoti oli varomattomuudessaan särkenyt.

Seuraavana lauvantaina näin talonväen taas lähtevän matkalle tapansa mukaan. Mutta sen sijaan että olisivat viipyneet iltaan asti, palasivat he jo ehtoopäivällä ja toivat mukanansa kauppiaan, joka aikoi ostaa osan karitsalaumasta.

Ei ollut juolahtanut mieleenikään, että kaupungissa voisi niin vähäisessä ajassa käväistä. Sain päähäni sellaisen aatoksen, että jätän lampaani kerran päiväksi laitumelle ja riennän syleilemään sisar Marie-Aiméeta. Pian kuitenkin huomasin sen mahdottomaksi ja päätin mennä yöllä. Toivoin, ett'en tarvitsisi kävelyyni paljoakaan enempää aikaa kuin lampuodin hevonen, ja että puoleltayöltä taipaleelle lähtien ehtisin ajoissa takaisin viemään karitsoitani laitumelle.

Sinä iltana menin vaatepäällä makuulle, ja kun iso kello oli lyönyt puoli-yön hetken, otin kengät käteeni ja menin hiljaa ulos. Kopeloimalla solmesin kengät jalkaani, nojaten tyhjiin kärryihin, ja riensin yön pimeyteen.

Heti maatilan rakennukset sivuutettuani huomasin, ett'ei yö kovin musta ollutkaan. Tuuli puhalteli raivoisasti ja paksuja pilviä kulki kuun ohitse. Maantie oli etäällä; jos mieli päästä sinne, oli kuljettava rappeutuneen puusillan yli; pikku joki oli äskeisistä sateista paisunut, ja vesi kohisi siltalankkujen yli.

Pelko valtasi minut, sillä vesi ja tuuli synnyttivät kohinan, jommoista en ollut eläissäni kuullut. Mutta minä ponnistelin pelkoa vastaan, ja vikkelästi juoksin liukkaiden lankkujen poikki.

Saavuin viertotielle pikemmin kuin odotinkaan, ja käännyin vasemmalle, niinkuin olin nähnyt isännänkin tekevän lähtiessään kaupunkiin markkinoille. Mutta hiukan etäämpänä haarautuikin tie. En tiennyt kumman tien valitsisin. Poikkesin milloin toisaanne, milloin toisaanne. Vasemmanpuoleinen houkutteli minua enemmän; valitsin lopulta sen, ja kävelin hyvin rivakasti, saadakseni takaisin hukkaan menneen ajan.

Loitompana häämötti silmääni joku musta röykkiö, joka salpasi koko maiseman. Se tuntui verkalleen lähenevän minua, ja hetken jo teki mieleni pyörtää takaisin. Koiran haukunta, joka silloin alkoi kuulua, rohkaisi minua vähän, ja melkein samalla huomasinkin, että musta röykkiö oli metsä, jonka halki tie tästä oli kulkeva. Siihen saapuessani tuntui tuuli puhaltavan entistäänkin kovemmin, vinhoina puuskina, jotka armottomasti taivuttelivat huojuvia ja voihkivia puita. Ympärilläni vinkui viima, rungot nauskuivat ja oksat ritkahtelivat. Sitte kuulin askeleita takanani ja tunsin jonkun koskettavan hartioitani. Käännyin nopeasti, mutta en nähnyt ketään. Ja kuitenkin olin varma siitä, että joku oli koskenut minuun sormellaan; askeleitakin kuului yhä, kuin olisi näkymätön olento minua kaarrellut. Silloin lähdin juoksemaan niin vikkelästi, ett'en enää tuntenut, koskivatko jalkani maahankaan. Somero sinkoili kenkieni alta ja pirisi niinkuin raesade taakseni. Minulla oli vain yksi ajatus: päästä metsästä pois.

Pian saavuin suurelle aukealle. Täysikuu valaisi sitä kirkkaasti, ja tuuli pöyryytti riehuen lehtikasoja maasta, pyöritellen niitä ilmassa joka suunnalle.

Mieleni teki seisahtua tuokioksi hengähtämään; mutta isot puut huojuivat huumaavalla ryskeellä. Niiden varjot heittyivät äkkiä isojen mustien petojen näköisinä tien yli ja hävisivät sitte jälleen puiden taakse väijymään. Muutamat noista varjoista olivat muodoltaan minulle tuttuja. Mutta useimmat liikehtivät ja hyppelehtivät edessäni ikäänkuin tahtoen ehkäistä etenemistäni. Jotkut olivat niin kammottavia, että tarvitsin kaikki voimani hyppiäkseni niiden ylitse; minä pelkäsin niin kovasti koskettavani niihin jaloillani.

Tuuli tyyntyi ja alkoi sataa ropsahdella isoja pisaroita. Aukio loppui, ja eräälle metsään johtavalle tielle tullessani olin näkevinäni valkean seinän häämöttävän edessäni. Hiukan lähemmäksi päästyäni näin, että se oli kapea ja korkea pikku talo. Sen enempää ajattelematta kolkutin ovelle; tahdoin pyytää suojaa kunnes taukoisi satamasta. Kolkutin toistamiseen, ja silloin kuulin heti liikettä sisältä. Luulin, että joku tuli ovea avaamaan, mutta alikerran akkuna vaan aukesikin. Myssypää mies ilmestyi akkunaan ja kysyi:

"Kuka siellä?"

Minä vastasin:

"Pieni tyttö."

Hämmästyneellä äänellä kertasi mies: "Pieni tyttö!" ja tiedusti sitte, mistä tulin, minne olin menossa ja mitä tahdoin.

En ollut valmistautunut näihin kaikkiin kysymyksiin, ja mainitsin vain maatilan nimen, josta olin tulossa; mutta valehtelin lisäksi, kun sanoin olevani menossa sairasta äitiäni tapaamaan. Pyysin häntä hyväntahtoisesti laskemaan minut sisälle sateen ajaksi.

Hän käski minun odottaa, ja minä kuulin hänen puhelevan toisen henkilön kanssa. Sitte hän palasi ikkunaan ja kysyi, olinko minä yksin. Hän tahtoi myöskin tietää ikäni, ja kuultuansa että olin kolmentoista vanha arveli hän, ett'en ainakaan ollut arkalasta, koskapa olin öiseen aikaan kulkenut metsän läpi.

Hän jäi vähäksi aikaa kurkistelemaan ikäänkuin koettaen nähdä kasvojani, jotka pidin häneen päin kohotettuina. Sitte hän käänteli päätänsä oikealle ja vasemmalle, tunkeakseen katseensa metsän pimentoon. Lopuksi hän neuvoi minua kävelemään vielä kappaleen matkaa, vakuuttaen että metsän tuonpuoleisessa laidassa oli kylä. Siellä kyllä tapaisin jonkun talon, missä voisin vaatteitani kuivata.

Minä lähdin taas yön selkään. Kuu oli kokonaan piiloutunut ja nyt sataa tihuutti herkeämätöntä vihmaa. Sain taivaltaa vielä kauvan, ennen kuin saavuin kylään. Talot olivat kaikki suljetut, ja vaivoin niitä hämärässä erottikaan. Ei ollut enää valveilla muita kuin seppä. Hänen talonsa kohdalle tultuani nousin sen kahdet portaat, aikoen päästä sinne levähtämään. Hän oli juuri työntämässä isoa rautakankea hehkuvien hiilten ahjoon; ja kun hän kohotti käsivarttansa, paljetta painaltaakseen, näytti hän minusta niin suurelta kuin sadun jättiläinen.

Jokaisella palkeen puhalluksella leimahti lieska ja kipunat räiskyivät; hohde valaisi seinät, joille oli ripustettu viikatteita, sahoja ja kaikenlaisia rautakaluja. Miehellä oli otsa rypyssä ja katse tiukasti tuleen tähdättynä.

Tunsin ett'en millään tavalla rohkenisi häntä puhutella, ja poistuin niin hiljaa kuin pääsin.

Kun päivä täydellisesti valkeni, huomasin ett'en enää ollut kaukanakaan kaupungista. Tunsin samoja seutujakin, joissa sisar Marie-Aimée oli meitä kävelytunneillamme kuljettanut. Kävelin nyt aivan verkalleen, laahaten jalkojani, jotka tekivät minulle kovin kipeätä. Olin niin näännyksissäni, että ainoastaan suurilla ponnistuksilla maltoin olla istumatta kiviläjiin tien viereen.

Täyttä vauhtia lähenevien vaunujen kolina pakotti minut katsomaan taakseni. Jäin liikkumattomana siihen paikkaan, ja sydämeni löi rajusti: olin tuntenut meidän talon punaisen tamman ja isäntäni mustan parran. Hän seisahdutti hevosen ihan viereeni ja hiukan kumartuen tarttui minua yhdellä kädellä pukuni vyötäröistä. Hän asetti minut rinnalleen istuimelle ja käänsi hevosen, ja niin lähdettiin täyttä juoksua takaisin.

Kun pääsimme metsään, antoi isäntä Sylvain hevosen kävellä. Hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi:

"Olipa sinun onnesi, että tavotin sinut. Muutoin sinut olisi tuotu kahden santarmin välissä."

Kun minä en vastannut, jatkoi hän:

"Et taida tietääkään, että on santarmeja, jotka tuovat karanneita pikku tyttöjä takaisin?"

Minä vastasin:

"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."

Hän kysyi:

"Oletko siis meidän luonamme onneton?"

Minä vastasin taaskin:

"Minä tahdon mennä katsomaan sisar Marie-Aiméeta."

Hän ei nähtävästi ymmärtänyt, vaan pitkitti kysymyksiänsä, mainiten nimeltään jok'ainoan talon asujan, saadakseen tietää, kuka oli minulle antanut valittamisen aihetta. Mutta joka kerralla oli vastaukseni sama.

Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kohottausi suoremmaksi ja sanoi:

"Kuinka itsepäinen!"

Minä katsoin häneen ja vakuutin jälleenkin karkaavani, ellei hän veisi minua sisar Marie-Aiméen luokse. Vastausta odottaessani en hellittänyt hänestä katsettani, ja huomasin selvästi, että hän tuli hämilleen. Hän mietiskeli pitkän aikaa ja sanoi sitte, laskien kätensä polvelleni:

"Kuulehan nyt, tyttöseni, ja koeta ymmärtää, mitä sinulle sanon."

Ja nyt minä sain tietää, että hän oli sitoutunut holhoomaan minua kahdeksantoistavuotiaaksi asti ja olemaan ottamatta minua milloinkaan mukanansa kaupunkiin. Sain kuulla vielä, että luostarinjohtajattarella oli kaikki oikeudet minuun, ja jos vielä yrittäisin karkuteille, niin hän varmastikin panettaisi minut kiinni sillä verukkeella, että minä muka juoksentelin yksinäni metsissä öisin. Hän sanoi lopuksi toivovansa, että unohtaisin luostarin ja kiintyisin häneen ja hänen vaimoonsa, jotka tahtoivat vain katsoa parastani.

Olin kovin kiihdyksissäni ja hillitsin vaivoin kyyneleeni.

"No niin", virkkoi isäntä ojentaen minulle kätensä, "olkaamme hyviä ystäviä, eikö ollakin?"

Minä annoin hänelle käteni ja hänen puristaessaan sitä jokseenkin lujasti vastasin minä:

"Ollaan!"

Hän läiskäytti ruoskaansa, ja pian olimme päässeet metsästä.

Sataa tihuutti yhäkin hienoa usmavettä, ja pellot avautuivat eteemme entistään mustempina.

Muutamaa tiepuoleen ulottuvaa sarkaa pitkin asteli meitä kohti mies, tehden kädellään kiivaita liikkeitä. Ensi näkemällä luulin hänen uhkaavasti heristelevän minulle nyrkkiänsä, mutta kun hän tuli lähemmäksi, näin hänen pitelevän jotakin esinettä vasemmassa kainalossaan, oikean käsivarren heiluessa pään tasalla kuin niittomiehellä. Tulin niin uteliaaksi, että katsoin kysyvästi isäntä Sylvainiin. Samassa hän virkahti ikäänkuin vastaukseksi:

"Gaboret siinä tekee kylvöä!"

Pian saavuimmekin jo maatilalle.

Emäntä odotti meitä kynnyksellä. Nähdessään minut hän avasi suunsa kuin olisi jo kauvan pidätellyt hengitystään, ja hänen vakavilta kasvoiltaan hälveni hetkeksi huolestunut ilme. Minä menin hänen ohitseen noutamaan kauhtanaani ja sitte suoraa päätä lammasnavettaan.

Lampaat menivät ulos hyppelehtien ja tungeskellen. Niiden olisi jo aikaa sitte pitänyt olla laitumella.

* * * * *

Kaiken päivää ajattelin isännän kertomia asioita. En voinut käsittää, miksi luostarinjohtajatar tahtoi estää minut tapaamasta sisar Marie-Aiméeta. Mutta sen käsitin, ett'ei sisar Marie-Aimée enää voinut mitään tehdä hyväkseni, ja minä alistuin siihen ajatellen sen päivän kerran tulevan, jolloin ei kukaan voisi estää minua hänen seurastaan.

Makuulle mennessäni tuli emäntä mukaani, pannakseen yhden peitteen lisää vuoteelleni. Toivotettuaan minulle hyvää yötä, kielsi hän minua puhuttelemasta häntä rouvaksi: minun piti vain ilman muuta sanoa häntä Paulineksi. Hän poistui vakuutettuansa minulle vielä, että minua pidettäisiin talossa kuin omaa lasta ja että hän tahtoi tehdä kaikkensa, saadakseen minut totutetuksi talon oloihin.

Seuraavana päivänä isäntä Sylvain pani minut pöydässä istumaan veljensä viereen. Nauraen kielsi hän tätä antamasta minun paastota, koska minun oli vielä kelpo lailla kasvettava.

Isännän veljen nimi oli Eugène. Hän puhui hyvin vähän, mutta katsoi aina niihin jotka puhuivat; ja hänen pienissä silmissään oli useasti ilvehtivä ilme. Hän oli kolmenkymmenen ikäinen, mutta näöltään ei paljoakaan yli kahdenkymmenen vanha. Hänellä oli aina vastaus valmiina, mitä tahansa häneltä kysyttiin, ja hänen kanssaan minä en ollenkaan oudostellut.

Hän painautui seinään, tehdäkseen minulle väljempää tilaa, ja vastasi isännälle vain:

"Ole huoletta."

Nyt, kun kaikki pellot oli kynnetty, vei Martine hoidokkinsa hyvin kaukaisille laitumille, joita hän sanoi "yhteismaiksi". Lehmipaimen ja minä sitä vastoin käyttelimme laumojamme pientareilla ja kanervikoissa. Minua paleli kovasti, vaikka minulla olikin iso kantapäihin asti ulottuva villainen kauhtanani. Lehmipaimen teki usein nuotion ja jakoi kanssani perunat ja kastanjat, joita hän hiilillä paisteli. Hän opetti minua tuntemaan tuulensuunnat, jotta saatoin käyttää hyväkseni pienintäkin suojaa kylmältä; ja lämmittelemässä ollessamme hän yhtämittaa hyräili laulua "vedestä ja viinistä".

Siinä oli ainakin kaksikymmentä säkeistöä. Vesi ja viini syyttelivät toinen toistansa ihmiskunnan onnettomuudentuottajaksi, ylistellen itseänsä pilviin asti. Minusta tuntui vesi olevan oikeassa, mutta lehmipaimenen mielestä ei viinikään ollut väärässä.

Tuntikausia vietimme siten yhdessä. Hän kertoili minulle kotiseudustaan, joka oli hyvin kaukana Solognesta. Lehmiä paimentamassa oli hän ollut pienestä pitäen, ja hänen ollessaan vielä lapsi oli vihainen härkä puskenut hänet maahan ja ruhjonut pahanpäiväisesti. Kauvan oli hän ollut kipeä, ja kärsinyt tuskia, jotka pakottivat huutamaan; vähitellen olivat kivut lakanneet, mutta hän oli jäänyt sellaiseksi rujoksi jommoisena nyt hänet edessäni näin. Hän muisti nimeltään kaikki maatalot, joissa oli ollut paimenessa. Ihmiset olivat olleet joko hyviä tai häijyjä, mutta milloinkaan ei hän ollut niin hyvää isäntäväkeä tavannut kuin Vanhassakaupungissa. Myöskin oli hän pannut merkille, että isäntä Sylvainin lehmät eivät olleet saman näköisiä kuin hänen kotiseutunsa pienikasvuinen karja, jolla oli terävät kierteiset sarvet. Tämän talon lehmät olivat vantteria ja voimakkaita, sarvet särmikkäitä ja tylppiä. Hän rakasti niitä ja puhutteli niitä nimeltään. Hänen lemmikkinsä oli kaunis valkea lehmä, jonka isäntä Sylvain oli keväällä ostanut. Tuon tuostakin se nosti päänsä ja katseli kauas, ja lähti sitte yht'äkkiä kaula ojossa juoksuun.

Lehmipaimen huusi täyttä kurkkua:

"Seis, Valko, seis!"

Useimmiten se pysähtyi itsestään, mutta täytyipä väliin lähettää koira sitä palauttamaan. Silloin se joskus yltyi taistelemaan vastaan, saadakseen mennä omaa tietänsä, ja yhtyi laumaan vasta kun koira oli puraissut sitä turpaan.

Lehmipaimen säälitteli sitä puhellen:

"Sitä ei tiedä mitä se ikävöipi."

* * * * *

Joulukuusta alkaen saivat lehmät kokonaan jäädä navettaan. Ajattelin että lampaille käy samoin. Mutta isännän veli selitti minulle, että Sologne oli kovin karua seutua ja ett'eivät sen asukkaat saaneet riittävästi rehuvaroja kaikkien elukkainsa ruokkimiseen.

Niinpä jouduin minä yksikseni kuljeksimaan niityillä ja metsissä. Kaikki linnut olivat muuttaneet pois. Sumu laskeusi kyntömäille, ja metsissä oli haudan hiljaisuus. Toisin ajoin tunsin itseni niin ypö-yksinäiseksi, että koko maa tuntui vajonneen tyhjyyteen ympäriltäni, ja kun korppi lensi huutaen ohitseni harmaalla taivaalla, tuntui minusta kuin olisi sen voimakas käheä ääni julistanut minulle mailman suruja.

Lampaatkaan eivät enää hypelleet. Kauppias oli vienyt mukanaan kaikki pässit, ja pikku karitsat eivät osanneet leikkiä keskenänsä. Ne astua tepsuttelivat kylki kyljessä, ja syömästäkin herjetessään pitivät päätään riipuksissa.

Muutamat niistä muistuttivat minusta pikku tyttöjä, jotka olin tuntenut. Minä silittelin niitä ja koetin kohottaa niiden päätä. Mutta silmät pysyivät maahan luotuina, ja niiden terät olivat elottomat kuin himmennetty lasi.

Eräänä päivänä yllätti minut niin sakea sumu, että minun oli mahdoton tuntea tietäni. Olin yht'äkkiä aivan oudon metsän laidassa. Puiden latvat häipyivät kokonaan sumun verhoon, ja kanervat näyttivät villaan käärityiltä. Valkeita hahmoja laskeusi puista ja leijaili kanervien yli pitkinä, läpinäkyvinä huntuina. Minä ajoin nyt lampaita viereiselle niitylle päin, mutta ne sullousivat vain yhteen, eivätkä taipuneet menemään eteenpäin. Läksin edelle katsomaan, mikä niillä oli esteenä, ja silloin huomasinkin sen pikku joen, joka kierti kukkulan juurta. Vettä tuskin erottikaan; se tuntui uinailevan paksun, valkean villapeitteen alla. Kauvan seisoin sitä katsellen, ennen kuin läksin viemään laumaani metsänreunaa pitkin. Yritellessäni arvailla, millä suunnalla talo oli, risteilivät lampaat pitkin metsää ja joutuivat pian pensas-aitojen saartamalle tielle. Sumu yhä tiheni, ja minusta näytti kuin olisin kulkenut kahden korkean muurin välissä. Seurasin lampaita tietämättä, minne ne minut veisivät. Äkkiä poikkesivat ne tieltä oikealle, mutta samassa minä ne pysähdytin; olin nimittäin nähnyt kirkon sisäänkäytävän. Ovet olivat selällään, ja molemmin puolin hohti punainen valo, joka kirkasti harmaata holvikattoa. Jättiläismäisiä pilareja kohosi suorina riveinä taustalle asti, jonka perällä pieniruutuiset ikkunat laskivat heikkoa valonkajastusta lävitsensä. Suurella vaivalla sain ehkäistyksi lampaat tunkeutumasta lähemmäksi kirkkoa, ja siinä estellessäni huomasin niiden olevan ylt'yleensä koristeltuja pienillä valkeilla helmillä. Samassa ne ravistelivat itseään, ja silloin helmet ikäänkuin kilahtelivat hiljaa. En tiennyt mitä tästä kaikesta ajatella; sitte kävin kovin rauhattomaksi muistellessani, että isäntä Sylvain tietenkin kärsimättömästi odotteli minua. Uskottelin itselleni, että omia askeleitani takaisin seuraten löytäisin helposti talon. Mahdollisimman hiljaa häätelin siis laumaani tielle, jolta olin vast'ikään poikennut. Mutta juuri tielle tullessani kuului läheltäni miehen ääni. Se sanoi:

"Annahan niiden toki mennä sisälle, elukkaparkojen."

Ja samassa mies käännytti lauman kirkkoa kohti. Tunsin heti Eugènen, isännän veljen. Hän pyyhkäisi kädellään yhden lampaan turkkia ja sanoi:

"Sieviltä ne näyttävät huurrehelmissä, mutta ei se ole niille terveellistä."

En ollenkaan hämmästynyt kohdatessani hänet täällä. Viittasin kirkkoa kohti ja kysyin, mikä se oli.

"Tein sen sinua varten", vastasi hän. "Pelkäsin, ettet löydäkään kastanjakujaa, ja siksi ripustin kummallekin puolelle lyhdyn."

Ajatukseni hämmentyivät, ja vasta tuokion kuluttua älysin, että mustuneet ja ajan syömät jättiläispilarit aivan yksinkertaisesti olivat kastanjapuiden runkoja. Samassa myöskin tunsin ison tupamme pienet ikkunaruudut, joita rautauunin hohde valaisi.

Eugène luki lampaat itse ja auttoi minua lämpimän olkialusen levittämisessä niille. Kun olin lähtemäisilläni navetasta, hän pidätti minut ja kysyi, enkö todellakaan tiennyt, mihin nuo kaksi kadonnutta karitsaa olivat joutuneet. Minua hävetti kovasti ajatus, että hän saattoi uskoa minun valehdelleen, enkä voinut pidättää kyyneleitäni, vakuuttaessani hänelle karitsain kadonneen minun huomaamattani. Silloin hän ilmotti löytäneensä ne eräästä lammikosta hukkuneina.

Minä luulin että nyt hän toruu minua huolimattomuudestani. Mutta hän sanoi leppeästi:

"Mene joutuin lämmittelemään. Sinulla on kaikki Solognen kuura hiuksissasi."

Päätin seuraavana aamuna mennä katsomaan lammikkoa. Mutta yöllä pyrytti niin sakeasti, ett'ei ollut ajattelemistakaan lähteä ulos. Auttelin vanhaa Bibicheä liinavaatteiden paikkaamisessa, ja Martine pani rukkinsa pyörimään ja alkoi laulella säestykseksi.

* * * * *

Illallisen aikana haukkuivat koirat raivokkaasti ja herkeämättä. Martine näytti rauhattomalta. Hän kuunteli koiria ja sanoi sitte isännän puoleen kääntyen:

"Pelkäänpä, että tämä ilma tuopi meille susia."

Isäntä nousi katsastamaan koiria ja läksi lyhty kädessä kierrokselle navettoihin.

Kahdeksanpäiväisen pyry-ilman kestäessä tuli talon maille satoja korppeja. Ne olivat niin nälissään, ett'ei mikään saanut niitä pelotelluksi. Ne tunkeusivat talleihin ja jyväaittaan, ja hävittivät vilja-aumoja. Isäntä tappoi niitä paljon. Muutamia valmistettiin ruuaksi ihralla ja kaalilla höystettynä. Kaikki pitivät keittoa maukkaana; koirat vain eivät koskaan suostuneet maistamaankaan.

* * * * *

Ensimäisenä päivänä, jona laumojen oli taas lähdettävä ulos, olivat kuuset vielä kokonaan lumen peittämät. Kukkulakin oli ihan valkoisenaan; se näytti siirtyneen paljon lähemmäksi taloa. Kaikkialla hohtava valkeus huikaisi silmiäni; en enää löytänyt mitään entisiltä paikoiltaan ja pelkäsin aina kadottavani näkyvistäni sinisen savun, joka nousi talon kattojen yli.

Lampaat eivät löytäneet mitään syödäkseen; ne juoksentelivat joka suunnalle. Minä en antanut niiden poikkeilla kauvas; ne olivat itsekin lumen näköisiä, ja minun täytyi olla hyvin varuillani, jott'eivät ne päässeet silmiltäni välttymään. Minun onnistui koota ne niittypalaselle ison metsän reunaan. Kaikki puut olivat parhaillaan vapautumassa raskaista lumikantamuksistansa, isot oksat viskasivat pois taakkansa yhdellä tempaisulla, heikommat taasen keinuivat hiljaa, saadakseen sen vähitellen solumaan maahan.

En ollut milloinkaan käynyt tässä metsässä. Tiesin vain, että se ulottui hyvin laajalle, ja että Martine usein vei laumansa sinne. Kuuset olivat siellä hyvin korkeita ja kanerva oli versonut pensaiksi.

Olin katsellut hetken ajan erästä isoa kanervamätästä. Olin ollut näkevinäni sen liikahtavan; samassa oli kuulunut sellainen rasahdus kuin olisi joku polkaissut kuivaa närettä.

Minut valtasi oitis rauhattomuus. Ajattelin: "Siellä on joku." Sama risahdus toistui paljon lähempänä, mutta mikään ei liikkunut. Koetin tyynnyttää mieltäni uskottelemalla, että jänis taikka joku muu pieni metsän elävä oli siellä ravintoansa etsimässä. Mutta kaikista ajattelemistani pätevistä syistä huolimatta jäin kuitenkin vakuutetuksi, että siellä oli joku.

Minun tuli niin tukala olla, että päätin lähestyä taloa. Siirryin pari askelta lampaitani kohden, mutta samassa ne äkkiä sulloutuivat pelokkaasti yhteen, etääntyen metsästä yhä kauemmaksi.

Koetin nopeasti saada selville, mikä ne oli sillä tavoin säikähdyttänyt, ja kahden askeleen päässä itsestäni, keskellä laumaa, huomasin keltaisen koiran, joka laahasi lammasta hampaissaan. Ensin ajattelin, että Castille oli tullut raivoon, mutta samassapa Castille surkeasti ulisten heittäysikin luokseni ja kätki päänsä hameitteni suojaan. Huomasin nyt heti, että susi oli hyökännyt laumaani. Se kantoi lammasta keskeltä ruumista kita ammollaan. Keveästi kapusi se viemärin partaalle, ja kun se loikkasi tämän leveän ojan yli metsän reunaan, suhahtivat sen takajalat ilmassa kuin siivet. Sillä hetkellä en olisi pitänyt ihmeellisenä, jos se olisi lähtenyt lentämään puiden yli.

Seisoin kotvan, tuijotellen tyhmistyneenä, tietämättä pelkäsinkö vai en. Sitte tunsin, ett'en voinut enää kääntää katsettani viemäri-ojasta. Silmäluomeni olivat niin kangistuneet, että minusta tuntui kuin en enää koskaan voisi niitä ummistaa. Tahdoin huutaa talosta apua, mutta ääni tukahtui kurkkuuni. Olisin juossutkin, mutta polveni hetkuivat niin hervottomina, että minun täytyi istua märkään maahan.

Castille ulisi yhä kuin olisi sitä pieksetty, ja lampaat seisoivat yhdessä rykelmässä. Saatuani ne vihdoinkin ajetuksi pihalle juoksin isäntä Sylvainea noutamaan. Nähdessään minut hän oitis arvasi, mitä oli tapahtunut. Hän huusi veljeänsä ja kävi noutamassa kaksi muskettia, ja minä koetin kuvata paikkaa, mihin susi oli kadonnut He palasivat vasta yön suussa, tavoteltuansa turhaan sutta.

Koko ehtoopäivänä ei muusta puhuttu. Eugène tahtoi tietää, minkä näköinen se susi oli ollut, ja vanhaa Bibicheä närkästytti kun minä kerroin, että se oli ollut pitkä- ja keltavillainen niinkuin Castille, mutta paljon kauniimpi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Martinen vuoro. Hän oli juuri laskenut ulos laumansa eikä ollut vielä päässyt kastanjakujan päähän, kun kuultiin hänen tukahtuneet huutonsa.

Kaikki juoksivat paikalle. Minä ennätin ensimäisenä Martinen luo. Hän seisoi kumarassa, kaikin voimin pitäen karitsaa, jota susi oli iskenyt kurkkuun ja koetti laahata mukaansa. Se piti sitä kaulasta kiinni ja veti puolestaan yhtä lujasti kuin paimen omalta taholtaan.

Martinen koira puri sutta äkäisesti reisiin, mutta se ei näyttänyt olevan siitä millänsäkään, ja vasta kun isäntä Sylvain ampui siihen hyvin tähdätyn luodin, tuiskahti se nurin, hampaissaan yhä kappale karitsan kaulaa.

Martinen silmät olivat auenneet suuriksi ja huulet vaalenneet. Hilkka oli solunut niskaan, ja tukan jakaus näytti minusta leveältä tieltä, jolla saattoi huoletta kävellä. Hänen kasvojensa luja ilme oli vaihtunut tuskalliseksi, ja kädet avautuivat ja puristuivat nyrkkiin koneellisella säännöllisyydellä. Hän lähti kastanjapuun luota, jonka runkoon hän oli nojautunut, ja läheni Eugènea, nähdäkseen sutta. Jonkun aikaa seisoi hän sitä katsellen ja huudahti sitte:

"Eläin parka, täytyipä sillä olla kova nälkä!"

Isäntä viskasi suden ja karitsan samoille työntökärryille, viedäkseen ne taloon. Koirat seurasivat pelokkaasti luskuttaen. Useina päivinä peräkkäin metsästi isäntä veljensä kanssa ympäristössä. Minut sivuuttaessaan Eugène aina seisahtui ja sanoi minulle muutamia ystävällisiä sanoja. Hän vakuutti minulle, että musketinlaukaukset pelottivat susia loitommalle, ja että niitä harvoin näkikään näillä main. En kuitenkaan enää uskaltanut palata ison metsän lähettyville. Mieluummin nousin kunnaalle, joka kasvoi pelkkää hiirenhernettä ja kanervaa.

* * * * *

Alkukeväästä opetti emäntä minua lypsämään lehmiä ja ruokkimaan sikoja. Hän sanoi tahtovansa tehdä minusta kelpo talon-emännän. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi luostarinjohtajatarta, joka oli minulle niin halveksivasti sanonut:

"Te saatte lypsää lehmiä ja hoitaa sikoja!"

Näillä sanoilla oli hän näyttänyt tahtovan rangaista minua, mutta nyt minusta oli aivan mieluista puuhailla elukkain parissa. Enemmän voimaa saadakseni painoin otsani lehmän kupeeseen, ja pian täyttyi raintani. Maidon päällä poreili vaahto monivärisenä, ja kun päivä siihen paistoi, näytti se niin ihmeen kauniilta, ett'en väsynyt sitä ihailemaan.

Sikojen ruokkiminen ei minua laisinkaan inhottanut. Niille syötettiin keitettyjä perunoita ja piimää. Minä työnsin käteni sankoon, hämmentääkseni seoksen hyvin, ja hauskaa oli katsella, kuinka ne odottelivat osuuttansa. Niiden kimeä vinkuminen ja elävät kärsäin liikkeet huvittivat minua aina.

* * * * *

Toukokuussa isäntä Sylvain lisäsi minun laumaani vuohen. Hän oli sen ostanut, jotta hänen vaimolleen kävisi helpommaksi ravita pikku lasta, joka oli ilmestynyt maailmaan heidän kymmenen vuotta naimisissa oltuansa.

Tämä vuohi oli työläämpi paimentaa kuin koko muu lauma. Sen syytä se oli, että lampaani tunkeusivat kaurahalmeeseen, joka jo aaltoili jokseenkin korkeana.

Lampuoti huomasi tämän ja torui minua. Hän syytti, että minä torkuin jossakin sopessa, sill'aikaa kun lauma tärveli hänen viljojansa.

Minun täytyi joka päivä kulkea nuoren kuusimetsikön ohi. Kolmella hyppäyksellä oli vuohi keskellä metsikköä, ja sill'aikaa kun minä olin sitä etsimässä ahmivat karitsani kauraa.

Ensimäisellä kerralla odotin kauvan aikaa, että se palaisi itsestään. Houkutellen huhuilin sitä takaisin. Lopulta päätin lähteä sitä noutamaan. Mutta kuusikko oli niin tiheä, ett'en tiennyt miten päästä pujottautumaan sen läpi.

En kuitenkaan voinut poistua ennenkuin tiesin, mihin vuohi oli joutunut. Luulin tuntevani sen kohdan, josta se oli tiheikköön kadonnut, ja minä pujottausin sisälle, molemmin käsin suojellen kasvojani neulasilta. Melkein heti huomasinkin vuohen sormieni lomitse; se oli ihan lähellä. Ojensin käteni tarttuakseni sen sarveen, mutta se livahti läpi oksien, jotka takaisin ponnahtaessaan iskevät kipeästi vasten kasvojani. Viimein onnistui minun saada se kiinni ja viedä takaisin laumaan.

Joka päivä oli sama juttu. Minä ajoin lampaani mahdollisimman loitolle kaurahalmeesta ja riensin ajamaan karkulaista takaa.

Vuohi oli kokonaan valkea, ja minä olin huomannut heti, että se muistutti Madeleinea. Molemmilla oli silmät hyvin etäällä toisistaan. Kun minä pakotin sen peräytymään kuusikosta, tuijotti se minua kauvan silmiänsä räväyttämättä.

Eräänä päivänä, tultuani kuusikosta hiukset ihan hajallaan, heilautin minä ne päätäni puistamalla kasvoilleni. Paikalla hypähti vuohi syrjään ja määkäisi pelosta. Se kävi kimppuuni sarvet kyrmyssä, mutta minäkin painoin päätäni alas ja ravistin hiuksiani, jotka venyivät maassa. Silloin se lähti pakoon, tehden kerrassaan hullunkurisia hyppyjä. Joka kerta kun se sitte livahti kuusikkoon, kostin minä sille säikyttelemällä sitä hiuksillani.

Isäntä Sylvain yllätti minut eräänä aamuna, juuri hätyyttäessäni sitä tuolla tavoin. Hän puhkesi hillittömään nauruun, joka saattoi minut ihan hämilleni. Seisahduin heti kohta, koettaen järjestää tukkaani.

Vuohi oli jälleen lähestynyt minua. Se katseli minua kaulaansa venytellen ja koivet hullunkurisesti käpertyneinä, valmiina livistämään käpälämäkeen pienimmästäkin liikkeestäni. Isäntä nauroi nauramasta päästyänsäkin; hän hytkyi kaksin kerroin koukistuneena ja purskahti yhä uudestaan hohottamaan. Näki vain hänen mekkonsa, partansa ja ison hattunsa. Hänen äänekäs iloisuutensa herätti minussa halun itkeä, sillä minusta tuntui että hän jää siihen ainiaaksi käppyrässä höröttämään.

Vihdoinkin tyynnyttyänsä hän ystävällisesti uteli minulta välejäni vuohen kanssa. Kerroin hänelle elukan kujeista. Silloin hän uhkasi sitä sormellaan ja alkoi taas nauraa.

Martine sai vuohen mukaansa seuraavana aamuna. Mutta jo toisena päivänä selitti hän, että mieluummin hän muuttaa pois paikastaan kuin kauvemmin paimentaa mokomaa paholaisen riivaamaa elukkaa.

Vanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä muistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli lähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut toista kertaa lyödä.

Niin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä päivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli perinyt.

* * * * *

Juhannus läheni, ja Eugène arveli, että minut oli otettava mukaan kylälle, jotta juhlisimme minun maatilalle tuloni vuosipäivää.

Juhlapäiväksi lahjotti emäntä minulle keltaisen puvun, jota hän oli itse käyttänyt nuorena tyttönä.

Kylä oli nimeltään Sainte-Montagne (Pyhä-Vuori). Siinä oli yksi ainoa katu, jonka päässä oli kirkko.

Martine kuljetti minut rivakasti mukanansa messuun, joka oli jo alkanut. Hän työnsi minut erääseen penkkiin ja itse istui lähinnä edessäni olevaan.

Vakava mieliala, joka oli minut kirkkoon astuessani vallannut, hälveni melkein heti. Takanani jutteli kaksi vaimoa herkeämättä edellisenpäiväisistä markkinoista, ja miehet ovensuussa ihan ääneensä keskustelivat huolettomasti keskenänsä.

Hiljaisuus palautui vasta papin noustessa saarnatuoliin. Luulin hänen ryhtyvän pitämään saarnaa, mutta hänpä lukikin pelkkiä avioliittokuulutuksia, ja jokaisen uuden nimen kuullessaan nyökkyivät naiset hymyillen oikealle ja vasemmalle.

Ei juolahtanut mieleenikään rukoilla. Katselin Martinea, joka rukoili polvillaan. Hänen ruskeat ja kiharaiset suortuvansa näkyivät kirjaillun hilkan alta. Hänellä oli leveät hartiat, ja hänen valkea miehustansa oli uumilta sidottu mustalla nauhalla. Koko hänen olentonsa oli raikas ja nuorekas.

Ja kuitenkin oli luostarinjohtajatar minulle sanonut, että paimentytöt olivat likaisia letukoita.

Minä näin ajatuksissani Martinen edessäni, laumansa keskellä, lyhyessä raidallisessa hameessaan, kireälle vedetyissä sukissaan ja nahkapäällystäisissä puukengissään, joita hän kiillotti kuin saappaita. Silti piti hän tarkoin silmällä laumaansa, ja emäntä väitti hänen tuntevan erikseen jok'ainoan lampaansa.

Kirkonmenojen päätyttyä hän jätti minut, juosten erään vanhan vaimon luo, jota hän hellästi syleili. Sitte kadotin hänet näkyvistäni ja seisoskelin yksinäni, älyämättä minne menisin.

Jokseenkin lähellä näin minä "Valkean Hevosen" majatalon. Sieltä kuului äänekästä puheen sorinaa ja lautasien kalinaa. Ihmiset tunkeilivat sinne ryhmittäin, ja hetken perästä ei paikalla ollut enää ketään.

Aijoin mennä takaisin kirkkoon odottamaan, kunnes Martine tulisi minua noutamaan. Silloin näin Eugènen tulevan kiireissään. Hän tarttui minua käteen ja huudahti nauraen:

"Ellei pukusi olisi ollut niin helakan keltainen, olisin varmasti unohtanut sinut!"

Hän silmäili minua ilvehtien ja huvitettuna.

Hän vei minut koulumestarin luo, pyytäen tätä antamaan minulle aamiaista ja viemään minua lapsukaistensa kanssa kävelylle.

Koulumestari oli pukeutunut kaupunkilaisherrain tavoin, kun taasen Eugènella oli vain sininen mekkonsa yllään, niin että minua aika lailla kummastutti, kun kuulin heidän sinuttelevan toisiansa.

Aamiaista odotellessani sain koulumestarilta satukirjan lukeakseni.

Kylän torilla tytöt ja pojat tanssivat auringon paisteessa tomupilven keskellä. Pidin heidän hyppelyänsä liiallisena ja heidän iloisuuttaan liian remuavana.

Mieleni tuli kovin suruiseksi. Ja kun yön tullen vankkurit veivät meidät maatilalle takaisin, tuntui minusta todelliselta huojennukselta päästä jälleen hiljaisuuteen ja niittyjen tuoksuun.

* * * * *

Moniaita päiviä myöhemmin, ollessamme kotiin menossa, eräs lampaistamme, joka käveli pitkin pensasaidan sivustaa, hyppäsi korkealle ilmaan. Astuessani lähemmäksi huomasin, että siltä vuoti verta nokasta. Arvelin sen satuttaneen turpansa terävään okaaseen, pesin haavan puhtaaksi enkä ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavana päivänä kauhistuin nähdessäni, että sen pää oli tursistunut milt'ei muun ruumiin kokoiseksi. Huutoni johdosta juoksi Martine hätään, ja hänen kirkaisunsa taasen juoksutti koolle koko talonväen.

Kerroin edellisen päivän tapahtuman, ja lampuoti selitti, että lammasta oli epäilemättä purrut kyykäärme.

Nyt piti sille toimittaa huuhteluja ja jättää se navettaan, kunnes turvotus katoaisi.

Minä en parempaa pyytänyt kuin saada vaalia elukka poloista, mutta jäätyäni yksikseni sen kanssa valtasi minut kammo.

Tuo suhdaton pää, joka huojui pienoisessa ruumiissa, herätti minussa mieletöntä kauhua. Ylen määrin pullistuneet silmät, pöhöttynyt turpa, pystyiksi jäykistyneet korvat muodostivat sellaisen hirviön, jota on vaikea kuvitellakaan. Se pysyi liikahtamatta navetan keskilattialla, ikäänkuin peljäten tölmäävänsä seinään. Koetin lähestyä sitä, hokien itsekseni, että lammashan se vain oli. Mutta heti kun se kääntyi minuun päin, lennähdin minä ovelle niinkuin nuoli. Kuitenkin tuli minun sitä kovasti sääli. Toisin ajoin näytti minusta siltä, kuin tuo edes takaisin huojuva pää olisi minua nuhdellut. Silloin sekosivat ajatukseni ja tunsin olevani hulluksi tulemassa. Minun täytyi tunnustaa, että olisin voinut vaikka antaa sen kuolla nälkään, kauhuni ja inhoni vuoksi.

Sanoin sen lehmipaimenelle, ja hän otti auliisti hoitaakseen lammasta, kunnes se paranisi. Hän naureskeli hätääni, kykenemättä käsittämään, miten saatoin noin peljätä sairasta lammasta.

Minä sain vuorostani tilaisuuden tehdä hänelle vastapalveluksen, ja olin siitä hyvin mielissäni.

Eräänä aamuna oli hän sonnia irti päästäessään kompastunut ja langennut sen eteen. Sonni oli nuuskinut häntä, puuskuen ja pärskien. Se oli nuori elukka, talossa kasvatettu, ja nyt alkanut häijytellä.

Lehmipaimen pelkäsi sen joskus joutuvan raivoihinsa, ja hän oli vakuutettu siitä, että se silloin muistaisi nähneensä hänet jo kerran jaloissaan.

Olisin halusta tyynnyttänyt häntä, mutta en tiennyt mitä piti sanoa tuollaisessa tapauksessa. Lisäksi minua ällistytti, kun hän näytti nyt yht'äkkiä niin vanhaltakin: hän oli heittänyt hattunsa maahan, ja minä huomasin ensi kerran, että hänen tukkansa oli ihan harmaja.

Kaiken päivää ajattelin häntä, enkä voinut seuraavana aamuna olla menemättä omettaan silloin kun lehmät yksitellen päästettiin ulos.

Lehmipaimen katsoi tiukasti sonnia, joka nyki kytkyttänsä kärsimättömästi. Minä lähestyin elukkaa, silittelin sitä ja päästin sen irti.

Lehmipaimen laski sonnin ohitsensa, ja se porhalsi hurjana ulos; paimen ontui itse perässä, katseltuansa minua hämmästyneenä.

Pelkäsin sonnia paljon vähemmän kuin pöhöttynyttä lammasta, ja joka aamu menin omettaan, pitäen tarkasti huolta siitä, ettei kukaan minua nähnyt.

Kuitenkin oli Eugène nähnyt minut. Hän talutti minut syrjään, tähyili minua pienillä silmillään ja kysyi:

"Minkätähden sinä olet sonnin laskijana?"

Pelkäsin tuottavani lehmipaimenelle ikävyyksiä, jos sanoisin totuuden, ja koetin sopertaa jotakin selitystä, mutta en keksinyt mitään. Vihdoin sanoin, että en sitä minä päästänytkään irti. Mutta Eugène sanoi siihen pilkallisesti:

"Ethän nyt vain sattumalta ole pikku valehtelija?"

Nyt vasta ilmaisin hänelle kaikki, ja jo seuraavana lauvantaina oli sonni myyty.

* * * * *

Olin useastikin pannut merkille, kuinka hyvä Eugène oli kaikkia kohtaan. Aina kun lampuodilla tuli erimielisyyttä työläistensä kanssa, kutsui hän lopulta veljensä avuksi. Tämä sovitteli asiat muutamin sanoin.

Hän hyöri samoissa töissä kuin isäntäkin, mutta kieltäysi käymästä markkinoilla: hän ei muka olisi osannut juustonkimpalettakaan myydä.

Hän asteli verkkaan, hiukan huojuen, ikäänkuin sovelluttaakseen käyntiänsä härkien mukaan.

Melkein kaikki sunnuntainsa vietti hän Pyhässä-Vuoressa. Milloin oli liian paha ilma, jäi hän tupaan lueskelemaan. Usein pidin häntä silmällä, toivoen hänen kerrankin unohtavan kirjansa, mutta sitäpä hän ei koskaan tehnyt. Olin suuttunut siitä, ett'en milloinkaan saanut talossa mitään luettavaa käsiini. Keräsinkin itselleni senvuoksi paperinsiekaleet, mitä milloinkin löysin.

Emäntä oli sen lopulta huomannut, ja hän arveli, että minä olin saituriksi tulossa.

Eräänä sunnuntaina sain niin paljon rohkeutta että pyysin Eugènelta jotakin kirjaa, ja hän lahjotti minulle paksun lauluvihon.

Kaiken kesää kuljettelin sitä ulkosalla mukanani. Sepittelin sävellyksiä niihin lauluihin, jotka minua parhaiten miellyttivät; sitten minä kyllästyin siihen. Mutta kerran kun minä autoin emäntää Pyhäinmiestenpäivän suursiivouksessa, löysin useita kalenteri-vuosikertoja.

Pauline käski minun kantaa ne aittaan, mutta minä olin ne unohtavinani entiseen laatikkoonsa, mistä sitte salavihkaa vein niitä lukeakseni toinen toisensa perästä. Ne olivat täynnä huvittavia juttuja, ja talvi kului niin että minä en tiennyt juuri mitään pakkasista.

Sinä päivänä, jona ne lopuksi vein aitan ylisille, katselin kaikkialle ympärilleni, enkö löytäisi vielä muitakin kirjoja. En kuitenkaan muuta keksinyt kuin pienen kirjasen ilman päällyslehteä. Lehtien kulmat olivat pyöristyneet, kuin olisi kirjaa kauvan kannettu taskussa; kaksi ensimäistä sivua puuttui, ja kolmas oli niin tuhrautunut, että kirjaimet olivat kerrassaan kuluneet. Lähestyin kattoluukkua, nähdäkseni paremmin lukea, ja sivujen yläotsikoista havaitsin kirjan olevan Telemakhoksen seikkailut.

Avasin nyt kirjan useammasta paikasta, ja muutamat sieltä täältä lukemani rivit kiinnittivät niin suuresti mieltäni, että pistin sen muitta mutkitta taskuuni.

Ollessani juuri alas menossa juolahti mieleeni, että Eugène se kenties oli kirjan sinne pannut, ja että hän saattoi milloin hyvänsä tulla noutamaan sitä takaisin. Silloin panin sen takaisin mustalle orrelle, jolla se oli ollutkin. Joka kerta kun sain tilaisuutta pistäytyä aittaan, otin selvän siitä että kirja yhä oli vanhalla paikallaan, ja luinkin sitä aina sen verran kuin uskalsin viipyä.

Tähän aikaan sairastui taaskin yksi lampaistani. Sen nivuset menivät niin kuopalle, kuin ei se olisi pitkään aikaan syönyt mitään. Menin emännältä kysymään, miten sitä olisi hoidettava.

Emäntä herkesi kynimästä kanaansa ja kysyi, oliko lammas kovin pullollaan.

En vastannut heti. Ihmettelin itsekseni, mitä se mahtoikaan merkitä. Sitten ajattelin, että kaiketikin täytyi kaikkien kipeiden lammasten olla pullollaan. Vastasin siis myöntävästi, ja lisäsin varmemmaksi vakuudeksi:

"Se on ihan litteä."

Emäntä purskahti minulle nauramaan, ja ilvehti Eugènelle, joka vihelteli muutaman askeleen päässä:

"KuuIes tätä, Eugène. Hänellä on lammas pullollaan ja litteänä yhtähaavaa."

Eugènekin nauroi, ylisteli minua erinomaiseksi lammaspaimeneksi ja selitti minulle lopuksi, että lampaat ovat pullollaan silloin kun niiden maha on paisunut.

Kaksi päivää jälkeenpäin Pauline sanoi minulle, että hän ja isäntä Sylvain olivat tulleet siihen käsitykseen, ett'ei minusta koskaan tule kunnon lammaspaimenta. He olivat sen vuoksi päättäneet siirtää minut sisätöihin. Vanha Bibichehän ei enää pystynytkään juuri mihinkään, eikä Pauline itse kyennyt kaikkia omin voimin hoitamaan, sitte kun hänellä oli lapsensa.

Minulla oli heti selvänä, että tällä tavoin kävisi minulle helpoksi usein pistäytyä aittaan, ja minä sanoin emännälle sulimmat kiitokset.

* * * * *

Nyt kun olin talon palvelijatar, piti minun teurastaa siipikarjaa ja kaniineja. En saanut sitä luonnoltani tehdyksi, eikä emäntä voinut käsittää arasteluani. Hän sanoi minun olevan samanlaisen kuin Eugène, joka pakeni sikaa teurastettaessa.

Hyvää tahtoani osottaakseni yritin kuitenkin kerran tappaa kanaa. Se reutoi käsissäni, ja pian olivat oljet ylt'ympärillä punaisinaan. Sitte kun se ei enää liikahtanut, jätin sen jyväaittaan odottamaan vanhan Bibichen kynimistä. Mutta tämäpä minulle ilvehtimään, kun tapasi kanan täysinäisessä jyvähinkalossa tepastelemassa. Se söi ahnaasti, ikäänkuin tahtoen kiireimmiten parantua vammasta, jonka olin sille tuottanut. Vanha Bibiche sieppasi sen käsiinsä, ja sitte kun hän oli painanut veitsellään sen kaulaa, olivat oljet paljoa punaisemmat kuin edellisellä kerralla.

Päivällislevon aikana pistäysin aittaan hiukkasen lukemaan. Avasin kirjan umpimähkään, ja joka kerta keksin jotakin uutta, niin usein kuin sitä lueskelinkin.

Minä rakastin tätä kirjaa; se oli minulle kuin nuori vanki, jota minä kävin varkain tervehtimässä. Kuvailin sitä mielessäni hovipojaksi pukeutuneena, odottelemassa minun tuloani, mustalla orrella istuen. Eräänä iltana tein hänen kanssaan viehättävän matkankin.

Lyötyäni kirjan kiinni nojauduin katselemaan kattoluukusta ulos. Päivä oli lopullaan, ja kuuset näyttivät vähemmän viheriäisiltä. Aurinko painui valkeihin pilvenhattaroihin, jotka näyttivät pullistuvan ja kutistuvan niinkuin untuvat.

Ties miten, mutta yht'äkkiä leijailin Telemakhokseni kanssa puiden latvojen yläpuolella. Hän piteli minua kädestä, ja päämme melkein koskettivat taivaan sineen. Telemakhos ei virkkanut sanaakaan, mutta minä tiesin, että me lensimme aurinkoon.

Alhaalta huusi minua vanha Bibiche. Etäisyydestä huolimatta tunsin hänen äänensä selvästi. Hän mahtoi olla kiukuissaan, kun noin kovasti huusi. Mutta minä en välittänyt siitä mitään. Näin vain loistavat untuvat, jotka kaartelivat aurinkoa ja alkoivat nyt avautua laskeaksensa minut kulkemaan läpi.

Minua lyötiin käsivarteen ja minä putosin ylisen lattialle taas. Vanha
Bibiche veti minut pois luukulta ja sanoi:

"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti kaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle."

Vähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla oli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen muistolle.

* * * * *

Kahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan sikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa kerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua ikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi vaimolleen:

"Pane piiloon veitset, Pauline, elukan ei sovi niitä nähdä."

Pauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä taitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta laskettiin.

Isäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti toisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä vaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi kärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua lihaan.

Tällä hetkellä oli sian karjunnassa jotakin inhimillistä hätää.

Haavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi verisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle. Veitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä hetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin oli sen työntänytkin.

Nähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä, että huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.

Sormeni alkoivat höltyä ja sanko kallistui.

Isäntä Sylvain näki sen: hän kohotti katseensa minuun ja huudahti vaimolleen:

"Ota häneltä sanko pois!"

En kyennyt sanaakaan sanomaan, mutta pudistin päätäni. Lampuodin levollinen katse oli lannistanut mieleni kuohun, ja vakavalla kädellä pitelin nyt sankoa pulppuavan verivirran alla.

Sian herjettyä kiljumasta lähestyi Eugène meitä. Hän näytti ällistyvän, nähdessään minun huolellisesti ottavan vastaan viimeisiä veripisaroita, jotka tipahtelivat yksitellen kuin kyyneleet.

"Mitä", huudahti hän, "sinä olet itse ottanut vastaan veren?"

"Onpa niinkin", vastasi lampuoti; "se osottaa, ett'ei hän olekaan sellainen jänistelijä kuin sinä."

"Se on totta", myönsi Eugène minuun kääntyen.

"Minua kovin kammottaa katsella eläinten teurastamista."

"Pyh!" sanoi isäntä Sylvain; "eläimet ovat luodut meidän ravinnoksemme kuten metsä lämpimiksemme."

Eugène käännähti hiukan toisaanne, ikäänkuin heikkouttansa häveten.

Hänellä oli kapeat hartiat, ja hänen kaulansa oli yhtä pyöreä kuin
Martinen.

Isäntä Sylvain sanoi hänen olevan äitinsä ilmeinen kuva.

En ole milloinkaan nähnyt hänen kiivastuvan. Hänen kuultiin alituiseen laulelevan heikolla, mutta sointuvalla äänellä.

Iltasin palasi hän kedolta, istuen härän selässä ratsain, ja usein hyräili hän samaa laulua.

Se kertoi soturista, joka palajaa sotaan tavattuansa morsiamensa toisen vaimona.

Hän veteli kauvan loppukertoa, joka päättyi seuraavasti:

Vain luodin tahtoo sydämein sen menneen lemmen tähden: hyvästi siis, mun kultasein, ma taisteloihin lähden.

Pauline puhutteli häntä aina kunnioittavasti. Hän ei käsittänyt, miten minä saatoin esiintyä hänen seurassaan niin vapaasti.

Ensimäisenä iltana, jona hän oli nähnyt minun istuvan Eugènen rinnalla talon edustalle asetetulla penkillä, oli hän viitannut minua tulemaan sisälle. Mutta Eugène oli huutanut minut takaisin, sanoen:

"Tuleppa huuhkajaa kuuntelemaan."

Useasti istuimme penkillä vielä silloin kun kaikki jo olivat menneet levolle.

Huuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti. Sen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte se lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina päällitsemme.

Monasti kaikui illoin kunnaalta laulava ääni.

Minua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti mieleeni Coletten äänen.

Eugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani, toivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:

"Mene nyt nukkumaan; se on loppunut."

* * * * *

Ja nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon edustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän välillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat silmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan mielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni odottaen.

Minusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä nimitin häntä isoksi veljekseni.

Hän kysyi Paulinelta usein, oliko hän tyytyväinen minuun. Pauline vastasi, ett'ei minulle tarvinnut kahdesti neuvoa samaa tehtävää; hän moitti minua yksistään siitä, ett'ei minulla ollut oikeata järjestystä työssäni. Hän arveli minun yhtä hyvin alottavan lopusta kuin alustakin päin.

En ollut unohtanut sisar Marie-Aiméeta; mutta minä en häntä enää niin ikävöinyt, ja tunsin oloni maatilalla onnelliseksi.

* * * * *

Kesäkuussa tuli sitte miehiä, niinkuin joka vuosi, toimittamaan lampaitten keritsemistä. He toivat mukanaan huonon viestin: koko paikkakunnalla sairastuivat lampaat heti keritsemisen jälkeen, ja niistä oli kuollutkin suuri joukko.

Isäntä Sylvain ryhtyi varokeinoihin, mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta oli meillä pian satakunta lammasta kipeänä.

Eläinlääkäri vakuutti, että useita saataisiin pelastetuksi kylvettämällä lampaita joessa. Silloin lampuoti kahlasi vyötäisiään myöten veteen ja painoi yksitellen lampaat sukelluksiin. Hän oli punehduksissaan, ja otsalta heruva hiki putoili karpaloina jokeen.

Illalla hän meni makuulle kuumeisena, ja kolmantena päivänä hän kuoli keuhkotulehdukseen.

Pauline ei voinut uskoakaan onnettomuuttaan, ja Eugène hiipi kammoksuvin katsein navetoissa.

* * * * *

Pian lampuodin kuoleman jälkeen tuli maatilan omistaja meille. Hän oli pienikasvuinen, kuivettunut mies, joka ei pysynyt hetkeäkään istuallaan, ja toviksi seisahtuessaankin näytti hän minusta aina kuin tanssivan yhdellä jalalla.

Hän oli ihan puhtaaksi ajeltu, ja häntä puhuteltiin hra Tirandeksi.

Astuttuaan tupaan, jossa minä istuin Paulinen kanssa, kiersi hän sen ensin yhteen kertaan selkä köyryssä ja sanoi minulle sitte lasta osottaen:

"Ottakaa se mukaanne ulos; minulla on puheltavaa emännälle."

Menin kartanolle, ja samalla kun olin lasta kävelyttävinäni, astelin avonaisen ikkunan alla edes takaisin.

Pauline ei ollut liikahtanutkaan tuoliltaan. Hän piti käsiänsä ristikkäin helmassaan ja päätään etukumarassa, ikäänkuin koettaen tajuta jotakin vaikeata. Hra Tirande puheli häneen katsomatta. Hän astuskeli rautauunin ja oven väliä, ja kengänkantain kolahtelu lattialautoihin sekausi hänen rikkeimen äänensä sorahteluun.

Hän poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja kun minä olin huolissani, menin heti kysymään Paulinelta, mitä hän oli sanonut.

Pauline otti lapsen syliinsä ja ilmotti itkien, että hra Tirande tahtoi toimittaa hänet pois maatilalta, antaakseen sen pojalleen, joka oli vast'ikään mennyt naimisiin.

Loppuviikolla saapui hra Tirande taas, poikansa ja miniänsä keralla. He tarkastivat ensin navettasuojat, ja kun he sitte tulivat taloon, seisahtui hra Tirande hetkiseksi minun eteeni ja sanoi, että hänen miniänsä oli päättänyt ottaa minut palvelukseensa.

Pauline kuuli sen. Nopeasti siirtyi hän muutaman askeleen minua kohti, mutta samassa astui Eugène tupaan paperitukku kädessä, ja kaikki istuivat pöydän ympärille.

Heidän lueskellessaan papereita ja varustaessaan niitä allekirjotuksillaan minä tarkastelin hra Tiranden miniää. Hän oli kookas tummaverinen nainen, jonka silmät olivat muljottavat ja kasvojen sävy itsekylläinen.

Hän poistui miehensä kanssa, katsahtamatta koko aikana yhtään kertaa minun puoleeni.

Kun heidän vaununsa olivat kastanjakujan päässä kadonneet näkyvistämme, kertoi Pauline Eugènelle, mitä hra Tirande oli minulle sanonut.

Eugène, joka oli juuri ulos menossa, pyörähti kiihtyneesti minuun päin. Hän näytti vihastuneelta, ja ihan muuttuneella äänellä sanoi hän, että nuo ihmiset määräilivät minusta kuin jostakin talouskapineestansa. Ja Paulinen säälitellessä minun kohtataloani ilmotti hän minulle, että hra Tirande se aikoinaan oli pakottanut isäntä Sylvaininkin ottamaan minut maatilalle. Hän muistutti Paulinelle, miten syvästi isäntä-vainaja oli surkutellut minua huomatessaan minut niin kivuloiseksi, ja vakuutti minulle olevansa kovin pahoillaan siitä, ett'eivät he saattaneet ottaa minua mukaansa uudelle maatilalleen.

Me seisoimme kaikki kolme suuressa tuvassa. Tunsin kasvoillani Paulinen murheellisen katseen, ja Eugènen ääni kuulosti hellyyttä uhkuvalta laululta.

* * * * *

Paulinen piti muuttaa maatilalta loppukesällä. Työskentelin nyt päivät päästään laittaen liinavaatteita kuntoon: en olisi suonut hänen vievän mukanaan ainoatakaan rikkinäistä vaatekappaletta. Siksi paikkailin ja parsiskelin parhaani mukaan käyttäen hoitajatar Justinen opetuksia hyväkseni, ja huolellisesti taitoin laskoksille joka esineen.

Iltasin istuuduin Eugènen rinnalle ulos penkille.

Kuutamo kirkasti loistollaan rakennusten katot, ja lantakasaa ympäröitsi valkea höyry niinkuin tiivis harsohuntu.

Navetan puolelta ei kuulunut ääntäkään. Kehto vain hiljaa narahteli
Paulinen keinutellessa lastansa uneen.

Elonkorjuun jälkeen Eugène oitis ryhtyi muuttopuuhiin. Lehmipaimen ajoi pois karjansa, ja vanha Bibiche läksi vankkureissa, joihin oli sijotettu kaikki kanatarhan siipikarja.

Niinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää, joita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne kärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.

Poikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti kärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan, ja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän ohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.

Minulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin härkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.

Me kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä laskemalla kätensä niiden selkään.

Olimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että hämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin jalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:

"Jää hyvästi, tyttöseni, ja käyttäydy hyvin."

Kyyneleisellä äänellä lisäsi hän sitte:

"Olisipa Sylvain-parkani elossa! Hän ei sinusta olisi milloinkaan luopunut."

Martine syleili minua hymyillen:

"Kenties vielä tavataankin", sanoi hän.

Eugène otti hatun päästään, puristi kättäni lujasti ja sanoi hitaasti:

"Hyvästi, herttainen kumppanini. Muistelen sinua aina."

* * * * *

Vähän matkaa käveltyäni käännyin katsomaan heitä vielä kerran; ja vaikka yö pimeni yhä, minä näin että Eugène ja Martine kulkivat käsi kädessä.