VERIPÄIVINÄ
Veera seisoi tien vieressä huiviinsa kääriintyneenä ja odotti sulhastansa. Kuu paistoi kalpealla taivaalla ja metsän varjot kävivät synkemmiksi. Heikkoa risahtelua kuului metsästä. Kuin aave ilmestyi pitkä haahmo Veeran viereen.
Äänetönnä ojensi Veera kätensä tulijalle.
"Kylmä on kätesi, Veera."
"Veljeni on se petturi, hän on ilmiantanut meidät, pettänyt asiamme, isänmaamme. Poliisit vainoavat meitä, kohta ovat kintereillämme."
"Veljesi se on. Tiesin sen."
"Veliraukkani, säälin, ah, kuinka säälin, omaa heimoani ja vertani.
Anna minulle aseesi."
"Ei, armahani!"
"Minun on se tehtävä."
"Kuinka sitten —"
"Sinä ammut minut sitten."
"Ei. Minä teen sen."
"Ei. Ei vieras käsi, ei kosto eikä viha. Käsi, joka on häntä tuudittanut ja hänelle palasen ojentanut."
"Jaksatko?"
"Omaa veljeäni rakastaa?"
"Armaani, oma ystäväni, miksi piti näin käydä? Raskasta on elämä. Vaan ei ole aikaa itkeä ihmiskohtaloa. On tehtävä mitä tehdä voipi. Minä lähden. Minä houkuttelen hänet metsään. Sinä ammut hänet täällä. Minä piilotan ruumiin, kaivan sen yöllä maahan. Sitten pakenemme. Kukaan ei siitä mitään tiedä. Lain koura ei meihin ulotu, ja jos ulottuisikin, eihän se asiaa muuta. Armaani, pääsi painuu alas, epäiletkö?"
"En, ystäväni."
"Kirkkaampi kuin kuolleen lain oikeus on kärsivän ihmissydämen selvä tunto."
"Hyvästi, tuo hänet tänne. Aseesi?"
"Tässä. Piiloudu puiden varjoon. Ja kun se on tapahtunut —"
"Lepoa kaipaan — kätesi kautta."
"Ei vielä. Vielä on edessämme pitkä taival. Ja jos on lyhyt, sen helpompaa. Ihmisen elämä on kuin raskas uni, ja loppu — ketä ei se houkuttaisi? Vaan ei vielä. Ponnistakaamme viimeiseen asti, tulevat toiset, ponnistelevat jälkeemme. Ja joskus kirkastuu, uni kepenee. Onhan se selvää? Turhaanko ponnistelimme ja itsemme unohdimme? Turhaako olisi sukukuntien taistelut? Turhaanko — epäiletkö?"
"En koskaan."