TOINEN NÄYTÖS
Sama huone, kalustettu uusilla, loistavammilla huonekaluilla. Kirjoituspöytä oikealla, leposohva vasemmalla. Sen edessä seisoo Eedit aamupuvussa.
Ovikello soi.
EEDIT (kyökkiin): Aliina! Aliina ei kuule.
EEDIT (vihaisemmin): Aliina!
ALIINA (tulee sisään): Mikä hätä?
EEDIT: Mikä hätä! Ei mitään hätää. Jos hätä olisi, et sinä hädässä pystyisi auttamaan kumminkaan. Hätä? Niinkö sitä puhutellaan ihmisiä.
ALIINA: Ihmisiä! (Pyörähtää poispäin.)
EEDIT: Ihmisiä, ihmisiä juuri! Sanopas vielä niinkuin äsken, jos uskallat.
ALIINA (sävyisämmin): Sanoin "ihmisiä!" Eikö rouva olekaan ihminen?
EEDIT: Senkin käärmeensilmä!
ALIINA: "Käärmeensilmä." Rouva sanoo uudelleen sen!
EEDIT (sävyisästi): Sanoin "käärmeensilmä", niin sanoin, "käärmeensilmä", sanoin, mitä pahaa siinä on? Sillä mikäs muu sinä olet kuin käärmeensilmä — sellaiset suuret, loistavat silmät kuin käärmeellä.
ALIINA: Itse ne jaksan kantaa ja itse niillä katselen.
EEDIT: Voisin niillä katsella minäkin ja kunniakseni niillä katseleisin.
ALIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: Ha-ha-haa!
Ovelle soitetaan.
EEDIT: No, olepas hyvä ja avaa se viimeinkin (puuteroipi itseään).
Aliina menee avaamaan ja tuo askin, josta ottaa
uuden silkkileningin.
EEDIT (ihastellen): Ihana, sano, eikö ole ihana kangas? Autapas vähän minua, niin pannaan se päälle. (Aliina auttaa häntä.)
EEDIT (katsellen itseään peilistä): Mitä sanot, no?
ALIINA: Ihana, voi, miten ihana? Rouva on ihan toisen näköinen. Niin komea kuin keisarinna kiiltokuvissa. Suurenmoinen. Kruunu vain puuttuu.
EEDIT: Vai kruunu? Suurenmoista, sinä pikku hupakko! Vaan niin olenkin siisti ihmiseksi, ihan toisen näköinen. Mutta tiedätkö, et sinäkään ruma olisi, jos sinut oikein puettaisiin. Ihan tässä molemmat keisarinnoista käytäisiin, jos niin puute tulisi.
ALIINA: Hyvinkin käytäisiin, rouva etenkin. Rouvalla on tuo käytöksen varmuus ja välinpitämätön ylenkatse, joka on valmista sivistystä jo, sitä korkeampaa ihan. Rahaa kun vain olisi rajattomiin.
EEDIT: Ei tyhmästi sanottu. Tuossa on sinulle kymmenmarkkanen.
ALIINA: Kiitos, kiitos.
EEDIT: Tämän leningin muistoksi. Ota, vie se aski vain pois, laskun maksan toiste, se on jo puhuttu. (Aliina vie askin pois ja tulee takaisin.)
EEDIT: Ja sanon vielä, jos olet minulle uskollinen, naitan sinut sillä tavalla, ettet tarvitse katua.
ALIINA: Totta kai uskollisena pysyn.
EEDIT: Vieläkö se puotilainen on ahdistellut sinua?
ALIINA: En sitä ota, olen sanonut sille suoraan, että parempi katsoa kuin katua. Ja kyllä hän nyt jo ymmärtää, etten minä terveellä järjellä ihan hirsipuuhun mene.
EEDIT: Muuten kuin väliaikaisesti.
ALIINA: Senkin vain rahapussia hakemaan, jos se siinä riippuu.
EEDIT: Oikein. Valitse vain viisaasti, et kadu.
ALIINA: Kyllä, rouva. Rouva on niin hyvä, neuvoo minua kuin omaa lastaan.
EEDIT: Tietysti neuvon. Ja sanon vielä, varo pikku rakastumista! Näes, rakkautta ei saa ottaa niin vakavasti kuin luulee. Tahi paremminkin sanoen, se pitää ottaa vieläkin vakavammin kuin luulee sen pidettävän ottaa.
ALIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: Niin vakavasti, että kun rakastaa, rakastaa niin vakavasti, ettei muuta ajattele, ei naimistakaan. Ja kun naimisiin menee, menee niin vakavasti, ettei muuta ajattele, ei rakkauttakaan.
ALIINA: Ha-ha-haa.
EEDIT: Pidä mielessäsi tämä, ettei unohdu!
ALIINA: Pidän, rouva.
EEDIT: Ja kerran kiität sinä minua vielä. Tahdon olla ystäväsi. Olen siksi kansanvaltainen, laajemmin katsoen en näe eroa ihmisten ja ihmisten välillä, ja etenkin nainen ja nainen ovat yhtä ja samaa samantapaisine elämäkertoineen, pyrkimyksineen ja huolineen, ja mies se on vain mies, meitä varten, käytettäväksemme pantu, etkö ole sitä huomannut?
ALIINA: Olen toki. Ja ehkäpä ymmärrän enemmän kuin rouva luuleekaan.
EEDIT: Tiedän, että ymmärrät.
ALIINA: Ymmärrän olla kiitollinen teille, sillä minä ihailen teitä monessa suhteessa.
EEDIT: Enkö sanonut: nainen ja nainen ovat yhtä. Siksi on meidän vedettävä samaa köyttä näissä kotioloissakin.
ALIINA: Voi, miten ymmärrän.
EEDIT: Hyvä. Ja annapa nyt herralle voileipiä, hän lähtee matkalle.
ALIINA: Kyllä, rouva. (Poistuu kyökkiin.)
Jaakko tulee sänkykamarista kapsäkki kädessä.
JAAKKO: Miten kaunis sinä olet. En tahtonut tunteakaan.
EEDIT: No, sopiiko tämä?
JAAKKO: Sopii mainiosti. Olet kuin toinen ihminen.
EEDIT: Vaate varren kaunistaa.
JAAKKO: Olet muutenkin kaunis. Olet yhä kaunistunut viime aikoina.
EEDIT: Olet alkanut katsella minua taas, siinä se.
JAAKKO: Niin olenkin. Ja yhä enemmän, syvemmin pidän sinusta. Tunnen onneni yhä täydemmin. Että sinä olet minun, sitä ajattelen aina, se tekee minut rikkaaksi. Tässä välillä, kuinka se olikaan mahdollista, olin sen unohtanut.
EEDIT: Olit unohtanut, sinulla oli vain työ ja aina työ mielessäsi. Ja minulla oli hyvin ikävä. Minä istuin täällä kolme vuotta ja odottelin sinua kotiin. Minä olin onnellinen, kun sain palvella sinua, kun nappi putosi nutustasi ja sain ommella sen. Minä olin sinulle välttämätön, arvelin. Kukaan ei olisi sitä nappia niin hyvin osannut ommella kuin minä, arvelin.
JAAKKO: Ei osaakaan.
EEDIT: Koetin olla hyvä ja kelpo vaimo, enkö koettanut?
JAAKKO: Koetit ja olitkin.
EEDIT: Mutta minä odotin kiitosta, minä odotin että olisit sanonut sen.
Mutta niitä sanoja, joita odotin, ei tullut.
JAAKKO: Minä olin sinusta niin varma, siksi ei tullut sanotuksi, miten onnellinen olin. Jopa senkin unohdin, että olin onnellinen, niin tyhmä minä olin.
EEDIT: Niin olit.
JAAKKO: Minulla oli tällainen sievä koti ja tällainen sievä vaimo sen vartijana. Hyvä vaimo. Kun olin köyhä, ei se pyytänyt paljon, se tyytyi vähään. Kaikki oli sille liian niukkaa, mutta se ymmärsi, että joka pala oli työllä ansaittua, ahkeralla työllä ja kieltäymisellä. Sellainen nainen! Miten onnellista!
EEDIT: Mutta nyt, kun olot ovat parantuneet, kun voimme rahojenkin puolesta elää vapaammin, eikö nyt ole vieläkin onnellisempaa?
JAAKKO: Tietysti — ehkä. Nyt huomaan sinut, nyt ajattelen vain sinua, nyt näen vaatteittesi joka poimunkin — nyt pelkään.
EEDIT: Niin, onhan minun täytynyt huomautella itseäni, sillä tavalla olen päässyt pois vankeudestani. Mutta eihän se ole pahaksi, poika-kulta?
JAAKKO: Ei, ei. — Vaan minun luotani et saa pyrkiä pois (tarttuu Eeditin käteen) — minä en laske sinua, minä pitelen sinusta kiinni, minä rakastan sinua!
EEDIT: Rakasta, rakasta vain!
JAAKKO: Sillä sinä olet minun. En anna sinua muille!
EEDIT: Et saa rutistella leninkiä!
JAAKKO: Ah, anteeksi! Niin kaunista silkkiä!
EEDIT: Eikö ole? Nyt sota-aikana, kun villatavara on niin kallista, täytyy käyttää vain silkkiä.
JAAKKO: Mutta kestääkö se?
EEDIT: Se kestää, siinäpä se. Ja siinä tuntuu niin hyvältä ja puetulta.
JAAKKO: Sehän hauskaa, mutta mitä minun pitikään — eikö ne tule kalliiksi leningit nyt?
EEDIT: Ei niinkään kalliiksi kuin voisivat tulla, jos oikein kalliita olisivat. Tietysti ompelija ottaa muutaman markan enemmän, mutta senhän suopi, täytyyhän hänenkin elää.
JAAKKO: Tietysti, tietysti. Hauskaa, että olet tyytyväinen.
EEDIT: Olen. On niin ihanaa, kun elämässä on vauhtia. Rakastan vauhtia ja liikettä. Ja kertahan vain on elettävä, mitä tästä irti saa, se on irti saatua, miksi tätä käyttämättä jättää? Eikö niin?
JAAKKO: Totta, totta (vaipuu mietteisiinsä).
EEDIT: Mikä sinulla on? Mikä sinua aina painostaa?
JAAKKO: Ei mikään.
EEDIT: Etkö luule, että jos kuolemaantuomitut laskettaisiin päiväksi tahi viikoksi vapaiksi ja sanottaisiin: eläkää tämä päivä, tämä viikko, kohta kuolette, etkö luule, että heidän elämässään olisi toinen vauhti ja toinen totuus?
JAAKKO: Tietysti olisi.
EEDIT: Ajassa on se vauhti, ja se totuus vain tuntuu, että tämä kerta eletään, tämä päivä, huomisesta ei kukaan mitään tiedä. Jos teen virheen ja erehdyn, hukkuu se minun mukanani, tulevista emme mitään tiedä.
JAAKKO: Ei, meidänkin jälkeemme elävät ihmiset vielä, sodan ja hävityksen jälkeen järjestyy elämä ja asettaa ankarat velvoitukset ihmisille, näyttää päämäärät suuret ja korkeat!
EEDIT (närkästyen): Velvoitukset? Hyvä! Eikö koti velvoita, eikö perhe, eikö vaimo miestä?
JAAKKO: Velvoittaa.
EEDIT: Ponnistamaan ja työskentelemään.
JAAKKO: Tietysti.
EEDIT: Hyvä.
JAAKKO: Mutta enkö siis mielestäsi ponnista?
EEDIT: Ponnistatko niinkuin voisit, en tiedä. Teet työtä, palvelet muita, jätät tilaisuudet käyttämättä. Ja aika kuitenkin on täynnä mahdollisuuksia.
JAAKKO: Mitä tahtoisit minun sitten tekemään? Neuvo!
EEDIT: Olen neuvonut jo. Pyri rikkauteen ja valtaan. Ryhdy keinottelemaan, kohta on jo myöhää.
JAAKKO: Taasko sinä sitä samaa!
EEDIT: Onko se väärin muka? Elämme poikkeusoloissa. Ja tulot eivät riitä.
JAAKKO: Ne ovat nyt kaksinkertaiset.
EEDIT: Vaan menot kolmin-, nelin-, viisinkertaiset. Ja mitä menoista tahi tuloista, onhan kysymys siitä, kuka pystyssä pysyy, on kysymys siitä, kutka sodan jälkeen ottavat johdon ja vallan käsiinsä. Raha on hallinnut tähän asti ja raha hallitsee edelleenkin.
JAAKKO: Ei, ystävä, siltä vain näyttää.
EEDIT: Niin on, ei vain näytä. Tahdot sulkea silmäsi, tahdot tehdä kiusaa. Äitikin, vanha nainen, ymmärtää enemmän kuin sinä, he ovat rikkaita nyt. Me jäämme viimeisiksi. Pitääkö meidän elää aina näin pienesti ja kurjasti?
JAAKKO (lujana): Pitää. Meidän pitää malttaa olla pidättyvästi.
EEDIT: Köyhästi?
JAAKKO: Köyhästi.
EEDIT: Minkätähden?
JAAKKO: Ihmisyyden tähden.
EEDIT: Se on pikkumaista, ahnetta, typerää! Minä en siihen suostu. Minä en sitä hyväksy.
JAAKKO: Mutta kun minä en muuta voi, kun minä en voi rikastua sillä tavoin, jonka minä voisin pitää rehellisenä. Ja ihminenhän sitä olen minäkin.
EEDIT: Sanotko epärehellisiksi niitä, jotka nyt ovat rikastuneet?
JAAKKO: En, mutta minun tunteeni ovat toiset. Minä en voi, halventamatta itseäni omissa silmissäni, ryhtyä keinotteluihin ja kilpajuoksuun rahan jäljessä.
EEDIT: Saat valita.
JAAKKO: Minä olen jo valinnut. Minä kammoan keinottelua, minä kammoan rikkautta ja rahaa, rahaa, josta minä saan aina kuulla.
EEDIT: Hyvä, kammoa sinä. Sinä asetut kuin joksikin ylimykseksi, jonka ei tarvitse rahasta mitään tietää. Sinulla on varaa ja rohkeutta, ei, julkeutta siihen, sinulla on sydäntä hyljätä minut ja asettaa jokin pingoitettu ja naurettava aate ojennusnuoraksesi.
JAAKKO: Näen miten raha turmelee ihmisen, tekee hänet typeräksi pedoksi ja sivistykseen mahdottomaksi. Mitä tämä ihminen on valmis rahasta tekemään! Katso sotaa, katso ryöstöjä, murhia, joukkojen taisteluita, katso rauhallisia kanssaihmisiäsi, katso niiden sielua, katso niiden totuuksia ja niiden maailmanjärjestystä. Mitä sinä näet? Peitettyä pahetta, rikosta, typeryyttä. Ja nyt on se purkautunut näkyville. Minä olen ollut häpeästä menehtyä — yksinäisyydessäni. Minä olen salannut kärsimyksiäni siksi, että minä olen hävennyt tunteitani, hävennyt pettymyksiäni ja rakkauttani tähän ihmiseen. Ja kun minä olen nähnyt, mihin raha vie, olen minä monesti päättänyt, että minä en pyri siihen, mihin ihminen usein kiusattuna voi johtua pyrkimään. Minä tahdon elää elämäni köyhänä, kokea ja kärsiä sen puhtaana. Onko siinä pahaa? Minä avaan sydämeni kaikelle, mikä on inhimillistä, minkä kosketuksesta ihminen kasvaa ja löytää itsensä. Minä pelkään rahaa, raha alentaa ihmisen orjaksensa, ja mitä antaa se sijaan?
EEDIT: Se antaa meille elämän. Saman rahan tähden teet nytkin työtä aamusta iltaan, saastutat sielusi, kun myyt itseäsi.
JAAKKO: Sieluni on vapaa, ruumistani ja taitoani vain käytän.
EEDIT: Taidollasi et pysty muuhun kuin konttoritöihin?
JAAKKO: En epäile, etten pystyisi siihen mihin jokainen nykyään pystyy, ostamaan ja myymään, mikään ei ole sen helpompaa.
EEDIT: Ei helpompaa?
JAAKKO: Jos tahtoo. Mutta minulta puuttuu tahtoa.
EEDIT: Ja siitä saat kalliisti maksaa. Tiedän, että olet tehnyt hyviä palveluksia Somerollekin, ihan äskettäin.
JAAKKO: Kuka siitä sanoi?
EEDIT: Somero itse, kukas muu.
JAAKKO: Milloin tapasit hänet?
EEDIT: Eilen viimeksi.
JAAKKO: Tapasit eilen? Taaskin?
EEDIT: Tapasin. Oliko siinä ehkä pahaakin? Saan istua aina täällä kotona ja odottaa sinua. Kun tulet, saan syödä kiireessä kuivan leipäpalan kanssasi. Kysytkö sinä, mitä olen tehnyt ja millä aikani kuluttanut? Kysytkö, pysyykö minun sieluni yhtä puhtaana ja synnittömänä kuin sinun? Kysytkö, mitä minulle tämä kieltäymys ja teeskentely maksaa?
JAAKKO: Teeskentely? Mitä tarkoitat?
EEDIT: Sitä, mitä sanon. Saan pakottaa itseäni tähän hyvyyteen, tähän rakkauteen. Miksi? Jokapäiväisen leipäni tähden, siksi, siksi, että minulla ei ole varoja pitää sieluani yhtä kirkkaana ja puhtaana kuin sinulla.
JAAKKO: Sinä et tajua mitä puhut.
EEDIT: Tajuan liiankin hyvin. Sanoinhan sen jo kerta ennenkin.
JAAKKO: Mutta jälkeenpäin sanoit puhuneesi kiihoittuneena.
EEDIT: Minä kiihoittuneena? Etkö sinä ala jo saada selvää minusta? Silloin jälkeenpäin minä tietysti taas valehtelin rauhoittaakseni sinua, sillä riita on epämukavaa.
JAAKKO: Eedit!
EEDIT: Siksi sanonkin nyt samalla, että tahdon päästä kaikesta vastuunalaisuudesta, tahdon syöstä elämään, tahdon tuntea syntisten intohimojen temmeltävän sielussani, elää, elää minä tahdon, myydä itseni, ostaa, vaihtaa, elää aikani tavalla tässä rahoilla ostettavassa elämässä ja rahoilla hallittavassa maailmassa.
JAAKKO: Sinä rakastat toista!
EEDIT: Mitä, jos rakastan!
JAAKKO (syöksyy häntä kohti): Minä tuhoan sinut!
EEDIT: Varo, Jaakko, raivoasi! Sinä voit kuristaa minut, ota kätesi pois.
JAAKKO: Sinä pelkäät.
EEDIT: Pelkään sankaria toki, pelkään sankaritöitäsi. Näitä sankareita on sotatantereet täynnä, maantiet täynnä, ei mikään ole helppohintaisempaa kuin sankaruus nykyään. Mitä nämä sankarit ovat saaneet aikaan itse elämässä, tosielämässä, miten järjestäneet maailmansa, rehelliseen elämäänkö kelvolliseksi? Haa — jos te tietäisitte te kaikki sankarit, miltä te näytätte oikeissa mitoissanne? Narreilta te näytätte. Mitä olen minä pienessä vilpissäni teihin verraten, narrit, joiden suussa aate on naurettava, sankaruus tyhmyyttä, rehellisyys itsepäisyyttä, typeryyttä!
JAAKKO: Nytpä näen sinut!
EEDIT: Näe, saat nähdä!
JAAKKO: Kaupustelija, keinottelija!
EEDIT: Hyvä! Olen käyttänyt sinua hyväkseni, niin kauan kuin olen tarvinnut. Älä katso niin läheltä, älä tule siihen, varo itseäsi oman etusi tähden, voit tehdä vahinkoa.
JAAKKO: Voiko sinulle tehdä vielä vahinkoa?
EEDIT: Ei minulle, vaan leningilleni.
JAAKKO (peräytyen): Ah, järjetöntä!
EEDIT: Kas niin, tästä selviydytään siis.
JAAKKO: Mitä tämä oli, mitä me ajattelemme, mihin me pyrimme?
EEDIT: Pyrimme selvyyteen, tämähän oli oikea perhekohtaus.
JAAKKO: Mitä siis tahdot minusta? Turmiotaniko sinä tahdot?
EEDIT: Voit vielä peräytyä ja järjestää asiat, jos tahdot.
JAAKKO: Mitkä asiat?
EEDIT: Raha-asiat. Raha-asioistahan tämä johtui.
JAAKKO: Ei, en voi, en koskaan!
EEDIT: Hyvä! (Kyökin ovelta.) Aliina, voit tuoda jo voileivät.
(Jaakolle.) Myöhästyt vielä junasta.
JAAKKO: Sinulla on kiire päästä minusta, huomaan.
EEDIT: Onko se ihme, tahdon rauhaa. Ja selitä miten vain tahdot!
Aliina tuo voileipätarjottimen pöydälle.
JAAKKO: Kiitos, ei tarvitse nyt.
ALIINA: Käärinkö eväiksi?
JAAKKO: Ei kiitos.
Aliina vie tarjottimen pois. Jaakko menee hakemaan kapsäkkiin tavaroita sänkykamarista. Kyökistä tulee Herman Ahlroos.
HERMAN: Hyvää päivää, lapseni, häiritsenkö?
EEDIT: Et, istu. Jaakko on juuri matkalle lähdössä ja pakkailee siinä.
HERMAN: Lähden samassa. Kuule, voisitko lainata minulle kymmenmarkkasen?
EEDIT: Kernaasti (antaa rahan). Eikö äidillä ollut rahaa kotona?
HERMAN: Turhaa sanoa, turhaa sanomatta olla, mutta tuleehan se ilmi kuitenkin — en asu enää kotona.
EEDIT: Et asu kotona! Mitä, mitä se on?
HERMAN: Se on sitä, että en, en — asu.
EEDIT: No?
HERMAN: Äiti ei tahdo —
EEDIT: No, yhä hullumpaa?
HERMAN: Hän puhuu, — tiedäthän hänet, puhuu vain —
EEDIT: Mistä puhuu, sano suoraan!
HERMAN: Avioerosta.
EEDIT: Ha-ha-haa.
HERMAN: Ha-ha-haa.
EEDIT: Sehän on hullua!
HERMAN: Eikö totta. Se <m hullua.
EEDIT: Mutta kuinka se on mahdollista.
HERMAN: Rahat tuovat huolta enemmän kuin ihminen jaksaa kantaa.
EEDIT: Ei, hän oon mustasukkainen. Sinä!
HERMAN: Mitä minä, vanha mies! Ja mihin minä nyt äidittä pystyn. Ajattele, minä niin sanoakseni, en maailmasta mitään tiedä — (kuiskaa) mistä saada syödä — kuinka elää?
EEDIT: Siinäpä se.
HERMAN: Kun en ole koskaan sellaista ajatellut. Ajatellut noin vain yleiskatsauksellisesti — ja nyt, hypätä yksityiskohtiin ja mihin yksityiskohtiin? Mistä löytää leipäpala, mistä katto päänsä päälle? Ei, ihan neuvottomaksi käy.
EEDIT: Minä järjestän tämän. Onhan tämä tyhmintä, mitä olla voi.
HERMAN: Eikö ole? Saanko syödä ne voileivät, jotka olivat tarjottimella?
EEDIT: Ole hyvä. Miten naurettavaa! Mitä Lahja nyt sanoo?
HERMAN: Luulen, että Lahja ei tiedä vielä tästä mitään. Mutta yhden havainnon tässä kierrellessäni olen tehnyt, sen, että nälkä ei mene syömättä ja syödä ei saa rahatta, en ole sitä koskaan ennen tiennyt.
EEDIT: Ja se on täällä kaiken viisauden alku.
HERMAN (ovessa mennessään): Syön kaikki ne voileivät, kävi miten kävi.
EEDIT: Syö, syö.
Herman menee kyökkiin. Jaakko tulee sänkykamarista.
JAAKKO: Kuka täällä oli?
EEDIT: Ei paljon kukaan.
JAAKKO: Äitisi? Sinä et saa lainata häneltä rahoja.
EEDIT: Keneltä minä saan lainata, kun tarvitsen?
JAAKKO: Et keneltäkään. Jos tarvitset, voit ottaa niistä rahoista, jotka sinulle annoin talletettaviksi syntymäpäivänäsi.
EEDIT: Ohoo, ne ovat jo ammoin menneet. Millä olisin ostanut vaatteet, huonekalut ja kaikki.
JAAKKO: Sinä sanoit saaneesi ne äidiltä.
EEDIT: Kaikkiko?
JAAKKO: Niin sanoit.
EEDIT: Ja sinä uskoit!
JAAKKO: Sinä siis valehtelit!
EEDIT: Tietysti valehtelin.
JAAKKO: Varastit —
EEDIT: Rahojen hankkiminen on aina varkautta.
JAAKKO: Älä kiellä —
EEDIT: En kiellä, varastin! Keneltä varastin? Itseltäni varastin. Kenelle varastin? Vaimollesi varastin, koska olit jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Ja että sinä saisit säilyä synnittömänä, piti jonkun syntiä tehdä.
JAAKKO: Säästä sanojasi.
EEDIT: On hauska nähdä sinut sisältäpäin.
JAAKKO: Sinä tahdot nauttia vihastani. Mutta minä hillitsen itseni (kiihtyy yhä). Sinä tahtoisit nähdä, miten alas voit vetää miehen, miten toivottomaksi ja rikolliseksi sen tehdä. Mutta minä hillitsen itseni. Minä en kurista sinua, minä jätän sinut elämään, nauttimaan, tuhlaamaan. Katso tätä kotia, tätä pesää, miksi se on tullut. Eikö sen joka kappale kerro meidän kurjuudestamme ja alennuksestamme? Sano, sano rehellisesti.
EEDIT: Voiko varas puhua rehellisesti. — Jaakko, miksi tällainen tulva likaisia syytöksiä?
JAAKKO: Niin, miksi? Olenko sekaisin? Mikä minulle on tullut? En tiennyt mitä sanoin. Anna anteeksi. Ehkä kaikki on minun syytäni, en ole ymmärtänyt elämää.
EEDIT: Näetkö, siinä se on ollut syy.
JAAKKO: Mutta miksi et ole suoraan puhunut?
EEDIT: Minulla ei ole ollut varaa siihen. En ole koskaan suoraan puhunut.
JAAKKO: Etkö ole koskaan suoraan puhunut?
EEDIT: En. Meidän naisten asema on se, että kun täytyy ajatella toimeentuloaan ja naittaa itsensä, niin jo häpeätä peittääkseen koettaa olla rakastunut ja sitä koettaa yhä, niin kauan kuin leipäpalansa miehen kädestä saa.
JAAKKO: Että sinäkin näyttelit vain?
EEDIT: Osaksi siinä elääkin mukana.
JAAKKO (raivon kohotessa): Missä on pohja sinun valheillesi? Mikä sinussa on totta, mikä valhetta?
EEDIT (uhmaten): Sitäpä en tiedä itsekään. Sellaisiksi olette tehneet, tahi on rahanne tehnyt meidät. Katso, katso vain. Tässä seisoo ihanteesi. Ja sinä seisot siinä kuin ärsytetty peto. Hyökkää, hyökkää päälle vain. No, olen se! Olen julkea nainen, sama, mikä kadullakin, olen häpeämätön, olen sydämetön, sillä olen ostettu ja myyty.
JAAKKO: Kun tietäisit, miltä näytät.
EEDIT: Siltä, miltä jokainen alennettu ihminen. Siltä, miltä jokainen nainen, joka on saanut myydä itsensä, jokainen, joka on vasten tahtoaan teljetty näihin koteihin, joihin ihminen on elävältä haudattu, koteihin, joista ei ole ulospääsyä muuta kuin rikoksien teille. Tiedätkös sinä, miltä tuntuu teidän rakkautenne — ei, teidän rahanne, teidän etujenne järjestely meistä, miltä tuntuu näytellä rakastunutta, rakkautta tässä maailmassa, joka ei herätä muuta kuin inhoa ja katkeruutta!
JAAKKO: Hyvä. Sano siis, missä on vika?
EEDIT: Rahassa.
JAAKKO: Sen sinä näet, kun näkemään rupesit, kaikkialla.
EEDIT: Koska se määrää kaikkialla. Olenko muuta saanut ajatella koko sota-ajalla, ei, koko elämässäni, onko ainoatakaan asiaa tahi ajatusta, missä se ei olisi tekijänä?
JAAKKO: Miten syvälle sinä olet vajonnut erehdykseesi. —
EEDIT: Ota toinen, joka ei ole vajonnut niin syvälle.
JAAKKO: Mitä!
EEDIT: Ota toinen, etsi itsellesi uusi ihminen ja anna minulle ero!
JAAKKO: En koskaan!
EEDIT: Vastaa sitten siitä, mitä tapahtuu.
JAAKKO: Mitäs voisi tapahtua? Ja mitä me oikein puhelemme, tajuatko sinä? Mikä loihtii tämän vihan meidän välillemme?
EEDIT: Raha.
JAAKKO: Anna, kun ajattelen. En ole kyennyt tarjoamaan sinulle loistoelämää, jota kaipaat, en maksamaan sinua rahoilla enkä kalleuksilla. Kenties, kenties on minussa syytä. —
EEDIT: Nyt olet järkevä.
JAAKKO: Kenties ihminen onkin otettava toisin, vieraampana ja peljättävämpänä.
EEDIT: En voi muuttua toiseksi.
JAAKKO: Minulla ei ole oikeutta sitä pyytääkään. Sinä olet ihminen, omalaisesi. Sellaisenaan minä rakastan sinua. En laske sinua luotani — ehkä syöksen itseni turmioon (ottaa Eeditistä kiinni), mutta sinua, sinua en minä luotani laske.
EEDIT: No, päästähän nyt. En pyydäkään luotasi pois, jos lupaat järkevästi ajatella.
JAAKKO: Minä koetan.
EEDIT: Keinotella rahoja?
JAAKKO: Lupaan tehdä työtä niin, että saan sinulle rahoja riittävästi, ylikin.
EEDIT (lyhyesti): Hyvä!
JAAKKO: Mitä tarkoitat?
EEDIT: Ettemme siitä puhu enää. Sinulla on kiire junalle, voit myöhästyä.
JAAKKO: Se on totta.
EEDIT: Joudu.
JAAKKO: Hyvästi. Minä rakastan sinua, minä rakastan sinua. Olet kuitenkin vain lapsi, joka et elämästä mitään tiedä, lapsi, joka leikit ihmissydämillä, kun luulet rahoilla leikkiväsi.
EEDIT: Hyvä, taidan olla — jouduhan!
JAAKKO: Sano minulle hyvä sana!
EEDIT: Myöhästyt.
JAAKKO: Minä myöhästyn, mitä siitä, sano, minä lähden heti!
EEDIT: Oletpa lapsellinen, — rakas ystävä!
JAAKKO: Miten sinä sanot sen. Mieleni on raskas. Sulje hyvin ovet.
EEDIT: Jos myöhästyt, jos tulet ennen huomisiltaa kotiin, soita, älä avaa avaimellasi, säikähtäisin, olen tullut niin pelkuriksi.
JAAKKO: Koetan muistaa, hyvästi!
EEDIT: Hyvästi.
JAAKKO: Hyvästi (menee).
EEDIT: Vihdoinkin. (Kyökkiin.) Aliina!
ALIINA (tulee): Joko meni?
EEDIT: Vihdoinkin.
ALIINA: Minua niin hirveästi jännitti.
EEDIT: Niin minuakin.
ALIINA: Tämä elämä on muuttunut niin jännittäväksi.
EEDIT: Kun se rupeaa syöksymään tavallisilta radoiltansa, niin se vasta syöksyy.
Ovikello soi.
EEDIT (katsoen kelloa): Kukahan se nyt on?
Aliina käy aukaisemassa. Liina tulee sisään. Aliina menee kyökkiin.
LIINA: Oletpa sinä hieno, miten ihana leninki… Tiedän kaikki. Sano, kuinka kaikki on tapahtunut?
EEDIT: No —
LIINA: Hän on rakastunut sinuun. Te söitte illallista yhdessä. Näin teidät. Mutta Jaakko? Olen hyvin pahoillani, hän on kunnon mies.
EEDIT: Koska tiedät ja olet ystäväni, pidä tietosi salassa.
LIINA: Etkö luota minuun?
EEDIT: No, en välitä, jos puheletkin.
LIINA: Olen ystäväsi. Tarvitseeko minun muuta sanoa? Minkälainen hän on? Sano, rakastatko häntä?
EEDIT (nauraa): Rakastatko, mikä kysymys! Kysytäänkö sitä tahi kysyykö sitä itsekään?
LIINA: Minun käy niin säälikseni Jaakko.
EEDIT: Pitäisikö minun sitten olla ainaiseksi sidottu häneen, enkö koskaan saa itseäni ajatella? En ole enää nuori, elämäni on kohta mennyttä! Muistatko, mitä silloin kerta puhelimme.
LIINA: Muistan.
EEDIT: Raha on suloista, suloista. Tuhlata, ostaa, laskea sitä käsiensä lävitse. En ole tiennyt ennen, mikä nautinto siinä on. Uneksin ennen, että tulisi rikas mies vieraalta maalta, tulisi ja ostaisi minut, veisi minut orjaksensa. Hän tuhlaisi minulle rikkautensa, eläisin kullan loistossa ja ylellisyydessä. En maailmasta välittäisi, en omasta elämästäni, en vapaudesta. Nauttisin kullan mahdista, ostaisin ihmiset orjikseni, teettäisin heillä kaikkea, hyvää työtä, rikosta, mikä minua huvittaisi, ja minä nauttisin!
Ovikello soi.
EEDIT: Nytkö jo?
LIINA: Onko se hän?
EEDIT: Luulen, suo anteeksi.
LIINA: Ei mitään (nousee ylös). Lähden tieheni tietysti.
EEDIT: Saanko pyytää sinua menemään kyökin kautta, isä siellä syö, mutta syöksy läpi vain.
LIINA: Tietysti. Hyvästi. Säälin Jaakkoa.
EEDIT: Kuule, jos sinä nyt tahdot hänet, saat. Ei, mutta tottakin.
Sehän sopisi!
LIINA: Nyt olet unhottanut sen — moraalin!
EEDIT: Vanha moraali parka, se on kumottu, eikä uutta ole vielä luotu.
Moraalin ja kukkaron asiat odottavat vallankumousta.
LIINA: Voi sinua. (Menee.)
Eedit käy avaamassa etehisen oven. Katariina syöksyy sisään.
EEDIT: Hyi, kun säikähdin, luulin vieraaksi.
KATARIINA: Näyt odottavan vieraita, kaunis leninki, minä menen, menen samassa, en häiritse.
EEDIT: Mitä kuuluu?
KATARIINA: Et tiedä, mitä olen saanut elää näinä päivinä, maailman kaikki tuskat olen kokenut.
EEDIT: Olet vähäjärkinen.
KATARIINA: Vähäjärkinen? Minäkö?
EEDIT: Sinä. Ihan vähäjärkinen. Täysijärkinen ihminen ei menettele niin tyhmästi kuin sinä. Ajaa kadulle vanha mies! En ilkiä torua sinua, kun olet äitini, mutta sanon, että se ei ole hienosti!
KATARIINA: Et puhuisi, jos tietäisit, mitä olen kärsinyt.
EEDIT: Kärsinyt? Sanotko sinä kärsimykseksi kaikkea sivistymättömyyttä
ja kiukkuasi. Ja huutaa sitten aina kärsimyksistänsä. Ei ole hienoa.
Kun kärsii, niin kärsii, ja joutaa kärsimään, siinä muodostuu vain.
Mutta anna isän elää rauhassa. Isän elatus ei niin paljoa maksa.
KATARIINA: Mitä minä maksusta nyt, mutta minun tunteitani loukkaa isän vapaamielisyys.
EEDIT: Olet mustasukkainen, siinä se. Isä on kaunistuksena kodille nyt, kun sinulla on varoja pitää kotia. Sellainen sivistynyt ja hieno mies, vaikeasti sellaista mistään löytäisi, jos etsimään rupeaisi. Ei, älä sitä rettelöi, koti on koti, ja se on koko yhteiskunnankin perustus.
KATARIINA: Koti on koti, vaan mikä meillä on?
EEDIT: Sen kummempaa kotia ei ole kenelläkään ja siksi yhteiskuntakin horjuu. Vai vieläkö haaveilet rakkaudesta? Vaikka saisit elää tuhat elämää peräkkäin, et sitä mistään löytäisi. Ei, naurettava et saa olla, et meidänkään tähden!
KATARIINA: Teidän tähden olen saanutkin koettaa aina.
EEDIT: Ei mitään selityksiä. Saat korjata asian. Isä oli juuri täällä, ehkä on vieläkin (avaa kyökin oven) — Isä, syö rauhassa, mutta tulehan sitten tänne.
KATARIINA: Täälläkö hän on?
EEDIT: Missäs sitten? Tahdotkin kai, että hän jää meille? Mutta miten
Lahjalle käy, jos sinä näin rettelöit?
KATARIINA: Niin, niin, minä saan ottaa aina toiset huomioon. Kenen tähden nytkin liikun? Lasten. Että saisitte elämän. Miten tässä käy, ei tiedä. Rahan arvo on laskeutunut. Nämä päivät kysyvät kaikki tarmoni, jos koettaa pystyssä pysyä. Olen juossut kuin hullu, sijoittanut, myynyt. Sota voi loppua minä päivänä tahansa, monilla on miljoonia, mutta minulla ei ole varmaa kahtasataa tuhatta. Mihin sen korot riittävät?
EEDIT: Kaksisataatuhatta! Kun minut naitoit, ei sinulla ollut kahta markkaa enempää. Ja Lahjan saat sinä naimisiin, minkälaisiin tahansa kahdellasadallatuhannella.
KATARIINA: Rahan arvo on laskeutunut, ei sillä ihmeellistä miestä saada. Mitä minun pitikään — niin, se oli se. Olin eilen Akseli Someron konttorissa ja hän sanoi minulle: "Teillä on hyvin ihastuttava tytär." "Niin on, herra kauppaneuvos", sanoin. Sanopas, olisiko hän noin vaan ilman mitään minun raha-asioitani järjestänyt. Mitä arvelet, ajatteleisiko hän Lahjaa?
EEDIT: Ei, äiti, sitä hän ei tee.
KATARIINA: Eikö se olisi mahdollista?
EEDIT: Ei, ei.
KATARIINA: Minulle tämä elämä on nykyään epätodellista. Näen sumuisesti, kuin jonkun verhon läpi. Yhden asian tajuan, rahan, muu on kuin unikuvaa vain, olen kuin kulunut kompassi, joka osoittaa entiseen suuntaan, siksi en tiedä mitä ympärilläni tapahtuu. Elämä pakenee minua.
EEDIT: Näetkö, sitä et enää sinä rahalla saa. Ole siis viisas ja vapaamielinen.
HERMAN (tulee sisään): Äiti!
KATARIINA: Isä! Mitä sinä tänne tulit?
HERMAN: Enkö saisi missään olla?
EEDIT: Pitäähän hänen syödä, eikä hänellä ole rahaa syödä ulkona.
HERMAN: Niin, minulla ei ole rahaa ja nälkä tulee, mitä tehdä?
KATARIINA: Opiksi se on sinulle.
HERMAN: Oppia syömättä olemaan. Olisihan se hyvä. Mutta se ei tahdo päähän tarttua.
EEDIT: Nyt isä menee kotiin, lähdette yhdessä kauniina aviopuolisoina.
KATARIINA: Minulla on asioita ensin.
EEDIT: Isä saattaa sinut, no, joutukaa. (Hermanille.) Tarjoa käsivartesi kadulla, äiti on väsynyt, ei se ole ihmekään, rahahuolet painavat. (Äidille.) Anna ruokaa isälle. Kas niin, hyvästi. (Työntää heitä etehiseen.)
HERMAN: Hyvästi. (Menevät.)
Kohta tulee Somero. Eedit aukaisee oven.
SOMERO: No, tässä nyt olen.
EEDIT: Minä näen.
SOMERO: Tahdoit, että tulisin tänne. Olen tullut.
EEDIT: Minä näen.
SOMERO: Mitä tahdot, teen.
EEDIT: Minä näen.
SOMERO: Mitä saan palkakseni?
EEDIT: Teet siis palkan tähden kaiken.
SOMERO: Tietysti. Mikä koulupoika minä olisin.
EEDIT: Ei, sinä olet kauppias.
SOMERO: Oliko se moite?
EEDIT: Eipä suinkaan.
SOMERO: Toivon siis, että järjestymme.
EEDIT: Sitä minäkin toivon. Minun asemani ei ole ihailtava, senhän ymmärtänet. Enhän minäkään ole mikään koulutyttö haaveillakseni ja lempiäkseni salaa.
SOMERO: He-hee, et, armas, et koulutyttö ole. Sinä olet paljon suloisempi ja kypsempi.
EEDIT: Sano, mitä siis tahdot?
SOMERO: Sinut.
EEDIT: No, järkevästi puhuen, kuinka?
SOMERO: Miten tahdot tarjota itsesi. Tule luokseni.
EEDIT: En tule salaa, en luvattoman rakkauden poluille, en halua enää pettää miestäni. Minulla on hyvä, kunnon mies, joka tekee tähteni kaikki mitä voi.
SOMERO: Ha, vertaatko sinä? Vertaa vain. Luuletko, että minä sinua vähemmän rakastan? Sano, mitä sinä tahdot, niin minä teen. Haluatko rahaa, sano kuinka paljon, satatuhatta, kaksisataatuhatta, sinä saat (ottaa osotuksen ja kirjoittaa).
EEDIT: No, hyvä. Anna, jos tahdot.
SOMERO: Siinä on aluksi. Hyvä on, että olet suora. Pidän suoruudesta.
Oletko jo puhunut miehellesi?
EEDIT: Olen.
SOMERO: Hyvä, olen sinuun tyytyväinen. Sinun kanssasi voi asiat järjestää.
EEDIT: Ne järjestyvät. Hyvä, että tulit tänne, saat viedä minut kotoani.
SOMERO: Sinä olet järkevä!
EEDIT: Ja sinä niin selvä, sinun kanssasi on helppo tulla toimeen. Tunnen itseni turvalliseksi, en tarvitse valehdella enkä tuntea turhia ristiriitoja.
SOMERO: Armas ihminen. Onhan kaikki selvää. Kaikissa tunteissa on selvät ja näkyvät tekijät. Minä näen ne, ne ovat edessäni selvinä kuin numerot laskuissani. Minä tiedän, mihin mikin vie. Ristiriita on minulle tuntematon suuruus.
EEDIT: Sinä olet rautainen, metallinen, kristallinen sielultasi. Kylmä ja kova. Hm. Mutta selvä ja helppo. Siksi tekee hyvää olla luonasi ja saada rakastaa sinua.
SOMERO: Ja minusta on ihanaa saada omakseni sellainen viisas, viisas nainen, joka ei sotke elämääni sekavaksi, joka jättää minulle vapauden saada olla aloillani.
EEDIT: Jätän, mikäli voin.
SOMERO: Tietysti. Se onkin sopimuksemme toinen kohta.
EEDIT: Ymmärrän.
SOMERO: Ja kun emme peitä mitään toisiltamme, on kaikki helppoa.
EEDIT: Sinä ymmärrät naisen. Sinulta ei tarvitse mitään peittää. Sinä osaat rakastaa häntä sellaisenaan. Sinä olet oikea mies. Miten hyvältä tuntuu sinun läsnäolosi! Tuntuu kuin vihdoinkin olisi kotonaan tässä elämässä. Etkö sinä koskaan pety minun suhteeni?
SOMERO: En koskaan. Mutta lähtekäämme.
EEDIT: Lähtekäämme. Enkö milloinkaan palaa tänne?
SOMERO: Sinulla on vapautesi —
EEDIT: No, en kysele. Kutsun Aliinan (kyökkiin.) Aliina!
Aliina tulee.
EEDIT: Minä lähden nyt. Huomenna annan sinulle tarkempia tietoja kaikesta.
ALIINA: Hyvä on, rouva.
SOMERO (antaa Aliinalle lompakostaan rahaa). Tässä Aliinalle.
ALIINA: Tuhannet, tuhannet kiitokset! (Hakee Eeditin päällysvaatteet, jättää ne Somerolle ja menee kyökkiin.)
SOMERO: Kas niin (auttaa Eeditin päälle päällysvaatteita.) Vihdoinkin.
EEDIT: Sano minulle yksi seikka — voi olla lapsellista, sano, että rakastat minua!
SOMERO: Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua, armas ihminen. — Mutta luotatko sinä siihen, sehän ei sinänsä mitään takaa? Joka poika vannoo samaa tytöllensä, jokainen köyhä sanoo sen rikkaalle, jota pyytää, jokainen mies naiselle, jonka kadulta korjaa. Tahdotko, että minä vannon sen? Minä vannon, mutta riittääkö se ilmaisemaan minun haluni, minun hulluuteni — saada sinut.
EEDIT: Jätä, jätä se sitten.
SOMERO: Saat tehdä minut tyhmäksi ja järjettömäksi, jos voit. Kaikki, mitä tahdot, ja mitä rahalla saa, sinä saat. Tahdotko kuun taivaalta, tahi auringon kiertämästä radaltansa — niitä en antaa voi. Mutta tahdotko kivet vuorista, helmet meren syvyydestä, kullan maan uumenista, ne voin antaa sinulle, ystäväni.
EEDIT: Minä rakastan sinua. Nyt olen minä valmis, minä rakastan sinua.
Menevät.
Lahja tulee kyökistä Aliinan seuraamana.
LAHJA: Aina hän on poissa, kun käyn.
ALIINA: Hänellä on varaa siihen.
LAHJA: Kissanjalkaa. Tuhlaa vain, sellainen harakanhattu.
ALIINA: On kahdenlaista kapitaalia, jota voi käyttää, elävää ja kuollutta, elämää ja rahaa. Toiset käyttävät elävää, toiset kuollutta kapitaalia, jotkut molempia.
LAHJA: Ja mitä sinä käytät?
ALIINA: En vielä kumpaakaan, tietysti.
LAHJA: En minäkään, vielä. Mutta minäpä sanon, onkin oikeastaan yksi kapitaali, oma itsesi, pelaa sillä viisaasti, niin saat, mitä saatavissa on, eikä sinun tarvitse ostaa eikä myydä, kaikki kerit vain itsestäsi.
ALIINA: Minäpä sanon, nerokkaalle naiselle on kaikki kapitaalia, kaikesta aina jotakin saa oikein käytettynä. Oletko jo rakastunut?
LAHJA: Oletko sinä?
ALIINA: En. Varon rakkautta. En tahdo köyhiin naimisiin.
LAHJA: Kerrassaan tyhmää. Sitä ei voi varoa. Ja köyhä mies voi olla niin kiltti, niin rakas —
ALIINA: Ehkä vähän aikaa, mutta naimisiin ei sitä varten kannata mennä.
Voisin kertoa teille erään asian.
LAHJA: Kerro.
ALIINA: Tiedättekö, että isänne ja äitinne aikovat ottaa avioeron?
LAHJA: Isä ja äiti. Ei, se on mahdotonta!
ALIINA: Niinpä olin kuulevinani.
LAHJA: Missä isä asuisi? Millä hän toimeen tulisi?
ALIINA: Täällä hän äsken söi.
LAHJA: Hän ei syönyt kotona, hän ei ole näyttäytynyt koko päivänä, isä parka. Hän on häpeissään äidin puolesta. Sellainen harppu äitinä — hyi siivottomuutta!
ALIINA: Sanoin siksi, että tiedätte, en muun vuoksi, ettette väärin käsitä.
LAHJA: Pakkoko minun on väärinkäsittää, kun voin oikeinkin käsittää? Sitävartenhan minulla on järki, epäilemättä. — Tännekö isä nyt muuttaisi?
ALIINA: Kun luulen, että meidänkin rouva on lähtenyt kotoa pois.
LAHJA: Kotoa pois.
ALIINA: Ainaiseksi — Someron luo.
LAHJA: Ainaiseksi? Että ne uskaltavat — nykyaikaiset ihmiset! Eipä ne teeskentele, kun etu on kysymyksessä. Isä ei voi siis tänne tulla. Mutta mistä saan nyt hänelle kodin, jos hän joutuu hätään?
Ovikello soi. Karhu tulee sisään.
KARHU: Voinko tavata rouva Ahlroosia?
ALIINA: Hän ei ole täällä.
KARHU: Minulle sanottiin —
ALIINA: Hän läksi juuri.
LAHJA: Voinko minä toimittaa asian?
KARHU: Minulla olisi —
LAHJA: Hyvä. Olkaa hyvä ja istukaa.
Aliina menee kyökkiin.
LAHJA: Istukaa tähän.
KARHU: Kiitos —
LAHJA: Te tulitte kuin kutsuttu.
KARHU (koettaa nousta ylös): Pyydän anteeksi.
LAHJA: Ei mitään anteeksi pyytämistä. Istukaa rauhassa.
KARHU: Kiitoksia.
LAHJA: Ei mitään kiittämistä. Ajattelin juuri teitä.
KARHU: Sehän, sehän hauskaa.
KARHU: Epäilemättä.
KARHU: Vaan valitettavasti — (koettaa nousta pois).
LAHJA: Ei mitään. Olen järki-ihminen —
KARHU: Valitettavasti —
LAHJA: Ei siinä ole valittamista. Minä, niin sanoakseni, en pidä miehistä monista —
KARHU: Valitettavasti (syöksähtää ylös, ryntää lähtemään), valitettavasti, hyvästi! (Poistuu.)
LAHJA: "Valitettavasti!" Valitettavasti juoksevat kuin hullut. Mikä heitä takaa ajaa.
Jaakko tulee soittamatta.
LAHJA: Ja siinä on yksi!
JAAKKO: Myöhästyin junalta.
LAHJA: Valitettavasti.
JAAKKO: Ei siinä ole mitään valittamista.
LAHJA: Onpa kuin onkin. Olisit saanut mennä, mennä ennen vaikka kolmasti maan ympäri kuin tulla tänne, ei sinua täällä kukaan kuitenkaan kaipaa.
JAAKKO: Mitä?
LAHJA: Hän on nyt karannut, sinun kanarialintusi, lentänyt tiehensä.
JAAKKO: Eeditkö?
LAHJA: Hänpä juuri. Hän on mennyt.
JAAKKO: Mitä sinä nyt?
LAHJA: On mennyt, mistä minä tiedän minne. Enkö varoittanut sinua olemasta yksipuolinen? Raha on monella tärkeämpi kuin rakkaus. Rahalla saa aina rakkautta, mutta rakkaudella huonosti rahaa.
JAAKKO: Kenen kanssa hän meni?
LAHJA: Eikö se ole sinulle samantekevää kenen kanssa? Meni, se riittää.
Avioeroa varten, se riittää.
JAAKKO: Tiedän kaikki.
LAHJA: Älä siis kysele.
JAAKKO: Mitä, mitä minä teen?
LAHJA: Ensiksi hillitse itsesi.
JAAKKO: Ha-ha-haa, ne ovat rahoillansa ostaneet hänet, ah, minä revin hänet sydämestäni, annan hänen syöstä turmioon, häviöön. Hän on täynnä vilppiä, petosta, valhetta. Miten ihmiskunta voi kohota, kun sen kohtalo on tuollaisten käsissä!
LAHJA: Liioittelet!
JAAKKO: Ja mikä muu on mahdollinen kuin sota, murhat, hävitys, rikokset tässä tuhatkertaisessa valheessa, jota elämäksi sanovat! Mikä olisikaan sopivampi heille jumalaksi kuin raha, vaikka sen mukaansa hautaan veisivät!
LAHJA: Mitäs parempaa omaa sinulla on mukanasi viedä?
JAAKKO: Jotakin omaa minun kanssani hautaan menee: minun pettymykseni ja minun häpeäni. Että pääsisi täältä pois! Onnelliset ne, jotka eivät ole tänne tulleet! Onnellinen minä siksi, että yhdellä iällä pääsen! Olkoon se lyhyt, pois, ah, pois kaipaan, etten tietäisi tästä!
LAHJA: Näinkö siis puhuu mies?
JAAKKO: Mitä?
LAHJA: Olkoon miten on, mutta sinä saat luvan ottaa nämä päivät niinkuin nykyaikainen ihminen ne ottaa, siinä se. Ja saat oppia vielä järkeväksi, sen sinä saat. Jos ette voi olla yhdessä, voitte olla erillänne, epäilemättä!
JAAKKO: Mitä, mitä minä teen?
LAHJA: Mitä sinä teet, sen määrää Ameriikka.
JAAKKO: Mitä?
LAHJA: Jos Ameriikka tahtoo jatkaa sotaa, ja se jatkaa, sanoivat pörssissä, sinä alat keinotella ja keinottelet pois vaimosi, sen kanarialintusi.
JAAKKO: Ei, en koskaan!
LAHJA: Sinä teet sen kuitenkin. Sanoit, ettei muu ole mahdollinen kuin sota. Hyvä, lähde siitä. Siitä kun lähdet, tulet etuihin, kauppaan, sovitteluihin. Käytä Luojan antamaa järkeä vain. Vai pois täältä me! Ei, ystävä-kulta! Ei ole tunteitten aika. Roikkaa niiden päälle vain. Roikkaa, jos niikseen tulee, roikkaa koko sukupolven päälle, tämän kauppiasroskan, keinottelijaroskan, kirjavan ihmisroskan! Musta roikka vain pois! Tulee niitä toisia tänne vielä, parempia. Tulee niitä toisia! Ja korjaavat meidän jälkemme. Mitä olikaan tämä meidän elämämme! — Hyi, siivottomuutta!
Esirippu.