I
Anna loikoi vielä tilallansa ja katseli, kuinka tuuli hulmuutteli ohuita uutimia ja kuinka päivä paistoi avonaisesta ikkunasta suoraan hänen sänkynsä jalkapäähän. Hän veti peitteen alta jalkansa ja liikutteli sitä päivänpaisteessa.
Hän ei viitsinyt nousta vielä ylös. Hän oli valvonut pitkään eilen ja ajatellut tämän maailman asioita. Nyt ei hän viitsinyt edes ajatella. Oli huoletonna siinä hyvä olla.
Veli Alvarin lapset Martta ja Einar melusivat etehisessä. Mummo tuntui toruvan heitä, pelottelevan, että Anna-täti vielä nukkuu.
Kuitenkaan ei äiti itse malttanut olla pilkistämättä Annan kamariin.
"Katsos unikekoa, kello on kohta yhdeksän." Sitten huusi äiti etehiseen: "Miina, tuokaapa kahvia tänne."
Äiti oli vielä toruvinaan Annaa, korjasi siinä uudinta, joka oli irronnut kokonaan pitimestään ja hulmueli vapaana.
Anna lepäsi yhä liikahtamatta ja katseli äitiänsä. Hän ihmetteli, että äiti jaksoi olla niin iloinen. Ja nuoren näköinenkin oli vielä ja kaunis. Ei olisi mummoksi luullut, vaikkapa hopeahaivenia pilkistikin sen myssyn alta.
"Mitäpä unta näit", kysyi äiti Annalta ja istuutui sängyn laidalle ja otti Annan jalan käteensä.
"En sanottavia."
"Et sanottavia."
"Mitäpä sinä itse?"
"Minä? Mitä lienee ollut, ikäviä, en muista. Mutta missä ovat kortit, katsotaanpa päivän tapahtumia."
"Äitihän ne vei eilen."
"Nyt muistan, no, olkoot."
He vaikenivat. Äidistä ja tyttärestä oli molemmista hyvä niin olla, katsella toinen toistansa ja ymmärtää toinen toisensa sydämelliset ajatukset, joista katse kertoi ja joita ei sanoiksi aina saatu.
Näin aamuisin tuli äiti aina Annan luokse, istuutui hänen sänkynsä laidalle. Siinä katselivat he päivän tapahtumia korteista tahi juttelivat sydämellisesti pienistä seikkasistansa. Eivät ne seikkaset ihmeitä olleet, eivät he siksi niistä puhuneetkaan. He iloitsivat vain toistensa läheisyydestä ja siitä ymmärryksestä, joka vallitsi heidän välillään. Ja näin he ikäänkuin liittoutuivat päivän ikäviä vastaan, he ikäänkuin tahtoivat vakuuttaa toisillensa, ettei heidän elämässään ollut mitään vakavasti otettavaa. Ja he iloitsivat salaisesti, jos luulivat omalla huolettomuudellaan voineensa toinen toiselleen sitä vakuuttaa.
Miina toi kahvia ja meni. Äiti kaatoi tyttärellensä. Ja kun Anna kohosi istualleen, huomasi äiti, että jokin ikävä ajatus painoi taas hänen mieltänsä. Itsepäinen ryppy ilmestyi otsalle silmien väliin.
"Oliko Alvar eilen myöhään poissa", kysyi Anna kahvinsa unohtaen.
"Ei hän myöhään ollut. Minä valvoin vielä."
"Minäkin valvoin. Vaan olihan se jo aamupuolta yötä."
"Miksi sitten kysyt?"
"Äiti, sinä et saa puolustaa Alvaria. Sinun täytyy olla ankarampi hänelle. Tätä elämää ei voi enää sietää."
Äiti punastui. Hänen ohuet sormensa pitelivät kahvileipää, kääntelivät sitä, niin että muruja tippui hänen huomaamattaan lattialle.
Häntä loukkasi, kun Anna rikkoi täten heidän äänettömän sopimuksensa kosketella arkoja asioita. Häntä loukkasi Annan muistutus. Mitä Anna elämästä tiesi.
Annakin katui jo äskeisiä sanojansa ja virkkoi sovittaen:
"Mistähän he saavat varojakaan? Ja isä saapi elättää perhettä", lisäsi hän katkerasti.
"Ehkä heillä on vielä Iidan myötäjäisiä."
"Myötäjäisiä? Siitäkö vaivaisesta kymmenestätuhannesta? Ne ovat menneet jo aikoja sitten. Ei rahat niillä pysy. Sillä tavalla kun Iida pukeutuukin. Etkö sinä voi sanoa Iidalle, että näin pienessä kaupungissa on häpeämätöntä pukeutua siten?"
"Hän on tottunut. Miksi me sotkeudumme toisten asioihin", esteli äiti hiljaa.
"Siksi, että hän häpäisee meidät", sanoi Anna lujasti.
"Anna, minä pyydän, sinä pahoitat mieltäni ajattelemattomilla sanoillasi."
"Niinhän sinä itsekin sisimmässäsi ajattelet."
"Minä en ajattele. Minun ei sovi ajatella. Minun täytyy tyytyä siihen, mikä on. Enhän minä voi vaatia, että kaikki olisi mieleistäni."
"Mutta minä vaadin. Vaadin ainakin sen, ettei minun nimeäni häväistä.
Katkeroittakoot elämän täällä kotona — vaan, vaan kaupungilla ei —."
Äiti viittasi kädellänsä pyytäen Annaa hillitsemään itseänsä ja kohosi siitä ylös. Hän aikoi lähteä pois. Haikea tunto valtasi hänen mielensä. Hän seisoi hetken neuvotonna, kun ei löytänyt sanoja, joilla puolustaa taas Alvaria. Iidan suhteen oli hän osiksi samaa mieltä, mutta hänen poikansa Alvar oli mikä oli, minkäpä sille taisi, eihän häntä enää toiseksi saanut.
"Äiti, istuhan vielä", pyysi Anna.
Äiti istuutui jälleen. Hän ei voinut vastustaa lastansa. Hänen sydämensä lämpeni taas, kun hän katseli tervettä ja voimakasta tytärtänsä, joka kuitenkin oli oikeassa.
"Kauniit ilmat", sanoi Anna ja heittäytyi vielä sänkyynsä.
"Kauniit. Kesä on tullut."
"Taas kesä. Jopa kuluu tämä elämäkin", sanoi Anna ja nosti paljaan jalkansa äidin syliin. Äiti otti sen taas käteensä ja silitti sitä.
"Mitäpä siitä, jos kuluukin. Kuluttavahan sen on. Mikä sinulla on hätänä, oletpahan meidän ilonamme tässä."
"Olisi ikää jo, hävettää, vuosi vain ja ikää on jo kaksikymmentäviisi vuotta. Monilla ikäisilläni on jo suuria tyttäriä."
"Sitäkö sinä —"
"Sitä", sanoi Anna. "Eikö se muka olekaan asia? Minäpä, rehellisesti sanoen, en elämästä mitään tiedä."
"Odotahan."
"Montako kymmentä vuotta?"
"Itse tiedät."
Anna punastui ja äiti jatkoi:
"Vähätpähän elämästä nyt, kun on tällaiset ilmat. Eiköhän pitäisi hommautua kesäasunnolle jo?"
"Eikö oltane pitempään kaupungissa? Vai mitä äiti arvelee?"
"Miksi pitempään? No, isä kyllä."
"Ja me muutkin."
"Ahaa, ymmärrän."
"Väärinkäsität, äiti. Siitä asiasta ei vielä", sanoi hän. "Mutta Alvar, kun tuo Alvar taas —"
Hän ei sanonut enempää, ettei pahoittaisi taas äidin mieltä. Mutta raskaina tulvahtelivat ajatukset ja hän unohtui niiden valtaan.
Tiesihän äiti, mitä Anna ajatteli, eikä kysynyt enempää. Tiesihän hän, että Alvar se Annaa huolestutti. Alvar jäi kaupunkiin koko kesäksi, niinkuin viimekin kesäksi oli jäänyt. Sellainen juonti-into hänellä oli ja sellaiset asiat. Isäkään ei viihtynyt heidän kanssaan, hänkin jäi kaupunkiin syyttäen sairaskäyntejään, vaikka oli kaksi lääkäriä niin pienessä kaupungissa ja kesäasunnolta olisi sitäpaitsi voinut vastaanotoillaan käydä. Vaan tosinhan isän oli pakko hoitaa raha-asioitakin, etenkin nyt, kun kaikki näytti niin sotkuiselta.
"Onko isä mennyt kaupungille", kysyi Anna.
"On, tapansa mukaan."
"Isä on vanhentunut näinä viime aikoina."
"En ole huomannut."
Anna tiesi, ettei se ollut totta. Äiti oli sen huomannut. Vaan äiti ei tahtonut isästä puhua. He olivat vieraita keskenänsä. Isä kulki yksin omia teitänsä äänetönnä kuin vieras, joka jostakin syystä oli pakotettu asumaan yhdessä heidän kanssansa. Tekiväthän he niinkuin isä toivoi, kun isä toivonsa heille ilmaisi. Vaan isä ei sitä usein tehnyt. Viime aikoina oli hän koetellut lähestyä Annaa ja puhellut usein hänen kanssansa, ja Annasta tuntui, kuin hän sen kautta olisi ikäänkuin uuden tuttavan lisää saanut.