V
Nyman vetäytyi pihamaalle pitkälleen. Siinä oli hyvä olla.
Tuolla näkyivät vedet ja metsät. Täällä ihmisten asunto viljapeltojensa keskellä, jotka olivat kuin suojaava muuri sen ympärillä. Tuolla oli taivas, täällä maa. Aurinko valoi tuhlaamalla siunaavia säteitään, polttaa hellitti ja kypsytti. Ja raskaana painui tuoksuista täyteläinen ilma pitkin kaareilevaa maanpovea.
Siinä oli hänenkin hyvä ajatella ja hyvä ajattelematta olla. Lepäsi vain kuten lapsi äitinsä rinnoilla ja antoi ajan mennä.
Ja sitten uneksi hän kevyesti, kuten lapsena uneksitaan. Uneksi kaikesta maan ja taivaan välillä. Hän oli näkevinään, kuinka Isä Jumala istui tuolla omassa taivaassansa mahtavana ja rikkaana kuten suurtilallinen ainakin ja katseli omiansa ja toisten hallitsijoiden käsialoja, taivaankappaleita, joissa elämä, ihmeellinen ja rikas, kumpusi täyteläisenä elottomuuden sylistä, joissa sielullinen toiminta ja luomistyö jatkui yhä ainetta hioen ja ihmeellisiin muotoihin sitä kirkastaen. Mitä oli maassa siihen nähden? Niinkuin kivi, jota vedet huuhtovat ja kuluttavat kuultavaksi, niin ihminenkin, kun maan surut, murheet ja köyhyys ahdisti, kului ja alkoi kuultaa. "Sielullinen olento, tietävä ja tunteva", ajatteli Jumala, "maata ei se enää ole". Vaan toisten taivaankappalten hallitsijat pudistivat päätänsä ja hymyilivät.
Lienan lapset, jotka pihalla leikkivät, lähestyivät ujostellen pappia. He olivat vanhoja ystäviä. Kuitenkin lapsia aina alussa ujostutti ja vähän pelottikin papin synkkä ja musta ulkomuoto.
"Tulehan tännemmäksi, Iida, katso minulla on sokeriakin."
Hän kaivoi taskustansa kaksi sokeripalaa ja jakoi ne lapsille.
"Onko kaupungissa paljo sokeria", kysyi Kalle, keskimmäinen lapsista.
"On."
"Onko kaupungissa aina päivä?"
"Ei, miten niin?"
"Kun Karoliina niin sanoo."
"Kun minä niin luulin", sanoi Karoliina.
"Kaupungissa on yö ja päivä kuten täälläkin."
"Vaan Kallepa sanoi, että kaupungissa asuu enkeliä."
"Enkelit asuvat taivaassa."
"Ja kun ihminen kuolee, tulee se enkeliksi", sanoi Karoliina jo rohkeammin. "Kaikki ihmiset, jotka ovat hyviä, tulevat enkeleiksi."
"Niin", sanoi Kallekin ja nyökäytti totisena päätään.
"Syövätkö taivaassa sokeria", kysyi nuorin Iida.
"Syövät", sanoi Kalle.
"Mistä sinä tiedät", kysyi pappi.
"Minä näin", vakuutti Kalle. "Näin, kun Jumala astui kivikkoahoa, eikä tukistanut minua. Vaan enkelilläpä oli suuri sokeriastia kädessä ja kun se söi, tukisti Jumala."
Kalle väänsi kasvojansa, niinkuin häntä olisi tukistettu.
"Eipäs", sanoi Karoliina.
"Tukisti, se on vihainen."
"Kalle on nähnyt unta", sanoi pappi.
"Vaan se on vihainen."
"Se on hyvä", sanoi Karoliina.
"Enkelitpä ovat vielä parempia", väitti Kalle, "ne ruokkivat pieniä lintuja talvella."
"Elä sano, Kalle, että parempia, Jumala heittää suuren kiven päällesi, jos kuulee."
"Eihän heitä minun päälleni", kysyi Iida peloissaan ja tarttui pappiin.
"Ei heitä lapsen päälle."
"Eikä vie taivaaseen?"
"Ei vie."
"Minut saa viedä", sanoi Karoliina vanhemman itsetietoisuudella.
"Siellä on hyvä olla. Kaikilla Jumalan lapsilla on hyvä olla."
"Ja minut saa viedä", sanoi Kalle, "minä rupean siellä Jumalan renkipojaksi."
"Vaan ei taivaassa ole peltoja", sanoi Karoliina. "Siellä kasvaa vaan kukkia."
"Minä kastelen kukkia."
"Ja minä poimin marjoja", viehättyi Karoliinakin ajattelemaan.
"Ovatko kaikki ihmiset Jumalan lapsia", kysyi taas Kalle.
"Ovat."
"Vanhat miehetkinkö ovat Jumalan lapsia?"
"Ovat kaikki."
"Hi-hi-hii", se Kallea nauratti. Että vanha isäntäkin on vain Jumalan lapsi ja Jumala saa piiskata häntä mielin määrin, jos tahtoo.
"Ei saa nauraa, kun Jumalasta puhutaan", sanoi Karoliina ankarasti.
"Jos se näkee."
Kalle kävi totiseksi.
"Jos se näkee", uhkasi Karoliina, "niin tuliseen järveen heitetään ja kattilassa keitetään".
Iida tarttui papin kaulaan.
"Eihän minua heitetä?"
"Ei heitetä."
"Eikä Kalleakaan?"
"Ei ketään."
Kallekin katsoi kauhuissaan silmät selällään. Häntä pöyristytti aina se tulinen järvi käärmeineen, josta äiti virsikirjasta aina luki. Sinne jos joutui.
Vaan yhtäkkiä kirkastuivat hänen kasvonsa, kun hän taivaalle katsoi.
Pois haihtui pelko kuin tuulen puhaltamana.
"Katsokaa, pääskynen, miten ylös se lentää, nyt ei sitä enää näy."
"Ei näy."
"Ei näy. Jos se lensi taivaaseen."
"Ilmaan se katosi", sanoi Karoliina.
"Vaan tuon sinisen takana on taivas", väitti Kalle.
"On. Ja sen kannessa on talvella reikiä. Ja ne ovat tähtiä tahi Jumalan silmiä."
"Eipään. Mitä ne ovat?" kysyi Kalle papilta.
"Mitäkö ovat? Ne ovat toisia maailmoita."
"Toisiako maailmoita?"
Sitä eivät lapset käsittäneet.
"Ja onko siellä ihmisiä?"
"On ehkä jonkunlaisia."
"Vaanpa kun ne ovat pieniä kuin tähtikukkia", sanoi Karoliina.
"Jospa ne ovatkin tähtikukkia. Ajatellaanpas, että kasvoikin kerran lehdossa pieniä metsätähtiä, valkeita tähtikukkia. Niillä oli hyvä siellä olla. Niiden sydän oli iloinen ja kevyt ja silmä viaton, niinkuin tähtikukan on. Vaan ne kaipasivat pois maasta. Ja kun kesäilta hämärtyi, kuului metsästä huokaus. Luoja kuuli sen ja lähetti enkelinsä kysymään, mitä he vielä toivoivat, eikö heillä ollut hyvä olla, eikö maassa ollut ravintoa kyllin. Oli ravintoa maassa, vaan he tahtoivat nähdä itse Jumalan, auringon ja taivaan avaruuden. Samassa tuli tuulenpyörre, taittoi kukat varsistaan ja vei ne ylös avaruuksiin. Vaan auringon näkeminen häikäisi heidän silmänsä, eivätkä he mitään muuta nähneet. Ja sokeina harhailivat he taivaan kannella ja hajaantuivat erilleen. Aurinko kultasi heidät ikuisella kirkkaudella. Vaan mitä se oli? Pois kaipasivat he sieltä. Tänne katsovat nyt kultaiset tähdet sokeilla silmillään, mitään eivät näe, vaan ääntä kuulevat ja ikävöivät. Ja kun yö pimenee, tuikahtelee surullisesti heidän sokea silmänsä, kun he yhä muistelevat tätä maata, jonka lapsia hekin kerran olivat."
"Ei olisi niiden pitänyt kaivata pois maasta", sanoi Karoliina.
"Ei", sanoi pappi. "Eihän täällä olekaan niin paha olla."
"Ei", sanoi Kalle, "en minä milloinkaan kaipaa. Siitä tulee sokeaksi."
"Ja siitä, kun tahtoo nähdä Jumalan", sanoi Karoliina.
"Niinkuin eräs poikakin", sanoi pappi.
"Kertokaa."
"Oli kerran pieni poika ja hän tahtoi nähdä Jumalan. Kun hän kasvoi suuremmaksi, ajatteli hän, että Jumala on etsittävä Hänen teoistansa. Hän katseli kaikkea, ja kaikki oli kaunista. Hän kiintyi maailmaan. Vaan se ei ollut Luojalle otollista. Luoja lähetti yöllä enkelinsä, joka voiteli pojan silmäluomet epäilyksen nesteellä. Kun poika heräsi, havaitsi hän, ettei maailma ollutkaan se, joksi hän sitä luuli. Mitään kaunista ei siinä ollut. Kaikki oli pientä ja vierasta. Ja hän ikävöi. Ja kun hän oli yksin ja ikävöi, kohosi hänen omasta rinnastansa ihmeelliset sävelet. Hän kuunteli ja kuunteli. Niissä olikin se, jota hän oli kaivannut, niissä oli se maailma, jota hän rakasti. Ja hänelle aukeni omien ajatustensa ihmemaailma, joka oli ihmeellisempi kuin Luojan luomat ihmeet, rikkaampi kuin rannattomat avaruudet. Mutta se ei ollut otollista Luojalle, ja Hän päätti hukuttaa hänet hänen ajatustensa ylpeyden tähden. Vaan enkeleitä säälitti pojan kohtalo. Ja eräs enkeli, harmaa tuskien kehrääjätär, lensi yöllä maahan ja kaatoi katkeraa yrttinestettä pojan silmäkulmiin. Kun poika heräsi, tunsi hän rinnassaan kirvelevää kipua, tunsi tyhjyyttä ja elämän autiutta. Hän oli yksin ja hyljätty. Hän oli pieni ja mitätön. Vaan Luojan maailma oli nyt kirkkaampi hänestä, se oli pieni ja kirkas kuin hänen entinen kotipihansa. Kotipihansa? Missä oli nyt se? Hän läksi etsimään. Vaan oikeata tietä ei hän löytänyt. Hän etsii, etsii vieläkin kotiansa ja rauhaansa ja kiertää yhä. Sillä se, joka tahtoo nähdä Jumalan, eikä ole luotu sitä näkemään, saa kärsiä siitä rangaistuksen. Vaan rangaistuksessa on siunaus."
"Niin että Jumala leppyy sitten", sanoi Karoliina.
"Niin se leppyy."
"Ja antaa sen pojan tulla taivaaseen. Ja siellähän on ihmisen oikea koti."
"Siellä."