KYÖKIN PUOLELTA
— Amaliaa-a.
— Mitä, ruustinna?
— Amalia on hyvä ja jättää paikalla ne työt sikseen ja tulee ylös.
— Tuossa paikassa, kun vain nämä kastrullit huuhtaisen.
— Jätä vaikka siihen.
— Noo?
— Kuule, pistä sukkelaan kahvipannu tulelle. Siellä sisällä on, noo — arvaapas nyt?
— Enhän minä mistä arvaa.
— Arvaa nyt vain. Tahi sanonko minä? Su-su-sulhasia.
— Johan sitä ihmeitä kuullaan.
— Hertta-neidin sulhasia. Ei ne nyt aivan kihloissa vielä ole, mutta
Amalia on hyvä ja sanoo minua kohta vaikka miksi, ellei —
— Miksi ettei —
— Jos kerta on sallittu, niin siinä tapauksessa, Amalia, se on varma. Kun kaksi vanhempaa tytärtä tästä niinikään vietiin, oli minulla sama tunto. Amalia ei ollut meillä silloin vielä palveluksessa, ei, Amalia tuli sen jälkeen, niin, oli minulla sama tunto, että tuossa ne nyt ovat, tuo on Siviän ja tuo on Siirin, ja jo olen monta kertaa hartaasti rukoillut, että Jumala antaisi myös Hertalle kunnon miehen.
— Kuuluuko tämä suureenkin virkakuntaan?
— Naapuripitäjän apulaispappi on. Sano "pastori" sille, jos puhuttelee.
— Tuota nyt toki raskii sanoa vaikka piispaksi.
— Nyt ne istuvat siellä salissa. Mikä onni, että uusia mattoja sattui lattialle ja että Amalia puhdisti viime lauantaina ne huonekalujen päälliset ammoniakilla. Mikä sinut panikin niitä puhdistamaan. Nyt ei tarvitse tuskitella, että kun Amaliakaan ei arvannut. Vaan arvasipas. Siitä näkee, että eikö kaikkea johda ikäänkuin korkeampi kuin ihmiskäsi.
— Ja kaakkuakin kun sattui.
— Niin, ajatteles, kaakkuakin. Paremmin ei voisi sattua. Tulepas kuuntelemaan vähän tänne oven rakoon. Jätä sumppipannu, eihän se vielä kiehu. Eikö ne miellyttävästi ja hienosti puhu? Erottaa sen puhetavasta jo, ettei sillä entistä ole. Sö-sö-sö sitä äänen pehmeää kiekutusta, mistä se puhui, "kaihosta" ja "kyynelistä", niin niin, siitä se alkaa, Amalia, siitä se alkaa. Ja Hertta, miten kainona se alas katsoo. Kullannuppuseni, äitisi antaa sinulle siunauksensa, äitisi antaa, ei hän henno sitä kieltää.
— Se ruustinna se kaikki niin taktilleen tietää.
— Hys, hiljaa sinä, eikös tiedä. Pane vain se valkea esiliina, kun menet sisään, minä tulen sinne perästä. Niiaa kauniisti ja sano: "pastori on hyvä", jos ei heti huomaa. Eläkä raota enää niin paljon sitä ovea, huomaavat.
— Talonpoikaisen näköinen tuo on Herttaneidille.
— Ai, ai, Amalia, kuinka Amalia niin ajattelemattomasti puhuu. Amalia ottaa ulkonäön eikä ota luonteen siveellisiä puolia huomioon. Vai talonpoikainen? Pitäisi varmaan kreivejä Amalian mielestä syrjäiseen maapappilaan tulla. Eikö ennemminkin asiaan kuulu, että papin tytär saa papin? "Kun sinä sait papin", sanoi ennen mammavainaa minulle, "katso, että tyttäresikin saavat papin". Vanhin tytär saikin papin, toinen kauppiaan, silloin kun ei pitäjän läpi pappeja kulkenut, eikä pappa tahtonut kustantaa Siiriä vieraalle paikkakunnalle. Ja mikä on hänen nyt ollessa, pitäjän onnellisimpia rouvia. Niin, niin, pappa oli silloin oikeassa. Kyllä, Amalia, kyllä täytyy olla tyytyväinen, kun syvemmin ajattelee.
— Tähänkö pannuun minä kahvin panen?
— Siihen. Ja tietääkö Amalia, että Amalia loukkaa samalla minua, kun sanoo "talonpoikainen". Minun isäni oli kyllä pappi ja pappilasta minäkin läksin, vaan en minä sanonut, että pappa on talonpoikainen, vaikka ei hän osannut kahvelilla syödä, kun hän meille apulaiseksi tuli. Ja täälläpähän ovat henget. Elämä, tietääkö Amalia, on kuitenkin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Vertauskuvallisesti tarkoitan. Sillä tietääkö Amalia, kun minutkin vietiin, oli ikää jo yli kuusikolmatta ja toinen silmä lasista? Vaan pappa ei katsonut muotoon, hän katsoi syvemmälle. Amalia, sanopas nyt kerta todellakin, näyttääkö sinusta, että tämä on lasisilmä? Häiritseekö tämä näköä, tarkoitan ulkonäköä?
— Olen jo tuhannesti sanonut ja vakuuttanut, ettei.
— Ettei. No sanopas sitten, eikö elämä ole todellakin paljon todellisempaa kuin leikkiminen kukkien kanssa. Mutta vaikkapa niinkin. Toimeen sitä tullaan. Yli kolmekymmentä vuotta olen nyt papan kanssa yhdessä ollut ja vaikka hän oli talonpoikainen, oli hän ihminen silti. Nuorena olen ollut Turun ja Porin läänissäkin ja nähnyt paljon maailmaa ja ihmisiä, vaan pappaa merkillisempiä en ole nähnyt. Uskotkos sinä sen, Amalia?
— Uskon, uskonpa tietenkin.
— Niin, niin, uskot. Mutta uskotkos, että on syy sysissä, jos on sepissäkin? Sanonko vielä, yli kolmekymmentä vuotta on papan kanssa yhdessä oltu, ja tuskin on hän kertaakaan paljasta käsivarttani nähnyt. Joka näin säilyttää sisäisen arvokkuutensa, voi tulla toimeen vaikka kenen kanssa, uskotkos sen?
— Enhän minä ole niitä kaikkia niin syvällisesti ajatellutkaan.
— Et, vaan näitä asioita pitää niin syvällisesti ajatella. Vaan eihän Amalia näistä mitään tiedä, Amalia kun ei ole ollut miehellä. Näes, pappakin voi olla kavaljeeri niille, jotka niin tahtovat, vaan minulle ei, sanon, että minulle ei.
— Minullekos ruustinna taas tarkoittaa?
— Enhän minä Amaliasta ole sanaakaan sanonut. Se Amalia aina. Itsestänihän minä vain puhun. Se oli helluntain pyhinä, kun meidät yhteen vietiin. Kuukauden olin jo pappaa tuntenut ja kuitenkin istuin kolme yötä vaate päällä kyökkikamarin nurkassa ja itkin. Vasta kun kuulin, miten hartaasti pappa rukoili ääneen Jumalaa polvillaan toisen huoneen lattialla, selvisi minulle elämäni arvoitus.
— Ei ne monet nykyään enää itke.
— Ei ne itke. Kevytmielisesti mennään vähän tuttavuuden perustuksella ja niin edespäin. Etenkin suuressa maailmassa. Ai, ai, Amalia, niiden elämää siellä. Amalia ei uskoisi, jos kertoisin.
— Sanoi minulle suntion emäntä, että ne sanomalehtien kautta kuuluvat siellä kaikki kauppansa valittelevan, eikä ne puhemiehiä eikä vihkimistäkään kuulu kansat siellä käyttävän. Ja vihkimättömät vaimot kuuluvat vain vaunuissa ajelevan kuin mitkäkin riikinkukot pyrstöt pörröllään. Lieneekö totta, mitä panetteli?
— Totta on, totta, mitä niistä salaamaan. Tietää ja tuta ne kaikki pitää, niinkuin pappa niin kauniisti viime sunnuntaina kirkossa saarnasi. Sillä sitäkö varten Luoja minulle järjen loi, etten ihmettelisi, silmät ja korvat, etten näkisi ja kuulisi, ja kaikki armolahjansa, etten Hänen töitänsä tutkisteleisi ja havaitseisi, mikä on se maailma, jossa Hän minun kuormaani kantaa sallii? Panitko vahvasti kahvijauhoja pannuun?
— Panin vahvanlaisesti. Sanoi se suntion emäntä, että ruustinnakin samaa synnillisyyttä suosii, eivät kulkeneet ennen pappilan neitsyet kaupunkilaiskankaissa eivätkä istuneet vaunuissa taloisilla taipalilla.
— Siinä sen kuulet. Vai vaunuissa, kun on nuo vanhat trillat, joissa nyt ovat vähän viiluutelleet itseänsä. Oppimaton ihmisraukka. Mutta olenko minä pyrkinyt hänen tuomarikseen, vaikka hänen synnillisen elämäkertansa tunnen? Kun on saanut oppia ja nähdä, ajattelee jo toisin: Olenko minä itse niin hyvä, että minä joka hetki Herralle kelpaisin? Mistä minä tiedän, miltä minä näytän Sen edessä, joka kaikki näkee ja kaikki tietää? Olenko paljon puhtaampi, joskin puhtaudessa olen elämäni elänyt, olenko virhitön silti, joskaan ihmissilmällä en elämästäni virhiä löydä? Tosin silti tuomittava on kaikkinaista pahaa. Ja papalle minun aina täytyy sanoa tuosta, että tuomitse sinä, pappa rakas, kaikkea kuin ihmisestä on, sinulle se kuuluu seurakunnan paimenena ja papillisen arvosi edustajana.
— Kyllähän rovasti näkyy ne puolet tietävän.
— Jaa, eikös tiedä? Papparaukan täytyy jaksaa. Jos hän kotona joskus arvonsa unohtaa, koetetaan ymmärtää se. Amalia ei huoli siitä kylillä mainita. Panehan selvikettä vahvasti pannuun.
— Minä pistin jo suuren nahkapalan.
— Elä liiaksi, ettei kalalta maista. Kahvista talon tuntee ja kahvileivistä talon tyttäret. Leikkaapas vähän paksumpia palasia siitä kaakusta — niin. Ja pane rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle koriin — niin. Opi tämä ja muista aina, rinkelit oikealle ja peparikakut vasemmalle. Minun mammani minulle tämän opetti ja mummoni taas hänelle jo ennenkuin sulhasia mammalla kävi. Meillä käytettiin paljon tapoja kotona. Pappa on aina ollut niiden yläpuolella. Se on hänen erikoisoikeutensa ollut. Pitää vain ymmärtää jokaisen ihmisen erikoisoikeus ja arvottaa sitä. Mamma oli viisas sen ajan naiseksi. "Rukoile, lapseni, turhamaisuus pois sydämestäsi", sanoi hän minulle, "ja ymmärrä toisen erikoisuutta, niin riittää sinulle onnea elämäsi iäksi". Ja Jumalan kiitos, niin on käynyt. Minä rukoilin ja minun sydämeni on täynnä, niin — yhä vieläkin rakkautta!