KAKSOISKASVETTUMA
— Miten sinä painat siinä taas, en jaksa hengittää.
— Niinhän sinäkin.
— Puhuipas, että sinä uskallat puhua, eikö sinua peloita, että lyön sinua, kun suusi avaat?
— Ei. Jos lyöt, käypi se itseesi, painan silloin sinua vielä enemmän.
— Uhalla teet sinä olon sietämättömäksi. Sinä olet kiinni minun ruumiissani. Minun. Minun nesteitäni sinä imet, sydänmehuistani elät. Jos leikkauttaisin sinut irti, mitä sitten?
— Loppusipahan olisi. Sillä eihän sinulla ole omaa ruumista. Minun se on. Minä synnyin ensin ja vanhemman etuoikeudella sen omanani pidän.
— Synnyit ensin, ha-ha-haa. Miten sinä ensin synnyit? Vaan olkoon! Joka on voimakkaampi, sillä on suurempi elämisen oikeus. Sydämeni sykkii. Vaan onko sinulla omaa sydäntä edes? Sydämeni sykkii, raivoaa vihasta. Ah! Siten vihata kuin minä, ei kukaan muu jaksa.
— Ja siten rakastaa ja kärsiä kuin minä, ei kukaan muu jaksa.
— Heikkoutta sinun alituinen kärsimisesi ja rakkautesi. Vihaan sitä, se painaa, se on liian lähellä minua, sinussa. Eikö vihani tunnu suonissasi, eikö kiehu se lainaveressäsi, sinä kurja, kärsivä vaivainen? Kuristanko sinut, noin, kun sen helposti voisin? Mihin pääsisit? Ahaa! Suupielesi vääntyvät, aina ne ovat itkunherahduksessa kuin minkä avuttoman lapsen. Painaako elämä sinuakin muka? Painaa, sortaa ehkä! Minua, minua ei paina, ei sorra. Minä itse painan, sorran.
— Niin painat, niin sorrat. En jaksa enää sietää. Kurista minut kärsimästä ja näitä helvetin tuskia tuntemasta. Olen väsynyt. Sieluni on sairas ja levoton, se kaipaa valoa ja rakkautta, etsii hyvyyttä, vaan ei mistään löydä. Valoa ja rakkautta, jotka terveeksi tekevät. Tarkoitusta elämälle. —
— Luonnon sokealle pilalle —
— Olet voimakas. Tuhatkertaiset valheet katseesi halkoo, vaan halkooko sitä pimeyttä, jonka takana ratkaisujen ratkaisut ovat? Taistelet valheita vastaan, valhe kasvaa valheitten juurista, sokeana kuin raskas ruoho kuolleitten haudoilla peittää se mustan maaperän ja saastuttaa ilman. Miksi raivoat, miksi taistelet?
— Olen syntynyt taistelemaan, näkemään, kärsimään ja raivoamaan.
— Voi olemista, voi olemisen tuskaa! Kammoavat tätä kasvettumaa. Väki katselee meitä ja nauraa, kun tuskissani vääntelehdin. Sydämeni nääntyy. Rakastaa minua ei kukaan voi. Jossakin kuiskasi taas joku ilkeitä sanojansa, etkö kuullut?
— Kuiskasi oman tuomionsa, sinä heikko raukka. Rakastaa ihmistä eivät ihmiset voi, valheitaan vain, etkö sitä tiedä. Kamalata on elämä ja raakaa pyyteinensä. Myrkyttynyt on luonto ihmisessä ja kirottua, kirottua koko elämänsä. Sopiutuako voisin? Rakastaako? Ei. Oikeudentuntoni ei salli. Niin kauan kuin voimaa on minussa, taistelen, vihaan.
— Vaan minä olen väsynyt ja kärsinyt kauan. Anna minun levätä luonasi kerran. Unohda heikkouteni, rakasta minua. Vain se, joka kykenee vihaamaan, kykenee rakastamaankin.
Hän kietoi käsivartensa toisen kaulaan ja itki. Vaan toinen työnsi ne katkerana luotansa pois ja äänetön kirous liiteli hänen yhteenpuristetuilla huulillansa.
Sillä hän rakasti ihmistä, tulevaisuuden täydellisempää ja valheetonta ihmistä, eikä omaa heikkouttansa eikä tuhatkertaisia tuskiansa.
(Strindbergin syntymäpäivänä 1909.)