KOLMAS OSA.
Uusi väki saapui seuraavana päivänä. Päivätyöläiset ja palvelijatar olivat tulleet jo aamulla varhain, ja kun isäntäväki illalla tuli taloon, tiesin jo, että heitä nimitettiin hra ja rouva Alphonseksi.
Hra Tirande jäi kahdeksi päiväksi Vanhaankaupunkiin ja huomautti minulle lähtönsä edellä, että minä olin nyt yksinomaan hänen miniänsä palveluksessa ja kokonaan vapaa maatilan töistä.
* * * * *
Heti ensimäisellä viikolla teki rouva Alphonse Eugènen kamarista liinavaatehuoneen. Hän pani minut istumaan ison pöydän ääreen, jolle hän asetti useita kappaleita kangasta; minun piti niistä valmistaa kaikenlaatuisia liinavaatteita.
Hän tuli istumaan minun lähelleni ja alkoi kutoa pitsiä. Päiväkausia istuskeli hän siten, puhumatta sanaakaan.
Toisinaan hän puheli äitinsä täysinäisistä liinavaatekaapeista.
Hänen äänensä oli soinnuton, ja hänen huulensa tuskin liikkuivatkaan puhuessa.
Hra Tirande näytti tavattomasti pitävän miniästänsä. Aina hän vieraisille tullessaan tiedusteli hänen toivomuksiansa.
Rouva Alphonse ei pitänyt muusta kuin liinavaatteista. Niinpä hra
Tirande lähtiessään aina lupasikin lisää palttinaa.
Hra Alphonsea tuskin muulloin näkikään kuin aterioilla. Minun olisi ollut vaikea sanoa, millä hän aikansa kulutti.
Hänen kasvonsa muistuttivat luostarinjohtajatarta. Hänelläkin oli kellertävä iho ja kiiluvat silmät: hänen sisällään tuntui hehkuvan tuli, joka saattoi milloin tahansa kuluttaa hänet loppuun.
Hän oli hyvin hurskas, ja joka sunnuntai läksi hän puolisonsa kanssa jumalanpalvelusta kuulemaan siihen kylään, jossa hra Tirande asui.
Alussa tahtoivat he ottaa minut mukanansa vaunuihin; mutta minä kieltäysin, pitäen mieluisempana mennä Sainte-Montagneen, missä toivoin joskus tapaavani Paulinen tai Eugènen.
Toisinaan lähti päiväläisistä joku mukaani, mutta useimmiten kuljin yksinäni oikotietä, joka suuresti lyhensi taivalta.
Se oli jyrkkä ja kivinen polku, ja se johti kunnaalle tiheän hiirenherneen halki.
Korkeimmalla kohdalla pysähdyin minä Punaisen Hannun majan luoksi.
Tämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin katto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon olisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.
Minä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle, jonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.
Hän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin paljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja että kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.
* * * * *
Mutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa ottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin hädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.
Heti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät ympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin. Niitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu leipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä annoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.
Sill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen jakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti jalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla pihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja keltaisia perunoita.
Heti ensimäisenä sunnuntaina oli Punainen Hannu sanonut minulle:
"Minäkin olen vanhemmistani lapsena jäänyt."
Ja vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista vanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen kunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden latvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta alaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi edellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö oli valmistamassa illallista.
He olivat saman ikäisiä, ja heti oli heistä tullut hyvät ystävyksetkin.
Sitte tuli onnettomuus, joulu-yönä.
Vanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten sikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti hänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku jonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.
Tyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun ja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo takkavalkean.
Aika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi poissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta nukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.
Hannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi se kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.
Vasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näki
Hannu, että hän oli syttynyt palamaan.
Tyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse, valaisten niitä liekeillään.
Silloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet lähteensilmään.
Tuli sammui heti, mutta yrittäessään sitte vetää häntä lähteestä maalle huomasi Hannu hänet niin raskaaksi, että luuli hänen kuolleen. Hän ei liikuttanut jäseniään, ja pojan kesti kauvan ponnistella, ennen kuin sai hänet ylös. Sitte hän vei tytön takaisin taloon, laahaten häntä perässään kuin halkosylystä.
Isot halot olivat jo silloin punaisena hiiloksena; yksi ainoa, kaikkein isoin, joka oli muita kosteampi, oli jäänyt savuamaan ja hiipumaan.
Pikku tytön kasvot olivat pelkkänä mustansinervänä pöhöttymänä, ja hänen puolialastomassa ruumiissaan näkyi isoja punaisia täpliä.
Hän sairasti kauvan, ja kun hänet vihdoin luultiin parantuneeksi, huomattiinkin hänen menettäneen puhelahjansa.
Hän kuuli varsin hyvin, saattoipa nauraakin kuten muutkin; mutta hänen oli mahdoton ääntää ainoatakaan sanaa.
Kun Punainen Hannu kertoi minulle noista tapahtumista, seurasi hänen vaimonsa häntä katseillaan, kuin kirjaa lukien.
Hänen kasvoissaan oli syvien palohaavojen arpia, mutta siihen tottui pian, ja silloin huomasi vain hänen sievän suunsa, valkeat hampaansa ja hieman levottomat silmänsä. Hän kutsui lapsiaan pitkäveteisellä äänellä, ja silloin pienokaiset juoksivat paikalle, ymmärtäen kaikki hänen liikkeensä.
Minäkin olin suutuksissani siitä, että heidän piti muuttaa pois kunnas-talosta.
He olivat viimeiset ystävät, mitä minulle oli jäänyt, ja minulle juohtui ajatus kertoa heistä rouva Alphonselle siinä toivossa, että hän suostuttelisi miehensä antamaan heidän pysyä paikassaan.
Tilaisuuden puhutteluun sain kerran, kun hra Tirande pistäytyi poikansa kanssa liinavaatehuoneeseen, keskustellen kaikenlaisista maatilalla tehtävistä muutoksista.
Hra Alphonse ei tahtonut pitää karjaa. Hän puhui maanviljelyskoneiden ostamisesta, kuusien kaatamisesta ja kunnaan rakennuttamisesta. Navettarakennuksista muodostettaisiin konevajat, kunnas-talosta tulisi rehulato.
En tiedä, kuunteliko rouva Alphonse; hän häkilöitsi pitsiänsä hyvin tarkkaavaisesti.
Niin pian kuin molemmat miehet olivat menneet, uskalsin ruveta puhumaan
Punaisesta Hannusta.
Minä selitin kuinka suurta hyötyä hän oli tuottanut isäntä Sylvainille, puhuin siitä murheesta, joka hänessä oli herännyt ajatellessaan, että hänen täytyisi poistua niin kauvan asumastansa kodista. Kun vihdoin vaikenin, odottaen tuskallisesti vastausta, veti rouva Alphonse virkkausneulansa takaisin pitsin silmästä ja pahotteli:
"Taisin erehtyä tuossa yhden silmän."
Hän laski yhdeksääntoista ja lisäsi:
"Sepä nyt meni — minun täytyy purkaa kokonainen rivi."
Kun minä vein tämän vastauksen Punaiselle Hannulle, hän vimmastui ja heristeli nyrkkiään Vanhaakaupunkia kohti. Mutta hänen vaimonsa laski kätensä hänen olalleen, katsoen häntä silmiin. Paikalla tyyntyi Hannu.
Hän muutti pois kunnas-talosta tammikuun lopussa, ja minä tulin hyvin surulliselle mielelle.
* * * * *
Nyt minulla ei enää ollut yhtään ystävää. Maatilaa oli vaikea tunteakaan. Kaikki järjestivät asioita omaksi mukavuudeksensa, ja minusta tuntui kuin minä yksin olisin ollut uusi tulokas. Palvelijatar silmäili minua epäluuloisesti, ja päiväläiset karttelivat joutumasta puheisiin minun kanssani.
Palvelijattaren nimi oli Adèle. Kaiken päivää kuuli hänen morisevan ja loksuttavan puutöppösiänsä. Hän kolisteli aina, oljillakin kulkiessaan. Pöydässä hän söi seisaallaan, ja hän vastaili isäntäväkensä huomautuksiin töykeästi.
Hra Alphonse oli korjauttanut pois talon edustalta penkin ja istuttanut sijalle pieniä viheriöitseviä pensaita, jotka ympäröittiin ristikkosuojuksilla.
Vanha jalavakin, johon huuhkaja oli kesä-iltasin liihottanut huhuilemaan, kaadettiin.
Vanha puu oli kaiketikin jo aikaa sitte herjennyt luomasta varjoa talolle. Ainoastaan latvassa oli enää lehväviuhka: se oli ikäänkuin pää, jota se taivutti kuuntelemaan mitä alhaalla sanottiin.
Puunhakkaajat arvelivat, ett'ei sen kaataminen olisi kovinkaan helppo urakka. Se saattaisi suistuessaan ruhjoa talon katon.
Asiata pohdittiin puoleen ja toiseen, puun tyveä kierreltiin ja kaarreltiin, kunnes viimein päätettiin köyttää se paksuilla köysillä, joista sitte vedettäisiin, niin että se kaatuisi lantakasan päälle.
Kaksi miestä työskenteli kokonaisen päivän kaatopuuhassa, ja samassa kun sen luultiin rauhallisesti kallistuvan kyljelleen, heltisi yksi köysi, ja vanha jalava kimmahti pystyyn, kaatuen vastakkaiselle suunnalle kumoon. Se viisti pitkin kattoa, pyyhkäisten mukanaan savutorven ja ison kasan kattotiiliä, ja rouhittuansa vielä seinää se mätkähti oven eteen poikittain. Yksikään sen oksista ei koskettanut lantakasaan.
Hra Alphonse ei voinut pidättää vimmastunutta karjahdusta. Hän tempasi puunhakkaajalta kirveen ja löi puuta sellaisella raivolla, että kappale kaarnaa singahti liinavaatehuoneen ikkunaan ja puhkaisi ruudun.
Rouva Alphonse näki lasinsirpaleita putoavan minun päälleni. Hän hypähti jaloilleen vilkkaammin kuin olisin osannut häneltä odottaa. Vapisevin käsin ja huolestunein katsein tutki hän juurtajaksain pöytäliinan, jota olin parhaillaan kirjailemassa.
Mutta hän ei nähnyt, että minä pyyhkielin nenäliinallani verta pikku naarmusta, jonka lasinpalanen oli raapaissut poskeeni.
Hän oli niin arka liinavaatteistaan, jotka jo alkoivat pinoutua vuoriksi, että vei minut seuraavana päivänä äitinsä luokse, näyttääkseen minulle, millä tavoin vaatekaapit on järjesteltävä.
* * * * *
Rouva Alphonsen äiti oli nimeltään rouva Deslois; mutta päivätyöläiset puhuivat aina "hovin rouvasta".
Hän oli vain yhden ainoan kerran käynyt Vanhassakaupungissa.
Hän oli minua silloin lähestynyt ja silmiään siristellen tähystellyt minua hyvin likeltä. Hän oli kookas nainen, mutta käveli kumarassa, niinkuin olisi etsinyt jotakin maasta. Hän asui isolla Gué Perdu'n (Hävinneen Kaalamon) valtiotiluksella.
Rouva Alphonse valitsi tieksemme pikku joen vartta polveilevan polun.
Oli maaliskuun loppupuoli, ja niityt olivat täynnä kukkasia.
Rouva Alphonse asteli jäykkänä polkuansa, mutta minulle tuotti iloa tepastella pehmeässä ruohikossa.
Pian saavutimme sen ison metsän, jonka reunassa susi oli siepannut minulta karitsan.
Olin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi kerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle tielle.
Tie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen ajetun ahkerasti hevosillakin.
Päämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä sipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä, jota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut pidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.
Kauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa tuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.
Täällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin Vanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja rakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.
Asuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä seuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja näytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.
En voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se johti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.
Rouva Deslois ilmestyi kynnykselle meidän tulomme kuullessaan.
Ja taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän äänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan, ja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan löytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta olkikerrosta.
Rouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet silmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein innostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.
Rouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän laski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan minua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään epäjärjestykseen.
Muutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät vaatekaapit.
Mieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari kammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla, niinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä tuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.
Minä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää, mutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä, niin että se tunki läpi seinien kaikkialle.
Astuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi, mutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan. Käänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä valkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.
Hän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään, ja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.
Hän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja poistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni ikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.
Minulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet, tietämättä miksi.
Vähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme takaisin Vanhaankaupunkiin.
Hra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni mennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon, rautatammesta muodostetulle istuimelle.
Nyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset polttelivat piippuaan tallin seinustalla.
Kauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin syntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.
Tänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta joka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne niin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan sieluni.
* * * * *
Seuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa lähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään talosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle oven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.
Koetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana kylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.
Ajatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin Sophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan kaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat pääsiäis-soittoa.
Kerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin pahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa, valvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa, kalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.
Minä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin voimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla ja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.
Mutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden kasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä kiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että minun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin alakuloiseksi.
Kun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni, että aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin poppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä itseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni, pysähtyi, ja läheni taas.
Huomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein samassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien kumarassa oksia väistääkseen.
Kylmä väristys kävi läpi ruumiini.
Toinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti hermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.
Hän jäi liikahtamatta seisomaan eteeni, eikä puhunut mitään.
Minä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön palaavan ruumiiseeni.
Huomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja kauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta ääni jo ammoin tutulta.
Hän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää ollut vanhempia.
Minä vastasin kieltävästi.
Hän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja jatkoi minuun katsahtamatta:
"Olette siis yksinänne maailmassa?"
Minä vastasin vilkkaasti:
"Oi, en, minulla on sisar Marie-Aimée!"
Ja antamatta hänelle aikaa muuta kysellä, selitin, kuinka kiihkeästi minä sisarta rakastin ja kuinka kärsimättömänä odottelin hetkeä, jolloin saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.
Olin niin onnellinen saadessani puhua hänestä, ett'en ollenkaan pysähtynyt.
Kerroin hänen kauneudestaan ja viisaudestaan, jotka minusta tuntuivat olevan yläpuolella kaiken.
Mainitsin myöskin hänen murheestaan minun lähtöpäivänäni ja kuvailin hänen ilahtumistansa silloin kun tulemme kohtaamaan toisemme.
Minun puhuessani hän ei siirtänyt silmiänsä kasvoistani, mutta hänen katseensa näytti tähtäävän paljoa etäämmäksi.
Kotvan vaiti oltuani hän kysyi vielä:
"Ettekö sitte täällä ketään rakasta?"
"En", sanoin minä; "kaikki ne ovat poissa, joita rakastan."
Ja vähän katkerasti lisäsin:
"Yksin Punaisen Hannunkin ovat häätäneet pois!"
"Mutta eihän rouva Alphonse kuitenkaan liene häijy?" arveli hän.
Vastasin, ett'ei hän ollut häijy eikä hyvä, ja että voisin lähteä hänen luotaan vähääkään surematta.
Samassa kuulin hra Alphonsen palaavien vaunujen ratinan ja nousin lähteäkseni.
Hän väistyi hiukan syrjään, antaakseen minulle tilaa, ja jäi yksin pensaikkoon.
Illalla minä käytin Adèlen satunnaista hyväntuulisuutta hyväkseni ja tiedustelin häneltä, tunsiko hän Hävinneen Kaalamon päivätyöläisiä. Hän sanoi niistä tuntevansa ainoastaan vanhimmat, sillä sen koommin kuin rouva Deslois oli leskeksi jäänyt eivät uudet pysyneet pitkää aikaa paikassaan.
Joku selittämätön arkuus esti minua mainitsemasta valkopuseroista miestä; ja Adèle lisäsi leukojansa käännellen:
"Onneksi on hänen vanhempi poikansa palannut kaupungista: päivä työläisten asema paranee."
Seuraavana päivänä, rouva Alphonsen häkilöidessä kapulapitsiä ja itse ommellessani, ajattelin minä valkopuseroista työmiestä.
En voinut ajatuksissani erottaa häntä Eugènesta. Hän käytti samanlaisia sanoja kuin Eugène, ja olin minä heissä huomaavinani yhdennäköisyyttäkin.
Illemmalla luulin nähneeni hänen astelevan karjarakennusten ohi, ja hetken kuluttua hän todellakin ilmestyi liinavaatehuoneen kynnykselle.
Hänen katseensa solui minusta pois, pysähtyäkseen rouva Alphonseen; hän piti päätänsä pystyssä, ja vasen suupieli oli vähän kohollaan.
Rouva Alphonse virkahti hänet nähdessään veltosti:
"Ka, Henrikö siinä."
Hän antoi suudella itseään molemmille poskille ja osotti sitte vieressään olevaa tuolia. Mutta puhuteltu siirsi palttinan syrjään ja istuutui vinoon pöydänlaidalle.
Adèlen juuri kulkiessa ohi huomautti hänelle rouva Alphonse:
"Jos näette mieheni, niin sanokaa, että veljeni on täällä."
Olin hyvän aikaa ymmällä; sitten yht'äkkiä tulin selville, että hän oli rouva Desloisin vanhempi poika.
Minulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja sydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar Marie-Aiméesta.
Minusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen vietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton pidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja siitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.
Henri Deslois istui pöydän kulmalla kauvan aikaa.
Joka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana painona, joka esti minua kohottamasta otsaani.
Kaksi päivää jälkeenpäin tapasin hänet taaskin pensaikossa.
Nähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan, ja minä seisahduin.
Hän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti tuijotin häneen.
Hänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja ikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:
"Eikö teillä tänä iltana ole mitään minulle sanottavaa?"
Kaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta; pudistin vain päätäni. Hän jatkoi:
"Olinhan minä viime kerralla ystävänne."
Tuo muisto suurensi suruani, ja minä vastasin lyhyesti:
"Te olette rouva Alphonsen veli."
Poistuin hänen luotansa enkä enää sittemmin uskaltanut palata pensastoon.
Hän palasi useasti Vanhaankaupunkiin.
Minä varoin häneen katsahtamastakaan, mutta hänen äänensä kuohutti aina syvästi mieltäni.
* * * * *
Punaisen Hannun lähdettyä en tiennyt miten kuluttaa aikaani messun jälkeen. Joka sunnuntai kävelin kunnas-talon ohi. Monasti pilkistelin ikkunaluukkujen raoista sisälle, ja kun sattumoilta löin otsani lautaan, narahti luukku niin oudosti, että kammostuneena hätkähdin taaksepäin.
Eräänä sunnuntaina huomasin, ett'ei ovessa ollutkaan lukkoa. Painoin sormellani säppiä, ja paikalla kimmahti ovi kumeasti auki.
En ollut odottanut sen avautuvan niin helposti, ja seisoskelin nyt siinä, aikoen sulkea sen jälleen, jatkaakseni kävelyäni. Mutta kun kolina oli tauonnut, ja aurinko paistoi huoneeseen häikäisevänä valosuunnikkaana, päätin minäkin mennä sisälle, jättäen oven auki.
Isosta liedestä olivat poissa sekä kattilakoukku että korkeat patajakkarat; koko huoneessa oli jäljellä vain paksut pölkynpäät, joita Punaisen Hannun lapset olivat istuiminaan käyttäneet. Kaarna oli hivuuntunut pois, yläpinnat paljosta käytännöstä kiillottuneet ja ikäänkuin vahatut. Toinen kamari oli typö tyhjä; sen lattia ei ollut kivilaatoilla laskettu, ja sängynjalat olivat kaivaneet kuoppia kovaksi tallattuun multapermantoon.
Takaovi ei ollut lukossa sekään, ja pian olin minä puutarhassa.
Multapenkeissä oli vielä muutamia talvikasviksia, ja hedelmäpuut hohtivat kukkasissansa.
Useimmat niistä olivat hyvin vanhoja, monet käyristyneitä, ja niiden oksat riippuivat kuin tuntien kukatkin liian raskaiksi kantaa.
Puutarhan päässä kunnas laskeusi loivana rinteenä laajalle tasangolle, jota käytettiin karjan-laitumena, ja taampana kohosi poppelirivi erottajana tasangon ja taivaanrannan välille.
Vähitellen opin tuntemaan jokaisen kohdan maisemasta. Tuossa kunnaan juurella kiertelee pikku joki. Vettä en näe, mutta pajupensaat näyttävät taipuvan taaksepäin, päästääksensä sen ohitseen.
Se katoaa Vanhankaupungin rakennusten taakse, joiden katot ovat saman väriset kuin kastanjapuutkin, ja tuolla se taas pistäikse esille. Se kimaltelee paikotellen soleitten poppelien välissä ja häviää sitten isoon kuusimetsään, joka näyttää ihan mustalta ja jossa Hävinnyt Kaalamo piilee. Tuolla on tie, jota myöten kävelin rouva Alphonsen kanssa hänen äitinsä luokse… Hänen veljensä oli tietysti tullut samaa tietä silloin kun oli ilmestynyt eteeni rautatammipensaikossa.
Tänään ei tiellä liikkunut ketään. Kaikkialla loisti hieno vehreys, ja niin kauvan kuin tähystelinkin puuryhmien lomiin, ei missään näkynyt valkoista puseroa.
Pensaikkoakin haki minun katseeni, mutta maatalon rakennusten katot kätkivät sen näkyvistä.
Henri Deslois oli Pääsiäissunnuntain jälkeen käynyt siellä jo monta kertaa. En olisi osannut sanoa, mistä sen tiesin; mutta niinä päivinä en voinut pidättyä kiertelemästä pensaikkoa.
Eilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani siellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan puhutella minua.
Silloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla, ja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.
Ja nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien värihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua täällä koko ikäni.
Iso omenapuu kumartui minun puoleeni ja kastoi oksiensa latvoja lähteeseen.
Lähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona kukkalavojen lomitse.
Tämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta maailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti, joka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia olentoja sieltä esille astuvaksi.
Tämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen.
Sieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapa
olin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun Henri
Deslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.
Minä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua salaperäistä sipinää.
Kuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti huojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli päätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni kumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.
Uusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt, nähdessäni ovella Henri Desloisin.
Hän seisoi avopäin, kädet riipuksissa.
Hän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli tasangon yli etäisyyteen.
Hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja otsa kaareutui korkeana yli ohimoiden.
Kauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan minua kohti.
Kaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin, tarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään, niin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli niin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja jokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä leppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.
Hän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat hänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa värisivät.
Hän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja sanoi hyvin hiljaisella äänellä:
"Minä olen kuin kadonneen lampaan löytänyt saituri."
Sillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida. Kajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin, tuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.
Hetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen. Valkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko poppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.
Henri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua pitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä kastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar Marie-Aiméeta.
Kunnas-talosta tuli meidän talomme.
Joka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen Hannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen jaoimme keskenämme.
Meissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me juoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen vedestä likomärät.
Henri Deslois sanoi:
"Sunnuntaisin olen minäkin seitsentoistavuotias!"
Toisinaan teimme pitkiä kävelyjä kunnaan ympäristöllä oleviin metsiin.
Henri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar Marie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme myöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä, joita mielellään pitää ystävinänsä.
Tunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja vaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun pöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain sormellaan otsaani, sanoen:
"Tarvitaan paljon rakkautta sen parantamiseksi!"
* * * * *
Eräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa viljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset liihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin tähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon. Olisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä lentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin, maassa ne vain pysyivät.
Minä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän puheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:
"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen tielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä, nouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain tuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta tuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan maahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen side, joka on niin luja kuin maa."
Minusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin hänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa kääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:
"Luottakaamme itseemme!"
* * * * *
Meni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta emme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.
Henri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä pölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen palasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni; hän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.
Melkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin hänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla valkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen pientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi isännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea tervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän liinavaatehuoneeseen.
He puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä; mutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään minua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä ajatukselta.
Usein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina olla punastumatta.
Eräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut sisälle, huusi hänelle hra Alphonse:
"Tietäkääs, minä olen myynyt kunnas-talon."
Molemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi kumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte nousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri Desloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.
Rouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä kerraten:
"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se on myyty."
Henri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein kosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:
"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle, sillä minulla oli aikomuksena ostaa se."
Hra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun ja huusi naurun sekaan:
"Ostaa, ostaa! Mutta mitä te olisitte sillä tehnyt?"
Henri Deslois silitti tuolini selkänojaa ja vastasi:
"Olisin siellä asunut, niinkuin Punainen Hannu."
Hra Alphonse alkoi kävellä edes takaisin uunin edessä. Hänen kasvonsa olivat keltamullan karvaiset; kädet olivat housuntaskuissa, ja jalat nousivat niin vikkelästi maasta, kuin olisi hän nykinyt niitä nuorasta molemmin käsin.
Sitte hän nojausi pöytään vastapäätä meitä, katseli meitä kumpaistakin erikseen ja sanoi kiiluvin silmin, rajusti nytkäyttäen yläruumistansa eteenpäin:
"No niin, myynyt minä sen olen, ja sillä hyvä!"
Tätä seuranneen hiljaisuuden kestäessä kuului huoneeseen, kuinka valkea tamma kuopi kynnystä, ikäänkuin isäntäänsä kutsuen.
Henri Deslois kääntyi ovelle, mutta läheni sitte jälleen minua, ottaakseen maasta ompelukseni, joka oli huomaamattani luisunut käsistäni.
Hän suuteli sisartaan ja sanoi hyvästiksi, minuun katsoen:
"Huomiseen asti!"
* * * * *
Seuraavan päivän aamuna rouva Deslois saapui liinavaatehuoneeseen. Hän kävi suoraa päätä ahdistamaan minua loukkaavin sanoin.
Mutta hra Alphonse sai hänet vaikenemaan rivakalla liikkeellä; sitte hän minuun kääntyen sanoi hillityllä äänellä:
"Rouva Alphonse lähettää minut sanomaan teille, että hän kovin mielellään pitää teidät luonansa. Hän haluaa vain, että vast'edes tulette meidän kanssamme kirkkoon."
Hän yritti hymyillä lisätessään:
"Te saatte istua meidän vaunuissamme."
Ensi kertaa puhutteli hän minua suoraan. Hänen äänensä tuntui minusta hiukan peitetyltä, niinkuin hän olisi ollut jonkun verran hämillään.
En tiedä miksi ajattelin, että rouva Alphonse ei ollut mitään tuollaista sanonut ja että hänen miehensä valehteli. Lisäksi hän tällä hetkellä niin suuresti muistutti luostarinjohtajatarta, ett'en voinut olla häntä uhmailematta.
Vastasin ett'ei minua haluttanut kulkea vaunuissa ja että edelleenkin kävisin Sainte-Montagnessa.
Hän nyrpisti alahuultansa alkaen sitä pureskella. Sitten lähestyi rouva Deslois minua uhkaavan näköisenä ja huusi, että minä olin hävytön. Hän hoki tätä sanaa ikäänkuin ei löytäisi mitään muuta.
Hän kirkui sitä yhä kovemmin ja kovemmin, ja joutui pian kerrassaan suunniltaan. Silmänvalkuaiset punertuivat, ja hän kohotti kätensä lyödäkseen minua.
Minä väistin nopeasti, peräytyen tuolini taakse.
Rouva Deslois kompastui tuoliin, joka keikahti kumoon, ja hänen täytyi pidellä kiinni pöydän laidasta, jott'ei olisi kaatunut.
Hänen käheät huudahduksensa pelottivat minua.
Tahdoin poistua liinavaatehuoneesta; mutta hra Alphonse oli asettunut oven eteen ikäänkuin vartioimaan, ja niin jäin minä seisomaan pöydän taakse vastapäätä rouva Desloisia.
Hän puhui nyt tukahtuneella äänellä, soperrellen sanoja, joiden sisältöä en tajunnut. Huomasin vain, että niissä oli jotakin raakaa. Vihdoin hän taukosi, huudettuaan minkä jaksoi:
"Minä olen hänen äitinsä, kuuletteko?"
Hra Alphonse tuli taas minun luokseni ja sanoi, tarttuen käsivarteeni:
"Kuulkaahan nyt minua."
Minä irtauduin työntämällä hänet takaisin ja juoksin ulos.
Rouva Desloisin viimeiset sanat iskivät aivoihini kuin terävä vasara.:
— Olen hänen äitinsä, kuuletteko?
Marie-Aimée, kallis äitiseni, oi, kuinka olitkaan kaunis tähän toiseen äitiin verraten, ja kuinka rakastinkaan sinua tällä hetkellä! Silmäsi säteilivät sateenkaaren värikimmellyksenä ja valaisivat koko mustan vaatetukseni, ja kasvosi hohtivat puhtoisina valkeissa puitteissansa! Niin selkeästi kuvastuit sinä silmissäni, kuin olisit todella seisonut edessäni.
Olin niin ihmeissäni, kun huomasin seisovani kunnas-talon edustalla; ja vasta nyt näin senkin, että pyry riehui ympärilläni. Astuin sisälle suojaa saadakseni ja menin suoraa päätä puutarhan puoleiseen kamariin.
Koetin koota ajatuksiani, mutta ne hyörivät päässäni kuin lumihiutaleet, jotka näyttivät yht'aikaa tupruavan maasta ja putoilevan taivaasta. Aina kun yritin ajatella, tuli mieleeni vain palasia eräästä laulusta, jota pikku tyttöset tavallisesti laulelivat karkeloissaan ja jossa sanottiin:
Niin saatiin eukko tanssimaan,
hän että kuoli tanssissaan,
tirelii,
me tanssikaamme vaan!
Minun oli hyvä olla tässä hiljaisessa talossa.
Tuisku taukosi, ja puut näyttivät minusta yhtä kauniilta kuin sinä päivänä, jona olin niitä täydessä kukoistuksessaan katsellut. Mutta äkkiä palasi mieleeni kaikki se, mitä oli tapahtunut; näin sen selkeästi edessäni. Näin rouva Desloisin kulmikkaat sormetkin; minua värisytti: kuinka inhottava käsi, ja kuinka suuri hän olikaan!
Ja sitte hra Alphonsen kasvojen ilme, silloin kun hän tarttui käsivarteeni. Nyt sitä ajatellessani muistin jo ennen nähneeni saman katseen eräällä pikku tytöllä.
Minä olin kerran tahtonut varastaa puusta pudonneen hedelmän; pienokainen oli syöksähtänyt esiin, sanoen:
"Anna minulle puolet, niin en sano kenellekään."
Minut oli vallannut syvä vastenmielisyys jakaa sitä hänen kanssaan, ja minä olin vienyt hedelmän takaisin puun alle sillä uhallakin, että sisar Marie-Aimée näkisi minut.
Ja tätä kaikkea ajatellessani minut valtasi kiihkeä halu nähdä sisar Marie-Aiméeta. Olisin tahtonut lähteä heti paikalla. Mutta samassa muistin Henri Desloisin eilistä hyvästiä: "Huomiseen asti."
Kenties oli hän jo maatilalla odottamassa minua ja huolissaan siitä, mihin olin saattanut joutua.
Minä läksin talosta, ja aloin juosta Vanhaankaupunkiin päin.
Olin päässyt vasta muutamia askeleita, kun näin hänen tulevan tiellä.
Valkea tamma kapusi vaivalloisesti tuiskun tukkimaa polkua ylös.
Henri Deslois oli avopäin kuten ensi kerralla tänne tullessaan. Pusero paisui tuulessa, ja hän piteli ratsunsa harjasta kiinni.
Tamma seisahtui eteeni.
Ratsastaja kumartui eteenpäin ja otti kiinni molemmista käsistäni, jotka kohotin häntä kohti.
Hänen kasvoissaan oli jotakin kidutettua, mitä en ollut niissä ennen koskaan havainnut. Huomasin myöskin, että hänen silmäkulmansa olivat vetäytyneet kurttuun, kuten rouva Desloisin. Hän sanoi hiukan hengästyneesti:
"Minä tiesin, että tapaan teidät täällä."
Hän avasi taaskin huulensa, ja minä olin heti varma siitä, että hänen sanansa tuottaisivat minulle iloa.
Vielä lujemmin hän puristi käsiäni ja virkkoi samalla hengästyneellä äänellä:
"Älkää olko vihoissanne minulle."
Hän käänsi katseensa toisaanne:
"En voi enää olla teidän ystävänne."
Minusta tuntui kuin olisin saanut iskun päähäni.
Korvissani surisi, ikäänkuin ison sahan äänellä. Minä näin, että Henri
Desloisia puistatti, ja kuulin hänen vielä sanovan:
"Voi, kuinka minun on vilu!"
Sitten en enää tuntenut hänen käsiensä lämpöä omissani; ja niin pian kuin huomasin seisovani yksinäni tiellä, näin enää vain valkeanharmaan möhkäleen, joka näytti äänettömästi luisuvan lumista polkua alas.
* * * * *
Hitaasti laskeusin minä alas kunnaan toista rinnettä.
Kauvan kävelin lumikinoksia, jotka narskuivat jalkaini alla.
Olin jo ehtinyt taipaleen puoliväliin, kun muuan talonpoika tarjosi minulle sijan kärryissään. Hänkin oli kaupunkiin matkalla, ja pian olin minä Orpokodin edustalla.
Soitin kelloa, ja oitis kurkisti portinvartijatar tähystysreijästä.
Minä tunsin hänet. Kaunosilmä se oli yhä edelleenkin.
Sen lisänimen olimme hänelle antaneet syystä että hänellä oli iso valkea silmä. Hän avasi, sitte kun oli tuntenut minut hänkin. Hän pyysi minua sisälle, mutta jo ennen kuin sai sulkeneeksi portin jälkeeni sanoi hän:
"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."
Minä en vastannut; silloin hän toisti:
"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."
Kuulin sen kyllä, mutta en sitä sen enempää tarkannut. Kaikki oli kuin unta, jossa tulee kokeneeksi mitä ihmeellisimpiä tapauksia, jotka sitte eivät herätä vähintäkään kummastusta.
Katselin hänen valkeata silmäänsä ja sanoin yksinkertaisesti:
"Minä tulen tänne takaisin."
Hän salpasi portin ja jätti minut seisomaan katoksen alle, mennen itse ilmottamaan johtajattarelle Hän palasi sanoen, että johtajatar tahtoi puhutella sisar Désiréetä ennen kuin vastaanottaisi minut.
Kellon kilahtaessa Kaunosilmä sitte nousi, viitaten minua seuraamaan.
Taas oli alkanut sataa lunta.
Johtajattaren luona oli melkein pimeätä.
Ensi alussa en muuta nähnyt kuin pihisevän pystyvalkean loimun.
Johtajattaren ääni sai minut katsomaan likemmä. Hän sanoi:
"Olette siis tullut takaisin?"
Koetin koota ajatuksiani; en oikein tiennyt, olinko todella palannut.
Hän jatkoi:
"Sisar Marie-Aimée ei ole enää täällä."
Pidin sitä pahan uneni jatkona ja yskäisin herätäkseni; sitte tuijottelin tuleen ja yritin pohtia, miksi se niin pihisi. Johtajatar sanoi vielä:
"Oletteko sitten sairas?"
Minä vastasin:
"En."
Lämmin elvytti minua, ja tunsin voivani paremmin.
Käsitin lopullisesti, että olin tullut takaisin ja että olin johtajattaren luona. Minä kohtasin hänen tiukan katseensa ja muistin kaiken.
Pilkallisesti sanoi hän:
"Ettepä te ole paljoakaan muuttunut; kuinka vanha olettekaan?"
Vastasin olevani pian kahdeksantoista.
"Kas vain", arveli hän, "olonne maailmalla ei ole saanut teitä paljoakaan kasvamaan."
Hän nojasi toisella kyynäspäällään pöytään ja kysyi, minkätähden olin tullut takaisin.
Olin vastaamaisillani, että haluaisin tavata sisar Marie-Aiméeta; mutta pelkäsin taaskin kuulevani, ett'ei sisar Marie-Aimée enää ollut täällä, ja pysyin sen vuoksi ääneti.
Hän otti pöytälaatikosta kirjeen ja sanoi mitättömällä asialla häirityn ihmisen vaivaantuneella sävyllä:
"Tästä kirjeestä olen jo saanut tietää, että teistä on tullut ylpeä ja julkea tyttö."
Hän työnsi kirjeen väsyneellä liikkeellä luotansa, hengähti syvään, ja jatkoi:
"Teidät viedään keittiöpuolelle, kunnes teille saadaan toinen paikka."
Pystyvalkea pihisi herkeämättä. Minä yhäti tuijottelin siihen, kykenemättä saamaan selville, mikä se noista kolmesta halosta oli, joka pihisi.
Johtajatar korotti yksitoikkoisen äänensä, herättääkseen tarkkaavaisuuttani. Hän huomautti, että sisar Desirée tulee pitämään minua ankarasti silmällä, ja että minun ei ole lupa puhella entisten toverieni kanssa.
Näin hänen osottavan ovelle, ja minä läksin lumisateeseen.
Ihan alueen toisessa päässä, puistokujan takana, näin keittiöosaston. Sisar Desirée seisoi pitkänä ja suorana ovella, minua odotellen. En nähnyt hänestä muuta kuin valkean päähineen ja mustan puvun, ja minä kuvittelin hänet vanhaksi ja kuihtuneeksi.
Mieleeni juolahti juosta tieheni; minun tarvitsi vain rientää ja sanoa Kaunosilmälle, että käyntini oli tehty. Hän laskisi minut ulos, ja siinä kaikki.
Mutta sen sijaan että olisin kiirehtinyt portille käännyinkin niitä rakennuksia kohti, joissa olin viettänyt lapsuuteni.
En tiedä mikä minua sille taholle veti, mutta vastustaa en sitä voinut. Samalla tunsin suurta väsymystä ja olisin mielelläni oikaissut itseni pitkäksi aikaa nukkumaan.
Vanha penkki oli vieläkin paikoillaan. Pyyhkäisin kädelläni pois lumen sen päältä ja istuuduin nojautuen lehmukseen, kuten aikoinaan hra pastori oli tehnyt.
Odotin jotakin, enkä tiennyt mitä. Katselin sisar Marie-Aiméen kamarin ikkunaa.
Siinä ei ollut entisiä kauniita, kirjailtuja musliini-uutimia, mutta vaikka se nyt olikin muiden kaltainen, niin minusta se kuitenkin oli aivan erilainen; ja jos paksut karttuuni-uutimet eivät muitakaan ikkunoita rumentaneet, niin tämä ikkuna näytti niiden reunustamana kuivilta kasvoilta.
Yö alkoi painua puistokujien verhoksi, ja valoja syttyi ikkunoihin.
Minä tahdoin nousta penkiltä, ajattelin:
"Kaunosilmä avaa minulle portin."
Mutta ruumiini oli kuin ruhjottu; minusta tuntui niinkuin olisivat isot ja kovat kädet raskaasti laskeutuneet pääni päälle, ja aina palasivat samat sanat, kuin olisin ne ääneeni lausunut: "Kaunosilmä avaa minulle portin."
Mutta silloin kuulin vieressäni säälivän äänen sanovan:
"Minä pyydän teitä, Marie-Claire, älkäähän tuolla tavoin istuko lumessa!"
Kohotin pääni: edessäni seisoi ihan nuori nunna, jolla oli niin kauniit kasvot, ett'en muistanut niiden vertaista koskaan nähneeni.
Hän kumartui auttamaan minua jaloilleni, ja kun minun oli vaikea pysyä seisaallani, veti hän käsivarteni kainaloonsa, sanoen:
"Nojatkaa minuun."
Näin hänen nyt taluttavan minua keittiörakennusta kohti, jonka iso lasi-ovi oli kirkkaasti valaistu.
En enää ajatellut mitään. Hieno ja kova lumi pieksi terävästi kasvojani ja silmäluomiani kirveli kipeästi. Keittiöön tullessani tunsin ne kaksi nuorta tyttöä, jotka seisoivat ison nelikulmaisen lieden ääressä.
Ne olivat Véronique Viisastelija ja paksu Mélanie, ja ihan olin kuulevinani sisar Marie-Aiméen äänen lausumassa heidän nimiänsä.
Ainoastaan paksu Mélanie teki minulle pikku merkin ohi mennessään, ja minä astuin nuoren sisaren kanssa kamariin, jota yölamppu valaisi.
Kamarin jakoi iso valkea esirippu kahtia.
Nuori sisar käski minun istua tuolille, jonka hän nouti esiripun takaa, ja poistui puhumatta mitään.
Pian saapuivat paksu Mélanie ja Véronique Viisastelija vaihtamaan puhtaat makuuvaatteet pikku rautasänkyyn, jonka vieressä minä istuin.
Heidän lopetettuaan työnsä kääntyi minun puoleeni Véronique, joka oli kartellut katsettani, ja sanoi, että eipä olisi kukaan osannut uskoa minun tulevan takaisin. Hän huomautti sen niin halveksivasti, kuin olisi nuhdellut minua jostakin häpeällisestä.
Paksu Mélanie liitti kätensä leuan alle yhteen. Hän piti yhäti päätänsä kallellaan, kuten pikku tyttönäkin. Sydämellisesti hymyillen virkahti hän minulle:
"Minä olen kovasti hyvilläni, että lähetettiin keittiöpuolelle."
Sitte hän kepeästi taputti makuusijaa:
"Sinä saat minun sijani; minä se tässä olen nukkunut."
Hän osotti sormellaan esirippua ja jatkoi äänensä alentaen:
"Sisar Désirée nukkuu tuolla."
Kun he olivat menneet ja sulkeneet oven perässään, lähestyin minä vuodettani.
Iso valkea esirippu vaikutti mieleeni. Olin näkevinäni liikkuvia varjoja poimuissa, joita yölamppu ei päässyt valaisemaan.
Ruokakellon ääni käänsi huomioni toisaanne. Minä tunsin sen soinnun, ja tahtomattanikin luin lyönnit.
Sitte seurasi hiljaisuus, ja nuori sisar astui jälleen huoneeseen. Hän toi minulle kulhollisen höyryävää lihalientä.
Hän työnsi esiripun syrjään ja teki melkein saman liikkeen kuin
Mélanie, sanoessaan:
"Tässä on teidän kamarinne, ja tuo on minun."
Tunsin heti huojennusta, nähdessäni hänen makuusijansa samanlaiseksi kuin omanikin. Aloin ajatella jo että edessäni olikin sisar Désirée, mutta vielä en sitä rohjennut uskoa, ja sen vuoksi kysyin häneltä.
Hän nyökkäsi, ja lykäten tuolinsa ihan viereeni sanoi hän, kasvot valoon päin kumartuneina:
"Luulenpa melkein, että te ette enää tunne minua!"
Katselin häntä vastaamatta mitään.
Ei, minä en häntä tuntenut: olinpa varmakin siitä, ett'en ollut häntä milloinkaan nähnyt, sillä minä en voinut kuvitellakaan, että tuollaisia kasvonpiirteitä yhden ainoankin kerran nähtyään voisi unohtaa.
Hän liikautti suupieliänsä lystillisesti ja sanoi:
"Näenpä selvästi, että te ette enään muista Désirée Joly poloista."
Désirée Joly?… oi, enkö muka muistanut häntä! Hän oli silloin nuori noviisi-kauttansa suorittava tyttö, jonka kasvot olivat ruusujakin ruusuisemmat, jolla oli hieno vartalo ja joka oli hilpeä ja herttainen. Piirileikeissämme karkeloidessaan hän hyppeli niin vallattomasti, että sisar Marie-Aimée useinkin sanoi hänelle:
"Hei hei, neiti Joly, ei niin korkealle, polvenne näkyvät."
Ja katselinpa nyt sisar Désiréetä kuinkakin tarkoin, mahdoton oli minun havaita hänessä mitään tuttua. Hän arveli:
"Niin, suuresti muuttaa meitä nunnan asu."
Hän työnsi nopealla liikkeellä hihansa ylemmä ja lisäsi samassa, äskeisellä lystillisellä ilmeellä:
"Unohtakaa, että minä olen sisar Désirée, ja muistakaa, että Désirée
Joly aikoinaan piti teistä paljon."
Hän huomautti vielä vilkkaasti:
"Voi, minähän tunsin teidät oitis. Teillä on yhäti samat pikku tytön kasvot."
Kun sanoin kuvitelleeni sisar Désiréetä hyvin vanhaksi ja häijyksi vastasi hän:
"Erehtyneet olemme kumpikin. Teidät on minulle kuvailtu turhamaiseksi pöyhkeilijäksi. Mutta nähdessäni teidän itkevän, lumisateessa, ajattelin, että teillä oli ainakin murheita, ja niin tulin luoksenne."
Autettuaan minut makuulle jakoi hän vuoteen esiripulla, ja minä vaivuin heti uneen.
Mutta minä näin pahoja unia. Heräilin tuon tuostakin; yhtämittaa painoi raskas kivi rintaani, ja milloin minun onnistui vierittää se pois, sirkoili se moniksi kappaleiksi, jotka putoilivat päälleni ja ruhjoivat jäseniäni.
Sitte olin astelevinani terävillä kivillä siroteltua tietä. Eteneminen oli suunnattoman työlästä; mutta molemmin puolin tietä oli vainioita, niittyjä ja rakennuksia.
Talot olivat kaikki lumen kattamat, samalla kun kuitenkin hedelmissään hohtelevia puita kirkasti kaunis aurinko.
Minä poikkesin tieltä kedolle ja pysähdyin jokaisen puun luokse maistamaan niiden hedelmiä, mutta ne olivat kaikki karvaita, ja minä viskasin ne inhoten pois.
Koetin mennä nyt lumen kattamiin taloihin, mutta ainoassakaan ei ollut ovea. Palasin tielle, mutta kivetpä kasaantuivatkin niin, ett'en enää päässyt etenemään. Silloin aloin huutaa apua; huusin voimieni takaa, mutta kukaan ei minua kuullut. Ja tuntiessani hautautuvani tuon suunnattoman röykkiön alle tein niin rajun ponnistuksen vapautuakseni, että heräsin.
Hetkisen luulin vieläkin näkeväni unta. Kamari näytti minusta luonnottoman korkealta. Esiripun tanko kiilteli paikotellen, ja seinään kiinnitetty pyökkipuun-oksa venytti varjoansa Pyhään Neitsyeeseen asti, joka ojensi käsivarsiansa nurkassa.
Sitte kiekui kukko. Se alotti moneen kertaan uudestaan ikäänkuin tahtoen häivyttää ensimäisen kiekahduksensa, joka oli loppunut lyhyeen kuin tuskan kirahdus.
Yölamppu alkoi hiutua. Se lekutti kauan ennenkuin sammui, ja kun kamari pimeni, kuulin minä sisar Désiréen hiljaisen ja tasaisen hengityksen.
* * * * *
Kauvan ennen päivänkoittoa nousin alottamaan toimintaani keittiöpalvelijattarena.
Mélanie näytti minulle, millä tavoin oli nostettava suunnattoman suuria patoja.
Siihen tarvittiin sekä taitoa että voimaa. Minulta meni runsas viikko, ennenkuin edes kykenin tuollaista paikoiltaankaan siirrähdyttämään.
Mélanie se niinikään opetti minut soittamaan raskasta aamukelloa, osottaen miten oli pidettävä nuoria kolkkareen läppäämiseksi. Pian opin kaiuttelemaan säännöllisen tahdikkaita heilahduksia, ja joka aamu tuotti minulle aamukellon soitto suurta mielihyvää, olipa sää kylmä tai sateinen.
Kellolla oli heleä sointu, jota tuuli lujensi tai heikensi, enkä minä väsynyt sitä kuuntelemaan.
Toisina päivinä soitin niin pitkään, että sisar Désirée avasi ikkunan ja pyytävästi myhäillen huusi:
"Riittää! Riittää!"
Siitä saakka kun keittiöpuolella jouduin yritteli Véronique Viisastelija minua puhutellessaan olla minua näkemättäkään, ja jos häneltä tiedustin jonkin esineen säilytyspaikkaa, niin hän osotti sen minulle vain käden liikkeellä.
Sisar Désirée seurasi häntä silloin katseillaan ja hänen suupielensä värähtelivät veitikkamaisesti.
Hänessä ei enään ollut nuoren noviisin huimapäisyyttä, mutta entisen hilpeytensä ja leikkisyytensä hän oli säilyttänyt.
Joka ilta tapasimme toisemme kamarissamme. Aina hän nauratteli minua joillakuilla leikkisillä huomautuksilla pikku päiväntapauksista.
Toisinaan sattui, että nauruni päättyi tuskallisiin nyyhkytyksiin. Silloin hän liitti kätensä pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi katseensa taivasta kohti nostaen:
"Oi, kuinka hartaasti soisin surunne häipyvän!"
Sitte hän polvistui rukoilemaan, ja useinkin minä vaivuin uneen jo ennen kuin hän oli asennostaan noussut.
Keittiöaskareet olivat minulle kovin raskasta työtä. Minä auttelin
Mélanieta patojen puhdistamisessa ja lattiain pesemisessä.
Hän se isomman osan työtä suoritti; hän oli voimakas kuin mies ja aina avulias. Oitis kun näki minun väsyvän, pakotti hän minut istumaan, sanoen käskevästi hymyillen:
"Levähdäppäs nyt."
Heti ensimäisinä päivinä oli hän huomautellut minulle, kuinka vaikea hänen oli ollut oppia katekismustansa. Hän ei ollut unohtanut, että minä olin kokonaisen lukukauden ajan käyttänyt lomahetkeni harjaannuttaakseni häntä ulkoluvussa. Ja nyt oli hänen ilonaan suoda minulle hiukan helpotusta.
Véroniquen tehtäviin kuului kasviksien valmistaminen ja lihan vastaanottaminen teurastusliikkeestä.
Jäykkänä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina seisoi hän vaa'an vieressä, jolle teurastamon apulaiset latoivat tavaransa.
Usein hän kinasteli heidän kanssaan; aina oli hänen mielestään lihankappaleet hakattu joko liian isoja tai liian pieniä.
Lopuksi tuojat alkoivat syytää hänelle pahoja sanoja, ja sisar Désirée antoi minun toimekseni vastaanottaa heidät Véroniquen sijasta.
Hän saapui silti seuraavana päivänä vaa'alle, mutta minä seisoin sen ääressä, ja sisar Désirée näytti minulle, miten punnitseminen toimitettiin.
* * * * *
Eräänä aamuna toinen teurastajan-apulaisista huudahti ihmetyksestä, kuullessaan minun nimeni. Sisar Désirée astui lähemmä, ja minä katselin poikaa kummissani. Hän oli ensi kertaa asiallaan; mutta pian minä tunsin hänet Punaisen Hannun vanhimmaksi pojaksi. Iloissaan astui hän luokseni ja alkoi heti kertoa vanhemmistaan, jotka olivat viimein saaneet, hyvän paikan Hävinneen Kaalamon tilalla. Hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista halua maantöihin, joten oli tullut kaupunkiin teurastusliikkeen palvelukseen.
Yhteen menoon jatkoi hän, että Hävinnyt Kaalamo oli ihan lähellä Vanhaakaupunkia, ja kysyi, tunsinko minä sen; minä nyökkäsin vastaukseksi.
Hän jatkoi ja sanoi vanhempiensa olleen siellä jo useita kuukausia, ja että edellisellä viikolla oli ollut isot juhlat hra Henri Desloisin häiksi.
Kuulin vielä joitakuita sanoja, joita en oikein käsittänyt.
Sitte vaihtui keittiön kirkas aamuvalo mustaksi yöksi; tunsin lattialaakojen vajoavan aitani ja upottavan minut pohjattomaan kuiluun.
Tajusin vielä, että sisar Désirée riensi avukseni, mutta jo oli raateleva peto iskeytynyt rintaani. Se päästeli ääniä, joita minun oli kamala kuulla; ne olivat kuin hirvittävää nyyhkinää, joka aina katkesi samaan kohtaan. Sitte palasi valo, ja minä näin sisar Désiréen ja Mélanien kasvot ylitseni kumartuneina. Molemmat hymyilivät huolestuneesti ja Mélanien leveät kasvot muistuttivat suuresti sisar Désiréen hienoja valjuja kasvoja.
Kohosin istualleni vuoteellani, kovin kummastellen, että olin makuulla keskipäivällä; mutta minä en noussut jalkeilleni. Pikku Punaisen Hannun muisto palasi mieleeni, ja tuntikausia koetin minä tukahduttaa tuskaani.
Levolle menon aikana, tullessaan huoneeseen, istuutui sisar Désirée vuoteeni jalkopäähän. Hän liitti kätensä jälleenkin pyhimyksen lailla yhteen ja sanoi minulle:
"Kertokaa minulle surustanne."
Minä kerroin, ja oli kuin olisi jokainen lausumani sana osaltaan huojentanut tuskaani. Kun olin kaikki sanonut, sisar Désirée nouti kirjan Kristuksen seuraamisesta ja alkoi ääneensä lukea minulle.
Hän luki hiljaisella ja alistuvalla äänenpainolla, lausuen joitakuita sanoja verkalleen, ikäänkuin loppuunsa sointuvina valituksina.
Lähipäivinä tapailin minä Punaisen Hannun poikaa jälleen. Hän kertoili lisää Hävinneestä Kaalamosta, ja hänen kuvaillessaan vanhempiensa tyytyväisyyttä ja isännän hyväntahtoisuutta heitä kohtaan, kuvastui minun eteeni taaskin kunnas-talo kukoistavine puutarhoinensa ja kirkkaine lähteinensä, jonka puroset värihernepensaitten kätkössä laskeusivat pikku jokeen.
Usein puhelin siitä sisar Désiréelle, joka kuunteli minua halukkaasti. Hän tunsi sen kaikki sopet ja loukot, ja kun hän eräänä iltana istui haaveksien, ja minä kysyin syytä, vastasi hän, katse etäisyyteen tähdättynä:
"Kohta on kesä mennyt, ja minä ajattelen, että puutarhan puut ovat hedelmiä täynnä!"
* * * * *
Syyskuulla tuli paljon nunnia johtajatarta tervehtimään.
Kaunosilmä ilmotti heidän tulonsa kellonlyönnillä. Jokaisella lyönnillä pujahti Véronique ulos katsomaan, kuka tulija oli, ja hänellä oli joku epämieluisa sana jokaisesta nunnasta, jonka hän tunsi.
Kerran iltapuolella kajahti taaskin kello; Véronique huudahti ovella:
"Onpa siinäkin muuan, jota ei olisi kukaan odottanut."
Ja kääntäen päänsä sisälle selitti hän meille:
"Se on sisar Marie-Aimée."
Iso liemikauha luiskahti kädestäni ja putosi kattilan pohjaan asti.
Minä ryntäsin ovelle ja olin juosta kumoon Vèroniquen, joka ei tahtonut päästää minua ohitseen.
Mélanie juoksi perässäni, pidättääkseen minut:
"Elä mene", hätäili hän, "johtajatar näkee."
Mutta minä olin jo sisar Marie-Aiméen luona. Olin heittäytynyt häntä vastaan niin rajusti, että olimme olleet kaatua yhdessä.
Hän sulki minut kiihkeästi syliinsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän oli ihan hurmaannuksissaan.
Hän otti pääni käsiensä väliin ja suuteli moneen kertaan kasvojani, kuin olisin ollut pikku sylilapsi.
Hänen nunnahilkkansa kahisi kuin röyhytelty paperi, ja väljät hihat solahtivat kyynärpäihin.
Mélanie oli oikeassa: johtajatar näki minut. Hän astui ulos kappelista ja läheni meitä puistokujaa pitkin.
Sisar Marie-Aimée näki hänet; hän herkesi minua suutelemasta ja laski kätensä olalleni; minä kiedoin käsivarteni hänen vyötäisilleen, estääkseni johtajatarta erottamasta minua ystävättärestäni.
Molemmat katselimme nyt hänen tuloansa. Hän sivuutti meidät katsettansa kohottamatta, eikä näyttänyt huomaavan sisar Marie-Aiméen vakavaa tervehdystä.
Heti hänen mentyänsä vedin sisar Marie-Aiméen meidän vanhalle penkillemme. Hän epäröitsi vähän ja sanoi:
"On kuin kaikki odottaisi meitä valmiina."
Hän istuutui lehmukseen nojautumatta, ja minä polvistuin ruohikolle hänen jalkoihinsa.
Hänen silmistään oli säteily poissa; tuntui siltä, kuin olisivat niiden värit häipyneet, ja hänen kasvonsa, nuo hienot kasvot, olivat ikäänkuin pienentyneet ja vetäytyneet hilkan syvyyteen. Valkea etumus ei enään kaareutunut rinnan yli kuten ennen, ja käsissä näkyi sinisiä suonia.
Hänen katseensa kiintyi hetkeksi tutun kamarin ikkunaan, siirtyi sitten lehmuskujia pitkin, kiersi avaran nelikulmaisen pihan, ja kun se pysähtyi johtajattaren asuintaloon, pääsi hänen huuliltansa hiljainen soperrus:
"Meidän tulee antaa muille anteeksi, jos tahdomme itsellemmekin annettavan."
Hänen katseensa palasi minuun ja hän huokasi:
"Silmäsi ovat suruiset."
Hän hiveli kämmenillään silmiäni kuin tahtoen pyyhkäistä jotakin, mikä ei häntä miellyttänyt: ja pitäen niitä ummessa sopersi hän taaskin:
"Monet kärsimykset meitä kohtaavat!" Hän veti kätensä pois, laskeakseen ne minun käsiini, ja herkeämättä minua katsellen puheli hän rukoilevasti:
"Rakas tyttöseni, kuule minua: älä milloinkaan rupea nunna-poloiseksi!"
Hän huokasi syvään kuin mennyttä kaihoten ja jatkoi:
"Meidän mustanvalkea vaatetuksemme julistaa meille, että me olemme voimallisia ja valoisia olentoja, ja kaikki kyyneleet vuotavat edestämme, kaikki kärsimykset etsivät meiltä lohdutusta. Mutta meistä ja meidän kärsimyksistämme ei kukaan välitä; on kuin ei meillä olisi kasvoja." Sitte hän puhui tulevaisuudesta ja sanoi:
"Minä olen nyt lähdössä sinne johon lähetyssaarnaajat menevät. Siellä asun rakennuksessa, joka on kauhua täynnä; alituiseen on minulla siellä silmieni edessä kaikki mahdollinen rumuus ja rujous!"
Kuuntelin hänen äänensä syvää sointua. Siinä uhkui intoa, kuin olisi hän itsensä kyllin voimakkaaksi ottamaan kaikki mailman kärsimykset kantaaksensa.
Hänen sormensa irtausivat minun sormieni lomasta. Hän silitti niillä poskiani, ja hänen äänensä kävi hyvin helläksi, kun hän sanoi:
"Kasvojesi puhtaita piirteitä en ikänäni unohda."
Ja kohottaen katseensa ylitseni lisäsi hän:
"Jumala on meille antanut muistin, eikä kenenkään vallassa ole ottaa sitä pois meiltä."
Hän nousi penkiltä; minä saatoin häntä ulos käytävälle asti, ja kun Kaunosilmä oli sulkenut raskaan portin hänen perässänsä, kuuntelin minä sen kumeaa kaikua vielä kauvan.
Sinä iltana sisar Désirée tuli kamariimme tavallista myöhemmin. Hän oli ottanut osaa erityisiin esirukouksiin sisar Marie-Aiméen edestä, joka oli lähtemässä pitaalitautisten siirtolaan.
* * * * *
Talvi palasi vielä kerran.
Sisar Désirée oli heti huomannut minun lukuhaluni; hän toi minulle vähin erin sisarten koko kirjaston.
Ne olivat enimmäkseen lapsekkaita kirjoja, joita lueskellessani kääntelin useampia sivuja kerrallaan. Matkakertomukset olivat mielilukemistani, ja niitä ahmin yölampun hämyssä yökaudet.
Sisar Désirée torui minua heräillessään, mutta niin pian kun hän oli jälleen nukahtanut, otin taas kirjani esille.
Vähitellen oli sydämellinen ystävyys liittänyt meidät toisiimme. Valkeata esirippua ei enään öisin ollut erottamassa vuoteitamme; keskinäinen ujostelumme oli mennyt menojaan, ja kaikki ajatuksemme olivat yhteisiä.
Häntä elähytti ainiaan häiriintymätön hyväntuulisuus.
Yksi ainoa kiusa tuntui hänellä olevan elämässään: nunnanpuku. Hän piti sitä raskaana ja epämukavana; usein hän virkkoi väsyneesti:
"Pukeutuessani tuntuu minusta siltä, kuin joutuisin huoneeseen, joka on aina pimeä."
Iltasin hän riisui hyvin joutuin ja oli kerrassaan onnellinen päästessään yöpuvussa sipsuttelemaan lattialla.
Hän sanoi hieman nyreissään:
"Alanhan minä tulla toimeen, mutta ensi aikoina raappi hilkka poskiani ja puku painoi olkapääni kumaraan."
Keväällä hän alkoi yskiä.
Se oli hiljaista, kuivaa yskää, joka kuului vain tuolloin tällöin.
Hänen pitkä ja solakka ruumiinsa näytti vielä hennommalta. Kaiken hyväntuulisuutensa hän edelleenkin säilytti; hän valitti vain, että puku kävi yhä painavammaksi.
Eräänä toukokuun yönä hän nukkui rauhattomasti ja uneksi ääneensä.
Olin lukenut kaiken yötä ja huomasin vasta yht'äkkiä, että aamu hämärsi. Sammutin yölampun ja yritin vielä vähän nukahtaakin.
Ollessani juuri uneen vaipumaisillani alkoi sisar Désirée puhella:
"Avatkaa ikkuna, tänään hän tulee!"
Luulin hänen taaskin puhuvan unissaan, mutta hän toisti selkeällä äänellä:
"Avatkaa ikkuna, hänen astuaksensa sisälle!"
Minä nousin ylös varmistuakseni siitä, että hän nukkui. Mutta minä näin hänen istuvan vuoteellaan. Hän oli heittänyt syrjään peitteensä ja avasi yömyssynsä nauhoja. Hän otti myssyn päästänsä ja viskasi sen vuoteensa jalkopäähän; sitte hän pudisti päätänsä, niin että lyhyet kiharat valahtivat otsalle, ja silloin tunsin Désirée Jolyn.
Hiukan peljästyneenä nousin ylös; hän kertasi:
"Avatkaa ikkuna, hänen astuakseen sisälle!"
Minä avasin ikkunan selki seljälleen, ja kääntyessäni takaisin kohotti sisar Désirée yhteen liitetyt kätensä nousevaa aurinkoa kohti ja sanoi äkkiä heikentyneellä äänellä:
"Olen pannut pukuni pois, en jaksanut enää."
Hän oikaisihe levollisesti, eikä hänen kasvoillaan enään ollut liikettä.
Pidättelin hengitystäni kauvan, kuullakseni hänen hengittävän; sitte hengähdin pitkään kuin olisi puhallukseni pitänyt hänenkin rinnassaan elvyttää eloa.
Mutta lähempää tarkastaessani näin minä, että hän oli jo huokaissut viimeisen hengähdyksensä. Hänen suuret avoimet silmänsä näyttivät katselevan auringon sädettä, joka kiiti pitkänä nuolena häntä kohti.
Pääskyset pujahtelivat edestakaisin ikkunan editse huudahdellen iloisesti kuin tyttölapset, ja korvissani humisi ääniä joita en ollut ennen kuullut.
Kohotin pääni makuusuojan ikkunoita kohti siinä toivossa, että kenties joku saisi kuulluksi, mitä minulla oli sanottavaa.
Mutta katseeni kohtasi ainoastaan korkean tornikellon taulun, joka tuntui katselevan kamariin lehmuksien ylitse; sen osottaja näytti viittä. Silloin vedin peitteet sisar Désiréen ylle ja läksin soittamaan aamukelloa.
Minä läppäyttelin pitkään; kajahdukset värjyivät kauvas, kauvas! Ne kiersivät sinne, minne sisar Désirée oli mennyt.
Soittelin kauvan, sillä minusta tuntui kuin julistaisi kello mailmalle, että sisar Désirée oli kuollut.
Soittelin siitäkin syystä, että toivoin hänen vielä kerran kumartavan kauniit kasvonsa ikkunaan, huutaakseen minulle:
— Riittää! riittää!
Mélanie tempasi yht'äkkiä nuoran kädestäni. Kieli heilahti harhaan ja kello särähti valittaen.
Mélanie sanoi minulle:
"Oletko järjiltäsi! Runsaan neljännestunnin olet soittanut."
Minä vastasin:
"Sisar Désirée on kuollut."
Véronique tuli meidän kanssamme huoneeseen. Hän huomasi, että valkea esirippu ei enään erottanut vuoteitamme, ja huomautti halveksivasti, kohottaen olkapäitään, että oli häpeällistä nunnan antaa nähdä hiuksensa.
Mélanie pyyhkieli sormellaan pois jokaisen poskille herahtelevan kyyneleen. Hänen päänsä kallistui sivulle vielä enemmän, ja hiljaisesti sanoi hän minulle:
"Hän on vielä sievempi kuin ennen."
Aurinko valaisi nyt koko vuoteen kirkkaasti ja peitti kuolleen syleilyynsä.
Koko päivän vietin hänen luonaan.
Muutamia nunnia kävi kuollutta katsomassa. Eräs heistä peitti kasvot valkealla liinalla, mutta minä siirsin sen pois heti kun hän oli lähtenyt.
Mélanie tuli valvomaan yön kanssani. Suljettuaan ikkunan sytytti hän ison lampun, jotta sisar Désiréen ei tarvitsisi taas katsella pimeään, sanoi hän.
* * * * *
Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Kaunosilmä keittiöön. Hän tuli ilmottamaan minulle, että minun piti valmistautua lähtemään vielä samana päivänä. Hänellä oli kourassaan kaksi kultarahaa, jotka hän laski lieden kulmalle vierekkäin; sormenpäällään niitä koskettaen sanoi hän:
"Johtajatar-äitimme antaa teille neljäkymmentä frangia."
En tahtonut poistua hyvästelemättä Colettea ja Ismérietä, jotka olin usein nähnyt nurmikon toisella puolella.
Mutta Mélanie vakuutti minulle, ett'eivät he tunteneet minua kohtaan muuta kuin halveksumista.
Colette ei käsittänyt miten minä en vielä ollut naimisissa, ja Ismérie ei voinut antaa minulle anteeksi, että rakastin sisar Marie-Aiméeta.
Mélanie saattoi minua portille asti.
Kulkiessani vanhan penkin ohi huomasin sen toisen jalan murtuneen, ja penkin toisesta päästään vaipuneen ruohikkoon.
Portilla kohtasin ankara-katseisen naisen. Mahtipontisesi sanoi hän minulle:
"Minä olen sisaresi."
En enään tuntenut häntä.
Kaksitoista vuotta oli kulunut eroamisestamme.
Tuskin olimme kadulle päässeet, kun hän pysähdytti minut käsivarteeni tarttuen ja kysyi äänellä, joka oli yhtä kova kuin hänen silmänsäkin, paljonko minulla oli rahaa.
Näytin hänelle vasta saamani kaksi kultarahaa.
"Siinä tapauksessa", jatkoi hän, "sinun on parempi jäädä kaupunkiin, missä helpommin saat itsellesi paikan."
Kävellessämme edelleen ilmotti hän olevansa naimisissa erään lähiseudun maanviljelijän kanssa, huomauttaen ett'ei hän tahtonut toimittaa itselleen mitään kiusaa minun takiani.
Olimme saapuneet rautatieaseman edustalle.
Hän veti minut mukanaan asemasillalle auttaakseen häntä muutamien myttyjen kantamisessa; hän sanoi minulle hyvästi, juna lähti liikkeelle, ja minä jäin seisomaan ja katselemaan sen loittonemista.
Melkein samalla hetkellä seisahtui toinen juna kohdalleni. Virkailijat juoksentelivat asemasillalla huutaen:
"Parisiin matkustavaiset, toiselle raiteelle!"
Samalla hetkellä näin minä edessäni Parisin korkeine rakennuksinensa, jotka olivat kaikki niinkuin palatseja ja joiden katot olivat niin korkealla, että ne koskettivat pilviä.
Muuan nuori virkamies tölmäsi minuun ohi mennessään; hän seisahtui eteeni kysyen:
"Parisiinko matkustatte, neiti?"
Tuskin epäröitsinkään, ennenkuin vastasin:
"Niin, mutta minulla ei ole lippua."
Hän ojensi kätensä.
"Antakaahan tänne", kehotti hän, "minä käyn ostamassa."
Luovutin hänelle toisen kolikkoni, ja hän lähti juoksemalla.
Minä pistin hänen tuomansa matkalipun ja muutamat pikku rahat sekaisin taskuuni, astuin raiteen yli hänen opastuksellaan ja nousin kiireesti junaan.
Nuori virkailija jäi hetkiseksi seisomaan vaununosaston oven eteen; sitte hän poistui, kääntyen vielä kerran katsomaan. Hänellä oli, kuten Henri Desloisilla, lempeät silmät ja vakavat kasvot.
Veturi vihelsi ensimäisen kerran. Se tuntui minusta ikäänkuin varotukselta. Ja kun juna lähti minua viemään pois, kuului toinen vihellys, ja se oli niinkuin pitkä, kirkas huuto.