KOLMAS NÄYTÖS
Upea huone, puoliksi työhuone, puoliksi salonki. Sohvaryhmä oikealla, pöytäryhmä vasemmalla, kirjoituspöytä taampana keskellä.
Jaakko istuu kirjoituspöydän ääressä työskentelemässä. Liina loikoo sohvalla ja järjestelee korujaan.
LIINA: Ah kuitenkin tätä aikaa, sellaista nousua. Me kohosimme äkkiä kuin maasta, valtasimme osan rikkautta ja nyt on meillä nimi ja asema. Kuusi kuukautta sitten ei ollut mitään. Tiedätkö, minä olen jo täydellisesti eläytynyt tähän uuteen osaani ja tottunut tähän raha-aateluuteen.
JAAKKO: Mitä sinä siellä puhelet? Sanoitko sinä aateluuteen?
LIINA: Sanoin.
JAAKKO: Sano paremmin rikollisuuteen.
LIINA: Mitä?
JAAKKO: Tahi orjuuteen.
LIINA: Olenko viekoitellut sinut rikoksiin tahi johtanut sinut orjuuteen?
JAAKKO: Sitä en tarkoita.
LIINA: Tarkoitatko aseman orjuutusta? Tahi rahan orjuutusta ehkä? Mutta se on ihana orjuus. Kaikki pyrkivät siihen. Oo, sinä! Sinä olet mainio! Ei kukaan ole alkanut niin loistavasti kuin sinä. Millä raivolla sinä teit työtä yötä päivää! Pelkkää tahtoa oli koko mies. Minun piti salaa sinua syöttää ja salaa juottaa, ettet olisi huomannut, että sinun täytyi syödä ja juoda elääksesi. Sinä unohdit kokonaan ruumiisi, unohdit ympäristösi, ajan ja paikan. Sinä näit vain päämääräsi. Ja usko pois, että ellen minä vavisten odottanut sinua ja sovittanut hetkiä, jolloin sopi tarjota ruokaa tahi houkutella sinut nukkumaan, usko pois, sinusta ei olisi tullut mitään. Mutta minä ymmärsin sekä ruumiisi että sielusi, sinun piti saada hävitä muilta, keskittyäksesi ja kootaksesi voimia suureen tehtävääsi ja suureen kilpailuusi.
JAAKKO (työnsä lomasta): Jossa kuka tahansa voi yhtä hyvin kilpailla.
Siinä on rouva Ahlroos.
LIINA: Mutta eipäs tädillä ole kymmenettä osaa sinun omaisuudestasi.
Sinun ameriikkalainen välitystapasi oli kerrassaan mainio.
JAAKKO: Jätähän jo!
LIINA: Miten se tuotti!
JAAKKO: Minun raivoni tuotti, kostonhaluni tuotti. Pelkäsin lepohetkiä, häpeää, häpeää pelkäsin aina.
LIINA: Tahdoit kostaa. Se olikin mainio kosto. Kyllä Eedit sai katua.
Hän ei vähääkään aavistanut, miten tulisi käymään. Oo, sinua!
JAAKKO: Joutavaa!
LIINA: Ymmärrän kyllä, että tällä on laajempi merkitys kuin näyttääkään. Näin luodaan uusi sivistys. Valtaan on päässyt uusi aines, joka on likempänä kansaa, melkein ihan samaa kansaa — aluksi.
JAAKKO: Ja syö yhtähyvin kansaa ja pettää sitä.
LIINA: Koska heikommat ovat luodut voimakkaampien syötäväksi.
JAAKKO: Ei ole kysymys voimasta, vaan viekkaudesta ja julkeudesta.
Mutta sinä olet ruvennut puhumaan liikaa, puhut ja puhut yhä.
LIINA: Voinhan olla puhumattakin. Vai puhuiko Eedit sinusta paremmin?
JAAKKO: Aina sinä tuota samaa. Se väsyttää minua!
LIINA: Mutta Eedit ei väsyttänyt sinua! Hän oli vaihteleva. Hän osasi muuttaa puheaihetta ja puhetoveria. Niinpä hän nytkin on muuttanut —
JAAKKO: Mitä sanot?
LIINA: Hän on jättänyt rakastajansa ja muuttanut kotiinsa.
JAAKKO (ponnahtaen ylös): Mistä sen tiedät? Onko hän muuttanut kotiinsa?
LIINA: On. Kuulin sen tänään hänen äidiltänsä. He tietysti toivovat nyt, että sinä ottaisit Eeditin takaisin. Mitä luulet, etkö luule heidän toivovan sitä?
Jaakko kävelee lattialla edestakaisin.
LIINA: Kun minä olin köyhä, otit minut luoksesi ja — rakastit minua?
JAAKKO: Rakkaudesta ei mitään puhuttu. Sinä tulit katsomaan talouttani, niinkuin sanoit. Ja minä pyysin ettet jäisi, etkö muista?
LIINA: Muistan. Niin, pyrin hoitamaan talouttasi, sillä minulla oli kova rahapula. Ja enkö ole ollut hyödyllinen sinulle? No, en tahdo kiitostasi. Olen saanut verrattoman olon, tällaisia koruja ja yllinkyllin kaikkea, mitä nainen kaipaa. Mutta sano minulle eräs asia, sano, vieläkö usein ajattelet entistä vaimoasi?
JAAKKO: Vaimoani, tarkoitat vaimoani. Me emme ole laillisessa erossa.
LIINA: Kun sinä istut noin, ajattelen aina, onkohan hänellä vaimonsa aina mielessään.
JAAKKO: On.
LIINA: Siinä kuulen! Ehkä rakastat häntä vielä? Älä kiellä? Ei, älä vastusta!
JAAKKO: Aina sinä!
LIINA: Älä kierrä! Tahdon tietää koko totuuden? Rakastatko häntä? Tahi ketä rakastat?
JAAKKO: Ha-ha-haa, rakastat, ketä rakastat! Miten sinä voit lörpötellä, miten sinä voit kiusata ihmistä. Enkö todellakaan ansaitse hetken rauhaa omissa huoneissani? Etkö sinä näe, että kaipaan hiljaisuutta. Sano, mitä sinä tahdot minusta?
LIINA: Minä rakastan sinua.
JAAKKO: Haa, rakastat!
LIINA: Epäiletkö minua? Katso tätä ihmistä, tätä et tarvitse epäillä.
En koskaan pettäisi sinua.
JAAKKO: Siitä ei ole epäilystäkään.
LIINA: Ei, sillä sitä et tarvitse epäillä. Jos epäilisit, olisi se tarpeetonta.
JAAKKO (töissään): Tietysti, tietysti.
LIINA: Olen hyvilläni, ettet epäile ja luotat minuun.
JAAKKO: Luotan, luotan.
LIINA: Kiitos siitä. Kiitos kaikesta hyvästä, kiitos rakkaudestasi, kiitos näistä koruista, jotka olet antanut minun ostaa. Mitä luulisit Eeditin sanovan, jos nämä näkisi?
JAAKKO: Niin —, hänelle en antanut mitään. Hän ei saanut koruja, ei rahoja välttämättömimpiin tarpeisiinsa. Ja kuitenkin hän kaipasi, hän rakasti kaikkea kaunista. Hän koristi huonetta pakkilaatikoista laittamillaan huonekaluilla. Hän oli täynnä elämää. Mutta minä kielsin sen häneltä, minä kytkin hänet muka velvollisuuksiin, minä ryöstin hänen elämänsä ja nuoruutensa, antamatta mitään sijaan. Ja sitä kauppa-anastusta sanoin minä rakkaudeksi. Yksinkertaista, typerää!
LIINA: Se oli sitä aikaa. Ja siitä ajasta sinä olet muuttunut. Sinä olet jo ihan toinen.
JAAKKO: Mikä minä olen?
LIINA: Olet oikea liikemies, nero, rikas.
JAAKKO: Tyhjää. Olen köyhä, pelaan ikävissäni, siirtelen numeroita huvikseni yksinäisyydessäni. Ne ovat kuin kuolleita aatoksiani, kuolleita, sillä elämään ei minulla ole enää varaa.
LIINA: Aina sinä olet synkkä ja sairas. Tämä aika vie terveyden.
JAAKKO: Olen kuin sairas sisäisesti. Nämä olot painostavat minua, kärsin tästä häpeästä — jos voisin sen pyyhkäistä pois!
LIINA: Olisin sinun sijassasi huoletonna — kuten ennen.
JAAKKO: Ennen? (Valoisammin.) Ennen olin onnellinen ja rikas. Jos tämä olisi unta. Jos voisin herätä vielä entisenä, jos päivät vierisivät vielä yhtä rauhallisina ja kiihkottomina. Jos ihmiset ymmärtäisivät, minkälaista elämää saivat elää. Ja aurinko paistoi heille viattomille kuin kukille kesällä. Kukille — meillä oli silloin kukkia, kun Eedit läksi.
LIINA: Niin oli.
JAAKKO: Ja tuossa on kukkia nyt.
LIINA: Siinä on ollut kukkia joka päivä, aina.
JAAKKO: En ole sitä koskaan huomannut. Sanoitko sinä, että hän on nyt tullut kotiinsa?
LIINA: Niin on tullut.
JAAKKO: Tullut kotiinsa, minkähän tähden? Tullut kotiinsa.
Aliina tulee sisään.
ALIINA: Herra Ahlroos pyytää saada tavata.
JAAKKO: Pyydä sisään.
Aliina menee.
LIINA: Mitä ajattelet?
JAAKKO: Mitäpä minä muuta kuin mitä rikas mies ajattelee, olla vieraanvarainen.
LIINA (nousten ylös): Salli minun poistua.
JAAKKO: Kernaasti, ole hyvä. Muuten se on tarpeetonta, teeskentelyä vain.
Liina menee. Herman tulee sisään.
HERMAN: Jaakko — poikani! (Ojentaa kätensä.)
JAAKKO: Isä! (Syleilee häntä.)
HERMAN: Enkö häiritse sinua?
JAAKKO: Et mitenkään. Mitenkä kotona voidaan?
HERMAN: Kiitos kysymästä, hyvin.
JAAKKO: Odotin sinua alussa usein.
HERMAN: On ollut vaikeata tulla sen jälkeen, mitä tapahtui.
JAAKKO: Sillehän ei mitään taida.
HERMAN: Ja kun sinun olosi niin äkkiä muuttuivat toisiksi.
JAAKKO: Tulin rikkaaksi, niinkuin Eedit toivoi.
HERMAN: Rikkaaksi, rikkaaksi tulit. No, onko se tuottanut sinulle onnea?
JAAKKO: En ole sitä etsinyt.
HERMAN: Mitä etsit?
JAAKKO: Joskus ajattelin, että tahdon nähdä tämän ihmisen, nähdä, mitkä ovat sen halut ja himot, missä ovat sen tekojen rajat — tahdoin löytää ihmisen itsestäni.
HERMAN: Nykyinen ihminen on löydetty. Sota on sen paljastanut. Katso sotaa ja katso sen jälkiseurauksia. Näet, mihin ihminen pystyy.
JAAKKO: Niin kauan kuin on omistamista, on sotaa.
HERMAN: Mutta jos omistaminen lakkaa? Entäpä jos ihminen viljelee vielä rauhassa tämän maan, tämän maapallonsa, kaikki kansat kuin yksi perhe, kaikilla samat edellytykset, yhteiset päämäärät, keskinäinen ymmärtämys?
JAAKKO: Se on haave.
HERMAN: Se ei ole haave, kerta se on tulos, pakko, välttämättömyys.
Eihän tällainen sairaus, kuin nykyinen rahavimma ikuisesti kestä.
Hauskahan sitä on syrjästä seurata, mutta tuhot se tekee. Pois se
meiltäkin äidin tempasi, ei häntä enää kotona paljon näykään.
JAAKKO: Äiti on tainnut menestyä hyvin?
HERMAN: Onhan hän menestynyt. Hänellä on se kuumeensa yhä korkealla. Hän ajattelee sitä kokoamistansa aina. Ei hänellä ole varaa laittaa ruokaa eikä syödä. Niin köyhäksi se raha tekee. Hän alkaa olla jo mennyttä.
JAAKKO: Kuume laskeutuu. Kunhan hän saa mielestänsä tarpeeksi koota, kyllä hän sen lopettaa.
HERMAN: Lopettaako? Yhtä hyvin voisi sanoa tuulelle: "pysähdy", tahi koskelle: "älä kohise". Tuuli kulkee ja koski kohisee ja ihminen syöksyy siihen, mihin intohimo häntä ajaa.
JAAKKO: Intohimo voi kuluttaa meiltä hetken. —
HERMAN: Ja koko elämän. Sanoi ennen isäni: "Ole keisari tahi kerjäläinen, orja tahi vapaa, asu maantienojassa tahi palatsissa — yhtäkaikki jos et saa viinaa! Viinaa varten elän, hengitän ja olen! Ryypystä myyn minä koko elämäni. Ilman sitä en tahdo siitä tietää, viekää, viekää se minulta." — Näin vähästä annamme elämän.
JAAKKO: Raha jättää suuremman vapauden ja liikkumismahdollisuuden. —
HERMAN: Kun se on ensin kokonaan saanut meidät saaliiksensa. Jo ennen syntymäämme olimme myydyt. Kehdosta hautaan kuljemme täällä tylsytettyinä, vaiennettuina, ostettuina, tietämättä ja näkemättä, mitä meille on tapahtunut. Olemme kuin eläviä ruumiita, joilla on kyky syödä ja juoda omissa hautajaiskemuissaan. — Ei! Tuomittu on tämä sivistys, kelpaamaton se on! Se kasvattaa vain kauppiaita tätä ainoata kauppahuonetta varten!
Aliina tulee sisään.
ALIINA: Herraa pyydettäisiin telefooniin.
Jaakko poistuu.
ALIINA: Kuinka herrasväet ovat voineet?
HERMAN: Kiitos kysymästä, on voitu hyvin.
ALIINA: Mutta rouvapa oli kovasti laihtunut.
HERMAN: Se ainainen rahapula!
ALIINA: Tuo leipä on kerrassaan kehnoa, pelkkää silppua, hulluiksi se ihmiset tekee, kiihkopäisiksi ihan, jos sen varassa joutuu olemaan.
HERMAN: Sinun mielestäsi vatsa määrää maailmankatsomuksen?
ALIINA: Syötä ihmistä kunnollisesti, kunnollisena se pysyy. On se vatsa sellainen valtio.
Anna tulee sisään.
ANNA: Hyvää päivää.
HERMAN: Hauska tavata.
ALIINA: Tehkää hyvin ja istukaa, herra on telefoonissa ja tulee kohta.
(Aliina poistuu.)
ANNA: Teki mieleni sivumennessäni pistäytyä Jaakkoa katsomassa ja eikös portaissa sattunut Katariinakin tänne tulemaan. Hän meni sivuitseni eikä minua nähnyt.
HERMAN: Tuliko hän tänne?
ANNA: Tuli. Hän meni suoraan Jaakon luo.
HERMAN: Hän ei huomaa nykyään ketään.
ANNA: Ihmiset taitavat kiinnittää hyvin vähän hänen mieltänsä.
HERMAN: Enemmän raha. Se tuottaa tyydytystä.
ANNA: Sittenpä hän on kai päässyt turhista huolistaan.
HERMAN: Hänellä ei ole ollut nykyään aikaa niihin.
Katariina syöksähtää sisään.
KATARIINA: Se on päätetty! Se tulee, se tulee, sitä ei enää mikään estä, ah, voimani ovat ihan lopussa, (vaipuu tuolille) — oh-hoh, hoh-hoh-hoo —
HERMAN: Mikä tulee?
ANNA: Olenko minä tässä ehkä tiellä?
KATARIINA: Sinäkö? Ei, ehheh, mitä sinusta enää tahi rakkauselämästä! Rakkaus? Ei turhasta tueksi. Nyt on tosi edessä, huu, minä syöksyn suoraan häviöön, huu — huh huh huu — (värisee).
HERMAN: Olet tainnut sairastua?
KATARIINA: Minä sairastua tällaisella hetkellä? Ei, ehheh-hei! Jos tietäisitte, mikä on tulossa!
ANNA: Mikä on tulossa?
KATARIINA: Suuri romahdus on tulossa.
HERMAN: Maailman loppu?
KATARIINA: Paljon pahempi!
ANNA: Mikä?
KATARIINA: Rauha.
ANNA: Rauha! Ha-ha-haa!
HERMAN: Rauha, ha-ha-haa!
ANNA: Pahempi kuin maailman loppu!
HERMAN: Maailma loppuisi ilman rauhaa, ja pahapa on, ettei se osaa loppuakaan.
ANNA: Ha-ha-haa — sinua!
KATARIINA: Ha-ha-haa — minua! (nauraa hysteerisesti, mutta muuttuu synkäksi taas). Naurakaa minulle, naurettavaa se on! Puhtaana tulin minä tänne maailmaan, puhtaana lähden minä täältä! Ei penninkään paino lähtölennossa henkeäni raskauta, ei markkakaan minun sieluni kirkkauteen varjoaan heitä. Autuas, sen puolesta, autuas olen aivan. Mutta tarpeenko se on, epäilen sitä suuresti.
HERMAN: Tarpeen se on, mutta oikeinko, sitä minä taas epäilen.
KATARIINA: Oikeusko täällä tapahtuisi? Ei! Sain kärsiä koko elämänikäni. Mitä kohtalo palkakseni antoi? Nenälleni antoi. Oliko oikeutta siinä? Ei, oikeutta ei siinä ollut, sillä oikeutta ei ole missään, ei taivaassa, ei maassa, ei oikeutta, ei järkeä koko — kissanhännässä.
HERMAN: Sinun olisi pitänyt pettää tätä huonoa maailmanjärjestystä, vetää viekkaasti rahasi ajoissa pois.
KATARIINA: Sitä suunnittelinkin! Ja siksi sijoitin viimeistä kertaa melkein koko omaisuuteni samoihin osakkeisiin, luulin niiden äkkiä nousevan. Mutta, ähää, nousivatkos, senkös ne silloin tekivät? Olisin tämän tiennyt, olisin ostanut taloja ja metsää, metsä ei ystäväänsä petä. Vaan ei, ei metsät nyt minulle unissakaan rahoja kasva, ah, ei, ei vihannoi minulle tämä maa!
ANNA: Vihannoi se, kunhan tulee rauha.
KATARIINA: Rauha! Kuka olisi heistä uskonut, että nyt jo sotaan kyllästyivät, kun eivät kunnon alkuunkaan päässeet. Olisi heidän synnilliseen luontoonsa ja pahoihin taipumuksiinsa nähden luullut heidän ottelevan ja perinpohjin tappelevan, syövän suuhunsa toinen toisensa, niin ettei saapastakaan olisi jälelle jäänyt, olisi heidän kerrankin luullut lakaisevan puhtaaksi tämän maan, niin ettei vilppi, eikä ahneus, eikä tyhmyys olisi siitä kasvanut kastelemallakaan enää! Kas silloin siinä olisi järkeä ollut! Vaan ei ole tämä hoppu hyväksi, eikä kiire kunniaksi. Uutta sotaa se tietää. Onpa se rauha! Pirun koukku se on, jolla asiat sotketaan, jolla toisten rehelliset rahat pois vedetään. Siellä ovat nyt minun omani, siellä koko voittoni, siellä huitelee se iloisena maailmalla, ja otapas hiiri hännästä kiinni. Ei, ei, siihen kilpajuoksuun ei ruumiini enää kuonnu. — Toteenpa meni minun elämäni —! (Pyyhkii silmiään.)
ANNA: Itke, itke, se helpottaa. Mutta tulkoon tuohon paikkaan se ihminen, joka voi todistaa, että ihmisessä on kunnon paikkaa enää kämmenen leveydeltä.
JAAKKO (tulee sisään): Mitä äiti itkee? Niiden osakkeiden tähdenkö? Ja minä kun sain niille jo ostajan.
KATARIINA: Saitko? Sinä kultapoika! Saanko omani takaisin?
JAAKKO: Kaikki saatte, voitto vain jää tulematta.
KATARIINA: Mitä minä voitosta, kunhan rehellisen omaisuuteni, omat rahani saan.
JAAKKO: Kaikki saatte.
KATARIINA: Siunattu asia!
JAAKKO: Ja rauha saa tulla?
KATARIINA: Siunattu rauha, — jos se ei tee vahinkoa minun omaisuudelleni.
ANNA: Mutta kenelle sinä sait ne osakkeet, Jaakko?
HERMAN: Niin, ketä petit?
KATARIINA: Todellakin, olisipa huvittavaa kuulla.
JAAKKO: Itseäni. Minä ne ostin.
KATARIINA: Ei tämä vyyhti selvinnyt vielä.
JAAKKO: Se on selvinnyt jo. Ei sanaakaan siitä enää. Ei turmella tätä iloa.
ANNA: Rauha! Tuntuu kuin aurinko pitkästä aikaa ensi kertaa tulisi näkyville.
JAAKKO: Ja heräisimme pahasta unesta.
KATARIINA: Ja hieroisimme silmiämme ja — ah, joisimme turvassa hyvää aamukahvia. —
JAAKKO: Niin todellakin, kahvia, sitä pitää saada.
KATARIINA: Kuule, tiedätkö, että Eedit on kotona?
JAAKKO: Kuulin siitä äsken.
KATARIINA: Saanko pyytää häntä tänne?
JAAKKO: Jos hän tahtoo.
KATARIINA: Hän on kaivannut sinua. En tahdo puolustaa häntä, hän on erehtynyt, mutta kuka täällä on erehtymätön? Vallat sotivat ja taas sopivat, uskollisuutta toisillensa vannovat.
ANNA: Vannohan itse ensin ja sovi itse ensin.
KATARIINA: Siinä ei ole vannomistakaan, se on selvää. Me alamme papan kanssa nyt uuden elämän rauhassa ja rakkaudessa, meillä on nyt rahoja viljellä henkeäkin ja toimia aina — noin vähän ihanteellisemmasti. Me alamme nyt sen — sen —?
HERMAN: Sen idyllin.
ANNA: Joko vihdoinkin! Se on oikein.
KATARIINA: Ja saako isä nyt soittaa Eeditille? Tulkoon autolla vain, ihan heti! Jaakko, viehän isä telefoonin luo.
JAAKKO: Lähdetään.
HERMAN: Lähdetään. (Menevät.)
KATARIINA: Anna, anna minulle anteeksi ilkeyteni. Olen kylvänyt suotta vihan siementä. —
ANNA: Ei tuo liene hauskaa ollut itseltäsikään. Tottahan tiennet, etten minä ole sinun valtakuntasi rajojen yli astunut kertaakaan.
KATARIINA: Et. Kateutta se vain oli. — Minun valtakuntani kun oli hyvin heikossa varustuksessa, olisit sen hyvin voinut vallata. —
ANNA: Mitäpä minä niillä laajemmilla aloilla, menneitä ne jo olisivat.
Aliina tulee sisään, levittää valkean pöytäliinan.
ALIINA: Sanottiin Eedit-rouvan tulevan kotiin.
ANNA: Tokko sinulla on mitään hyvää tarjota tuliaisiksi?
ALIINA: Onhan meillä toki kaikkea, mitä rahalla saa, ja sillähän sitä saa kaikkea, mitä maailmassa on. Kahvin panen ensin pöytään ja laitan jonkun kaakun, manteli-, — ei, klaseeratun hedelmäkaakun, siitä hän enimmin pitää!
KATARIINA: Laitetaan se!
ANNA: Lähdetäänpäs joukolla sinne, niin valmista tulee.
ALIINA: Olkaa hyviä vain, siellä on jo kaikki alulla.
KATARIINA: Voi kyökki! rauhan valtakunta. Sehän se meidän naisten pelastus on. Olen ollut kokonaan sen unohtaa! (Menevät.)
Liina tulee sisään. Kohta Jaakko.
JAAKKO: Eedit tulee tänne.
LIINA: Mihin minä sitten joudun?
JAAKKO: Olethan tiennyt, että jos hän haluaa tulla, hänet vastaanotetaan.
LIINA: Häntä sinä rakastat!
JAAKKO: En pyytänyt sinua tulemaan.
LIINA: Vaan minä tulin ja rakastin sinua pyytämättäsi.
JAAKKO: Älä ole lapsellinen, pitäisihän sinulle olla samantekevää, asuuko vaimoni luonani vai ei.
LIINA: Vaan missä minä asun?
JAAKKO: Sinä vuokraat itsellesi asunnon. Annan sinulle rahoja.
Kultainen vasikka
LIINA: Kiitos, kiitos! Otan vastaan apusi, sillä minulla ei ole ystävää nyt, tarvitsen jonkun tukea. Ja saanhan kiitokseksi salaa rakastaa sinua vähän, eihän Eedit ole siitä mustasukkainen? Sellainen vapaa rakkaus se on kaunis, siitä henki saa ravinnon, se ei mitään pyydä, ei mitään vaadi. Tarvitsen sitä. Tulkitsen sitä taiteessani.
JAAKKO: Älä vaan täällä tulkitse.
LIINA: En. Kun elämä kutsui ja pakotti, jätin taiteen, olin sille uskoton. Nyt saa se minut jälleen. Kukkuraisessa maljassa vien minä sille kärsimykseni ja kokemukseni hedelmät. "He, ota nämä matkalta keräämäni", sanon minä, "ja muodostele niistä mitä tahdot". Ja hän muodostelee seppeleen niistä katkerista hedelmistä, jotka minä poimin ja jotka minä runsailla kyynelilläni kostutin, muodostelee seppeleen — iloksi minun armaalleni. —
JAAKKO: Niin happamista hedelmistä —?
LIINA: Sinä kyynikko! Ihailen kyynillisyyttä!
JAAKKO: Sanoitko vielä mitä?
LIINA: Ihailen älyä.
JAAKKO: Se ei ole ollenkaan tyhmästi!
LIINA: Ja nyt lähden. Vieläkin kiitos. (Ojentaa kätensä.)
JAAKKO: Kuten sanottu, järjestän kaikki.
LIINA: Kiitos, kiitos.
Eedit tulee sisään.
LIINA (rientää häntä vastaan): Terve tulemaan!
JAAKKO: Terve tulemaan!
EEDIT: Häiritsenkö?
JAAKKO: Et mitenkään?
LIINA: Jaakko on sinua niin kovasti odottanut ja ikävöinyt. Suo anteeksi, että poistun hetkeksi. Tulen kohta. (Menee vasemmalle.)
Jaakko asettaa Eeditille tuolin, mutta Eedit ei huomaa sitä.
EEDIT: Jaakko!
JAAKKO: Eedit!
EEDIT: Oliko pahasti, että tulin?
JAAKKO: Ei.
EEDIT: Olen kaivannut sinua.
JAAKKO: Ja minä sinua.
EEDIT: Oletko?
JAAKKO: Olen.
EEDIT: Mutta et niin kuin minä sinua.
JAAKKO: Paljon enemmän. Sinä jätit hänet?
EEDIT: Jätin. Se ei ollut mitään. Ja sinä hänet?
JAAKKO: Se ei ollut mitään.
EEDIT: Mutta niin tyhjä kuin meidän välimme hänen kanssaan ei mikään väli voi olla.
JAAKKO: Tiedän, tiedän sen.
EEDIT: Mutta hänpä osasi kääntää maailman ylösalaisin, tahi itsekö lienen ruvennut sitä niin hullusti katselemaan, katselin sitä kuin minkä kieron lasin läpi — ei, rahan läpi. No, arvaat mitä näkee, jos rahaan katsoo! Rahan näkee, ei muuta mitään. Sano, miten niin voi olla kuin noiduttu.
JAAKKO: Ymmärrän, hyvin ymmärrän. Noiduttu, se on hyvä sana.
EEDIT: Niinkö? Mutta sinäpä vasta hyvä olet.
JAAKKO: Hyvä — niinkö? Ei, sinäpä vasta hyvä olet.
EEDIT: Minä — niinkö? En toki. Ei, minä en ole mitään. Vain tyhmä, tyhmä, — sinun oma, tyhmä — entinen vaimosi?
JAAKKO (avaa sylinsä): Minun? Niinkö? Oma, oma tyhmä — armas vaimoni!
EEDIT (heittäytyy Jaakon syliin): Armas! Niinkö? Anna anteeksi tälle tämän tyhmyys — annathan!
JAAKKO: Annan! Ja anna sinä anteeksi minulle minun tyhmyyteni, annatko?
EEDIT: Annan. Mutta kuinkahan nainen voi erehtyä niin järjettömästi, pettyä oman miehensäkin suhteen, niinkuin minä sinun suhteesi? Onkin asetettu teillemme sellaisia ansoja kuin raha.
JAAKKO: Kaikki kompastumme siihen. Mies useammin, useammin vielä.
EEDIT: Sinä olet hyvä. Sano, että otat minut jälleen luoksesi?
JAAKKO: Sano, että tulet.
EEDIT: Tulen, sinun luoksesi, oma armas!
JAAKKO: Etkä hylkää minua enää, et jätä yksin?
EEDIT: En, en jätä sinua koskaan! Mutta minkälainen sinä olit ennen, niin taipumaton ja itsepäinen. Tuota päätä ei tahtonut saada kääntymään. Mutta tulipa sinusta kuitenkin rikas!
JAAKKO: En ole niin rikas kuin luulet.
EEDIT: Koettele minua, koettele, ansaitsen sen!
JAAKKO: Ei, mutta kuinka sinä olet kaunistunut.
EEDIT: Olenko?
JAAKKO: Olet. Minä rakastan sinua, rakastan juuri sellaisena kuin olet!
EEDIT: Ja minä sinua, sellaisena juuri kuin olet!
JAAKKO: Yötä päivää sinua ajattelin.
EEDIT: Niinkö?
JAAKKO: Ja haudoin kostoa!
EEDIT: Ha-ha-haa, veitikka!
JAAKKO: Ja muistelin, miten sinä pelkäsit köyhyyttä!
EEDIT: Pelkään vieläkin köyhyyttä — tarkoitan sitä elämää, jossa sinä et ole rinnallani etkä omanani.
JAAKKO: Niin minäkin. Sinä olet minun rikkauteni, annat minulle koko elämäni jälleen. Miksi niin on? Sitä en tiedä, enkä pyydä tietää. Mutta nyt emme eroa, pidämme hyvänämme tämän sota-ajan kokemuksen.
EEDIT: Ja rikkauden, jonka se meille toi.
JAAKKO: Erehdyt.
EEDIT: Jos erehdyn, ei se mitään. Sinä kartutat omaisuuttasi vielä, jos sitä ei ole mielestäsi kylliksi.
JAAKKO: Miksi sitä tekisin?
EEDIT- Ha-ha-haa. Sinä olet leikkisä! Miksi sitä tekisit? Perheesi tähden, vaimosi tähden. Se on maailman järjestys kerta!
JAAKKO: Olen päättänyt alkaa alusta.
EEDIT- Muuta en toivokaan, sitä tahdonkin.
JAAKKO: Tiedän, että tahdot toista kuin minä. Tahdot johtaa minut syntiin, saattaa sieluni kadotukseen. Mutta nyt taistelemme vallasta. Minä en jätä sinua. Tahdon voittaa sinut, viedä sinut mukanani.
EEDIT: Olet jo voittanut.
JAAKKO: Järjestän omaisuuteni niin, etten sitä käytä.
EEDIT: Kun sinä rakastat minua, se riittää. Elän lyhyen elämän kuin loistavan päivän. Toiset järjestelkööt maailman omien halujensa ja unelmiensa mukaan, minulla on omat haluni ja omat unelmani. Kerronko, mitä uneksin kerran. Uneksin: Tuli paholainen luokseni ja kysyi: "Myytkö itsesi?" "Mitä annat minusta?", kysyin minä. "Olet sievä ja järkevä", sanoi hän "saat rahaa ja valtaa". "Mikä minä olen, etten itseäni myisi; mielelläni minä itseni myyn", sanoin minä, "myytäväksi minut on luotu!" Sillä olen kuin liekki joka itsestänsä ei pala, kuin ajatus, ilman sisältöä, ihminen vailla ihmisyyttä. Tulen tänne hetkeksi. Heijastan sinun halujasi, mies, kuvastan sinun maailmaasi. — Siinä on vallalla raha. Anna, anna sitä minulle, niin saan kaikkea, mitä saatavissa on!
JAAKKO: Et tiedä, kuinka totta puhut. Minun on voitettava ihminen itsessäni, sitten voitan minä sinut! Vapauteen, sinun kanssasi, irti maasta, irti rahasta!
EEDIT: Sinä haaveilija, minä vedän sinut alas maahan!
JAAKKO: Vedä, minun voimani karttuvat siitä. Maa antaa uusia voimia, lisätyin voimin ponnistan minä, kunnes olen voittanut!
EEDIT: Ja oletko siitä voitosta niin varma, armas?
JAAKKO: Siitä voitosta olen varma. Jos en voita minä, tulevat toiset ja taistelevat samoin.
EEDIT: Ja kaatuvat. Raha kaataa miehen, raha nostaa miehen!
JAAKKO: On taisteltava siksi kunnes tulee mies, jota raha ei kaada, jota raha ei nosta, joka sitä ei kumarra, joka siihen ei ihmisyyttänsä myy!
EEDIT: Sinä rakas! Kaikki sinussa on minusta niin rakasta! Puhu, puhu mitä tahansa, haaveistasi, kuin soitto hyväilee se korviani. Minä rakastan, rakastan sinua, juuri sellaisena, lapsena!
JAAKKO: Ja minä sinua, juuri sellaisena, armaana!
Aliina tulee.
ALIINA: Häiritsenkö? Herraa pyydetään telefooniin, sanonko, ettei ole tavattavissa?
JAAKKO: Minä tulen. Suo anteeksi, Eedit! (Menee.)
EEDIT: Tässä sitä nyt ollaan, Aliina.
ALIINA: Voi, niin hauskaa, että rouva tuli kotiin. Herrakin kun tuli rikkaaksi.
EEDIT: Ajattele, sellainen haaveilija, mutta osasipas rikastua! Kuka olisi arvannut, että hänessä oli miestä siihen. Sellainen liikemies mieheksi, onni ihan! Tästä sodasta, epäilemättä, on ihmisille puhdasta hyötyä vain.
ALIINA: Aivan varmaan.
EEDIT: Eikä minun puolestani väliä, vaikka uusi sota tulisi tuossa paikassa, kun vain ei oma mies kaadu.
ALIINA: Ei väliä ollenkaan. Väljenee vain vähä ja järjestyvät olot. Sen parempi meille.
EEDIT: No, pääsitkö sinä ollenkaan osalliseksi tästä sotasadosta?
ALIINA: Tavallaan.
EEDIT: No, keksitkö jonkun keinottelijan?
ALIINA: Sen entisen.
EEDIT: Sen puotilaisen? Se lisäsokerin saanti oli sittenkin surmansilmukka.
ALIINA: Ei surmansilmukka ollenkaan. Tässä on se tyttö, joka ei sikaa säkissä ostakaan. Kun se "sukkula", — sanoin "sukkulaksi" sitä sulhastani, kun se ennen puikkelehti niin nopeasti tiskin takana — kun se "sukkula" kosiskeli minua ja tunteistansa kerskui, sanoin aina: "Näytä ensin, minkä aseman voit tarjota, näytä mihin pystyt." Ja hänkös siitä ryhdin sai. Hän alkoi keinotella. Ja nyt on hänellä oma tukkukauppa, talot ja muut.
EEDIT: Etpä ole pettynyt sitten.
ALIINA: Ei minua rakkaus petä, ei sellainen puotilais-sukkulan kosiskelu. Naisen se on mies mieleisekseen muodosteltava, jos siitä muodostelemalla mitään tulee. Ja joskus tulee. Kuka olisi "sukkulasta", — sanon viimeistä kertaa "sukkula" rouvalle vain — kuka olisi "sukkulasta" päältäpäin arvannut, että hän sellaisen ihmisyyden siemenen sisäänsä kätki.
EEDIT: Sinusta tulee nyt rikas rouva sitten?
ALIINA: Suhteellisesti vain. Kurssi kun on muuttunut.
EEDIT: Tule sitten minunkin luonani käymään. Suunnitellaan yhdessä, mitä kaikkea voidaan ostaa.
ALIINA: Kiitos kutsusta.
EEDIT: Ja pannaan rahaa menemään. Eletään kuin viimeistä päivää — mitä, kaiken uhalla!
ALIINA: Ostellaan, jos rahaa karttuu yli tarpeiden ja viisasten säästömäärien. Minun periaatteeni on säästää ja sijoittaa. Kansakuntien onnettomuus on siinä, etteivät osaa säästää. Säästämisestä riippuu onnen kestävyys. Säästää niin rahassa kuin rakkaudessa. Ai, miten ihanat kengät rouvalla on. Paljonko maksoivat?
EEDIT: Kaksisataa.
ALIINA: Miten kamalaa, miten turhaa!
EEDIT: Mutta miten ihanaa! Katso, eikö niistä paista olon ylevyys, puutteen ylenkatse, rahan huumaava valta!
ALIINA: Tietysti, mutta näin sota-aikana ja kansan liikehtimisen aikana on viisainta peittää rakkautensa esineisiin, ja erittäin rahaan. Ei pitäisi kaikille näyttää elämänkäsitystänsä eikä ajatustansa, vaikkapa se olisi tosi ja kestäisikin arvostelun.
EEDIT: Oh, halveksin muuta kuin suoraa peliä. Se on alhaisen kansan merkki. Minut jos tuomitsevat, niin aikansa ja itsensä tuomitsevat. Kun on rahaa, ei ole syytä pelätä. Kaikki rahan vallan ymmärtävät ja hyväksyvät.
ALIINA: Tietysti, tietysti niinkin. Ai, anteeksi minulla on siellä kaakku uunissa.
EEDIT: Mistä?
ALIINA: Aprikoosi.
EEDIT: Ihanaa! Rakastan aprikoosia! Laita sinä vain kahvi oikein hyvää.
ALIINA: Kyllä, rouva. (Menee.)
Lahja syöksyy sisään.
LAHJA: Tämmöistäkö täällä on? Suurenmoista. Jaakko soitti minua kahville. Te siis sovitte?
EEDIT: Tietysti.
LAHJA: Sen arvasi.
EEDIT: Tietysti, koska hän rakastaa minua.
LAHJA: Oletko naurettava?
EEDIT: Mitä sinä?
LAHJA: Rakastaa? Vähät! Koska hän on tottunut omaansa, koska hän on mies. Ja koska rauha tulee! Se kääntää taas ihmisten päät. Ilosta ne vaikka päälaellaan lopun ikäänsä käveleisivät tahi orjiksi itsensä myisivät. Niin, ja mitäpä pahaa tämä naisen orjuudessa olo onkaan, onpa se säännösteltyä ja siitäpä vain pitävät.
EEDIT: Siksipä saa rauha tullakin jo.
LAHJA: Olen kyllästynyt tähän sotaan, ei siitä ole enää mihinkään.
EEDIT: Ja olet kyllästynyt huonoon ruokaan.
LAHJA: Huonoihin ihmisiin.
EEDIT: Sieltäpä tulee ihana kahvin tuoksu! Ja kaakku siellä on — aprikoosi, mitä sanot, ah! Menen haistelemaan sitä. (Menee kyökkiin.)
LAHJA (tekee liikkeen hänen jälkeensä): Osh —!
Karhu tulee. Lahja syöksähtää hänen kimppuunsa.
LAHJA: Tulette kuin kutsuttu.
KARHU: Tulin ilmoittamaan, että ne osakkeet —
LAHJA: Ovat laskeutuneet, tiedän, ei se mitään —
KARHU: Eikö?
LAHJA: Ei. Istukaa. (Vetää häntä kädestä ja painaa istumaan.)
KARHU: Minä —
LAHJA: Tietysti olette tehnyt voitavanne —
KARHU: Tahtoisin vain —
LAHJA: Rauhaa, hinnalla millä tahansa. Niin minäkin. Mutta sanovat, nyt vasta ne myllistykset alkavatkin, nyt maailma muodostelun alaiseksi vasta otetaankin. Hyvä! Ihailen, jos jotakin järkevää tästä aikaan saavat.
KARHU: Tietysti. —
LAHJA: Kumottakoon vain minun puolestani vanha maailma, jos jaksetaan, jaettakoon joka penni vaikka alkutekijöihinsä, en sitä vastusta. Mutta yhdessä kannatan vanhaa järjestelmää. Miehen tahtoisin yhden ja oman. Sillä jos olisi kaksi tahi niin poispäin, en tiedä, miten minulle kävisi, jättäisivätkö ne minulle mitään rauhaa. —
KARHU: Ee-ep —
LAHJA: Taas olla yhteinen jonkun toisen kanssa tahi olla miehettä, se ei kävele. Mies täydentää naista, sillä nainen tarvitsee häntä — epäilemättä. Ja ketäpä hänkään rakastaisi, jos ei naista!
KARHU: Sallikaa —
LAHJA: Tietysti, odottakaa. Tulen kohta asiaan. Oletteko huomannut, että toisissa perheissä on nainen kuin höyry koneissa tahi höyrykone kokonaisuudessaan, toisissa koneen virkaa toimittaa mies?
KARHU: Epäilemättä.
LAHJA: Meillä kotona, meidän laivassa, äiti on höyrykone ja isä vain juhlalippu laivan perässä.
KARHU: Ep-epäilemättä.
LAHJA: Mutta ihmisyyden kannalta, kunhan on kone ja kunhan on lippu, sama se, eteenpäin se hyristää.
KARHU: Eh-eteen—
LAHJA: Sillä ei nainen ole koneenakaan niin mahdoton, kun sattuu.
KARHU: Ei, epäilemättä ei —
LAHJA: Ei, epäilemättä ei. Hauskaa! Te siis luotatte minuun?
KARHU: Epäilemättä! Mutta anteeksi. —
LAHJA: Odottakaa! Tulen asiaan. Rakkaus — tietysti, syvemmin ottaen —
KARHU (koettaa väistyä): Rakkaus —?
LAHJA (väistyy perässä): Rakkaus, tietysti, on suuri erehdys.
KARHU: Ku-kuinka?
LAHJA: Erehdys, tarkoitan, syvemmin ottaen. Eikö teistäkin?
KARHU: Epäilemättä —?
LAHJA: Koska, kun näet jonkun tapaa ja ajattelee: "tuon minä otan", niin tuntuu mies jo omalta. Hullua! Eikö ole?
KARHU: Tietysti.
LAHJA: Mutta tarkoituksenmukaista. Sillä kuinkas muuten? Ei mitenkään muuten siitä mitään tulisi. Hullunkurista, siksi se miellyttääkin. No, luotettavaa peliä se ei ole, onpahan kuin pikku harjoitelma oikeaa rakkautta varten. Eikö teistäkin?
KARHU: Ep-epäilemättä.
LAHJA: Mutta tämä vanha maailmanjärjestelmä on ottanut sen vakavasti käytännön vuoksi. Ja niin otan minäkin. Sillä tiedänkö minä, tokko kummempaa rakkautta onkaan. Ja hauskaahan on nähdä ja kokea kaikki elämässä, että on kihloissa ja niin poispäin, oma sulhanen ja niin poispäin, jonka kanssa avioliiton sakramentin saa nauttia ja niin poispäin, vaikkapa kuinka vanhanaikaiseen tapaan, että rakastaa tavalla sillä, millä pystyy ja niin poispäin.
KARHU: Ep-ep—
LAHJA: Mutta sepä liitto on liitto vasta!
KARHU: On.
LAHJA: Mutta siihen liittoon tarvitaan kaksi —
KARHU: Epäilemättä —
LAHJA: Ennenkuin tulee perheenlisäys. Sillä tietenkin, epäilemättä, liiton tarkoitus on luvun lisääminen eli maan täyttäminen.
KARHU (epätoivoisena): Ep-ep—
LAHJA: Eikä se ole hullumpaa. Minä pidän pienistä lapsista. Mitä pienempi, sen parempi.
KARHU: Jaa —!
LAHJA: Minä tahtoisin lapsen!
KARHU: Neiti tahtoisi —?
LAHJA: Epäilemättä. Mutta asia ei ole niin yksinkertainen.
KARHU: Ep-epäilemättä ei!
LAHJA: Vaikka joku sanoi, että ihan tahtomattakin niitä tulee, jos on naimisissa. Ja jos sitten vielä oikein tahtoo —!
KARHU (siirtyy): Ep-ep—
LAHJA (siirtyy perässä): No, minun piti kysyä teiltä, olisiko teistä kylläkin vastenmielistä tulla minun lapsieni isäksi?
KARHU (rykii): Eh-ehei —
LAHJA (tarttuu hänen käteensä): Siis eh-ehei — sitä odotin. Enhän ole teistä mikään paha?
KARHU: Ee-ette, mutta —
LAHJA: Sillä tottakin, minä en ole mikään paha tyttö. Ja minä koetan edelleenkin olla järkevä, niin että tulette toimeen minun kanssani. Niin että vaikka maailma ylösalaisin kääntyisi, lattiat katoiksi ja katot lattioiksi, niin minä pidän teistä ja pienistä lapsistani, kun kerta lupaan. Te miellytätte minua. Miellytänkö minä teitä?
KARHU: Kyy-kyllä.
LAHJA: Ja siksipä minä tahdoin kysyä suoraan, etten tyhjää haaveile, jos siitä ei mitään tulisikaan. Onko teistä typerää olla rehellinen?
KARHU: Ei, epäilemättä ei.
LAHJA: Epäilemättä ei! Sillä kun on katsellut maailmaa puolelta jos toiseltakin, niinkuin minäkin viime aikoina, nähnyt vallankumoukset ja kokenut kaikki kokemukset, niin enpä täällä ole keksinyt arvoltaan pysyvämpää enkä somempaa kuin pienen lapsen. Ihana, kerrassaan ihana on lapsi! Eikö teistäkin?
KARHU: Tietysti.
LAHJA: Tietysti! Ette tietysti arvele, niinkuin se, jonka sydän on rahakukkarona vain, ette tietysti arvele, että kannattaa täällä kyllä hänen itsensä syödä ja hotelleissa juoda, mutta ei kannata omaa lastansa elättää. Ei se saa tullakaan tänne! Peikon ajatus! Sehän se syöpi kaiken elämän täältä tuhat kertaa pahemmin kuin ainainen sota. Mutta se on tämän rahan viimeisiä vehkeilyjä ja se ennustaa vallankumousta vain. Kieltää pieneltä lapselta maito, vaikkapa pullomaito, ja käynti täällä, vaikkapa se kuolemaan loppuu, se ei ole oikein, ei, ettehän sitä hyväksy?
KARHU: Ee-en —
LAHJA: Ette! Tietysti ette! Olen siitä niin onnellinen, niin kiitollinen teille. Olen puhunut teille suoraan, te kun olette minun tuleva mieheni ja lasteni isä. Se on siis sitä myöten selvää? (Nousee ylös.) Ettehän ole minua väärinkäsittänyt?
KARHU: Ei — kuinka minä? Tietysti en.
LAHJA: Kiitos siitä, kiitos lastenkin puolesta! Tulkoot nyt vallankumoukset mitkä tahansa, mullistelkoot maailmaa miten tahansa, minun kohdaltani se pystyssä pysyy. — Saanhan suudella teitä merkiksi nyt! (Suutelee Karhua.)
Samassa tulevat kahvitarjotinten kanssa Katariina,
Anna ja Eedit, sekä perässään Jaakko ja Herman.
KATARIINA: Mitä Lahja nyt?
LAHJA: Me olemme menneet kihloihin. Onnitelkaa meitä!
KATARIINA: Herra hyvästi siunatkoon! Kihloihin, sinä alaikäinen!
KARHU: Me emme —
KATARIINA: Tietysti ette ilmoittaneet, ei se mitään. Minä onnittelen teitä, rakas Karhu. Mielelläni annan teille palkinnoksi tyttäreni.
JAAKKO: Onnea, onnea molemmille!
HERMAN: Onnea, Lahja, sinä veitikka! Ettet vain sinä kosinut!
LAHJA: Tietysti kosin, minä tietysti. Epäilemättä!
KARHU: Epäilemättä onni, onni minulle —
EEDIT: Oh, enpä olisi aavistanut, vaikka Lahja sanoi ensi näkemältään teidät ottavansa!
LAHJA: Minkä minä sanon, sen minä pidän. Selvää peliä sen olla pitää.
HERMAN: Kun siitä on niin vakavat seuraukset.
ANNA: Niinpä olikin tämä kihlajaisjuhla! (Panee kaakun pöydälle.)
EEDIT: Olkaa hyvät ja istukaa pöytään, hyvät ystävät. Ihana päivä!
JAAKKO: Onnen, rauhan päivä.
HERMAN: Kun se vanha rakkauskin vielä elää ja tepposiaan tekee.
EEDIT: Ja sittenkin sanovat, että meille raha ja rakkaus on sama, ettei meissä ole moraalia, ei katsantotapoja!
KATARIINA: Ei katsantotapoja, ei moraalia? Meissä? Kun muuta ei olekaan!
KARHU: Ei, epäilemättä, ei muuta kuitenkaan!
KATARIINA: Mitäs meistä kertoo historian lehdillä sekin jalo tapahtuma, kun tehtiin jo rauha ja sodat ja edut jätettiin nurkumatta selän taakse.
ANNA: Viimeinen tuo lienee ollutkin sota maailmassa nyt!
HERMAN: Vielä ne soivat sodan äänet. Minä näen tämän kansan, se on niskuri kansa. Siksi jokainen sitokoon miekan kupeellensa ja nouskoon ja lyököön, jos raskii, maahan epäjumalansa. —
JAAKKO: Sen kultaisen vasikan.
EEDIT: Eikös se meitä korvesta ulos johdattanut? Epäilen, tokko meissä on sen kukistajaa.
LAHJA: Jos ei meissä, tulevat toiset ja sen tekevät. Lapsi meidän — hän, hän sen tekee!
KARHU: Ee-ep—?
EEDIT: Epäilemättä!
Esirippu.