XII
He naurahtelivat ja erosivat kättä lyöden porstuassa. Kun Nyman kohosi takaisin Koppelmäelle, oli maailma kultainen, elämä taas ihana, niin että olisi tehnyt mieli hihkaista ilosta. Niin oli komeatakin tämä luonto, jonka Luoja luoduilleen oli luonut, niin oli rikasta elämä väreistä ja vivahduksista, että sitä katsellessa huumasi. Ja kuitenkin selvää ja tajuttavaa. Tarvitsiko kysyä, mitä on ihminen ja mitä elämä, kun sen näitä ihmisiä ja itseään katsellessa selvään näki ja tunsi. Tarvitsiko täällä vaeltaessaan mistään tuskastella, kun tuskastelemisen syytä ei missään ollut.
Hän hymähti ajatellessaan sitä pienuutta, johon ihminen ajatuksensa heikkouden tähden aina eksyy. Kuin säälien ajatteli hän itseään ja kaikkia niitä, jotka joskus tuskalla kuormansa kantavat. Eikö hän usein ajatellut itsestään, että hän oli hylky, kuin tuulten ajelema pursi meren aavikolla. Ja ikää oli. Vaan ei viisautta. Ja eikö hän joskus hukkaan mennyttä elämäänsä itkenytkin. Niin, niin. Niinkuin mitään itkeä tarvitseisi tahi katua, kun astuu tietä, jota on syntynyt astumaan ja jolta ei poiketa voi. Katua? Niinkuin ei hautaa kohti kaikki kulkisikaan. Ja niinkuin ei levossa siellä sovintoa löytyisikään.
Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.
Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niinkuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.