VI
"Jos pastori tulisi tupaan", huusi Loviisa tuvan ovelta.
"Tullaan."
"Jos pastori olisi hyvä."
"Kahviako taas? Ei tullut mitään."
"Pitää nyt vaan ottaa."
Ja muu ei auttanut.
"Näkyvät heinämiehetkin tulevan. Ja päivä on vasta puolissa. Jokohan ne nyt loppuun saivat, kun on Eveliina jo tuossa."
Eveliina, toinen piika, astua hepotteli ensimmäisenä pihaan. Päällyshame oli kietaistu ylös vyötäisille ja punaraitainen alushame kirkkaine helmareunuksineen oli päivettyneiden jalkojen puolipohkeeseen. Valkea huivi oli silmillä. Hän suojeli kasvojaan päivettymästä, ne olivatkin valkeat ja punertavat kuin paras mansikka. Vahvat käsivarret olivat sitävastoin paidanhihan rajoihin kiiltävän ruskeat. Haravan heitti hän pihalle ja viskasi huivin tupaan tullessaan ovenpielinaulaan.
"Oh-hoh, kuumapa on", hän kätteli vierasta.
"Joko siellä heinänteko loppui", kysyi talon tytär.
"Jo loppui. Pientareelta tuosta kuuluivat päivän täyttävän."
"Onhan siinä täytteeksi."
"On."
"Jääpäs sinä, Eveliina, alustamaan tuo taikina, kun minä sormeni särin.
Juohan ensin kahvia tuosta."
"Alustetaan vaan. Joko sitä on lisätty?"
"Jo lisäsin. Myöhänlaiseen meni. Jo tässä yksi taikina paistuikin, vaan en uskaltanut tuota leipää panemattakaan olla, kun on pyhä tulossa. Rieska on tuossa pienemmässä korvossa. Pitäisi ne yhteen uuniin sopia."
Eveliina joi kupin kahvia, meni, pesi porstuassa kätensä, sitoi huivin pään ympäri hiusten suojaksi, ettei tukka alustaessa hulmuaisi. Hänellä oli ruskea, kaunis tukka ja etuhiukset eivät tahtoneet korvan taakse ylettää. Nytkin alustaessa hipui kaksi suortuvaa jo irti ja alkoi siinä silmiä kangertaa. Hän hotaisi niitä käsivarsillaan taaksepäin, vaan ne pyrkivät silmien eteen aina.
Renki Jussikin tuli tupaan ja istuutui tupakoimaan, ennenkuin pientareelle rupeamaa täyttämään kävi.
"Eläpäs laiskoittele, mies", sanoi Eveliina leikillään. "Laiskuus ei ole vielä ketään elättänyt." Eveliina itse oli joutuisa ja väsymätön.
"Ei kiirettä kirkkoon."
"Panisit nuo hiukset tuonne huivin alle, kun tuossa silmillä keikkuvat."
"Mitä annat, jos panen?"
"Saat suuren voileivän."
"Joko olisi antajaksi." Jussi työnsi kuitenkin kömpelöillä sormillaan hiussuortuvia huivin alle, vaan huivipa irtosikin kokonaan päästä.
"Siitä nähdään. Ei miehestä siksi. Panepas nyt paikoilleen." Eveliina nauroi, niin että hampaat välkkyivät.
Jussi koetti, vaan ei onnistunut.
"Mene pois, ei sinusta ole." Eveliina töykkäsi taikinakädellään Jussia poskeen. Jussi hankasi taikinan pois.
"Ha-ha-ha-haa."
"Elä kujeile, kuule. Jos minä kostan!"
Eveliinan nauru sytytti kisanhalun Jussissakin.
"Mitenkäpä kostaisit? Eipä sinussa ole miestä kostajaksi."
"Nähdäänpähän. Vaan syytä silloin itseäsi."
"Oh-hoh-hoo."
"Annapa, kun kysyn sinulta kysymyksen."
"Kysy häntä."
"Onko parempi katsoa vai katua?"
"Mistä te olette kotoisin?"
"Annahan olla, kun näytän, mistä olen", nauroi Jussi.
Sen silmätkin ovat niin somat, kun se nauraa, ajatteli Eveliina ja katsoi Jussiin. Jos Jussi olisi vapaa, ei hän vastaan panisi, jos se kostaa tahtoisi. Niin se häntä miellyttämään pyrki. Vahinko vain, että Annastiina oli raskaana sille. Siinäpä se ainoa vika olikin. Eikä se nyt enää muista, kun toisen oli. Vaan kunnon mies se oli. Toiset tuntuivat joutavilta sen rinnalla. Ja työtäkin se teki lupaa kysymättä ja joutui. Vaan ennen kaikkea miehen näköinen oli. Tuollainen vaalea ja pitkä se häntä enimmin miellytti.
Jussi ja pastori puhelivat ilmoista ja heinänteosta, ja Eveliina alusti taikinaa huomaamatta paljon, mitä hän teki. Niin pyörivät ajatukset hänen päässään. Miten ne villiytyivätkin joskus. Ja joku ajatus se viehätti ajatella aina. Vaan toinen löi vasten. Ja vasten löi renki Jahvettia asettaa sille sijalle, jolle hän olisi asettanut Jussin. Mielellään hän sitä Jahvettia härnäsi, eipä siltä. Otettavaksi siitä ei olisi ollut. Vaan niinpä näytti, että se sen hänellä vielä otatti. Näytti, ettei sitä kiertää voi. Hänen osakseen se Jahvetti vielä joutui. Se hänen sydäntään pyrki painamaan. Jahvetti kun ei ollut hänen verilleenkään käypä. Sellainen hiljainen ja hidas. Ja tarkkakin se oli. Soikeana se penni hänen näpistään läksi. Toistakymmenen vuoden ansiot oli hänellä säästössä. Nyt oli hän vasta ensimmäiset ostovaatteetkin raskinut laitattaa. Ja naisten silkin oli ostanut kihloikseen.
Tässä muutamana sunnuntai-iltana oli hän kutsunut Eveliinan renkien aittaan. Muita ei ollut kotona silloin. "Olisi niinkuin näyteltävääkin", oli sanonut. Ymmärsihän Eveliina, mitä puhetta se oli, ja piloillaan sinne pistäysikin.
"Mietteissäni, tuota, tämän silkin ostin."
"Niinpä näkyy."
"Mietteissäni, tuota, ostin. Että jos sopii niinkuin ottaa", sanoi hän ja levitti huivia käsissään ja katsoi suu auki, että mitä se Eveliina —.
"Onhan tuo huivi", sanoi Eveliina. Ja olikinhan se tavallinen silkki, eipä siltä, vaan ei hän vielä Jahvetin kihloihin tahtonut, ainahan niihin ehti.
"Jos niinkuin sopisi tuumat yhteen ja jos olisi korjuuta tälle huiville?"
"Joutaapahan olla."
"Joutaapahan olla sitten."
Jahvetti korjasi silkin pois ja penkoi kirstuaan.
"Ja tässä on se pankkikirjan tapainen."
"Näkyy olevan." Sen hän otti käteensä ja katsoi, vaan ei ymmärtänyt siitä mitään.
"Mietteissäni, tuota, olen liikapennin talteen pistänyt, että jos tuota joskus niinkuin — vaan eihän sitä —." Jahvetti katsoi lapikkaan kärkeen ja jatkoi: "Sitä ovat ne kaikenlaiset ajatukset päätä vanninreet. Että luonnonmukaisuuden tähden jos —. Ja sitten sitä paremmin voisi siirtyä mökkiläiseksi ikäänkuin. Niitä on viisisatasen paikkeille noita rahapenniä kertynyt, niin että jos sopisi —."
Eveliina ei raskinut suoraan kieltääkään.
"Jos toisen kerran sitten. Tässä kun on lypsylle lähtökin."
"No, jos toisen kerran."
Vaan sen koommin ei heillä siitä puhetta ollut. Ei Eveliina tahtonut sinne eikä tänne. Ainapahan sitä Jahvetin kihloihin ehti, päätteli hän. Vaan toiset pitivät asiaa päätettynä ja yhä Jahvettia hänelle vetelivät.
Kun Loviisa askareiltaan pistäysi tupaan, sanoi Eveliina:
"Pistäkääpäs te, Loviisa, tuo huivi päähäni, kun Jussi sen pois repäisi."
Jussi veteli rauhallisesti savuja papin kanssa ja myhähteli. Loviisa sitoi huivin.
"Tämä Jussi tässä uhitteliin minulle, kuulkoon nyt Loviisakin, mikä mies se on miehiään. Minä sanoin sille, että pysyköön uskollisena entiselleen."
Loviisan kasvot pysyivät kylminä niinkuin ainakin.
"Vai niin sinä sanoit", sanoi Jussi. "Ja minkähän tapauksen varalle sinä niitä neuvojasi latelit?"
"Ha-ha-haa, minkäkö tapauksen? Joka tapauksen."
"Kysynkö minä sinulta vielä, onko parempi katsoa vai katua?"
"Minkä tapauksen varalta? Ja minkä asian suhteen?"
"Jahvetin suhteen."
"Paras on katsoa, ha-ha-haa, myöhä katua." Hän pudisti vallattomasti päätään, niin että kiharat huiskahtivat vain.
"Eikö kelvatakseen? Parempi se on kuin sinä." Ja papille sanoi hän:
"Tällä olisi sulhasia tällä Eveliinalla, tuo Jahvetti."
"Mikä, hyvä mieshän se on Jahvetti."
"Liian hyvä minulle."
"Eläpäs leikilläsi. Se niinkuin puhemiehekseen minua pyyteli.
Maksaisikoon tuo vaivan näistä sinulle puhellakaan", arveli Jussi.
"Ei maksa."
"Vaan totta puhuen, hulluko sinä olet?"
"Hullu. Eipä ole kiirettä kirkkoon."
"Ja kun minulla on kaksimarkkanen ja silkki kihloiksi sinulle tulemassa."
"Ha-ha-haa."
"Ihan totta. Lähde katsomaan. Sanoi, että pistä ne siinä pyhän seudussa
Eveliinalle."
"Anna olla pistämättä. En ota."
"Otat sinä kerran kuitenkin. Mihinkä pääset. Ei se siitänsä somene."
"Ei se siitänsä somene", sanoi pappikin. "Eikä olekaan eilisen teiren poikia."
"Ha-ha-haa, eipä taida olla", nauroi Eveliina ja katsoa solautti iloisesti Jussin sinisiin silmiin ja Jussi hymähti vastaan.
Vaan kun Eveliina meni porstuaan pesemään taikinaisia käsiään, sanoi
Loviisa siitä sivu kulkiessaan:
"Eveliina."
"No?"
"Pitäisi sanoa sinulle joku sana."
"Antaa kuulua."
"Elä sinä kujeile noiden miesten kanssa, siitä ei hyvä seuraa. Sanovat vielä, että tämän talon naiset ovat menosillaan kuin kissat —."
"Enhän minä —."
"Vai et. Jussinkin edessä palavat sinun silmäsi kuin hehkuva hiillos.
Hillitse nyt toki itseäsi, ihanhan tuota saa hävetä."
Silloin Eveliina kiivastui.
"Minkä minä taidan silmilleni. Luojanhan ne lienevät luomat niinkuin muidenkin. Jos palavat, tottahan sammuvatkin kerran."
"Vaan hävettää minua."
"Minkä minä taidan, jos hävettää. Ja pääsettehän minusta, lieneehän sitä sijaa muuallakin."
"Ole joutavia. Tyhjää närkästelet. Enhän minä pahalla. Minä vaan ihmisyyden nimessä tuota sanoin. Jos häviöön vielä itsesi saatat, kun lapsellinen olet."
"Jos häviöönkin, mitä se muihin kuuluu. Yks' hävinneen kaikki! Kyllä minä häviöni vastaan."
"Enhän minä pahalla. Ei Eveliinan tarvitse pahoitella. Minäkin tulen kiivastelleeksi."
Eveliinan silmiin kierähtivät vedet.
Ja Loviisa ajatteli, että tyhjää hän sanoi. Mitä toisen silmäykset häneen kuuluivat. Jos kaikki olisivat niinkuin hän, olisi ihmisten elämä hyvin ilotonta.
"Meneekö Eveliina puita kantamaan?"
"Mennään."
Eveliina puolestaan oli jo lauhtunut ja ajatteli mennessään, että oikeassa se Loviisa oli. Mitä hänen tarvitsikaan Jussia ajatuksissaan pitää. Ihmekö, jos se päällekin näkyi. Ja ihmekö, jos se niin tasaista kuin Loviisaa suututti. Ei hän ollut niinkuin siveät ovat. Piti koettaa olla. Vaan se yksi ajatus tarttui aina ja iskeytyi, niin että järjiltään oli. Minkä hän sille taisi. Ja joskus tuntui kuin hän olisi voinut olla vaikka kaikkien vaimo yhtaikaa. Ja siitä näki, ettei hän virheetön ollut. Kaiketi Loviisa sen huomasi ja sitä tarkoitti.
Vaan Loviisa ei sitä tarkoittanut. Ellei se olisi ollut Jussi, tuskin hän olisi mitään Eveliinalle virkkanut. Nyt jäljestäpäin huomasi hän sen. Hän ei sallinut, eikä vieläkään voinut nähdä, että Jussin kanssa vehtailtiin. Joka kerta teki se hänelle pahaa, vaikka hän ei sitä ymmärtänyt eikä ajatellut.
Oli aika, jolloin hän itse mielellään Jussia ajatteli. Useinpa alussa, noin nelisen vuotta sitten, kun Jussi taloon tuli, istuskeli Loviisa tuvan penkillä tarinoiden joukkojen kanssa. Hänen vakavat, synkänlaiset silmänsä välähtivät lämpimästi, kun hän Jussin kanssa leikkiä laski ja unohtui salasilmäyksin hänen nuorta ja rotevaa varttaan ihastelemaan. Ja useinpa tapahtui, että hän iltahämärässä yksin ajatuksiinsa vaipuneena tuvassa istui ja sukkaa neuloi, kun miehet liinavaatteissaan saunatieltä kohosivat. Komeimpana ja ryhdikkäimpänä astui Jussi. Ja kun se mieshaamu korkeana ja notkeana tuvan hämärässä pimeässä liikkui, läikähti Loviisan sydänalassa. Hän olisi voinut siitä kamariinsa käydä. Vaan eipä tullut käydyksi. Hän olisi voinut jättää sen katselemisen, vaan eipä tullut ajatelleeksi sitä. Kaikki kävi itsestään. Eikä kukaan olisi voinut aavistaakaan, että hän Jussin tähden siinä istui. Ja useinpa silloin istuutui Jussi pöydän eduspenkin päähän ja veisteli. Äkäisesti sinkoilivat lastut. Loviisa istui takana ja näki, kuinka notkea selkä kaartui paidan alla. Auki olevan paidankauluksen alta kohosi päivettynyt, kaunis niska, jota vasten valkea tukka näytti herttaiselta, kuin Jussi lapsi tahi pieni poikanen vain olisi. Ja se valkea mieshaamu selvine piirteineen tuvan hämärtävässä pimeässä iskeytyi haihtumattomaksi kuvaksi Loviisan muistiin ja näiversi mieltä.
Kerran satutti Jussi sormeensa.
"No, mikäs Jussille nyt tuli?" kysyi hän.
"Taisi sormeen sattua. Kaikkiakin kun tuo veri juoksee lattialle."
"Minä haen sidettä. Piteleppäs tuolla tavalla asettasi."
Loviisa sitoi haavan itse. Ja Jussi kiitti. Tuntui hyvältä saada se sitoa ja ajatella, ettei Jussilla muitakaan sitojoita ollut. Sinä iltana tuli Loviisa ajatelleeksi, että mitähän jos Jussi huomaisi hänen taipuisuutensa ja kysyisi häntä. Vaan ei hän silloin toden teolla, vaikkapa niinkin kävisi, ettei hän muista ikinä välittäisi, voisi siihen suostua. Ei käynyt se ikinä päinsä, että he yhteenmenoa ajattelemaan johtuisivat. Niin sokaistu ei hän vielä ollut, että mahdottomuuksiin meni, joskin hän nykyään ajattelemattomuudessaan oli järjettömän mieliteon valtaan antautua.
Ja kun hän huomasi sen, rupesi hän olemaan ankarampi itseään kohtaan. Mikä lapsi hän enää olikaan? Eikö ollut aika ottaa jo asioita vakavasti. Kosijoita oli käynyt häntä kysymässä. Hän ei ollut niistä välittänyt. Vuodet olivat vain tyhjässä menneet. Nyt kuitenkin oli aika jo hänen naittaa itsensä. Tanelikin kun tuli täyteen ikään. Hän päätti sen tehdä, kun sopiva kosija sattui. Ja Jussikin löysi sitten jo omansa, kun Annastiina heille palvelijaksi tuli.
Niin haipuivat pois ne turhat ajatukset, jotka salaa olivat lämmittäneet Loviisan mieltä. Pois haipui se kaikki, ilman katkeruutta katosi. Jonkinlainen iloton ymmärtämys ja elämän iltahämäryys valtasi hänen sydämensä tunnot. Sillä tiesihän hän, että vieras kaikelle tälle kevään lämpimälle sitä oli ihminen kuitenkin. Vierasta oli kaikki, niinkuin suku ja koti, vierasta kaikki, jota elämäksi kutsutaan. Ei ollut ihmisyyden teitä kulkiessa muuta edessä kuin ankara täytymys ja itsensä kieltäminen. Sen hän aina oli hämärästi tuntenut ja tuskitta nytkin tunsi. Sen opin oli iloton koti ja yksinäinen nuoruus hänen mieleensä istuttaneet.
Niin että tyhjää hän äsken Eveliinaa loukkasi. Pitäköön jokainen kohdastansa huolen. Ja lapsi eikö tuo Eveliina vielä liene niissä asioissa.
Ja sitä miettiessään ajatteli hän, että oli ehkä parasta hänenkin nyt ne kirjeet pastorilla kirjoituttaa, ennenkuin se isäukon tapasi ja ryyppysille ryhtyi. Oli siitäkin sitten vapaa. Ja tuvan ovelta sanoi Loviisa tasaisella äänellään:
"Olisiko pastori nyt hyvä ja tulisi tänne."