XIV
Itse ukko Koppelmäkeläinen, joka ikkunastaan oli nähnyt Annastiinan saunasta tulon ja jota Annastiinan reipas olento miellytti, tuli tupaan perustelemaan asiaa.
"Ka, pappiko se on", sanoi hän papin nähtyään, "terve, terve."
"Terve, terve."
Ukko oli vanha, seitsemissäkymmenissä, tukka oli jo valkea. Pää kumarassa kulkea köpysti hän huononlaisesti, sillä jalkoja oli kolotellut ja vanhuuden heikkous jo vaivasi. Hän oli tulinen ja kiivas, kun hän suuttui, väet pelkäsivät häntä. Vaan hyvällä tuulella ollessaan laski hän leikkiä aina. Ja aina oli hänellä talon naisväessä omat suosikkinsa, jotka ymmärsivät hänen heikot puolensa ja ystävällisellä ja varovaisella leikinlaskulla saivat ukon pahat tuulet kääntymään. Ja viimeiseksi oli Annastiina erityisesti miellyttänyt häntä. Kun hän alituisen kolotuksensa tähden oli käynyt kärttyisemmäksi, oli Annastiina ainoa, joka ei koskaan häntä pakoon juossut.
"Nyt ne heinämiehelle ihmeet tuli", sanoi hän Annastiinalle nauratellen.
"Ihmekö tämä on? Eipä ole taittu ennen nähdäkään, että ihminen ihmisestä syntyy", sanoi Annastiina.
"Niin se on aina tänne maailmaan ilmaantunut ja niin se ilmaantuu vastakin", sanoi Miina.
"Eikä sille mitään taida", sanoi Liena.
"Vaan olisi tuossa vähä taidettavaa. On tuo vähä ikävä, kun tuo noin ennen vihkimistä sattuu. Jo tuota isäntäväen tähdenkin tuon verran katsastaisi —", sanoi Liisa Laatikko, jolla oli hiukan taipumusta ulkokullaisuuteen ja joka nytkin isäntään katsoi arvokkaana.
"Taitaapa tässä ihan nenän alla hurskaus haista", sanoi ukko. "Loviisa, kahvittelepas sinä joukot." Ja kävellen siinä puhui hän: "Jussi, eiköhän tuota piennarta toisinakin päivinä ennättäisi. Olisikoon tuo nyt noin talo tyhjä, jotta tuota nyt tuolla tavalla mennä pitäisi. Sanopas, että jättäkööt." Ja kävellessään siinä tuli hän ja katsoi lasta, ja kun toiset eivät huomanneet, pisti hän kymmenmarkkasen Annastiinan kouraan ja rypisti otsaansa. Sitten kääntyi hän ja mennä köpitti ovelle.
"Pappi, tulehan tänne", sanoi hän mennessään. "Ja tuopas Loviisa kahvit tänne."