IX
Siinä istuivat he kolmikantaan ja juttua pistivät, kun Eveliina tuli ja ilmoitti, että päivällispalakin se oli puraistava.
Siirtyivät siitä tupaan. Ruoka oli jo kannettu pöytään. Siinä oli leipää suuret kiukaat, suolakalaa, pari haarikkaa piimää sekä sianliharokkaa suurissa kivivadeissa, joista kaksi, kolme söi aina samasta.
Vieraalle oli posliinituopissa maitoa, tuohinen marjoja, suuri lautasellinen vasta kirnuttua voita, joka oli kirjaeltu päältä puulusikalla, toinen lautanen piiripintojaan myöten hyvälle tuoksuavaa, sakeaa rokkaa, jossa suuri kämpäle lihaa ui keskellä. Hänen kohdallaan pöydän yläpäässä oli myös vanha kahveli ja veitsi sekä hopealusikka. Toiset käyttivät omia puukkojaan tahi linkkuveitsiään sekä puulusikoita.
Miehet asettuivat yläpäähän pöytää, vaimoväki alapäähän. Siinä istuivat yläpäässä pappi, Taneli, Jussi, Jahvetti, Miinan Mooses ja Hullu-Kalle, alapäässä Loviisa, Eveliina, Liisa Laatikko, Miina Mälli ja Liena, joka söi omaa kuivaa ruokaansa, keittoa sai vain talosta auttamispalkakseen. Lienan hameen liepeessä kyyköttivät penkin päässä lapset ja purivat kuivaa kakkuaan. Filemoni, joka oli omissa töissään, haki porstuannurkkakaapista oman hengenpitimensä, leipää ja särvintuohisen, jossa oli pientä särkeä ja ahventa. Hän asettui Hullun-Kallen viereen ja alkoi aterioida. Kalansuolaveteen kastoi hän aina paksua palastaan ja puraisi päälle kovaksi kipertynyttä suolakalaa. Jos keittoa rupesi haluttamaan, ajatteli hän aina, ettei Herramme Jeesus Kristus, Jumalan ainokainen poikanenkaan, ollut paremmin ravittu, kun hän korvessa paastosi. Ja eikös syönnin tarkoitus ollut, että olento täyttyisi jostakin aineesta mistä tahansa, eikä se, mitä ainetta sinne pantiin. Ja kun piimävettä talosta sai ilmaiseksi ja omasta särpimestä juomaan pääsi, niin että kun alakerros oli leipää ja särvintä, yläkerros kostuketta, niin sopipa silloin jo tyytyä tämän maallisen asun ja pankon viereen hetkeksi penkilleen painautua.
"Parasta kaikista kuitenkin on tämä syönti", sanoi Miinan Mooses, leikkisä mies ja Miinan kuuliainen toveri, joka oli lisänimensä saanut siitä, että Miina itse hoiti huoneen hallitusta.
"Eikö tuota liene hyvää muutakin", arveli hiljainen ja harvapuheinen
Taneli.
"Mitäpä olisi, etpä syömätönnä minkäänlaisesta autuudesta välittäisi."
"Kun tuolla päiväsi raadat ja kupusi viljalla täytät", sanoi Filemoni, "niin kulkeepa se ikäänkuin latujaan tämä elämä, onpa ihmisyys ikäänkuin täytetty."
"Sillä se on täytetty", sanoi Jussikin. "Jospa se Jussikin siihen tyytyisi", sanoi Eveliina, "vaan pitää olla vaimot, lapset, pyhävaatteet, vieläpä kellot taskussa, niin tämä on suurellinen. Vaan missäs Annastiina nyt viipyy", kysyi hän Loviisalta.
"Ahtolan mökille laitoin asialle, tottapahan tulee, kun joutuu."
"Ei siitä taida enää olla kiireelliseksi kävelijäksi", sanoi Liisa.
"Entäs sinä", jatkoi Jussi Eveliinalle vastatakseen, "oikein on ruojukengät kesällä, tehtaanhuivi ja silkistä letinhäntä."
"Anna olla, enpä minä sanonutkaan, että syöntiin tyydyn."
"Et syöntiin, et juontiin."
"Mitä juontiin? Se on vaan kahvitippa, minkä minä juon. Entäs sinä? Olittepa Tanelin kanssa ryyppineet viime markkinoilla. Annastiinana en sinusta huolisi."
"Huolisit, avosylin ottaisit, vaan en tulisi."
"Kun rukkasia pelkäisit", Eveliina muisti Loviisan sanat ja vaikeni äkkiä.
"Vaan mikäs tämä rukkanen on", sanoi Jussi ja veti rokkakupista sormen pituisen poropussin.
"Kas, poropussi, kun siihen jäi, poishan minä olin sen ottavinani", sanoi Liena. "Nuo vanhat herneet eivät tahdo porotta pehmitä."
"Syö se", nauroi Eveliina.
Jussi viskata roiskautti pussin kiukaalle.
"Ei minun sydämeni, niinkuin tämän Jahvetin, raaka-aineksia vastaan ota eikä sulattaa taida."
"Mitäs tämä Jahvetti?"
"Tuoreita kaloja tämä siivoamatta nuotalla popsii. Nielaisee vaan niine hyvineen. Tämä se eläisi vielä metsäläisenä", sanoi Jussi kehuen.
"Ja linnun muniakin tämä juo."
"Jos eteen sattuu", sanoi Jahvetti. "Mikäs, monihan niitä juo. Toista se oli Antikkalan Kusti, se söi, tuota, kun niikseen tuli, koko rotan pesän niine hyvineen."
"Söi se. Kuusi kappaa rukiita sai. Seitsemän untuvaista poikaa siinä pesässä oli."
"Voi pakanaa", kuului naisten puolelta.
"En minä raakaa lihaa enkä kalaa alas saisi", sanoi Liisa Laatikko.
"Mikä lihaa on syödessä", sanoi Mooses. "Ainahan sitä syksyllä teurastaessa ennen kinkusta viipale lämmintä lihaa vetäistiin, suolassa kastettiin ja mikäs, hyvää se pakana on."
"Se on tietty", sanoi Filemoni, "tuores tavara."
"Ja samanhan sen luulisi olevan, mistä ravintonsa löytäisi, ja eikös se ole syönnin tarkoitus, Filemoni?"
"Ka, sitähän ne sen tarkoitukseksi väittävät, mikä sitten lienee."
"Vaan toista se oli ollut, kun Istolan rokassa oli ollut emä käärme eikä mikään poropussi. Eikä kukaan tiennyt, miten se sinne meni. Pois olivat viskanneet rokan, kun noidutuksi luulivat."
"Voihan se ollakin", sanoi Liisa. "Vähäkö ne kaikkia konsteja käyttävät. Ja ukkokin siinä kun oli noita, tai mikä poppamies lienee ollut. Ja se käärme voi olla sen noituma."
"Ole joutavia."
"Voi se olla", sanoi Miinakin. "Käärmeet, ne ovat ihme-eläviä. Eivät ne ole, miltä ne näyttävät."
"Vaan näyttävätkin ne jo hirveiltä", sanoi Liisa, "ihan sitä ruumiillaan tuntee, että pahan palveluksessa ne ovat".
"Ole joutavia."
"Mitenkäs kävi Iita Luirakan, joka tässä palveli. Kun katosi Lienan sukat ja tämä Iita tarpeettomasti vannoo, ettei hän ole niitä pimittänyt, vaikka tiedettiin pimittäneen. Niin eikös jo käärme pistä pohkeeseen, heti kun Iita lehmiin menee. Eikö ollut kostajana siinä käärme?"
"Mitenkäs kävi jalalle?"
"Mitenkä. Se turposi ja oli tyttö henkensä menettää. Mustaksi jalka meni ja toista vuotta se sitä poti. Ei ollut sukan pitäjää."
"Olisi arvannut reiän kaivaa siihen pureman kohdalle", sanoi Miinan Mooses, "ja imettää veren jalasta pois. Niin minä tämän Jussin jalalle kerran tein."
"Niin tämä Mooses kerran teki. Pisti käärme minua kantapäähän, ihan niinkuin Raamatussakin sanotaan. Tämä Mooses puukkonsa tempaa, pyöräyttää reiän pureman kohdalle ja imee verta siitä niin, että tuli kait."
"Niin se isävainaa aina sanoi, että kun käärme ketä pistää, niin tee, hyvä tulee. Myrkky tulee varmasti veren mukana pois."
"Vaan jos on hengellinen myrkytys", sanoi Filemoni, "että se käärme pahan hengen kanssa yhteydessä on."
"Ole joutavia", sanoi Jussi. "Kuuluipa se Istolankin ukko mananneen käärmeen mihin tahtoi."
"En usko."
"Ole uskomatta", sanoi Liisa. "Mitenkäs kävi Liena-Kaisalle, joka oli varastanut ukon hankavitsat ja pannut oman tuhtonsa alle. Kun ukko lähtee kalaan, eikä löydä hankavitsojaan, tulistuu se ja sanoo, että 'kuka otti, pankoon paikoilleen'. Vaan Liena-Kaisapa ei ollut tietävinäänkään, sanoo vaan, että 'sepähän siihen puumerkkinsä piirsi, joka otti'. 'No', sanoo ukko, 'sitten piirrän minä puumerkkini sen ottajan rintaan'. 'Piirrä kun piirrät', nauraa Liena-Kaisa. Eikä ollakaan, kun tuvassa saunan jälkeen istuvat vaatteet väljällä, tulla suhahtaa käärme uunin takaa, sen näkivät kaikki, ja ennenkuin kukaan aavistaa, suhahtaa se Liena-Kaisan povelle ja pistää sitä sydänalan kohdalle ja katoaa, eikä kukaan nähnyt, minne se katosi. Liena-Kaisa kokoaa vaatteensa, juoksee kamariin, tempaa kamarin seinästä isännän terävän puukon, jolla viillättää rinnastaan syvän palan lihaa. Ja kun oli lattialle se pala pudonnut, oli se siinä tanssinut vielä kauan aikaa. Kaikki olivat sen nähneet, niin oli se ollut pahan hengen panemaa."
"Tiesipäs, ketä pistää", sanoi Liena.
"Tiesipäs. Ja pois oli Liena-Kaisa silloin hankavitsat vienyt."
"Mitäs oli ukko sanonut?"
"Ei halaistua sanaa. Mitäpäs se enää. Vaan puumerkkinsä pani, niinkuin lupasi."
"En minä oikein usko", sanoi Jussi.
"Mitäpä niistä", arveli Tanelikin.
"Olkaa uskomatta. Oli se ukko muitakin ihmeitä tehnyt."
"Mitä muka?"
"Kaikki muistavat sen räätäli Ketaraisen", jatkoi Liisa, "ja mitenkä se sen leski Riitan nai ja muutti sen mökille sitten. Vaan eipä olisi nainut, eikä siihen muuttanut, ellei pahat voimat liikkeellä olleet. Kauniisti Pekkalan isäntänä nyt Ketarainen käveleisi. Olihan niillä jo valmiit kaupat sen Pekkalan tyttären kanssa ja sen päähän jo eletty niin, että häät näyttivät tarpeen vaatimilta. Ei se Pekkalan ukko muuten tytärtään räätälille olisi antanutkaan, olisi se saanut re'en sijoilla seista. Vaan miten ollakaan, niin kerta oli se Ketarainen Riittaa juovuspäissään narraellut, että hän muka Riitan nai. Ja miten ollakaan, se leski sitä uskoo. Ja toinen vaan vehtailee sen kanssa ja yhä lystikseen uskottelee. Mutta kun se leski sitten kuuli, että Ketaraisella olikin jo morsian, niin oli mennyt Istolan ukon luo ja puhunut asiastaan. Ja oli se ukko laittanut juoman ja eukko kutsunut sen räätälin kerran luokseen ja salaa kahvissa juottanut sen juoman. Oli sanonut räätälikin tunteneensa kahvissa vierasta makua ja tunteneensa, että siitä lähtien hän oli kuin myrkytetty. Häneen kohosi sellainen himo, että hän oli kuin raateleva peto, ei eteensä katsonut eikä mistään oikeasta olisi välittänyt, ei vaikka koko maailma olisi poroksi palanut. Ja se eukko, joka oli väkkärä ja pieni käperö kuin mikä kuivanut naurispaistikas, tuli hänen hornanhengekseen ja teki hänelle mitä tahtoi. Oli Ketarainen sanonutkin, että naimisiin sen kanssa mennä pitää, vaikka hän tietää, että se hänen loppunsa on. Ja niinpä olikin. Eipä vuosikaan ollut loppuun kulunut, kun jo kummat kuului. Ei ollut jaksanut elellä enää. Oma käsipä teki sen, jonka yksin Luojan käsi tehdä saisi."
"Vaan Pekkalan tytärpä meni rengilleen."
"Meni. Mitäpä noista tuollaisista menoista sanomista."
"Eikö muka renki ole ihminen kuten muutkin", sanoi Eveliina.
"Mikä ettei. Vaan eihän renki ole talollisen eikä juuri minkään arvoinen vielä."
"Eihän räätälikään ollut."
"Olipa mestari ja kaupunkilainen."
"Vaan kelpasipa tuo renkikin, ja ihminen on ollut Pekkalan nuori isäntä sen viran täyttöön."
"Mikä sitä on täyttäessäkään, valmiille kun pääsee."
"Vaan siitä Istolan ukosta puhuakseni", sanoi Miinakin, "niin ihmeitä se oli tehnyt. Liitossa tuo lienee ollutkin itse paholaisen kanssa. Nehän sitä hakivat taikojaan tekemään ympäri pitäjän kuin parasta pappia ja kierrättivät maita mantereita. Vaan anna olla, kehen se suuttui, heti kosti. Mitenkä kävi Anna Kattaiselle, joka ukon sianruokakassan löysi ja omalla siallaan sen syötti. Lapsen jalkoihin tuli siankarvoja ja se röhki kuin sika. Oli ukko Annalle vaan niinikään sanonut, että kyllä sen muistat."
"Ja mitenkäs kävi Reetalle", jatkoi Liisa, "joka ukon temppuja pilkkasi eikä uskonut taikoja. Kun hän pyhänä kirkkoon meni ja keskelle kirkkoa menikin ja istuutui penkin päähän, niin näkee hän yhtäkkiä, että kirkon lattia lainehtii vettä. Vesi kohoaa ja kohoaa. Reetta nousee penkille, nostaa hameitaan ylös, vaan vesi nousee yhä ylemmä. Silloin paiskautuu Reetta uimaan. Vaan eihän siinä mitä vettä ollut, se oli tietty. Olin minäkin kirkossa silloin, ja kuiva oli pyhän temppelin lattia kuin poutainen maantie. Vaan se Reetan silmiin vettä kuvasti. Ranteensa se Reetta hypätessään siinä taittoi, puhumattakaan siitä häpeästä kirkkoväen nähden ja ennen kaikkea siitä ajallisesta vahingosta, mikä sen kautta tuli, että Aaro jätti hänet, kun luuli pahan ruvenneen pieksämään häntä. Vaan ei se ruvennut. Ei se sen koommin ole rietas henki Reetassa käynyt."
"Juttuja ne ovat", sanoi Jussi.
"Juttuja", sanoi pappi.
"Vaan olipa Reetta nähnyt unenkin ennen, että riesa se niihin hänen asioihinsa tulee."
"Mitäpä unista", sanoi Eveliina ja katsahti Jussiin päin.
"Mitäpä niistä", sanoi Jussi.
"Ette usko, vaan on niistä taikaa", sanoi Liena leikatessaan leipää lapsille. "Taika niistä on. Jokaisen asian edellä kulkee enne. Sillä jokaisella ihmisellä on suojelushenki, joka käy levottomaksi tulevan tapauksen ennakolta nähdessään, uskon minä sen."
"Joutavia."
"Vaikka joutavia. Kyllä näin unta monta ja ennettä monta, ennenkuin miesvainaja täältä läksi. 'Nyt tapahtuu jotakin', sanoin minä."
"Ainahan sitä jotakin tapahtuu."
"Ja aina Lienalle kuitenkin."
"On niistä taikaa", sanoi Filemoni suu täynnä leipää ja piimää. "Ei tämä Liena nyt tyhjää. Kertoopahan nyt niistä, niin näkevät."
"Kuljin tuota Kurkikorven tietä karjan hakuun, niin sakeimmassa korvikossa karjapolkua kulkiessa kuuluu kankaan helskyntä korviini. 'Kukas siellä korvessa kangasta kutoo', ajattelin. 'Jos väärin kuulen', ajattelin. Kuulostan. Yhä se vaan helskää, helskää särkyvällä äänellä, niinkuin kangas jo loppumaisillaan olisi. 'Ei tämä taida olla tavallisen kankurin kudontaa', joksahtaa mieleeni. 'Näkymättömät taitavat tässä kutojat olla. Kenenkähän kankaan loimet tässä nyt loppuaan tekevät', ajattelen itsekseni, ja korven äänettömyys puristaa niin sydäntäni, että siihen paikkaan nääntyä olen. Koetan astua eteenpäin. Vaan niinkuin jokin näkymätön käsi olisi minua pidättänyt, en askeltakaan enää eteenpäin pääse. 'Kotoas se kudonta nyt kuuluikin', tuntuu kuin joku olisi sen vierelläni sanonut. Jalkani jähmettyvät, en liikkumaan pääse. 'Miehesi elämänloimet ne loppuaan lähenevät', sanoo sama ääni. Ja minä ponnistin ja ponnistin, että irti paikaltani pääsisin, käännyin ja juoksujalassa hengästyneenä kotiin tulen. Ja mitäs. Mies makaa täällä jo paareilla. Terve oli, kun läksin, ja nyt jo laudalla. Hirsi oli niskaan tuolla riihirakennuksella pudonnut. Vaan katua oli ehtinyt ja kauniisti eronnut. Jäipä sinä iltana karja minulta hakematta."
"Niin se jäi", sanoi Filemoni. "Jäi se sinä iltana. Kuin hullu tämä metsätieltä juoksi. Niin, niin se oli, kyllä muistan."
"Niin että eikös ole vaan ihmisen elämänkin langoilla omat helskyttäjänsä, jotka paremmin asiat näkevät kuin ihminen kuolevaisen sammuvilla silmillä. Ja eikös ole vaan niin, että se syvemmin kuin ihminen asiat tuntea voipi. Niinpä se särkyvällä äänellä silloin kutoa riskutteli. Totta tuo oli pahoillaan itsekin, kun tässä näin käydä piti, että leski turvattomaksi jättää ja lapset hoivattomiksi. Vaan mikä on ylempänä säädetty, ennenkaikkea hänenkin täyttää pitää, eikä katsoa sitä, mikä meistä ihmisistä oikeammalta näyttää."
"Ja olihan se nähnyt", sanoi Filemoni, "Turulan Annakin unta, kun lapset hukkuivat tuonoissa vuonna. Otapas, Liena, ja kerro, tuota, siitä, sinä kun paremmin muistat."
"Sattuuhan sitä ennettä", sanoi Jussi, "jos enteeksi sen ottaa. Voihan se olla tikan nakutus tai muu, joka Lienan korviin korvessa kankaan helskynnäksi kuvittelihe."
"Voihan se olla. Vaan tunteehan sen tikan toki."
"Otapas, Liena, ja kerro se Annan uni", sanoi Filemoni uudelleen ja viittasi puukkonsa päällä Lienalle.
"Edellisenä yönä, ennenkuin ne lapsensa hukkuivat, oli Anna nähnyt unta. Oli ollut olevinaan outo, kuulas järvi, jota sanoi soutaa lirkutelleensa. Ja kun oli katsonut pohjaan, niin siellä näki kaksi lasta leikkimässä. 'Kas, Anna ja Paavali', sanoi unissa sanoneensa, kun tunsi lapset omikseen. Vaan nämä viittasivat kädellään hänelle, että pysyä hiljaa. Samassa kolahti vene kivelle, ja hän oli herännyt. Päivällä unohti hän unen, vaan muisti sen, kun lapset hankkiutuivat ongelle. 'Elkää nyt menkö', sanoi hän sanoneensa. 'Mitä varten', olivat kysyneet. 'Jos tulee myrsky', oli sanonut. Lapset olivat nauraneet, päivä kun oli ollut kirkas ja tyyni. 'Hulluhan minä olen', sanoi Anna ajatelleensa, vaan kuitenkin oli vellonut niin sydänalassa ja pakannut vaan mieleen, että jospa ne nyt viimeisen kerran näen. Oli antanut vielä lähtiessä suuret voileivät ja maitoa. Lattialla olivat syödessään istuneet ja nauraneet, että äiti pitää nyt heitä hyvänä, voita kun kakulle oikein pani, 'luulipa varmaan viimeistä palaa antavansa'. Ja eikös antanutkin. Sinne ne lapset jäivät. Myrsky kohosi ja hukutti ne. Eikös oma kohtalonsa heitäkin voimakkaammin vetänyt, kun äidin kielto ei auttanut. Ja eikös kohtalon kutoja levoton ollut, kun unenkin äidille näytti."
"Se olikin silloin rajumyrsky", sanoi Loviisa.
"Äkkiä se puhalsi."
"Ja sinä vuonna oli kaikin puolin oudot olot. Kesäkuussa lunta vielä, ja myöhä talvi, niin että joulun alla veneellä soudettiin."
"Maailman loppuahan ne silloin odottivat", sanoi Jussi.
"Ei olisi ihme ollutkaan", sanoi Liena, "jos se olisi tullut. Vaikka niinhän sitä sanotaan virsikirjassa sen ajan tuntomerkeistä, että:
"Pasuunat silloin pauhaavat
Maan lavian kaikiss' ääriss'."
"Ja tähdet taivaalla tanssivat", sanoi Jussi.
"Elä ivaa", varoitti Liena.
"Oliko se virnistystä ja ivaa", sanoi Filemonikin, "jos ne siihen luokkaan sanasi laskeutuvat, varo, poika. Nolosti se sinulle silloin käypi, tuota, sinä päivänä, jolloin — sanopas sinä Liena, mitenkä se virren värssy kuuluu."
"Eikös että:
"Hyvilt' sitten hyljätään,
Pariin pahain teljetään,
Sielu parka paiskataan,
Helvetin järveen heitetään",
lausui Liena kitisevällä äänellään. Ja huokaistuaan jatkoi hän, niinkuin itsekseen muistellen:
"Koska sitt' pirut näkeepi,
Kuin hänt' piinat käkeepi,
Suruuns raukka raukenee,
Kivuss', vaivass' vaikenee."
"Vaan kuuluupa olevan noitakin", sanoi Filemoni, "jotka eivät kuulu uskovan koko noita tarinoita. Kuuluvat pääperustajankin viralta panneen. Ei muka perustajaa, joka perustuksen tälle perustukselle laski. Johan sen sanoo järkikin, että on sitä perustuksella perustajansa ollut."
"On niitä", sanoi pappi. "Paljonpa niitä onkin."
"No kauankoon tuo antaa noiden teuskaroida, ihankoon rankaisematta tuo noiden käyskennellä antaa ja hyppiä nenänsä edessä."
"Se pitkämielisyydessään jos ensin katsastaa niiden menoa ja sitten vihansa ruoskalla lyö", arveli Liena.
"Vaan, tuota", jatkoi Filemom, "mikähän se nostatti heissä sen kapinanhengen, että, tuota väitäpäs, ettet muka usko olevan sitä, jonka selvästi näet ja tiedät olevan. Kielläpäs, elä enempää eläkä vähempää kuin oma, tuota, oma Luojasikin."
"Se ihmisen ajatuksen korska", sanoi Liisa Laatikko.
"Ja totta se tuo pimeyden ruhtinas kylvää kylvettäviään."
"Ja tämä aika on sille otollinen."
"Kun tässä ylönsyömisessä ja muussa hekumassa eletään", sanoi Filemoni ja puraisi parin tuuman paksuista kuivaa palastaan. "Vaan ei ihminen ole kuin ihminen, vaikka ikänsä voita söisi", jatkoi hän. "Ja jos et sitä ennen huomaa, niin huomaathan sen sitten, kun pääsi on paareilla."
"Sitä minäkin", sanoi Jussi. "Sillä, olen minä sen verran nähnyt, että voipi sitä näin ylevästi syödä, vaan syömättäkin toimeen tulee."
"Niin se on. Ja olen minäkin sen verran nähnyt, että voipi sitä näin elää, vaan elämättäkin toimeen tulee."
"Elä virnistele, Jussi, totta sinä tuon nyt havaitsit, jotta minä tuota syönnin komeutta ja sanalla sanoen tuota särpimen liiallista puolta ivalla käsittelin."
Loviisa nousi pois pöydästä. Kohta nousi naisia muitakin. Miehet ja
Miina jäivät vain lopettelemaan syöntiään.
"Vaan kun kuului", sanoi Miina, "kuului jossakin maakunnassa olevan sellainenkin tapa, että eletään kuin viimeistä päivää hekumassa ja muussa synnissä, ei rehellistä aviokauppaa käydä, sitä rakkautta vaan harjoitetaan ja se perustaksi pannaan. Ja ettei Herran kosto tässä ajallisessa eikä ikuisessa elämässä heitä kohtaisi, kuuluvat jollakulla mortviinillä itsensä ikuiseen uneen nukuttavan. Ja sitten kuuluvat toiset hyväkkäät ruumiin polttavan, sitomus kuului se olevan. Ja tuhka kuuluttiin kaiken maailman tuuliin hajoitettavan, ettet vaan tuosta sinä suurena käräjäpäivänä teoistasi vastaamaan nousisi."
"Ei ne itseään nukuta", sanoi pappi, "ruumis poltetaan hautaamisen sijasta".
"Vaan mitenkäs, tuota, käypi sitten sillä viimeisellä tuomiolla", kysyi
Filemoni.
"Totta tuota Luoja neuvonsa pitänee", sanoi Liena.
"Totta tuo. Niin että jos tuuliin itsensä hajoittavat ja maahan jaottavat, niin on sitä konstinsa taas sillä kokoojalla, joka heidät tuhkasta ja tomusta kokosi kerran. Vaan suuri puuha siitä Herralle annaikse, se on tietty. Ihan koituupi toinen luomistyö. En minä Luojana tuota puuhaa suotta noiden tähden näkisi. Vaan nähtävähän se on, se on tietty, että sitten tietää 'pahat panna piinahan, hyvät ilo-siahan'."
"Vieläkö te syötte", sanoi Eveliina miehille. "Siunatkaa nyt jo itsenne toki."
"Elähän manaa palaa suusta", sanoi Miinan Mooses. "Hyväpä tuo tuli vuosi."
"Tarvitseekin", sanoi Eveliina.
"Minkä puolesta erittäin", kysyi Jussi.
"Tyttäretkin kun lähtevät talosta."
"Ne tyttäret ne kalliiksi tulevat."
"Ihmekö, kun ilmaiseksi talon hoitoa ikänsä pitävät, jos lähtiessä vähä saavat."
"Entäs pojat", sanoi Jussi, "eivät saa palkkaa penniäkään, niinkuin tuo
Tanelikin, ensimmäisenä aina kuitenkin menee."
"Talot ja perut saavat. Oma on maapala aina jalkainsa alla. Vaan naisilla ei milloinkaan. Vieraaseen sukuun siirry aina."
"Vaan mielelläänpä lähtevät."
"Kun pakko on. Kun on mentävä, on mentävä."
"Kuka käski."
"Sitä minäkin", sanoi Filemoni.
"Totta tuolla lienee käskijänsä", sanoi Liisa. "Totta tuo lienee luomakunta neuvojansa tuolla tavalla pitänyt pitempiä olemisiaan ja lisääntymisiään varten, kun menohalun kerran ihmiseen istutti. Tuosta näen omasta kohdastani. Kudoin ennen kangasta ja hieroin nuorra ollessani. Elin niinkuin paraassa pappilassa. Vaan eläs, kun huilasi. Ei muuta kuin lähde miehen matkaan äläkä perustele sen pitemmältä, elä edes sitä, onko mies terve vai eikö. Kohta oli köyhyys kintereillä." Hän sattui katsastamaan Loviisaan ja muisti, että Loviisa oli morsian, niin jatkoi; "Vaan mikäs, siinäpähän on mennyt! Mennä sitä pitää, kun on aika. Mitä sitä itsensä säästelemisestäkään lähtee."
"Sitä minäkin", sanoi Eveliina.
"Mennä vaan, kun on meno työnä", sanoi Jussi.
"Mennä vaan ilomielin", sanoi Miinan Mooses ja nousi ylös pöydästä. "Minäkin kun tämän Miinan otin, jo oli hyvillään." Hän katsoi Miinaansa nähdäkseen, oliko se sillä päällä, että leikinlaskua suvaitsi. Miina, joka istui vielä Hullun-Kallen kanssa pöydässä ja imeksi luita, ei ollut kuulevinaankaan.
"Jo oli hyvillään, kun minä sen otin."
"Kukahan tuo otti", sanoi Miina.
"En minä olisi muuten ottanutkaan", jatkoi Mooses, "vaan kun kaloja sain sinä kesänä niin paljon, etten itse siivoamaan kerinnyt. Ja sitten oli tämä Miina sievoinen ihminen siihen aikaan." Miina väänti suutaan. Ikänsä oli hän ollut sama, rokonarpinen ja litteä kuin lauta.
"Ja tukka tällä oli paksu, paksu kuin tuo miehen käsivarsi. Vaan sen tämä möi laukkuryssälle viidestä markasta, pakana. Vaan sanoipa laukkuryssäkin, ettei sellaista tukkaa ollut koko Suomessa ennen nähnyt. Vaan ei tästä ollut sen pitäjäksi, poishan tämä sen möi."
"Sanopas samalla, mitä varten möi."
"Sanotaan, sanotaan, kun keritään. Tämä häähousut siitä minulle lahjoitti."
"Ja miksi, sanopas miksi. Kun ei ollut sulhasmiehessä itsessään housun hankkijaa. Eihän tuota housuttoman kanssa olisi ilennyt vihillä seisoa."
"Niin, mammaseni, seisoipa housuissa tahi housuitta, kun on näin sortti poika vietävänä", Mooses kohotti housujaan siinä Miinan edessä. "Otettava se semmoinen poika on. Pane sinäkin se mieleesi, Eveliina."
"Pannaan."
"Ja minulla oli Muona-Pekan uusi vilttihattu käsissä, ja sitä pyörittelin, kun sakastissa vihillä seisottiin, ja lumpeenkukka oli rinnassa. Ja mammalla oli emäntävainaan sormukset ja silkki lainassa, muistatko, mamma?"
"Olehan vöhnimättä."
"Ja korppukahvit oikein tämä vihiltä tultua minulla juotatti. Ja korput olivat suuria kuin tuo leivän puolikas. Vaan eipä ole niitä korppuja sen koommin enää näkynyt."
"Totta tuota et liene enää ansainnut."
Miina nousi ylös, keräsi pöydältä likaiset astiat ja meni kotaan pesemään niitä. Liisa korjasi ruoanjätteitä ja Eveliina pyyhki pöydän.
"Vaan taitaa tuo Mooses olla tosiaankin tyytyväinen", sanoi Eveliina.
"Mitä varten tyytymätön? Jos minä olen työssä topakka", hän oli heikko ja siksi saamaton, "niin on mamma sitäkin topakampi. Jos mamma ymmärtää asiat hyvin, minä sitäkin paremmin", hän naurahti itsekin omille myönnyttelemisilleen. "Ja näin on niin hyvä olla. Miksi toraella? Mitä se velvoittaa? Se sokaisee silmät, korvat."
"Hyvä on sanakin aikanansa", ilvehti Eveliina.
"Ilmaan sanakin sopii", sanoi Mooses. "Ja annanpa uhallakin, kun tässä
rupesin viisauttani latelemaan, annanpa lihallakin sinulle sen neuvon,
Jahvetti, että leikkauta sinä aikanaan tuo tukkahapsikkosi lyhemmäksi.
Minulta tämä temppu unehtui."
"Ha-ha-haa, vai unehtui", nauroi Eveliina.
"Taisitpa saada sen tuta."