VII
He menivät Loviisan aitan vinnille. Orret ja seinät olivat siellä täynnä vaatetavaraa. Kaikki oli järjestyksessä ja puhdasta. Alakerrassa oli Loviisan sänky, vaan täällä vinnillä arkut, tuoli ja pöytä, jolla oli paperia ja kirjoitustarpeet.
"Olisin pyytänyt pastorin nyt ne kirjeet kirjoittamaan."
"Kirjoitetaanpa vaan."
"Ja täällä olisivat nämä kirjeet, että pastori jos lukisi." Loviisa otti kirstustaan kaksi kirjettä, jotka antoi papille.
Itse Loviisa istuutui vinnin viimeiselle rapulle totisena ja Nyman istuutui tuolille pöydän ääreen ja hyräili jotakin iloista veisua saadakseen Loviisan leikkisämmäksi. Hän otti kirjeet kuoristaan. Ne olivat kirjoitetut suurilla ja epätasaisilla kirjaimilla. Näki, että kirjoittamiseen oli kuitenkin aikaa pantu. Paperikin oli rutistunut ja tähräytynyt tottumattomien ja kömpelöiden käsien pitelystä.
Toinen kirje oli paljon aikaisempi kuin toinen. Vaan kun Loviisa ei osannut kirjoitusta lukea, olivat ne lukematta molemmat kätkössä olleet. Suusanallisesti oli tuoja ne terveiset viikolla tuonut, että jos Loviisa pyhäiltana voisi kävellä Koivistolan tietä kylälle päin. Siihen asiaan tuota nyt kuitenkin vastata sai, kun kynämies maille sattui.
Nyman luki:
Korkeasti kunnioitettu ja siveä neito, talon tytär Loviisa
Koppelmäkeläinen.
Hyvää päivää tuttavani neito Loviisa. Kun ovat ne lempimisen ajat ihmisen iässä, niin on se tietenkin mielitietty, jonka luokse parhaimmat ajatukset taivaltavat, kun muulta työltä joutavat. Hankkia se ikuinen elämänkumppani, on tosi ja oikea pyrkimys, kun se ajallaan sattuu, sillä sen pyrkimyksen alku ja juuri on itse Rakkaus. Ja se Rakkaus on Luojan säätämä välityskeino, että helpommaksi kävisi vierasten ihmisten yhteenlyöttäytyminen, joka yhteenlyöttäytyminen on puolestaan tarpeen vaatima kaikkinaista tarkoitusta, niinkuin karjanhoitoa, talon ylläpitoa sekä moninaista yksityistä hyvää varten.
Ja se rakkaus on kuin kukkanen, joka aikansa kukoistaa ja kasvaa. Ja se kasvaa meidänkin välillämme, ainakin meiltäpäin teillepäin. Mitä sitten sieltäpäin tehnee, en tiedä. Vaan kun Te olette köyhän palvelijanne niin arvolliseksi tehneet, että suopeasti tännepäin katsotte, niin olen siinä varassa, enkä muita kysy. Ja siinä tarkoituksessa liitän tähän tämän Lemmenlaulun eli muistovärssyn:
Sua lemmin impi armas, mä asti kuolemaan.
Jos sinä minut jätät, rupean suremaan.
Terveiset meiltä teille.
Se eräs … Pekka.
Korkeasti kihlattu morsiameni.
Täten lähestyn teitä ja saan tietää antaa, että olen voinut hyvin. Se uusi navettarakennus on jo valmis. Vaan sanotaan sanassa, että ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan ihmisen pojalla ei ole kuhunka hän päänsä kallistaisi. Niin on meilläkin tässä, ettei ole sitä kuvallista päänkallistuspaikkaa ihmisille, ja siksi sitä on alettu niinkuin asuinrakennusta kokoon kyhätä. Vaan kun sen Johanna Röökerin eli Ruuvalis-vainaan poika Taavetti Tahvanainen on mestari sillä kirvesalalla ja tässä sitä rakennuksentapaista pystyttämään panihe, niin kysyisin täten Teiltä, olisiko tuo Loviisan mieleen rakentaa siihen kaksi kamaria ja tupa, niinkuin se Taavetti sanoo, vai kaksi tupaa ja porstuanpohjakamari, niinkuin kansan tapa on ollut. Sitä on kuitenkin maalilattiat laitettavat ja niin poispäin. Tulevathan ne tekemään rahaa, vaan talonahan sitä on elettävä edelleenkin. Etenkin kun senkin sisar Karoliinan naimiskaupat on jo sovittu. Sen viittäkymmentä vaille puoli seitsemättätuhatta se sai. Armas kultani.
Pekka.
Minä tilasin kiertävältä asiamieheltä ompelukoneen Teille, jos niinkuin joskus tarvitsette. Se maksoi 125 mk ja on sitä parasta Singerin lajia.
Loviisa kuunteli punakkana ja silmät alas luotuina.
"Jos Loviisa sanelee nyt vastauksen."
Totisena ja tasaisella äänellä saneli Loviisa:
Talonpoika Pekka Kuuselalle.
Niihin terveisiin, että tulla tapaamaan, saan täten vastata, ettei näin heinäntekoaikaan ole aikaa tulla sinne maantien varsille seisoksentelemaan. Ja siksi toisekseen, lieneehän tuota puuta täälläkin vielä istua, jos te jostakin asiasta keskustella tahdotte.
Luojan terveyttä teille.
Loviisa.
"Eikö panna loppuun sitä värssyä että:
"Nyt on lysti olla,
Kun löysin oman kullan.
Oman kullan kainalossa
On niin lysti minun olla",
ehdotti pappi.
"Ei panna", sanoi Loviisa ja punastui yhä enemmän.
Vaan pappi pani sen kuitenkin Loviisan tietämättä.
"Ja sitten olisi vielä yksi kirje", sanoi Loviisa.
"Sanelkaa vaan."
Talon emäntä Anna Koistiselle
Katajaveden pitäjän
Koivujärven kylä.
Täten lähestyn sinua näillä muutamilla riveillä ja saan tietoon antaa, että olen ollut terve. Nuoruutemme sopimus oli, että ilmoittaa, kun on aikomus aviosäätyyn mennä. Siitä, kun sinä ilmoitit minulle, on vierinyt jo puolikymmentä vuotta. Ja nyt on minun vuoroni ilmoittaa sinulle siitä samaisesta asiasta. Olemme sen hyväksi katsoneet, että miehelään on mentävä, ja asiaa tarkkaan harkinneet, niinkuin kaikkien kuolevien kerta on ajallansa asiansa harkittava, ennenkuin myöhä on. Eikö liene luotu tämä ihminen ja etenkin tämä nainen siten, että alistua välttämättömyyden alle. Ei niin, ettei siltä jäisi tilaa katsoa, mihin mennä ja minkä valinnan tehdä. Se on Kuuselan talo, johon on aikomukseni tästä siirrähtää ja Pekalle toveriksi antautua. Lehmiä on talossa neljäkolmatta. Perijöitä on siinä vaan Pekka. Karoliinan kuuluvat ostaneen siitä pois seitsemättä tuhannella markalla, ja on jo kauppa sovittu. Karoliina on tukkiasiamies Kokkarisen matkaan menevä. Kuuliaiset ovat viljan korjuun jälkeen. Jos Karoliina rahanpuolta vähä talosta sai, nuokkuvat orret maanpäällisestä tavarasta sitä raskaampina. Kuuluu olevan 80 hametta, 65 nuttua, sata huivia, kaksi tusinaa nästuukkia, tusina palttinapaitoja, ja kaksi tusinaa alaspaitoja, puhumattakaan tyynyistä ja täkeistä, joita jo monta vuotta on kylillä ompelutettu. Ja tekeväthän ne rahaa nekin, jos niitä ostamaan ryhdytään. Että ei ollenkaan tuntoani leikkaa se, että hän vähällä siltä jäi, jos Kokkarinen ei ukon omaisuuden suuruutta arvannut, kun paikkakuntalainen ei ole. Ja ukko mielellään, ja oikeinhan se on, säilyttää omaan sukuun omaisuuden.
Lapsuuteni ystävä, elä unohda minua. Hääajasta kirjoitan tarkemmin. Se on mikkelinpäivän tienoilla. Eläköön keskuudessamme usko, toivo ja rakkaus.
Lapsuuden ystäväsi
Loviisa Koppelmäkeläinen.
Kun kirjeet oli kirjoitettu, pisti Loviisa markan Nymanin kouraan ja kiitti. Nyman ei olisi tahtonut ottaa niin paljoa, vaan Loviisa ei antanut perään.
"Milloinka on häät?"
"Ei tuota tiedä. Kunhan viljat saadaan korjatuksi, että näkee, tokko sitä tänä vuonna kannattaa —."
"Näin pienestä mökistä lähtiäisiä pitääkään."
"Jos liikutte siinä mikkelinpäivän seutuun näillä main, olisihan sitä pastoria hauska nähdä niissä lähtöpuuhan tapaisissa, jos niistä mitään sukiaa —."
"Kiitoksia. Pitääpä satuttaa. Loviisa kun oli pieni, istuittepa minunkin polvillani. Nyt on toiset pitelijät."
"Mitkä lienee."
He tulivat vinniltä alas.
"Heinämiehetkin ovat näkyneet jo tulleen."
"Niin ovat näkyneet."
"Pitää sitä puolispalaa niille katselemaan joutua."