II
Vaan kauan ei hän saanut nukkua. Jokin hyönteinen pisti häntä niskaan ja hän heräsi.
Hän kiepsahti kiireesti ylös ja keräsi tavaransa. Saappaat toisessa ja myttyyn kääritty säkki toisessa kädessä läksi hän edelleen tietä pitkin. Ruumis oli taas virkeä ja iloinen huolettomuus valtasi mielen. Ihme olisikin, ellei se valtaisi näin "kesäisessä kiireessä".
Ikäkään kun ei painanut enempää kuin nuo saappaat. Hän heilautti niitä kädessään. Kuusikymmentä vuotta, mitä se oli? Eihän se ollut mitään. Hän voi elää tuonne yhdeksäänkymmeneen. Ja jos ei elänyt, ei elänyt. Hän hymähti, sillä hän ei osannut ajatella kuolemaa eikä sitä kuvitella näin kirkkaana päivänä. Niinpä nuo sanoivat hänelle aina: "Ei vanhene tuo Nymanikaan. Yhtä kepeä on aina." "Mitäpä tässä vanhenemaan", sanoo hän, "kuuluu vaivaa siitä vaan olevan, eikä viisastuvankaan". "Eikö liene jo neljättäkymmentä vuotta, kun näillä main olette kierrellyt", sanoo toinen. "Eikö liene", sanoo taas joku, "minun lapsena ollessani jo kävitte ja samannäköinen olitte. Ja nyt on minulla jo tuota suuria poikia." Niinhän se taisi olla. Ja niin se oli. Niin ne ajat muuttuivat.
Vaan talonpoikien luona oli hän kuin kotonansa. Kun sai ryypyn, puoskaroi lehmiä, puoskaroi eukkoja ja ukkoja, määräsi roppeja, leikkasi heidän tukkiansa, paikkasi pannujansa, teki pientä askarta, mitä sattui. Ja jos ei työtä ollut, hetkisen kuitenkin aina talossa olla sai. Herrastaloja ja pappiloita hän kiersi selvänä ollessaan. Hän ei tahtonut nähdä sitä elämää, jossa hän aikaisimman lapsuutensa oli elänyt. Hän ei viitsinyt ruveta ajattelemaan eikä tyhjää kuvittelemaan. Vanhakin kun jo oli, ja totta puhuen raihnainenhan oli jo ruumiskin, jota hän kuljetteli talonpoikien taloissa ja lepuutteli heidän tupiensa lattioilla.
Raihnainen oli ruumiskin ja heikko henki. Sillä jos se heltyi, niinkuin nousuhumalassa usein, niin eikö jo ikäväksi pakannut. Eikö jo kodittomalta ruvennut tuntumaan, haikealta, että muka aina kiertää, kiertää piti, kuin pahimman maantienkulkijan, joka koskaan ei kotiansa, ei rauhaansa löydä. Ja hän istuutui maantien viereen silloin aina ja mietti sitä. Mietti, että eikö hänellä ollut oikeutta kärsiäkään edes, ei huomata mitään, kun arkana ja tylsänä vaeltaa vaan piti. Vaan tylsä ei hän ollut. Ei kukaan osannut kärsiä niinkuin hän. Kaikesta nytkin hän kärsi, kehnoudestansa, ihmiskurjuudesta, jonka hän yksin tunsi, kaikesta. Kärsi, että puun piti maassa tuossa kasvaa, että se ei liikkumaan kyennyt, ei ymmärtämään enemmän kuin tylsä ihmishenki. Kärsi siitä, että ruoho oli vihreä ja peitti maata ja sitten lakastui ja maaksi muuttui. Vaan ennen kaikkea kärsi siitä, että hänen rintaansa niin halkaisi ja sydäntänsä katkaisi, hänen, yksinäisen korvenvaeltajan, jota maailman tuskat takaa ajoivat. Mitä pahaa hän oli tehnyt, että hänen kerjätä piti ja alentua. Kielsikö muu luonto niin syvästi itsensä kuin vainottu ihmisraukka, jolle vissit elämisen ehdot annettiin, vaan ei voimaa täyttämään niitä.
Hän heltyi yhä ajatellessaan sitä, ajatellessaan mennyttä elämäänsä ja harmaita hapsiansa. Hän heltyi ja hänen täytyi itkeä. Hän itki yksinänsä kuin lapsi ja nukkui siihen maantien vierelle, jossa levähtämään sattui. Ja nukkuessaan unohti hän koko kärsimyksensä. Herättyään ajatteli hän taas, ettei maan päällä olisi sitä olotilaa, jota hän ei kestäisi, eikä sitä kipua, joka häneen koskisi. Monesta lapsellisuudesta pääsee, vaan ei viinan tuottamasta. Ymmärsihän sen. Ettäkö muka hän kärsivä oli? Oliko ihmeellisempää kuultu. Hänkin muka, vanha varis.
Ja hänen ryppyiset kasvonsa nuortuivat ja hymy välähti hänen katseessaan. Annahan ajan mennä, toisen tulla, ajatteli hän, kaupunkia kohti käypi tästä kohta tieni.
Sillä jos rahaa kertyi, ja kertyihän sitä aina hiukan, niin kaupunkia kohti kävi tie. Siellä hän joi rahapenninsä Ismanin matamin kapakassa ja makasi yönsä matamin kyökin lattialla.
"Jos ottaisit pysähtyäksesi", sanoi matami hänelle kerran.
"Kaupunkilaiseksiko?"
"Niin, ja ryhtyisit minun töihini."
"Ei maksa vaivaa."
"Ja minä naisin sinut — hä", matami räpytti toisella kierolla silmällään, toinen oli jään peitossa.
Hän ei vastannut mitään, kääntyi vain toiselle kyljelleen ja oli nukkuvinaan. Meni sitten matkoihinsa ja tuli taas kuten ennenkin. Minnepä muutenkaan meni kuin toisten ihmisten luo. Aina se matami nukkuessa taskut tarkasteli ja liiat rahat korjasi. Vaan mitäpä hän niillä liioilla rahoilla tekikään. Aina rahaa sai minkä tarvitsi. Ei nytkään ollut penniäkään ja onnellinen oli.
Vaan tämä Koppelmäen tie olikin hänestä aina onnentietä, niinkuin tuttujen ja kotoisten talojen tiet ainakin.
Siinä oli hän jo tullut Koppellahden pohjukkaan, josta korkealta pengertieltä näkyi oikealla Koivistolan siintävät mäet. Kaksi jylhää kalliosaarta sulki edessä olevan lahden laajenevilta vesiltä, jotka kalliosaarten takana lepäsivät siintävinä ja valoisina sinisen taivaan alla. Kuin toista maailmaa oli Koppellahti, salaperäisenä ja synkkänä sulkeutui se rantakallioiden ja pengerten väliin, jotka korkeina ja ylpeinä kohosivat tumman veden sylistä.
Tie lahden pohjasta kaartui vasemmalle alavampaan laaksoon ja kohosi sitten Koppelmäelle. Jo avautuivat kohta eteen Koppelmäkeläisen laajat pellot. Nyman kohosi maantieltä pellon piennarpolulle.
Aavana kuin rannaton, hopean vihreä ja kimalteleva meri aaltoilivat ruispellot hänen edessänsä. Auringon säteet taittuivat heleihin ruistähkiin ja muodostivat häikäisevän autereen. Peltojen yllä, kesäkirkkaalla taivaalla heloitti paahtava aurinko loistavimmassa kullassaan. Se vihervä tähkämeri ja yllä aurinko, muuta ei peltojen keskitse ojanvartta kulkeva nähnyt. Maan ja kuivuvan viljan huumaava tuoksu päihdytti aistit ja tukahdutti tunnon omasta olemisesta. Kuin hyönteinen joku tahi muu maamyyriäinen oli koko ihminen Luojan avarassa peltotilkkusessa.
Jo tähkämeren takaa näyttäytyi talon katot ja kaivon vintti. Kohta koko punainen talo hymyili kuin vanha ystävä siellä.
Kujan aitaa kiivetessä muistui papille tupakka mieleen. Hän kaivoi taskustansa piipun ja pisti tupakaksi.
Mäen toisella puolen aleni maa saarekkaaseen järveen, jonka takana Ilkamoisten vuoret kohottivat metsäisiä ja jyrkkiä harjojaan. Soukat saaret sukelsivat samansuuntaisina, ja vesi jokseenkin kapeina, vaan syvinä salmina pakkautui niiden väliin. Vaarojen ja saarien ääriviivat olivat jylhät ja rauhalliset. Ja syvien vesien ja synkkien metsien tummemmat värit muistuttivat mäen toisella puolen olevaa Koppellahtea. Koppelmäki olikin vain korkea, vaarainen niemi, vaikka niemen päähän talosta oli matkaa. Aivan talon eteen pistihe Ilkamoistenlahdesta Käärmetsaari, jonka pää talon kohdalla katkesi jykevänä kalliorykelmänä järveen. Rykelmän kiviseinät olivat mustuneet monista juhannuskokoista. Ei sitä kesää, ettei siinä kokkoa poltettu. "Miehet kokon tekoon", ärähti ukko aaton edellisenä päivänä. Ei hän itse kokolle tullut, ikkunastaan vain katseli saarelle päin, jossa tuli loimotti ja nuoret kisaansa pitivät. Siinä istui vain ja katseli. Miettinyt olisiko tuo jotakin itseksensä vanha, äkäinen ukonkarilas.
Itse Koppelmäen piha oli avara nurmikkoneliö, jossa asuinrakennus ja navettarakennus olivat vastakkaisina sivuina ja naisten ja miesten aittojen rivit toisina vastakkaisina sivuina. Kaidat polut risteilivät vihreällä pihapeitteellä. Kas, sielläpä tuo näkyi menevän Loviisa, Mäen ainoa tytär, maitopytty käsissä pihan poikki. Vakavana astui hän ja päällään oli hänellä vaaleanpunainen pumpulihame ja lyhyt, suora, musta kasimirnuttu, joka antoi hänelle erikoisen arvokkuuden. Hän oli laiha ja kuivannäköinen ihminen, vartalo oli hiukan etukenossa, niinkuin pitkillä naishenkilöillä usein on. Kasvonpiirteet olivat rauhalliset, melkein tylyt, suu oli puristuksessa ja sileä, keltainen tukka oli aina kiiltävä jakauksen molemmin puolin ja pingoitettu pienelle, lujalle nutturalle niskaan. Hän oli jo yli viidenkolmatta. Luuli, että hän oli kokenut jotakin elämässä. Vaan ei. Elämä oli ollut aina sitä samaa täällä kotona, mitään erityistä kokemusta ei se ollut tarjonnut. Jo alle kymmenen vuoden oli hän ollut se sama vakava, kotoinen suuren talon tytär. Kotiaskareissa olivat vuodet huomaamatta kuluneet ja yksinäisyydessä ajatus yhä tasaisemmaksi käynyt. Ei hänestä olisi ollut palvelusväen kanssa elämöimään, ja hän pysyikin erillään. Olisipa hän ollut tylykin, ellei hän olisi ollut ajatteleva ja ymmärtäväinen.
Niin olivat vuodet hänen kohdaltaan kuluneet, kunnes vihdoinkaan ei voinut välttää sitä kysymystä, mihin taloon siirtyä emännäksi olemaan ja kuolemaan. Kauemmin kuin paikkakunnan toiset tyttäret oli hän kotokenkiä kuluttanut. Eipä köyhempänä olisi siten kannattanut. Eipä ottajaakaan olisi sitten ollut. Vaan hänen myötäjäisillään ja hänen kotitalostansa naitettiin toki yksi tytär vanhempanakin talolliselle kenelle tahansa. Eikä tarvinnut huonoa huoliakaan, oli parasta, mitä katsella. Ja kun veli tuli tänä kesänä täyteen ikään, oli ollut puhe, että silloin päätös viimeistäänkin oli tehtävä. Ja hän teki. Hän valitsi Kuuselan nuoren Pekka-isännän.