III
Kun Loviisa maito-aittaan mennessään näki Nymanin kujan aidalla tupakoimassa, pisti hän pytyn aitan pöydälle ja tuli kättelemään tulijaa, sillä vieras oli hänen mieleisensä. Pappi laskeutui aidalta ja tuli vastaan.
"Mistä kaukaa nyt tullaan?"
"Koivistolasta päin."
"Mitä pastorille kuuluu?"
"Ei entistä enempää. Mitä vaan tänne?"
"Ei entistä enempää."
"Tuntuipa kuuluvan."
"Kuka siitä jo kieli?"
"Onhan niitä kieliviä. Onneksi olkoon."
"Kiitoksia, miksipä lienee."
"Varakas on talo."
"Sanovathan ne siinä vähä varojakin olevan, mikäpä heidät tiennee. Isä se on teitä kaivannut kerran jos toisenkin."
"Vai on kaivannut. Eläpäs ukkoa, eh-heh."
"Käydäänpäs tupaan."
Loviisa ei varsin vienyt pappia isä-ukon luokse. Tottapahan näki, kun sattui, mikä vieras se tuli.
Tuvan lämmin löyhähti ovessa vastaan ja vastaleivotun leivän tuoksu muistutti nälän mieleen. Hän kävi penkille istumaan. Suuri, aurinkoinen tupa oli tyhjä. Loviisa näkyi pyörähtävän ruoka-aittaan ja tuli kohta tuoden leipää ja voita pöytään.
"Tokko sitä on einehdittykään", kysyi hän mennessään ja vastausta odottamatta oli hän jo poissa ja palasi silakka-astian ja viilipytyn kanssa.
"Ei tässä ole mitään ruokaakaan, ja kun heinässä ovat, niin — pastori on hyvä ja maistaa siitä mitä on."
"Kiitoksia."
Hyvältä maistuikin. Olihan päivää jo hyvä kappale kulunut.
Loviisa pani kahvipannun lieden hiillokseen ja ryhtyi sitten lisäämään kohoavia leivän ja rieskan juuria.
"Olisi sitä minullakin ollut pastorille vähä asiaa", sanoi hän sitten vaitiolon jälkeen.
"Minkälaista olisi ollut?"
"Olisi kirje ollut kirjoitettava. Ei ole kynämiestä maille sattunut."
"Kirjoitetaanpa vaan."
"Eihän se näiltä koulunkäymättömiltä synny."
"Kuuselan Pekka se kirjoittaa."
"Näkyyhän tuo yrittelevän."
"Sopiipa opetella, kun sinne joutuu."
"Eihän sitä sitten enää tarvitsekaan. Ja toimeenhan tuota on tultu tännekin asti, ei sen puolesta. Vaan suotta ajattelin, kun pastorikin tähän sattui."
"Kirjoitetaan, kirjoitetaanpa vaan. Onko Lienakin heinäniityllä, kun ei tässä näy?"
"Pihamaalla eikö tuolla liene."
Liena oli loisvaimo, joka asui lapsineen yhdessä tuvan nurkassa. Toisessa, karsinannurkassa, ikkunan alla asui Filemoni Vehviläinen, suutari. Filemoni tulla kompurteli juuri sisään, seisahti keskelle lattiaa ja sylkäisi. Sitten ruopaisi hän korvallistaan ja sääret lonkallaan meni ja tervehti vierasta.
Jo toistakymmentä vuotta oli hän talossa asunut, siihen sattumalta tullut ja siihen jäänyt ilman pitempiä välipuheita. Hän paikkasi kyläläisten kenkiä, tekipä jonkun parin uudenkin, vaikka ei aivan taitoniekkojen tavalla.
"Eikö Filemoni ollutkaan heinäniityllä?"
"Oltiin, vaan pois tultiin. Olisi nuo Annan kengät tuonne mökille pois vietävät ja toiset vielä paikattavat — heh —."
"Joko ne pian sieltä pois joutuvat", kysyi Loviisa.
"Tuossa paikassa ne tulevat."
"Pitääkin sitten päivällispuuhiin ryhtyä. Ne ovat siellä Mustallasalolla yömyötyrissä olleet", selitti Loviisa papille mennessään.
"Heh-heh, on se huoletonta tuon joukottoman olento, ei ole kuka siinä edes terhentäisi, ole pitkin tahi poikki." Se oli Filemonin tavallista kehumista. Filemoni oli vanhapoika.
"Ota terhentäjä."
"Heh-heh, vai terhentäjä. Sitä tässä leivällä elättämään. Tuota tuossa olen usein mietiskellyt", hän raapaisi korvallistaan, "että eikö tuo liene enemmän nurinkurinen järjestelmä, että otapas vieras ja elätä se. Ja minkätähden pitää minun se elättää? Heh-heh, jonkin joutavan tähden, vennonvierasta — elätä koko ikäsi."
Lois-Liena oli tullut tupaan ja käteltyään vieraan tervetulleeksi ehätti jo keskeyttämään Filemonia:
"Ei se Vilemooni raskisi."
"Ei se raskisi, eikä se synnillisyyttä sinne asti laskisi. Mitä? On se niitä miehiä miehikseen."
"Olipas nuorena ollut", härnäsi Lienakin vieraan vuoksi.
"Mitä oli ollut, sanoppas?"
"Vaimopuuhissa vaan."
"He-hee, päässähän se lienee pyörinyt ennen minullakin joku ajatus, mikä lienee pyörinyt."
"Mikä ajatus", kysyi pappi.
"Mikä. Vaimon ottopa tietenkin, niinkuin muillakin hulluilla. Se
Kärsämäen Anna Sohvi olisi muka saada pitänyt, jo olisi pitänyt —."
"Et saanut?"
"En. Ei tuota tullut kysytyksi, kysymättä kun jäi."
"Mitenkä jäi?"
"Jäi kuin jäi. Se kun oli vaan lihan himo, mitäs se muuta koko puuha. Se kun nousi nuorena ja pakkasi päähän. Mutta kun se nousi, niin annas, oli minullakin temppuni, että se alas painui."
"Kyllä noista kuului", sanoi Liena. "Temput oli ollut."
"Minkälaiset, kerrohan", sanoi pappi.
"Minä kun menin metsään, kun halu oli vaimoa ajatella, menin metsään ja riisuuduin ihka alasti. Ja sanoin: 'Tässä on, Herra, palvelijas.' Ja sitten keräsin tukon noita vihulaisia ja hakkasin tätä palvelijata niin, että eikös sen himot hävinneet. Ja kun ruumis synnintuntoon pääsi, menin vielä muurahaispesään ja annoin luontokappalten hakata ruumistani ja niidenkin siinä sitä kuritusta ja Herran nuhdetta harjoitella. Tokkos nytkään erkanet, synti, sanoin. Ja erkanihan se kuin erkanikin. Eipä se vaimoa mieli sitten enää tehnyt."
"Jos ei isälläsikään vaimoa ollut", sanoi Liena kitisevällä äänellään ja vilkaisi pappiin, "eipä sinuakaan olisi ollut."
"Voipi olla", sanoi Filemoni. "Vaan miehetön se äitivainaja olla taisi, koska en minä niitä isänpuolia siinä sen luona nähnyt. Ja siksi toisekseen, olisiko tuo noin suuri tuo vahinko, jos tuota tulemattomaan tilaan jäikin, vaikka eipä silti, mikäpä tuota, jos tuota tuolta tulikin, joutipahan elää ja nähdä tämän nähtävänsä."
"Annapahan sitten tulla muidenkin näkemään", sanoi pappi.
"Tulkoot, ehee, vaikka poissa pysyvät minun puolestani. En minä heitä ilmoille auttamaan rupea, ehee. Sitä tuota henkipidintä kunhan jaksaisi itsellensäkin, on sitä siinäkin tekemistä. Ja kun ei Sanassa eikä muussakaan laissa ole veroitettu siihen ulostekoon, että elätä vaimo vierelläsi ja jälkeläiset jäljessäsi, niin että kun sitä ei rikkeeksi katsoa voine, niin jouti olla. Etenkin kun tällä kylällä vähänlaiseen on suutarin työtä, niin naipas siihen sitten, siinä sanot ihmeillä olevasi."
Hän ruopaisi korvallistaan, sylkäisi ja pienet tihrusilmänsä katsoivat miettivästi, kun hän sääret lonkallaan siinä seisoi ja jäi ajattelemaan näiden maallisten asioiden menoa.
"Jotta niin vähällä kuin mahdollista tämän matkasi taivaltaisit, eiköhän se lyöne enemmän niinkuin Sanankin kanssa yhteen."
"On se niinkin", sanoi Liena. Vaan on se niinkin, että:
"Kristus sen kuitenkin vahvisti,
Lahjall' ja ihmeell' kaunisti,
Niinkuin Johannes sanoo."
"Sanoi mitä sanoi", mörähteli Filemoni tuvan ovessa mennessään.
"Niin, niin", huokaisi Liena.
"Mitenkäs se Liena on jaksanut", kysyi pappi.
"Terveenä, Jumalan kiitos, on oltu. Ja terveys sehän on paras Jumalan lahja."
Liena pani kahvipannunsa Loviisan pannun viereen. Piti pastorin hänenkin vieraanaan olla. Paljosta oli hän pastorille kiitollinen. Eipä hän ilman pastoria siinä terveenä seisonut.
Lienakin oli pitkä ja laiha kuten Loviisakin, mutta hän seisoi aina eteenpäin kumarruksissa ja kurotti päällään. Suuret kädet riippuivat raskaina sivuilla. Huivia piti hän yötä päivää päässä, ja se oli vedetty korvien taakse vähän kuulon takia. Puhuessaan puristi hän suupieliä lujasti ja ääni tulla kitisi hampaiden lomitse, ja kulmakarvat kohosivat puoliväliin matalaa otsaa.
Hän oli hurskas ja Jumalan sanalle taipuvainen. Ja hän huokaeli aina. Kuitenkaan ei hän ollut riitaisa eikä toraisa kuten hurskaat vaimot usein. Kun häntä vain ohjattiin, taipui hän ymmärtämään. Hän oli miettinyt paljon itseksensä etenkin juuri tätä Pyhän Sanan puolta. Ja kaikki asiat otti hän tunnolleen vakavasti ja koetti mielessänsä elää niinkuin viisaiden ja siviäin tulee, ja niinkuin viimeinen päivä jo huomenna olisi. Sillä kuka tietää, kauanko armonaikaa itsekullakin on. Ja kuka tietää, mikä raskautus mitäkin milloinkin odotti. Oli häntäkin jo koeteltu, että hän tiesi Herran ankaran vihan ja koetuksen kuin murskaavan nyrkin iskevän ja typertävän luomakuntaa. Niin että kun hänkin vuosia muutamia sitten, miehen ensin menetettyään, tukahdutti makaamalla kastamattoman lapsensa, oli koetus käydä hänelle ylivoimaiseksi. Hänen sydäntään repi ajatellessa, pääsikö lapsi taivaaseen, vai joutuiko se helvetin tulen tuhottavaksi. Hän etsi Sanasta selvitystä. Vaan Sana oli ankara. Ja yhä sekavammiksi ja ristiriitaisemmiksi muuttuivat ajatukset. Hän riensi joka sunnuntai kirkkoon, paalusti jalan pakkasessa pitkät talvitaipaleet, eikä rauhaa saanut. Hän söi vain paljasta leipää ja joi vettä, paastosi ja kidutti itseänsä. Vaan selvyyttä ei tullut. Sitten säästi hän rahoja, osti postillan, joka olikin lempeämpi kuin Pyhä Raamattu. Kuin kaste nääntynyttä nurmikkoa, kuin sade kuivunutta viljaa, virkistivät ne sanat hänen sieluansa. Jumala olikin lempeä Isä lapsillensa, anteeksiantava ja sovittava, eikä kostava tuomari, niinkuin Raamattu enemmän opetti. Ei hän viattomia suoraan kadotukseen heittänyt, vaan tiedottomaan välitilaan armossaan asetti, siksi kunnes omakseen otti. Sillä kaiken, jonka Hän luonut oli ja joka avuttomana Hänen luokseen palasi, otti Hän syliinsä rakastaakseen sitä iankaikkisesta iankaikkiseen. Kuka oli avuttomampi kuin lapsi? Kuka otollisempi Hänen sylissään rakkauden sijan saamaan? Kiitetty, kiitetty, Sinä Isä, ikuisesta viisaudestasi. Ja niinpä ei hänenkään syntinsä, kun hän lapsensa Isän syliin saattoi, ollut niin toivottoman raskas, ettei sitä anteeksi saisi. Hän alkoi jo rauhoittua, kun hän kerran lukiessaan tuskalla tajusi, että postilla puhuikin iäisyysopissa ristiin Pyhän Raamatun kanssa. Entinen tuska kohosi moninkertaisena ja epätoivo ei antanut yön lepoa, päivän rauhaa. Mitä hänen oli tekeminen, mihin uskominen, kun pyhät sanatkin olivat sekavat? Ja kun hän Loviisalle tuskiansa voihki, särki se Loviisankin sydäntä ja hän mietti, mitä olisi tehtävä. Silloin keksi hän, että Lienan olisi mentävä pappilaan rovastilta itseltään kysymään. Kukas ne asiat paremmin kuin rovasti tunsi.
Liena meni kirkolle, kantoi postillaa nenäliinanyytissä, näytti sitä papille ja kertoi tuskistansa.
"Onhan sinulla Pyhä Raamattu", sanoi pappi, "mene ja tutki sitä, muu on perkeleestä."
Muuta ei tarvittu. Kun Liena muisteli muutamia Raamatun paikkoja, jotka polttivat hänen mieltänsä ennenkin, kasvoi hätä niin suureksi, että hän sekaantui kokonaan järjiltään. Hän syytti itseänsä sillä, ettei hän edes arvannut lastansa hätäkasteeseen panna, ennenkuin tuho oli tulleilleen, ettei se silloin, niinkuin nyt, olisi kastamattomana ja saastaisena tuomioon vikapää ollut. Jopa hän joskus pyrki mielessään syyttämään itse Herraa siitä, ettei Hän lasta vaaralta suojellut, niinkuin Hänen suojata tulisi. Eikö Hänen olisi pitänyt olla lastensa turva ja hoiva? Eikä se kivi, johon kompastui. Eikä se kosto, joka ikuista kirousta kylvi.
Liena menetti unensa ja puhe kävi sekavaksi. Yöt voihki hän ääneen ja höpisi itseksensä armosta ja Pyhästä Sanasta. "Voi, voi, mikä piti tulla", huokaili hän väliin. Sitä oli kestänyt jo neljättä kuukautta.
Silloin syyskesästä sattui Nyman tulemaan Koppelmäelle ja kuuli asiasta. Liena hoki hänelle vain että: "Kastamatta jäi, kastamatta jäi", ja mielettömän avuton katse silmissä tuijotti hän ympärilleen. Ja silloin keksi Nyman sen ja sanoikin sen Lienalle varmasti ja vakuuttavasti, että Herra oli unessa ilmaantunut hänelle ja sanonut: "Käy ja kasta hautausmaalla sen Lienan ristimättömän pojan hautakumpu, että hän rauhan saisi." Ja sitä varten oli hän nyt matkalle lähtenyt ja ensi yönä taivaltaisi hän kirkkomaalle, niin oli unessa käsketty. "Sinä Herran valittu." Liena syleili pappia ja uskoi. Ensi yön seutuun ei Nyman näyttäytynyt. Liena valvoi ja odotti. Aamusilla tuli Nyman ja sanoi: "Mene rauhaan, Liena, ja nuku, sinä Herran palvelija, sillä täytetty on se, joka täytettämän pitää. Eläkä murehdi niistä, jotka minun murheitani ovat, sanoo Herra. Maailman olen minä luonut, enkö minä sitä hoivata taida. Avaruuteen olen minä maailmat siroittanut, ja minun käsialoistani puhuvat avaruuden ääret. Mikä olet sinä ihminen, että sinä minun viisauttani ja oikeuttani epäillä uskallat? Sinun syntisi ovat suuret, vaan minun armoni on suurempi ja sylini avarampi kuin mitä sinun ajatuksesi käsittää taitaa. Minun helmani on unohdus ja minun sylini anteeksiantamus ja sovitus. Sillä kaikki on minusta ja hukkuu minuun, eikä mitään muuta ole paitsi minä. Elä pelkää siis lähestyä sinun alkujuurtasi, ihminen. Sillä mitään ei pidä hukkuman, vaan iankaikkisen sovituksen saaman. Mene siis rauhaan, sanoo Herra sinulle minun kauttani. Mene ja nuku huolistasi, sinä Herran pieni palvelija, ja hoida sitä leiviskääsi, joka sinulle annettu on."
Nyman pani kylmän kääreen Lienan päähän, ja Liena nukkui rauhallisesti koko sen päivän ja seuraavan yön ja heräsi selvänä unestaan. Kun hän oli siksi voimistunut, istutti Nyman häntä suolahauteissa. Ja niin parani hän kokonaan. "Elä sinä sotkeudu Hänen asioihinsa", vakuutti hän Lienaa, "pidä sinä huoli vaan omistasi".
"Järjellä käsittämättömät ovatkin Hänen käsialansa. Niin, niin. Niin se on", ja Liena huokasi pitkään. Alituinen huokaileminen jäi jäljelle sairaudesta.
Nyman oli lopettanut aterian ja kiitettyään vetäytyi penkille. Lienan kolme lasta tulivat marjasta ja antoivat Loviisalle tuomisensa.
"Tervehtikääpä nyt pastoria kauniisti", sanoi äiti.
Lapset tervehtivät ja kävivät istumaan ovensuupenkille. Loviisa laittoi heille kullekin pitkät voileivät.
Vanhin tytär Karoliina oli hinteräjäseninen, heikko ja aivan vaalea. Suuret siniset silmät olivat ihmettelevät. Hän oli äitinsä silmäterä, ja Liinaharjaksi kutsui äiti häntä. Lasten isä, se Turus-vainaa, oli turha kehuskelija. Ennenkuin Karoliina syntyi, odotti isänsä poikaa siitä, mikä ajatus hänellä siinä lienee ollut, että poika sen muka olla piti. Se kehua äyskäröi vain, vaikka Lienaa niin hävetti, kun lapsikin syntyi liian aikaiseen, "tottumattomia kun oltiin niihin hommiin."
"No, poikako se nyt on", kysyi isä lapsen synnyttyä.
"Poika on, poika", sanoi auttajavaimo piloillaan. Ja mikä lienee Lienaakin riivannut, ettei tullut sanoneeksi. Isä piti lasta vain poikana, kunnes ristiäisissä tuli salaisuus ilmi. Vaan siitä lähtien ei se Turunen lasta isän silmillä katsonut. Niin suuttui. Viatonhan lapsi oli. Vaan mikä hullu lienee koko mies ollut. Vieläpä kerran ryypyspäissään väitti, ettei tyttö muka ollut hänen. Vaan auta Jeesus, sen Liena voi vaikka Jumalan edessä puhtaalla sydämellä vannoa, ettei hän ikinä muiden kuin yhden miehen kanssa ole yhteydessä ollut. Ja se mies oli hänen oma miehensä Jumalan ja ihmisten edessä. Sen miehen suhteen täytti hän sen, mitä kristillinen kirkko, laki ja lähimmäisen rakkaus vaatii. Ja joskin tyttö ennen avioa oli hankittu, niin Turusen se oli. Ja jos ne sanat olivat valhetta, kuivukoon kieli suussa, kummitelkoon haamu haudasta hänen edessään yötä päivää, ja jäykentykööt jäsenet kuten spitalitautisen, niin että mitä tuli tuohon Turusen puheeseen, niin puheita se oli, sapekkaita sanoja, ei muuta. Ja ettei Liena niille sanoille arvoa antanut, sen näki jokainen. Mitä hän humalaisen miehen sanoista. Ja nyt, kun mies oli muuttanut autuaitten asunnoille, sillä kauniisti se Turunen täältä läksi, vaikka äkkikuolema tapasi, niin ei Liena mistään kaunaa kantanut. Päinvastoin, hän oli velallinen ja Turunen velkoja. Ja ikäänkuin Turuseen vedoten pyysi hän anteeksi syntinsä aina. Niinkuin Turunen siellä olisi kelvollinen välittäjäksi.
"Autuas Turunen", sanoi hän sydämessään, "anna minulle ne syntini anteeksi, joita sinä antaa voit. Loppuja olisi minun sitten Itseltään helpompi saada."
"Oletkos sinä tehnyt syntiä", kysyy miehen ääni hänen sydämessään.
"Olen, näethän sinä läpi sydänten. Vaan mitä tulee niihin rukiisiin, joita käteni luvattomasti halasi, ja joita otin, olivat ne vaan tähteitä, vaan kapanmaksu-tähteitä, niin ettei niillä hinkalorukiin arvoa ollut. Ja niistä maksoin, kun tunto rupesi soimaamaan, vaan maksoin liian vähän. Ja mitä tulee niihin villoihin, joita Autiovaaran emännälle kehräsin, ei niitä ollutkaan puolta viidettä naulaa, oli alun kolmatta, vaan kun niillä ei ollut puntaria ja se emäntä on höperö ja tiukka oli talvi."
"Nämä synnit ovat kepiät kantaa, ne annan minä sinulle anteeksi, sinä hurskas ja toimelias vaimo, joka kuormasi kärsivällisesti kannat."
Ja näissä ajatuksissa vettyivät aina Lienan silmät ja itku pyrki kurkkuun ajatellessa, ettei hänen vaelluksensa kuitenkaan niin syntistä ollut kuin monien muiden. Tuossa oli isättömiä lapsia ihmisiksi saatettava, niitä ruokittava, niitä verhottava. Ja ehtihän hän Sanaakin harjoittamaan. Ja sanaa muistaessaan otti hän kesken askareenkin aina pärevakastaan vanhan virsikirjan ja veisata kiekautti jonkun virren ja luki ääneen toista. Useita osasi hän ulkoakin. Ja luettua oli sydämessä sama tunto, kuin jos olisi kirkossa käynyt. Niin kuivasi suuta, että ajattelemaan pani, että eiköhän olisi kiehauttaa vähä kahvia. Ja hän pani kirjan pois ja kiepsahti vikkelänä pannunsankaan ja puhdistetuin sydämin jatkoi päivän askareita taas. Siten menivät päivät.