XV
Isännän kamari oli porstuan pohjassa. Paljon ei hän enää sieltä viime aikoina liikkunut. Yksin soikin. Ikkunan alla siellä oli pöytä ja kaksi tuolia sen molemmin puolin. Toisella seinällä oli sänky, jossa oli vanhoja nahkasia peitteenä, toisella oli lahvipiironki ja raudoitettu kirstu. Ovenpielessä oli vielä lyhyt penkki.
Sama oli huoneen järjestys ollut silloin, kun hän naimisiin meni, sama koko hänen ikänsä, lahvipiironki vain oli hänen nuorena ollessaan hankittu. Samoilta ajoin olivat seinät, joissa oli sinikuvioinen rappaus, ja ne todistivat, että oli tässä kamarissa iloisinkin mielin asustettu, jos sitä nyt jo kauan kylmillään olikin oltu.
Ja kylmillään oli oltu sen tähden, kun se naiminenkin, joka myöhäisemmällä iällä tuli tehdyksi, ei ollut sattunutkaan sopuisa. Sotkuinen oli ollut kuin pahainen lankavyyhti. Lieneekö se yleensä, ettei sitä toisen kanssa olemisiin oikein totu, vai lieneekö ollut, ettei se vain tässä erikoisessa tapauksessa luonnistunut. Se toinenkin kun sattui sellainen, ettei verille oikein käynyt. Sitä joskus vaimonkaan sydäntä et arvaa, ennenkuin sen olet läheltä nähnyt. Kun se ärsyttämään paneikse, helvetiksi se kodin laittaa. Etkä arvaa sitä pahuutta, jota omassa povessasi aina rauhassa ruokit, ennenkuin sen pohjattomuuden olot itsellesi näyttävät.
Mutta vaikka hän oli nyt jo näin kylmilleen ja vanhaksi tullut ja teettänyt jo arkkunsakin, joka liiterin ylisillä odotti häntä, ei hän poismenoistaan surrut. Ainahan hän oli tiennyt, että sen piti tapahtua kerran kuitenkin. Ei sitä säikähtää tarvinnut, eikä odottaakaan ansainnut. Olisiko tuo niin tärkeä ja mahtava tapaus tässä luomakunnassa ollut, että yksi poistui, toinen sijaan tuli.
Kun pappi oli istuutunut pöydän toiselle puolelle, aukaisi isäntä lahvin, otti sieltä pullon viinaa ja kaksi vanhaa hopeapikaria.
"Kun tähän satuit. Kovin tuota oletkin poissa pysytellyt."
Otettiin siitä tuliaisryyppy.
"Mitenkä ne ovat sinun jalkasi? Kolotellutko niitä oli?"
"Vähä se on suonessa sitäkin pitänyt."
"Kuule. Otapas nyt koetteeksi tuotakin: Pane muurahaisia pulloon, korkita se, pane pullo lämpimään uuniin. Seisokoon siellä yön. Kun se on jäähtynyt, voitele ja hiero sillä. Koetahan. Käske vaikka Lienan aamulla muurahaisia hakea."
"Ei sitä pakanaa pyhänä."
"No, minä sitten."
"Taikako sillä on, että se pyhänä?"
"Voipihan sen tänäkin iltana. Pois tästä ajattelin —."
"Ei niistä puheita, että pois. Ei ollenkaan. Et tästä jouda. Kuului Loviisalla kattila tahi mikä pannu tinattava olevan. Ja tuo on, tuota, tuo minun kelloni seisotellut, jotta katselepas sen sisälmyksiä, mitä, sydänvikako tai muu katari sitä vaivaa."
"Pitääpä katsella."
"Vai oliko sinulla tärkeämpiä tilauksia, kun pois."
"Tuon Roikka-Pietarin kanssa lupasin Jutan mökillä pistäytyä. Kuuluu siellä pannu tinattava olevan."
"He-he-hee, vai on pannu tinattava. Tinaa, veikkonen. Vaan onhan sieltä tie tänne takaisin, eihän tässä suurta ylämäkeä välillä tule. Jotta sitä tässä toki parisen viikkoa kuitenkin."
"Hätäkös tässä."
Vaan mielessään ajatteli pappi, ettei hän kahta viikkoa ole. Kunhan puolikin. Ryypätään tässä, ajatteli taas ukko, niin kyllä pysyt. Onhan tässä viinoja aluksi ja saadaanhan niitä lisää. Harvoinpa tuota juttutoveria enää sattuikaan, kun ei liikutuksi tullut eikä kirkollakaan vuosikausiin ollut käynyt. Ja ketäpä sitä olisi ollut sielläkään. Vaan tämä pappi se oli toista. Sitä kun oli vuosikymmeniä jo nähty ja veljeksiä oltu. Ja sitten se ei tungetellut toisten asioihin, kuunteli vain ja jutteli. Että oli, kuin ei hän olisikaan vieras ihminen, jota karttaa tuli ja jossa aina vihamiestä vaania piti, niinkuin aina jokaisessa sivullisessa. Niinpä tuota oli tullut tuohon kokemukseen hänkin, etteivät sitä ihmiset toistensa kieltä ymmärtäneet. Sivullisia oltiin. Sitä yhtä köyttä ei vedetty. Mitäpä sitä. Eipä sen koko ihmisyyden juuret syvällä olla tainneet. Mitä sitä vähä ajateltiinkin, pinnemmalta ajateltiin. Elettiin ja päiviteltiin. Vaan ei, jos kysymys tuli, että pysähtyä selvittelemään asioita. Vaikka se olisi kevennystä tuonut. Eikös sitä ajatuksen kautta ikäänkuin vapautunut jonkin painon alta. Sen painon, että oli vain ihminen, ja sen syyllisyyden, että ihmiseksi vain syntynyt oli.
Vaan lienee tuo pappi kierrellessään tuolla mietiskellyt sitä jos tätäkin. Poissa oli hänestä se oka, että pistää, poissa se tunto, että tutkimatta tuomita. Sitä kun kiertelee tuo ihminen, joko kiertelit ajatuksen maailmassa, tahi kiertelit näkevänä tässä näkyvässä, aina jotakin enemmän näit kuin se, joka paikoillaan pysyi.
"Niin se on, että et sinä tästä hevillä pääse."
"Jouti olla pääsemättä."
Kun Loviisa toi kahvia, sanoi pappi:
"Jos Loviisa käskee sen Lienan hakemaan muurahaisia jonkun puoli säkkiä, ja ottakoon niitä suokanervia ja kyllä se tietää, mitä siihen hauteeseen pannaan. Ja katsokoon, että muurissa on kuumaa vettä, niin minä tulen sinne kohta."
"Käsketään", sanoi Loviisa mennessään.
"Hauteitako vielä tänä päivänä tässä ajattelet rakennella?"
"Olisiko suotta koettaa?"
"Mitä tuota olisi."
He tekivät puolikuppiset.
"Eh-hee", sanoi ukko.
"Kambyses kuningas korkia
Raittiin' riikin hyvin hallits'",
sanoi hän tavalliseen tapaansa, ja pappi jatkoi:
"Koht' kun viinall' karais kurkkua,
Valtans' hän väärin vallits'."
Samoilla säkeillä olivat he alkaneet lukemattomat puolikuppisten ja ryyppyjen sarjat. Heille oli tullut tavaksi sanoa se, ja ne merkitsivät heille suurinta luottoa ja toveruutta.
"Eh-heh", nauroi ukko.
"Eh-heh", nauroi pappi.
Väriä oli kohonnut hiukan molempien vanhusten ryppyisille kasvoille. Ja silmissä oli vielä nuoruuden eloa ja vilkkautta.
"Tervautinkin tässä itseni kesäkuntoon."
"Niin kuuluit."
"Kuka se jo kieli?"
"Annastiina tuo."
"Siinä se on tavallinen ihminen naishenkilöksi."
"On."
"Vaan sanopas, mikä se tuossa toisessa naisihmisessä miellyttää. Se on somasti rakennettu tuo ihminen. Et eläintä kummempi paljon ole. Ja jo on ero silläkin, mikä minkin verille käypi, että nuorenakin tuota halajan, tuota en."
"Mitäpä noita viitsi ajatella koko naisasioita, roskia koko jutut."
"Eh-heh, siinä olisikin sinulle niksi, ukko rukka. Minä, tuota, luulen, että siinäkin on luonnolla omat tarkoituksensa. Tuo Ohkonen, se ei välitä tämän maailman menoista, läpeensä on vetelys, vaan annas, kysymystä ei se sivu kierrä."
"Ei se kierrä."
"Vemmelpuu koko mies", jatkoi ukko. "Se ei uhannut tuomiolla mitään katuvansa."
"Mitäpä sitä katuisikaan."
"Niin se on, jotta olisit ajatellut aikanasi, eikö tuota aikaa siksi olisi ollut. Vaan, ajattelen, eikö tuo noinkin liene, että vasta tuo ihminen, joka sen solmun aukaisi, että mitäpä tästä koko roskasta, vasta se ihminen tunnossaan vapautui sen painon alta, että mikä on, se on, eihän se ole sinun syysi."
"Ja jos jonkin solmun aukaisi muka, aukaisi, sillä hyvä. Mitä viitsiä sitä ruveta puntaroimaan, mitä nyt jo auki siinä sait. Totta tuo jokin huvi täällä käydessä olla pitänee. Eikä tuo suurta olisi, jos tuota joutavaa ajattelematta olla saisi. Sitä aikansa terveenä vaan eläisi ja hyvästi, jo lähden tästä koko kylästä."
"He-he, sitä sinä sanelet. Jottako huvin päiten vaan käväiseisi, he, ja pois arkkuunsa painautuisi?"
"Mikä ettei. Kun on terve, huviltahan se tuntuu."
"Vaan kun et ole terve?"
"No, annat ajatuksen voittaa sairautesi. Jos et jaksa, huuda, huuda ja surkuile, tottapahan sekin kerran taukoaa."
"He-he."
"Että mitä tällä nyt väliä, huusitko vai olit huutamatta."
"Sitä toisen kerran puhut toista."
"Mitä tällä väliä, jos puhunkin. Mitä minä ajatella viitsin, kun tällainen pikari edessäni seisoo."
"Tyhjänäpä tuo seisoo. Annas, kun täytetään tuo edes."
"Kauanko se täynnä pysyy. Katsos nyt. Pohja näkyi vaan."
"He-he, olet sinä poika."
"Toista se oli nuorempana. Toisin sitä kestikin. Pois ovat nekin kultaiset ajat."
"Toista se oli. Vaan sen kultaiset ne lienevät sinullakin olleet."
"Elähän virka. Takaisin ottaisin."
"Joko ottaisit?"
"Ottaisin, vaikka en takaisin toivo."
"Lienee sillä yhtäkaikki vetonsa tuolla elämällä. Tuossa näet, ettei tämä tämän kummempaa ole, ja etkös vaan kiinni mielessäsi pidä. Eläkä juttua. Et sitä kuitenkaan arkkuun vaan painautuisi."
"Kun on terve."
"Totta tuo se lienee."
"Terveestä on se poislähtö luonnotonta."
"Vaan useinpa tuo sairaskin kiinni vaan tästä pitää."
"Sitä kun on käynyt sairaaksi vietiksi jo koko se elämänhalu", sanoi pappi, "kun on sitä eroajatusta karttanut ja se ajatuksen puoli on heikko. Ja eläpäs, kun sitten pelkäät sitä lepoa. Sitä synnintunnolla kun vielä pelotellaan."
"He-he, on se sitä. Vaan tarpeen se on se synnintunto. Kovin sitä väärin tekisivät."
"Mitä väärin? No, erehdythän sitä, se on tietty. Vaan nouse ylös ja karista vaatteistasi roskat. Mitä merkitystä sillä on, jos lankesit, vaan merkitys on sillä, minkälaiseksi langettuasi tulit."
"Mistäpä tiesit, miksi tulit."
"Tiesit, kun olit avonainen kirja itsellesi ja oikea tuomari teoillesi, vaan et toisten teoille."
"Puhu, puhu pukille. On sitä saanut koettaa jos jotakin. Ei käy päinsä. Sitä olet syytön liian usein itsesi edessä. Sillä sitä annatkin puhua sen puolen asiasta, jonka omilla silmilläsi näet ja joka sinusta oikealta näyttää. Sitä muuta et ymmärrä. Ja ihmissuhteissa on se niin, että väkivalta se vallitsee ja vahvempi oikean hallitsee. Minä tätä asiaa mittelin, mittelin vähä sen vaimovainaan aikanakin."
"Lienet mitellyt."
"Ja vaikka sitä ajattelin, että sitä pystyn oikeutta tekemään, niin mitenkäpäs pystyin. Se viha kun kyti ja kyti siinä mielessä, sitä vaan haudoin ja sitkeätä se oli. Ja vaikka mietiskelin, että koettelen tässä pysytellä selvillä päin ja että sitä, niinkuin sinä sanoit, avonaista kirjanpitoa harjoitella, niin, mitä, selväähän se oli, vaan ettäkö se olisi oikeata, siitä et itse vastata taida."
"Se näyttää toiselta nyt, se on tietty, sanotaanhan, että hauta kaikki sovittaa."
"Mitä tehnee. Ei tuota tiedä. Sitä ajattelen vieläkin, niinkuin silloinkin. Ja kun se vaimo tuohon vierelleni loppui, se halvaukseen loppui, ja minä sinä yönä kuulostan, että nyt se taisi loppu tulla, se kun pahasti korahteli, niin sitä siinä salaa ikäänkuin iloissani ilkuin, jotta loppupas siitä elämästä tuli kuin tulikin. Sitä kun odottelin jo vuosia, kun se huono jo oli ja se sydänvaivansa sitä vaivasi. Ja sitä tänne asti olen mielessäni sitä pientä iloa pitänyt, minkä vähä sitä nyt enää iloa pitää voipi, iloa pitänyt siitä, että loppupas tuli jo ennen minua. Niin, sovitusko lienee tuo vai muu. Vai osoittaisikoon tuo tuota, että ihminen on jo kypsä siihen avonaiseen kirjanpitoon. Mitä?"
"Niin —."
"Ja jos minä ennen lopuin, oli se toinen yhtä iloinen, jos uskalsi olla. Ja oli syytä ollakin. Sitä siitä näet vaan tämän ihmisyyden laadun. Ja luuletko sinä, että sitä siitä avonaisesta kirjastaan lukemaan kykeni, jos se aukaistuna ensikseenkin edessäsi oli. Ja jos sen luit, mitä omassa kirjassasi seisoi, niin eikö tuo ihmisluonto toisaalla tuon syvempi ja rikkaampi ollutkaan. Ja jos on, miten silloin sitä lukea taidat, kun omasi ahtaampi on. Niin että puheita ne ovat ne sanat, että tuomari olla voisit."
"Kovin sinä vakavasti sanella viitsit."
"Maksutonta huviapa tuo lienee — he —."
"He-he. Elä tuota viljaa tuolla tavalla kaada, pöydälle kaadat."
"Anna mennä."
Ryyppivät siinä vanhat ystävykset ja kovin se vanhalle ruumiille hyvää tekikin. Olipa kuin kuivanutta ja käyttämätöntä konetta voidellut olisi, ja se läksi kuin läksikin liikkeelle entistä latuaan vielä.
"Ei, pois tästä jo pitäisi — sitä haudettakin laittamaan lähteä.
Katsoo Loviisa pitkään."
"Anna katsoa."
"Jos sinusta hauteen ottajaksi on?"
"Mikä ettei, ei sen puolesta. Eh-heh."
"Kun se on tehty, niin se on tehty."
Ja pappi läksi hiukan hoipertelevin askelin saunaan haudetta laittamaan.