VIII
Siellä olivatkin pihamaalla jo pitkä ja raskasliikkeinen renki Jahvetti, jonka housut olivat aina niin alhaalla, että näyttivät putoavan, talon nuori isäntä Taneli, siellä olivat myös kasakat, roihakkaliikkeinen ja rokonarpinen Miina Mälli ja hänen pieni ja ketterä miehensä Miinan Mooses, sekä hieroja Liisa Laatikko ja Ohkolan Otteljaana, joka kaitaa pellonpiennarpolkua näytti jo mennä hippaisevan mökilleen. Otteljaana ja Liisa Laatikko olivat päivätyöläisinä. Liisan mies sairasti aina, ja Otteljaanan mies, Roikka-Pietari, oli kotia pitämässä. Hän oli tunnettu laiskuudestaan ja vetelyydestään. Eihän hän rikkaa ristiin pannut eikä itseään kuluttanut muuta kuin sen, minkä tupakkaa hakatessa lienee kulunut. Vaimonsa lähetti hän päivätöihinkin. Ja Otteljaana, ripeä ja pieni ihminen, aina yhtä miestä työssä vastasi.
Talon parhain työvoima oli kuitenkin Hullu-Kalle, joka oli ollut talossa eläkkeellä pienestä pitäen eikä eläessään ollut talosta muualla liikkunut kuin jouluna kirkossa. Joulua odotti hän koko vuoden. Siitä puhui hän aina. Ja kun jouluna kirkkoon luvattiin, voi hän raataa yötä päivää syömättäkin. Vaan harvoin häntä työhön kehoittaa tarvitsi. Tavallisessa menossaan vastasi hän paria vankkaa miestä. Paljon ei hän ymmärtänyt eikä muistanut. Samaa puhui hän aina ja samaa ajatteli. Ja neljään asti hän laskea taisi.
Hän kätteli vierasta kuten muutkin ja kysyi:
"Mittä kaukaa vielat on?" Kalle ei osannut ääntää r:ää eikä s:ää eikä h:ta aina.
"Eikö Kalle tunne?" sanoivat toiset. "Pastorihan se on."
"Ai, pattoli, muittanan minä." Ja sitten jatkoi hän muistellen, mitä sanoa piti:
"Vaan uppiin meni tämä vuoti."
"Vai huppiin meni."
"Uppiin."
"Mitenkä Kallelle niin kävi?"
"Ei tullut joulua ja milloin tulleekaan."
"Tulee se vielä."
"Vai tulee te vielä", sanoi Kalle ilostuen ja jäi tylsästi tuijottamaan pappiin. Sitten muuttui ilme tuskallisemmaksi. Hän näytti muistelevan jotakin, etsivän sanaa ja ajatusta. Pappi tiesi ennestään, mitkä kysymykset Kallea hyvittivät, ja sanoi:
"Vanhakos Kalle nyt onkaan?"
"Neljännellä." Kallen kasvoille leväsi onnellinen ja tyytyväinen ilme.
"Mitenkäs vanha äitisi on?"
"Toitella vuotella."
Hänen äitinsä oli ollut samanlainen elätti naapuritalossa. Mitenkä hän pojan sai, ei kukaan tiennyt, ei hän itse eikä muut. Ei hän poikaansa tuntenut edes. Eikä hän puhua osannut niinkään paljoa kuin Kalle. Kalle tunsi hänet kuitenkin ja kertoi joskus hänet nähneensä.
"Äitin näin."
"Missä näit?"
Kalle viittasi naapuriin ja nyökäytti päällään.
"Mitä äiti sanoi?"
"Telveitiä tanoi."
"Onkos Kallella nyt mitään näytettävää?"
"On, on Kallella näytettävää." Nyt ilostui hän ja harhailevan tuskallinen ilme katosi kokonaan. Oli hänellä vieraalle näytettävää toki.
Hän kaivoi taskustaan likaisen paperikäärön ja avasi sen. Siellä oli punainer konvehtipaperi, penninraha ja vanha avain.
"Tämä on mutta penni, tämä on papeli ja tämä on taivaan avain."
"Onpa, onpa Kallella tavaraa."
"On." Onnellisena nyökäytti hän päätään.
"Mistä Kalle on nämä saanut?"
"Yvät immitet ovat antaneet?"
"Onpa, onpa tavaraa."
"On." Hän kääri ne varovasti pois ja vajosi taas tylsään tuijottamiseensa.
Jos hänelle sanoi pahan sanan, rupesi hän ääneen itkemään ja ulvoi kuin vainottu eläin.
"Ei Kalle ole paha, Kalle on mielipuoli", piti häntä silloin kieloitella. Ja sillä oli hän taas hyvitetty. Itku haihtui äkkiä. Ja tylsän tajuton onni kuvastui hänen kasvoillaan.
Liisa Laatikko, joka oli kielestään kerkeävä, tuli siihen papin kanssa tarinaa tekemään. Pappi oli istuutunut aitan rappuselle ja Liisa istuutui vastapäätä pölkylle. Toiset olivat hajaantuneet pihamaalta mikä minnekin.
"Jokos Kalle on pastorille tavaransa näyttänyt?"
"Jo on."
"Mitäs sitä nykyaikaan kylille kuuluu", kysyi hän papilta.
"Ei erityistä."
"Menes Kalle puita kantamaan Eveliinan avuksi."
Kalle meni.
"Eikö pastori ole sattunut kuulostamaan, montako vuotta se Serahviia Kaipaisen mies rannukkaisissa nyt istuu? Totta tuo tämän maallisen ikänsä toki vähintäänkin."
"Enpä ole kuullut. Mikäs juttu se oli?"
"Siinä vasta juttu olikin. Ihan Noakin aikuinen oli. Vai ei pastori ole siitä kuullut."
"Enpä koko miestä tunne. Mikä Kaipainen se oli?"
"Sen Serahviia Kaipaisen mies. Korpisalolla tuolla elivät aikanansa, ja paikoillaanhan se on mökkipahanen siellä vielä nytkin. Näin se oli koko juttu. Antaahan ollakaan. Minä alunperin kun kerron. Vuotta kymmenisen sitten kuoli se Serahviia, tunsinhan minä sen, kasvinkumppania kun tavallaan oltiin. Niin oli hyväluontoinen ja hiljainen, kuin ihminen ikinä olla voi. Ja sentähden se rovastivainaa sen sille Tahvanalle naitti. Se oli se Tahvana Kaipainen kyydinnyt rovastia kerran ja piloillaan oli se rovasti puhutellut Tahvanaa niinkuin renkiä puhutellaan naurain ja leikin takein ja oli kysynyt, että miksi et ole ottanut ja nainut. Se oli se Tahvana rokonarpinen ja mikä pelätin lienee ollut. 'Eivätpä taitaisi tulla', oli Tahvana arvellut. Siihen oli se rovasti naurahtanut ja sanonut, että jos nait, kyllä hän tulevia löytää. 'Voisihan tuota koettaa tuotakin', oli Tahvana sanonut sanoneensa. Ja kun siitä olivat tulleet kievariin ja pihalla sattui siinä rovasti näkemään tämän Serahviian, joka siinä palveli, kutsutti hän Serahviian luokseen, ja eläpäs muuta kuin alapas toimittaa sen Tahvanan asiaa. Eihän se Serahviia miten ilennyt kieltää, kun itse rovasti toimitti ja kuulutuksille pani. Ja niin tuli Tahvanasta ja Serahviiasta pari. Ja Korpisalolle muuttivat. Ja mikäs siinä. Siellä mökillään elivät eikä heistä paljon kuultu, hiljaisia ihmisiä kun olivat ja se Korpisalo kun on niin syrjässä näiltä kulkupaikoilta. Niin, sitten minä kuulin noin vuotta kymmenisen sitten, että se Serahviia oli jättänyt tämän maailman ilot. Tyttö vaan oli tänne jatkoksi jälkeen jäänyt. Vaan nyt, annas ollakaan, miten lienee tullut ilmi, olisiko joku siellä mökillä asti käynyt, tahi miten kuten, niin oli tullut ilmi, että se tyttö oli isälleen jo kaksi lasta tehnyt ja oli kolmatta tekemässä. No jo surkeutta, mikä piti tulla. Vasta kuuluu olevan kahdeksantoista vanha. Niin ei se tyttörukka, kun nimismies oli kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut lakia, ja rovasti kysynyt, ymmärsikö hän, miten hän oli rikkonut Jumalan pyhiä käskyjä, niin ei se tyttörukka ollut mitään osannut vastata. Siihen paikkaan oli typertynyt. Oli itkenyt vaan, kun kiinni oli pantu, oli itkenyt niin, että sydäntä oli särkenyt. Vaan mistään ei ollut tiennyt. Mitäpä hän, raukka, Jumalasta tiesi ja Hänen pyhistä käskyistään, kun lukea ei osannut. Siinä oli ikänsä, siitä asti kuin kynnelle kykeni, yötä päivää työtä raatanut, peltotöissä ja muissa ollut, siihen lapset hoitanut, siinä oli käskyjä ollut parahiksi. Ja mitäpä hän ihmisten tavoista ja erityisistä ajatuskannoista tiesi, kun ei kertaakaan ollut kirkollakaan käynyt. Tuossa eläin on nyt eläin, sillä ei ole tietoa mistään. Vaan ettei ihminenkään opettamatta yläpuolelle paljon muuta luontokappaletta astu, sitä et uskoisi. Vaan niin se on, ja surkeata se on. — Ja kun Tahvanalta oli kysytty, tunnustiko hän hyvällä tekonsa, oli se Tahvana vaan katsoa muljauttanut ja ärähtänyt: 'Niin se on, niinkuin näette.' Eikä mitään muuta ollut virkkanut. Petopa oli mies ollut. Vaan kun rovasti oli nuhdellut ja Jumalan tuomiota lukenut, niin vedetpä olivat pudonneet eukkojen silmistä. Norona olivat vaan juosseet. Itkeneet olivat muut kaikki, Tahvana vaan ei. Vaan nyt saakin istua siellä ja tutkistella tekojansa. Eikö pastori, joka kuului lakiakin tuntevan, osaa arvioida, paljonko sille vuosia tulee?"
"Siinä kahdeksisen vuotta tahi alle kuritushuonetta taitaisi olla."
"Eikö enempää? Ei tuon olisi tarvinnut Luojan vapaata päivää nähdä.
Mitenkäs tytölle on?"
"Vähemmän sitä sille on."
"Se on oikein, ettei enempää. Sillä eikö pidä ihan ajatella, että kun luonto itse ei opeta luomiansa, kuka sitten. Niin ettei syy ole sen, joka maailman menoa ei ymmärrä ja rikkoo sitä vastaan, vaan enemmän sen, joka tietää ja rikkoo. Olisi Tahvanakin uudestaan aikanaan nainut, niin ei tuota tuhoa tullut."
"Niinpä surkeasti erehtyy ihminen."
"Niinpä erehtyy."
"Muutenpa ei olisikaan ihminen."
"Eipä taitaisi olla. Onkos pastori jo Ohkolan mökillä käynyt? Viime kun kävitte."
"Eipä ole tullut vielä käydyksi. Otteljaana näkyi tässä äsken olleen."
"Olihan se. Kotitöilleen sanoi jo menevänsä. Ne ovat nyt rikastumaan päin."
"Vai ovat. Onko Aapeli rahaa lähettänyt, vai tytötkö?"
Ohkolan kaksi tytärtä, Riikka ja Justiina, olivat Pietarissa palveluksessa. Aapeli oli myös jo kaupungissa. Taavetti vanhemmista oli vain kotona.
"Vai tytöt. Ei toki tytöt. Häviöksi vaan ovat. Tänne lapsiaan tulevat vaan laittelemaan. Aapeli, se oli toki kaksikymmentä markkaa jo lähettänyt."
"On se toki mies se Aapeli", sanoi Miina Mälli, joka siihen tuli ja istuutui pölkyn toiseen päähän kuulosteltuaan ensin, mistä puhe oli. "Niin kuuluikin se Aapeli ylevässä palveluspaikassa olevan. Rahtyöri se oikein olevan kuului. Oli se isänsä siellä talvella katsomassa käynyt. Höyli oli Aapeli vielä ollut, vaikka herra jo oli. Ja oli ollut se paikka kuin taivas syntisen mielestä. Kultaa oli kiiltänyt puolelta jos toiseltakin. Ja herrat siellä häntänutuissa olivat juoksennelleet, paikasta toiseen lennelleet kuin parhaat pääskyset höyryävien vatien ja muun rahtamentin kimpussa. Oli se Pietari katsellut niiden meininkejä, yhdestäkin reiästä oli saliin nähnyt. Kun ne herrat olivat syödä sipostelleet, pistäneet yhtä, pistäneet toista, eikä mikään ruoka kelvannut. Kanna pois, tuo uutta. Kanna pois. Yhdessäkin nurkassa oli lankkaus ollut ja siinä höyretyinen nainen istunut. Ei kelvannut sille ruoka, vaikka mitä tarjolle panit. Vähä hypistellään, vie pois. Silloinpa se herra, joka sitä omenataan siinä syötti, suullaan sen kättä sivaisi, että tokkos tämäkään kelpaa. Atuu, sekös kelpasi. Ai ihmettä, siitä ruoat unohtui. Iskeneet toisiinsa kiinni olivat. No jo oli ollut. Ja se kuului sitä hienointa ja hipleintä olevan, että rakastella."
"Kuuluipa hääseuruekin siellä olleen", sanoi Liisa Laatikko.
"Niin kuului hääseuruekin samassa rahtyörissä silloin olleen. Niin olivat päähän kohoavia herkkuja syöneet ja juoneet, että morsian oli pitänyt välillä nukkumaan taluttaa. Nuori oli ollut se morsian ja kaunis kuin enkeli, ja oli Aapeli isälleen sanonut, että se oli kaupungin kaunein. 'Olisit sinä sen kopannut', oli Pietari sanonut, vaan Aapeli oli vaan nauranut. Oli se niitä ruokia Roikka-Pietarille maistaa antanut. Vaan suupa oli auki jäänyt ja vedet silmistä pudonneet, kun muutamatakin mustaa lusikallisen suuhunsa oli pistänyt. Vaan toiselta kuului siellä luomakunta näyttävän. Kullalla ja kukilla kuuluvat ihmiset itsensä kirjaelevan ja vartensa silkillä verhoelevan. Ja siellä mitä kalliimpi kalu, sen parempi, se ostaa pitää. Mitä kummempaa vaan ihmismieli keksisi, sen parempi. Kuuluivat pienistä kivistäkin satoja markkoja maksavan."
"Maksakoot", sanoi Liisa Laatikko vähä närkästyneesti, kun Miina sananvuoron piti. "Maksakoot, maanrakoon ne vaan pannaan ja sinne joutuvat kuten muukin syntinen kansa."
"Sinnepä sinne. Vaan senkin kun kullalla vuorauttavat ja kalliita kiviä päälle asettavat."
"Niinkuin tuota ei oikealla uskoisi. Pysyy siellä sitten kivittäkin", sanoi Liisa äkäisesti. Liisan ja Miinan välillä oli aina kilpailu tiedoista ja taidoista. Miina oli puolestansa mahtava, eikä Liisakaan perään antanut.
"Vaan että Aapelista tuli herra, ei olisi uskonut", jatkoi Miina. "Se olikin minun kummipoikani, uskookos pastori?"
"Vaan tokkos pastori tietää", ehätti Liisa Laatikko, "että se taas lapsen tekaisi?"
"Kuka, Aapeliko?"
"Ei, Otteljaana, äitinsä."
"Ja monesko se nyt olikaan?"
"Olihan se yhdeksäs. Kolmet saunat siinä tänä talvena olivat tuossa mökissä", sanoi Liisa.
"Tyttö tuli Pietarista", jatkoi Miina, "ja teki tytön, pojan toveri teki pojan ja äiti teki tytön. On siinä siunaus suhahdellut, että kyllä ihan hävettää."
"Mikä sinua siinä jo hävettää", sanoi Liisa Laatikko.
"No, kun kihisee kuin mikä ampiaispesä. Kourankokoinen on koko tupakin."
"Vaan hyvää väkeä ne ovat", puolusti pappi, "Tulevat lapset aina kuin kotiinsa."
"Niin, sen puolesta. Siinä olivat syksyllä yhteisesti syöneet ne kaksi säkkiä jauhoja, jotka kesäansioista talveksi jäivät. Sitten syötiin ainoa lehmä, sitten miehen vaatteet, lienevätkö kevätpuoleen syöneet ollenkaan."
"Naimisiin oli se Riikka muka ollut vähällä Pietarissa päästä, tuntui Otteljaana kehuvan. Oli karvalitehtaalainen oikein se mies ollut. Palveluspaikkansa oli se Riikka heittänyt. Vaan kun yritti lasta toiselle tehtaalaiselle tekemään, siitäkös oli mies syömistynyt. Ja Riikka oli sanonut, että kun noin tyhjästä suutut, suutu. Oli tavaransa pistänyt kokoon ja tänne tullut ja täällä sen tytön teki. Otteljaana se itse kertoi ja sanoi sanoneensa: 'Vähätpähän muusta, vaan kun vakaisen paikkasi jätit.' Vaan oli Riikka sanonut, että ensi vuonna kun hän Pietariin menee, pitää se rahan tulo olla. Hieno se oli Riikka nytkin. Hattukin sillä oli kultaisista helmistä kokonaan ja koko kylä kävi sitä Riikan hattua katsomassa, ja siinä riippui nauhoja ja kukkia jos kuinka monta tukkua."
"Vaan tokkos pastori on kuullut jo siitä, kun Otteljaana oli hirressä ollut?"
"Elä nyt."
"Oli pakana ollut", sanoi Miinakin. "Hirressä oli tänä talvena käynyt.
Se oli syyspuoleen, ennenkuin se Riikka Pietarista tuli."
"Onhan se yleisesti tunnettu asia", sanoi Liisa, "että Roikka-Pietari ennen sen Konttilan Jutta-Kaisan kanssa yhteyttä piti."
"Sen Konttilan Jutta-Kaisan, joka siinä tienvierusmökissä sitä pahaa elämäänsä pitää", sanoi Miina. "Ja aina nytkin, kun Otteljaana kirkolle menee, niin Roikka-Pietari tienvierusmökkiin, tahi Jutta Ohkolaan. Sitä peliään ovat jo vuosikymmeniä pitäneet. Niinpä oli Otteljaana tässä talvella ollut kirkolle lähtevinään. Silloinkos Jutta taas mökille kapristiin. Litran oli viinaa tuonut ja markan edestä vehnäsiä. Mutta Otteljaanapa oli kääntynyt takaisin tieltä ja kun tupaan tulee, olivat lapset istuneet rivissä pöydällä suuret vehnäharkot käsissä. Jo oli ukko ollut aika tuitterossa ja Jutta sen kaulassa riippui. 'Se iski kuin puukolla', sanoi Otteljaana, 'kun lasten nähden tuota elämätään pitivät'. 'Eipä taideta minua tarvita', sanoi sanoneensa. Ja sitten oli temmannut nuoranpalan porstuasta ja mennyt saunaan. Sieltä olivat lapset löytäneet hänet sitten henkitoreissa ja mustana ja alkaneet hieroa. 'No nyt sinä keinosi keksit', oli Roikka-Pietari sanonut, kun Otteljaanan siinä tilassa näki. 'Pääset kait minusta', oli Otteljaana sanonut. 'Mitä sinä tyhjää, ikäihminen. Milloinka minä sinusta olen päästä tahtonut. Jutta, laitapas kahvia nyt tälle Otteljaanalle', oli sanonut. Jutta juoksi pihaan kahvin laittoon ja Roikka-Pietari istuutui saunan kynnykselle ja katsoi, kun lapset hieroivat äitiä. Jutta juoksi pihasta ja toi kupilla viinaa. 'Ryyppääpäs tuo, niin kyllä veret kiertävät.' Otteljaana sanoi ryypänneensä ja kyllä oli hyvää tehnyt. 'Tyhjää sinä, Otteljaana, minun tähteni tuollaista melua pidät, pääsenhän minä tästä', oli Jutta sanonut. 'Enhän minä niin sinun tähtesi, vaan kun lasten nähden tuota harjoitatte, niin se pisti kuin puukolla sydämeen.' 'Voipihan tuota olla lasten nähden harjoittamatta', oli Pietari sanonut, 'ei sinun tarvitse vasta sen tähden hirteen mennä'. 'Enhän minä vasta menekään', oli Otteljaana sanonut. Vaan pois oli Jutta silloin mökiltä korjautunut, kun kahvit olivat vaan yhdessä juoneet. Eikä kuulu sitten käyneen kuin lapsisaunoissa talvella. Viisimarkkasen oli Otteljaanan kouraan pistänyt lähtiessään."
"Kannattikin", sanoi Liisa. "Eikö tuo liene se Roikka-Pietari niitä Jutan viinoja viime talvena tuossa mökillä myönyt. Siltä se suhke tuntui."
"Vai niin ovat asiat", naurahti pappi. "Mikäs siihen Pietariin nyt meni?"
"Mikä, vihollinen tietenkin."
"Kunnon mieshän se on aina ollut."
"No, on siinä Otteljaanallakin omansa esimies ja käskijä, se piti sanoa", sanoi Miina.
"Toimeenpahan ovat tulleet", sanoi pappi.
"Eipä tuo Otteljaana näkyisi tuota pois antavan, tottapa tuo mieleinen silloin lienee. Eikä Pietarikaan Otteljaanaa."
"Niinhän se Ohkonen ennen sanoi", sanoi Liisa, "kun kesärenkinä tässä oli ja Otteljaana tähän tuli, sanoi että: 'tuosta eukko otetaan, kun eukko tarvitaan, maksoi vaikka sata markkaa'. Niin oli sukkela ihminen tämä Otteljaana."
"Lieneekö noita satoja tarvinnut pudottaa, kun Otteljaanan sai", arveli
Miina.
"Olipa sillä rahaa Otteljaanalla", sanoi Liisa. "Tyhjä se ei ollut. Kankaan kutomisella oli kerännyt kolmatta sataa. Ja jos ei niitä rahoja ollut, Jutan se Roikka-Pietari nai kun naikin, kyllä minä sen tiedän."
"Vaan ettei Otteljaanakaan niin puhdasmaineinen ole, on sillä tuo yksi poikakin sen näköinen musta turilas, että toisaalta ne ovat sen sukujuuret etsittävät, ei näiltä main."
"Hyvä sitä on maalla sanoa, kun merellä vahinko sattuu", sanoi Liisa Laatikko, joka oli paremmissa väleissä Otteljaanan kanssa. "Kulkee tuossa maantiellä yksi, kulkee toinen ja jälkensä jättää. Ja niinkuin siemen, jota tuuli kuljettaa, ja joka ei tiedä, mistä puusta alkujaan läksi, niin joskus ihmisenkin sukujuuri maailman tuulten takana on. Kulki tässä vuotta viitisen sitten joku rättiläinen, kyllä sen pastori on kuullutkin ehkä. Tuohon tien käänteeseen oli sen reki lähtiessä kaatunut ja tavaroitakin siihen jäänyt. Lienee siinä ollut kukan siemeniäkin ja lienee joku maahan huiskahtanut, koska tuohon tienviereen nuo keltakukkaiset pensaat hänen jäljiltään jäivät. Mistä kaukaa nekin pensaat ovat, kuka sen tietää. Vaan tekosensa oli mökissä tehnyt, kun niin kiire lähtö tuli. Väkivallan kättä oli käyttänyt. Eikä se Otteljaanan syy ollut. Mistä hänkään tiesi, minkälainen se vieras oli, joka yöllä mökkiin pyrki ja yösijaa pyysi. Niin oli sanonut Roikka-Pietarikin, ettei se ollut Otteljaanan syy ollenkaan. Kasvattihan maakin siemenen, kun se siihen joutui, niinkuin tuo Ohkolankin pellon piennar sen ruojaimen kukan. Niin, mitäs Otteljaanakaan taisi, poika syntyi."
"Ja sen on näköinenkin, turjain, tuo Ohkolan Iisakki", sanoi Miina.
"Näkee sen, että se sitä rättiläisjuurta on."
"Sitä se on", sanoi Liisa.
"Vierooko Roikka-Pietari sitä", kysyi pappi.
"Ei tuo tuota viero tuon kummemmin. Pojalle sanoo aina leikillään, että pappasi se sinulle peruja kerää, muistapas silloin minuakin ja köyhää kotiasi. Se on sellainen leikintunteva mies se Roikka-Pietari."