XI
Pappi läksi painumaan siitä hiljalleen alamäkeen Ohkolaan päin. Pieni Ohkolan mökki oli jonkun sadan askeleen päässä pienessä niementapaisessa llkamoistenlahden rannalla. Mökissä oli yksi tupa ja lautaporstua. Piha oli epäsiisti. Kaikki näytti olevan räntistynyttä ja osoitti suurta välinpitämättömyyttä tätä maallista olotilaa kohtaan.
Kun pappi astui sisään matalasta ovesta, löyhähti täälläkin vastaan kuuma, lauantaisen tuvan lämmin. Ohkonen itse makasi selällään peräpenkillä, jalat koukussa ja vanha sarkanuttu pään alla. Hän käänti vähän päätänsä, kun ovi narahti, vaan ei viitsinyt siitä ylös nousta.
"Päivää", sanoi tulija.
"Päivää", kuului vähän ajan perästä vastaus.
Pappi kävi istumaan sivupenkille ja pisti tupakaksi. Ohkonen lepäsi penkillään kuten ennenkin.
Tupa oli niin ahdas, että olisi melkein keskeltä lattiaa ylettänyt käsillään vastakkaisiin seiniin, ja oli niin matala, että miehen päälaki nyki katto-orsia. Uuni oli huono ja hajoamaisillaan. Lattia ja pöytä pinttyneitä.
Jo vihdoinkin suhahti yksi lapikas penkkiä vasten. Ja kohta toinenkin jalka ojentui, ja mies köllähti kuin köllähtikin siitä istualleen ja haukotteli. Sitten ruopaisi hän päätään ja jo retkahtivat kyynärpäät polvia vasten.
Ja kun hän nousi seisomaan, venyttelihe hän ja sitten tuli ja pistettiin kättä.
"Kuuluuko sitä mitä?"
"Mitäpä sitä", sanoi pappi.
"Niin, mitäpä sitä."
Taas venytytti niin.
"Ei ole vaimo kotona?"
"Tuonne pientareelle kaikki tästä läksivät."
"Omaan heinään?"
"Miten tuo lienee."
Istuttiin siinä. Ohkonen haukotteli ja ruopi korvallistaan. Pappi veteli piippuaan.
"Kuuma päivä."
"Kuuma."
Ulkoa kuului kopinaa. Hetkisen kuluttua astuu Kaisa nyytti kädessä sisään. Hän oli tällä välin käynyt kaikki tämän puolen mökit, samalla kun kerran täällä päin liikkui. Äänettömänä jäi hän seisomaan ovenpieleen ja katsoa töllötti suu auki, kun täällä muitakin vieraita oli. Kukaan heistä ei sanaakaan sanonut, niinpä tuo kuumakin oli.
Yhtäkkiä tulee Kaisa peremmä ja tökkäisee kättään papille.
"Päivää."
"Päivää."
Sitten Pietarille:
"Päivää."
"Päivää."
Ja käy sitten istumaan kolmannelle penkille. Siinä sitten istutaan, pappi tupakoiden, Pietari haukotellen ja eukko ristissä käsin huojutellen yläruumistaan.
"Kuuma on", sanoo vihdoin Kaisa.
"Kuuma", sanoo Pietari.
On taas äänettömyyttä.
"Sopii nyt heinää tehdä", sanoo sitten Kaisa.
"Sopii", sanoo Pietari.
Sirkka laulaa uunin takana. Kissa oikaisekse pankolla ja hyppää alas. Ja pienen, lattialla olevan ikkunaruudunkuvan kohdalla väräjää ilma helteestä.
Eukko huojuttaa yläruumistaan ja miettii, olisikohan kysyä, onko Otteljaana kotosalla, vaan näkeehän sen kysymättäkin, ettei tässä Otteljaanaa ole. Sitten ajattelee hän, että mistähän kaukaa tuo vieras kotoisin on ja kenenkä poikia sieltä. Kysyttävä se olisi, sitten sen tietäisi, kun olisi oikein kysäistä, että 'mistä kaukaa se vieras on ja kenenkä poikia sieltä', vaan mitäpä heitä kyselemään, mitä se siitä paranee, outo kun on.
Siinä niiden ajatusten hitaasti päätä kierrellessä vierivät lyhyet hetket. Mitäpä hän tässä päiviään istumaan, ajatteli hän sitten, mitäpä se tästä parani tämä kylänkäynti, kun ei se Otteljaana tähän sattunut. Eiköhän olisi parasta, jos nousisi ja lähtisi. Niin sitä on tehtävä. Lähdettävä tästä on.
Vaan ei tullut vielä lähdetyksi. Sitä typertyi siihen paikkaan, kun niin kuumakin oli.
Siinä istui eukko ja huojutteli ruumistansa ja katsoa töllisteli pappiin. Ei pappikaan puhuttelemaan ryhtynyt. Mikäpä häntä vaivautumaan.
Roikka-Pietarin lapikkaan pohja suhahti lattiaa vasten. Eukko havahti ja nousi ylös, tökkäsi kättä Pietarille, tökkäsi papille ja pujahti ovesta ulos.
Sitten istuivat he kahden. Jo näytti Roikka-Pietari virkistyneemmältä. Kohosi siitä ylös, katseli ulos ikkunasta, katseli ovesta ja pujahti pois.
Kohta tuli hän takaisin ja toi pienen, heinillä täytetyn pärevasun sisään.
Taas katsoi hän ikkunasta, katsoi ovesta ja kaivoi sitten heinistä viinalekkerin.
Jo naurahti pappi, naurahti Pietarikin, ja yhteinen ymmärrys välähti heidän silmistään. Pietari kaatoi kirkasta nestettä kahteen rikkinäiseen kahvikuppiin.
"Ryypätkääpäs", sanoi.
"Kippis."
"Kippis."
"Tämä se on poikaa."
"Sitä parasta poikaa."
Kaatoi siitä lisää.
"Kun eukkoväetkin tästä pois sattuivat, ryypätkääpäs."
Siitä ryyppäsivät ja naurahtelivat keskenänsä. Roikka-Pietari, joka oli laiska ja veltto selvänä, vilkastui aina ryypyt saatuansa, oli kuin toinen ihminen.
"Markka tässä on tätä maallista", sanoi pappi ja pani rahansa pöytään. Pietari korjasi sen liivintaskuunsa ja sanoi, ettei olisi tarvinnut, että hän enemmän tarjouksen vuoksi ajattelikin, näin tuttuja kun oltiin ja sattumalta tuota viinaa kotiin sattui.
"Koko joukotko ne ovat siellä niityllä?"
"Koko. Minä sanoin Riikalle ja Otteljaanalle, että viekää pois lapsenne pientareelle, että tuossa vähä nukahdan, kuka niitä täällä katsoo. Niin sinne kaikki veivät. Ne ovat tuon pensaikon takana omassa heinässä. Uhittelivat tässä lehmän ostavansa, että ne heinät syödyksi tulisi, kun muu joukko ei heinää syö, he-hee."
"Sitä olitte syöneet entisen lehmän."
"He-he-hee, mikäs, syökööt kun tahtovat, ajattelin. Ja niin ne söivät. Tiukaksi väittivät sitä talvea. Tyttö tässä teki tytön, Otteljaana toisen ja pojan toveri pojan. Vaan kaunis lapsi on se Riikan tyttö, se kun sitä hepenissä säilyttelee."
"Sielläkö sekin on niityllä?"
"Siellä. Sanoin, että mene vaan sinäkin sinne. Kaunistukseksi se sinulle on, että kotitöille vähä yrkenet. Eihän sinun pakko ole muuta kuin istut siellä nurmella ja päivää paistatat. Niittäähän se äiti. Vaan pulska ihminen on se Riikka."
"Onhan se."
"On. Ne Pietarin miehet olivat kovin sitä kosiskelleet."
"Kertoi tuo Liisa Laatikko, että niin olivat."
"Vai jo Liisa kertoi, he-hee. Uhkasi se Riikka, että hän lehmään rahat laittaa, kun tästä syksyllä lähtee. 'Jätä tänne tuo tyttösi', sanoin minä, 'niin on sievempi liikkuaksesi'. Sitä hän oli itsekin ajatellut, että jos olisi jättää. Ja tähän se jää. Siellä se on Justiinakin Pietarissa, vaan ei ole tullut tähän vielä lapsiaan laittamaan. Se on nöyrempi, että minä pahoin pelkään, ettei se ymmärrä olla päänä päsmärinä siellä Pietarissa, vähään se tyytyy ja miehen se ottaa. Vaan kuuluivat nämä maantytöt olevan siellä Pietarin kaupungissa kovin kysyttyä tavaraa. Kadehtivan kuuluivat Pietarin tytöt. Näitä kun vaatteilla komistellaan ja höyristellään ja kaikin puolin ravinnolla pöyhistellään, niin komioita, pakana vie, ovatkin katsella. Ryyppääpäs."
Ryypättiin.
"Tunsin minäkin ennen komian tytön", sanoi pappi, jota ryypyt virkistivät.
"Vai tunsit."
"Tunsin. Ihme se oli. Hieno ja kaunis. Sitä kelpasi aina katsella."
"He-he, vai kelpasi. Oliko morsian tuo, vai muuhun naisluokkaan kuuluva?"
"Muuhun luokkaan. Vaan hieno, hieno se siltä oli. Ja papin tyttö, usko pois."
"Papinhan tuota kuuluit sinäkin poika olevan."
"Mikä lienen."
"Ja sitä Ruotsin puolen peruja kuuluit olevan?"
"Niinhän ne väittävät."
"Mikä sinut tänne viskasi?"
"Mikä lienee viskannut. Sitä lienee isä kuollut ja tänne kasvatiksi aluksi tullut. Vaan mitäpä heistä, olkoot."
"Olkoot. Sitä olet sinä herrasperua ja herra aikanasi ollut, vaan olet nyt kuin tämä muukin talonpoika, mukava ja sopuisa vielä oletkin. Papiksiko sitä sinäkin ajattelit, kun papinkouluja kuuluit käyneen?"
"Vielä mitä."
"Niinhän ne sanovat, että kouluja se on käynyt."
"Lienen sitä jonkun luokan. Vaan pois haihtui ne maalliset, kun toisia teitä luisumaan rupesi."
"He-he, vai maalliset."
Nyman ei ollut vielä sillä asteella, että hän entisistä oloistaan puhua olisi viitsinyt. Ja mitäpä niistä. Kuin unta ne vain olivat, joku kouluvuosi kasvattiäidin luona ja tädin kuoltua — mitäpä siitä. Oli hän aluksi kirjurina jossakin ollut. Ja sitten — näin se kävi, tähän sitä tultiin. Kiertää maita mantereita, kun nälkä ja puute takaa ajoivat. Vaan mitä niistä, kun ei ottanut nälkää nälän, ei puutetta puutteen kannalta.
"Vaan se sivistys", sanoi Roikka-Pietari, "on kuitenkin sivullisesta komiata nähdä. Muodostupas ihmisolento, jos sillä puetettu olet, muodostupas kuin tuo paras paratiisin asukas komiaksi."
"Mitä vielä."
"Mitäkö? No, sanopas sinä, kun sen paremmin tunnet, mitä se sitten on?"
"Tyhjää se on, eikä mitään. Mitä se erityisesti olisi. Lakeerattu kenkä töppösen rinnalla."
Huomasi sen Pietarikin, ettei hän vielä sillä puhepäällä ollut, jolla joskus. Silloin sillä puhetta riitti asiasta mistä tahansa. Kansa saarnauttikin hänellä silloin usein, ryyppypalkallakin. Hänelle saivat nauraa ja ivatakin häntä, hän itse ivasi mukana. Mutta vissiin määrään aina. Jos häntä pahasti loukattiin, muisti hän sen selvänä ja karttoi taloa. Kaikki tiesivät hänen tapansa ja kohtelivat häntä aina sen mukaan, oliko hän selvä vai ryypyksissä ja minkä verran ryypyksissä.
Roikka-Pietari nousi, katsoi ikkunasta, katsoi ovesta pihalle, kaatoi sitten taas kuppeihin, ja he ryyppäsivät. Sitten löi Pietari korkin lekkeriin, pani sen heinien alle vasuun ja vei sen kätköönsä. Pappi nousi lähteäkseen.
"Tulehan toisen kerran. Iltasella tai huomenna. Tai eläs, mennään huomenna yhtenä sen Jutan mökille. Mennään, pakana vie. Siellä saa rauhassa olla. Siinä on naisihminen, jota et hävetä tarvitse. Järki sillä on selkeä kuin tuo paras viina. Eikä se tyhjää intoile, ihan on tavallisen mieshenkilön veroinen."
"Lähdetään vaan. Minä tässä Mäellä huomiseen iltaan jos pysähtyisin, niin huomisiltana jos lähdet, lähde, niin samalla näiltä main katoan."
"Ja hyvin on herttaisa se Jutta näin vanhaksi ihmiseksi", supatti
Pietari.
"Kyllä tunnen, herttaisa se on."
"Kuuluit tuntevan, he-he-hee." Hän lähensi suunsa Nymanin korvan juureen ja kuiskasi:
"Se on minun vaimojani sekin Jutta, he-he-hee."
"Kuului olevan."
"Se on minusta luonnonmukaisempaa, että useampia niitä olla. Kaksi olen niitä aina pitänyt. Ja sitä tässä olen ajatellut, että kun eivät perustaksi sitä panneet, että edes useampi noita —."
"Onhan niillä Turkissa."
"Vai on Turkissa. Oikeinko ovat järjestelleet sen mukaan?"
"Oikein ovat järjestelleet."
"He-he-hee. Katsopas, kun huomasivat. On siinä monta hyvää puolta.
Täällä ne eivät huomaisi."
"Ei uskonto salli."
"Muuttaisivat uskontoa."
"Muuttuvaistahan se on uskontokin."
"Sitä minä, että niin se on."
"Vai ei se siihen Turkin suuntaan tule. Ei käy päinsä."
"Vaan ei. Vaan kuuluipa jollakin keisarillakin näin ikään olleen."
"Onhan sitä."
"Niin että sitä minä ihan keisarillisesti, he-he-hee."
"He-he-hee, mikäs siinä on elellessäkään. Kun et huutele."
"On niillä vähä vihiä, vaan en tunnusta. Vaimoväki, se on niin turhanpäiväistä."
"Elä tunnusta. Pakkoko sinun on tunnustaa."
"Ei pakkoa vähääkään. Vaimoväki, tosiaankin, se tahtoo olla lyhyttä, mitä tuli siihen asioiden yleissilmäykseen, olen minä sen merkille pannut."
"He-he-hee, niin ne ovat. Mitä ne ymmärtävät, niillä kun on omat puuhansa aina."
"Hee, niin se on. Siihen se supistuu, jotta ei omaa kättä pitemmälle, ei omaa nurkkaa etemmälle se ajatus ulotu Otteljaanallakaan, tuota. Niin ettei niiltä se asioiden yleissilmäys synny."
"Vai ei synny."
"Ei synny, nainen on nainen, mitä heistä kannatti puhua, he-hee."
"He-he-hee."