KANSANTAPA

"Päivää."

"Päivää, päivää", vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin
Lois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän.

"Pakkanenpa tuo on", sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään.

"Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?"

"Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella."

"Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?" kysyi emäntä ja vilkaisi kehruuksistaan Kaisaan.

"Milläpä sitä — ilman aikojaan vain", sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli häntä vartavasten kutsunut. "Millä, milläpä sitä näin köyhä", huokasi hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli. "Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain."

Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi:

"Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten kasvaneet."

"Vai porsaita", nauroi emäntä.

"Porsaita. Sitä kun on minullakin se porsas, elävä kuin mikä kultakala, no, sitä vasta on kehveli. Se on tätä samaa pesuetta. Jotta se porsas on aina mielessä kuin tuo oma lapsi tai muu läheinen, jos minne lähdet. Sitä syötät, sitä juotat ja ihan se on yhtä etevä kuin mikä muukin ihmislapsi, joka henkosestaan huolta pitää."

Isäntä katsoa murjautti ja Kaisa vaikeni.

Kuului vain rukin hyrinää. Emäntä otti lepeen lepeeltä ja kehräsi eikä ollut Kaisaa näkevinäänkään. Ja mikäs Kaisalla oli istuessaan siinä lämpimässä tuvassa, istuessa siinä kädet ristissä ja peukaloita pyöritellessä ja ajatellessa tämän maailman asioita. Noitapa ajatteli rikasten olennoita. Mahtavatko, jos oikein ajatellaan, olla tuon onnellisempia? Elihän täällä köyhäkin ikänsä loppuun tavalla tai toisella, ja välikö tällä, kävikö tämän taipaleensa pumpulissa vai villaisessako? Hee, annahan olla, tosiaankin, eikös ne ihmiset niin ajatelleet, jotta annas kun keikistelen, jos tuota paremmalta toisen edessä tunnun. Turha vaivapa taisi olla. No, heidän asiansa, mitäpä se häneen kuului.

Emäntä kehräsi ja odotti, että isäntä läksisi siitä liikkeelle. Vaan ei se lähtenyt. Siinä yhä istua murjotti, murjake, istui kuin olisi siihen ikuiseksi istumaan pantu. No, jo oli kapine. Et siltä asiaasi toimita, et vaikka.

Hän vilkaisi Kaisaan merkitsevästi, kun Kaisa vihdoinkin alkoi nousta.
Kaisa painui paikoilleen. Ja äänetönnä istuivat he taas ja aika kului.

"Vai porsaita", sanoi sitten emäntä.

"Porsaita, porsaitapa tietenkin."

Kului taas kotvanen. Rukki hyrisi kuten ennenkin. Isäntä veisteli ja Kaisa oli jo saanut lämpimänsä ja pyyhki hikeä esiliinan kulmalla otsaltansa. Kovinpa olivatkin lämmittäneet. Totta nuo kaksi taikinaa vähintäänkin lienevät paistaneet. Antaneeko taas emäntä lämpöisiä edes? Totta tuo, kun nimenomaan tänä päivänä tänne kutsui. Totta tuo toki. Vaan tuo isännän murjake kun tuossa murjotti ja vahti, ettei emäntäkään siitä ylös päässyt. Lähtisi vain siitä nyt, eipähän se isäntä kuitenkaan jos korkeintaan jonkin visaisen sanan viskaiseisi. Vaan eipähän siltä, onpa hänellä aikaa tässä odottaakin. Eipähän tässä vielä nälkään kuolle, kun leivän hajukin niin täyttävältä tuntui. Ja leivän se kuitenkin emäntä antaa. Antaa se kun antaakin. Ja jos hyvilleen ottaa, voinokareenkin, jos voita on saanut kehvelletyksi tuolta murjakkeelta. Vaan vielä mitä, tuskinpa saanee sunnuntaisin omaan suuhunsakaan, vielä vähemmän poskeisen. Kyllä tuo isäntä pytyt nuuskii ja pennin kiertää osaa. Sen on näköinenkin, nenäkin sillä on koukussa kuin minkähän puntarin nokka.

Aikaa kului taas. Eivät ne näy siitä liikahtavan, ajatteli emäntä. Pelkäsiköhän tuo, että hän Kaisalle kahvit keitti? Mistä aineista! Pyönistäkö ehkä? Niitä ei viittäkään talossa ollut. Ei vaikka sydänalaa kuinka kuivatti, ei kahvitippaa kotona kostukkeeksi saanut. Jos ei hän tuonnoissa vuonna keksinyt naapurin saunassa Lois-Reetan kanssa kahvin keittoa, tottavie, ilman ikänsä olla sai. Eikä se sopinut. Ei tuollaisen miehen tähden ainakaan. Eikä minkäänlaisen.

"Vai porsaita katsomaan", sanoi hän taas Kaisalle ääneen.

"Porsaita."

"Pitääpä sitten porsaita Kaisalle näyttää", hän nousi siitä ylös ja pisti jalkansa virsuihin. "Vaan mitäpä niissä porsaissa on näyttämistä?"

"Näytettävä, näytettävä niitä on", sanoi Kaisa.

"No, katsastetaan heitä sitten."

"Katsastetaan toki."

He mennä hyypersivät ulos.

"Kyllä se murjake nyt istua murjotti", kuiskasi emäntä porstuassa Kaisalle ja nykäisi häntä kylkeen. "Ihan kuin olisi ikuiseksi siihen istumaan tuomittu. Istukoon nyt."

"Hee — istukoon."

"Se kun on tuo mies kellä minkälainen, niin se on sellainen ja sellaisena se pysyy."

"Sellaisena se pysyy. Vaan anna tuon vahtia vain. Hyvä on taloinenkin mies. Sen kun leivässä olet, et tyhjällä ole. Jääpä hyvyyttä vielä jälkeläisillekin."

"Jääpi. Vaan ei kanssaihmisensä rehellisesti ei rihman kiertämää päällensä saa. Kutoa saa, vaan langattako se kangas syntyy? Ja vaatteisiin pitäisi verhoutua, niinkuin ihmisten tapa on. Vaan ei penniäkään talosta. Kierrä penni vaikka mistä."

"Sitä se on, kun kerran ketä alttarille asti seurasit."

"Sitä se on. Pidä omat neuvosi sitten, jos mieli. No, pidetään, eipä silti, onhan ne konstit, kansan ikuisesti käyttelemät. Konstit, konstitpa on vaimoillakin."

"Hee — konstit."

"Siellä on nytkin kellarin kupeella havukasan alla voipytty. Niin, otapas sinä Kaisa se nyt sieltä, sitä minulla oli asiaakin, ota sieltä ja käy taas myömässä. Myöpi hänet hintaan mihin tahansa. Ja sitten panin pytyn alle sen jyväaitan avaimen, jotta toimikoon Antti asiansa. Vaan katsokoon, ettei jyviä lattialle tiputa, kun säkkiin ahtaa. Avaimen jättäköön samaan paikkaan. Niin, tietääpähän se Antti, miten parhaiten asiansa toimittelee, eipähän se ensi kertaa liene pappia kyydissä."

"Selväpäinenhän se Antti-poika on niissä asioissa. Totta tuo tuon kuten ennenkin toimittaa."

"Ja osta kahvia ja sokeria ja vie Reetalle ja käske sen Leenan tulla hakemaan rahaa, jotta kangaslangat saapi. Ja osta sinä minulle huivi kauppiaasta. Ihan sitä alkaa päähineestäkin olla alaston."

"Vaan ajatellapa hullumpaa, jotta kun tuo Leenan reppana oli valehdellut papin suuhun sukkelia sanoja."

"Mitä sanoja?"

"Oli valehdellut kotikehvellystä muka synniksi sanoneen."

"Hee — vai synniksi, eihän tuo toki pappi toimessaan liene puhunut?
Lienee jotakin joutessaan narraillut."

"Toimessaan oli."

"Jokohan?"

"Oli. Vaan tuntenee tuo pappikin tuon miehisen olion ja tietänee, että turhaa sen kanssa on riitasille ruveta, kun sovinnossakin voi olla. Antaa murjakkeen murjottaa ja mielessään kaavailla, että kaikkea sitä tässä elämässä vain ilmaiseksi saapi. Ojenna kätesi vain ja ota. Joutaa tuon luulla, mikäpä häntä pahoittelemaan, kun tuon kanssa on alttarille astunut ja tilatoveriksi ryhtynyt, niin suosii häntä, suotta. Vaikka maksaapahan se sekin, eipähän sitä enempi mies kuin nainenkaan täällä mitään ilmaiseksi saane, niin jotta maksettu se on se kahvikuppikin, jonka kehveltää ja nautitsee."

"Tottahan toki."

"Näetsen mies, jonka otit, omasi on. Ja kun omasi on, toimeen sen kanssa tule. Mitatkoon vaikka joka voinokareen kymmeneen kertaan, minä miestä sittenkin kymmenkertaisesti kehvellän. Se on kansan tapa aina Aatamista asti. Riita pois. Mikä minä olisin, jos riitaa rakentaisin enkä tietäisi, mikä huoneenhallitukseen ja rauhaan sopii? Jotta anna itsekunkin olla alallaan ja ole sinäkin alallasi."

"Oltava sitä on."

"Oltava. Sitä niin on parempi. Ja otapas sinä nyt lämpösleipä tuolta ruokatuvan hyllyltä ja katso, ettei vieraan silmä sinua siinä näe."

"Ei näe. He-hee."

"Ja tule sitten Leenan saunaan taas, kun kahvit tulevat. Nauretaan sitten taas näille ihmisten olosille. Se niin sydäntä keventää."

"Kahvikin kun kuumana sydäntä kiertää."

"Sitä on kuin toinen ihminen kokonaan, ei sitä tyhjiä sureksi, ei mureksi. Että on sitä elämässä sitä onnenpuolta, minkä tarvitseekin, siinä sitä on omassa ilossaan — mitä, mitäpä sitä muuta kaipaakaan."