Miehen kylkiluu: Kolminäytöksinen huvinäytelmä

by Maria Jotuni

KOLMAS NÄYTÖS

I KOHTAUS.

Huone sama kuin ensimmäisessä näytöksessä.

LUKASSON (laittelee katajoita uunin ympärille ja laulaa):

Tule tänne kultaseni, tule minun luoksen' illan suussa iloisesti kävellen tai juosten!

Missä vieno viivyttelet
synkeällä säällä?
Kun jo toivoin, kun jo vuotin
olevan sun täällä.

Moni tyttö kavalasti
ystävänsä pettää.
Ethän toki hennonne
minua sä jättää.

Kun sa vihdoin saavut tänne,
silloin riemu raikuu,
tanner tanssii, hiekka helkkää,
ilma kaikki kaikuu.

Amalia tulee sisään vaaleanpunaisessa hääpuvussaan, huntu päässä.
Käsivarrellaan on hänellä vanha frakki ja kädessä silinteri ja harja.

AMALIA: No, no kultaseni. Näin se nyt kävi. Niinkuin Luoja on säätänyt,
niin se käypi. Meidän tahtoamme ei siinä kysytä. (Harjaa ja kääntelee
Tuomasta. Auttaa sitten Tuomaan päälle frakkia ja päähän silinterin.
Tuomas katselee itseänsä peilistä.)

TUOMAS: Niinkuin lumi suvella ja sade elonaikana, niin ei sovi tyhmälle kunnia.

AMALIA: Tyhmä on se, joka naipi tyhmän vaimon, vaan et sinä.

TUOMAS (katsellen itseään yhä): Eikös tämä istu vinosti, Amalia?

AMALIA: Ei se istu. Jos pidätte vielä itseänne toisinpäin vinossa, on se suorassa kuin seipään päällä (näyttää): Olkaa noin. Täytyy ne panna päälle, kun apteekkari itse ne omiksenne antoi, ja ollaanhan sitä niinkuin herrassäätyä nyt, pitää ihmisten tavalla toki olla omissa häissään puettu. Odottakaapas, Tuomas. (Pujahtaa toiseen huoneeseen, tulee samassa takaisin, märkiä, pitkävartisia lumpeita kädessä, puistelee niitä, taittaa varsia.) Ja tästä rintaan. Se on viattomuuden ja puhtauden merkki — niinkuin minulla nämä myrtit ja huntu.

TUOMAS: Leskihän Amalia on.

AMALIA: Vaan sitä on jo niin monta vuotta yksinänsä kitunut, että on jo entisistään puhdistunut, ai, ai, sitäkin aikaa. Nyt se alkaa taas — ihan se sydän käydä jyskää kuin paras höyrykone — eikö Lukasson kuule.

TUOMAS: En kuule.

AMALIA: No, no, kuuntelee sitten —

Tuomas ottaa Amaliaa vyötäisistä.

AMALIA: Ai, ai, ei Tuomas ole nyt niin kiihkeä, rutistuu harsot vielä. No, kirkosta tultua sitten lemmitään enemmän, kun tämä leninki pois pannaan. Alkaa ollakin kiire. Rovasti soitti, että olla varmasti saarnan loputtua sakastissa, niin hän siinä heti vihkii, oi-oij-joi — kun yhtä kaikki pelottaa tämä askel.

TUOMAS: Ja minua, voi, voi Amalia, voi-voi-voi, tuhannesti voi-voi tämän elämän kulkua —

AMALIA: Elkää nyt noin.

TUOMAS: Voi-voi ja voi-voi-voi.

AMALIA: Elkää nyt noin, Tuomas kulta, pelätkö. Enhän minä Tuomasta tapa, enhän omaa kultaani toki. Ymmärränhän minä, että naitu mieskin on ihminen vielä ja ihmisen luonnolla varustettu, ja annan joskus hengittääkin — kun ei liiaksi —

TUOMAS (puristaa kurkkuaan, niinkuin tukehtuisi): Ai, ai, ai —

AMALIA: Mitä, Tuomas, ahdistaako Tuomasta?

TUOMAS: Ahdistaa, niin himmetisti, ah ahah —

AMALIA: Ja ihan se vapisee raukka, pelkääkö Tuomas tosiaankin?

TUOMAS: Enhän minä pel-pel-pelkää — minua niin vi-vi-vilustaa vaan.

AMALIA: Katsos, katsos — ihanhan sitä puistattaa.

TUOMAS: Pu-pu-puistattaa.

AMALIA: Mikäs se puistattaa?

TUOMAS: Vi-vi-vilu —

AMALIA: Minua tuo rakkaus kuumalla enemmän särisyttää. Se kun surauttelee pitkin selkääni kuin tulisella ryykkiraudalla. Ai, ai, noinko pahasti se Tuomasta vilustaa?

TUOMAS: Näin, näin. (Vapisee.) Pi-pi-pitäisi ruveta sä-sänkyyn.

AMALIA: Ei. Ehdit sinä sängyssä olla, kun on vihittykin.

TUOMAS: Kun, kun jaksaisi tästä sinne kirkolle, vaan ei tiedä —

AMALIA: Minä vaikka kärrillä työnnän. Ja minäpä annan Tuomaalle vahvistusryypyn (ottaa kaapista pullon ja kaksi lasia, kaataa). No, kippis.

TUOMAS (katsellen lasiaan): Elä katsele poika nyt viinaa, ehkä se punoittaa ja huokiasti menee alas. Vaan viimeiseltä puree se niinkuin käärme ja pistää niinkuin kyykäärme. (Kaataa ryypyn, juo.) O, sinä Amalia, koska minun henkeni on ahdistuksessa, niin sinä tiedät minun käymiseni: Tiellä, jota minä vaellan, asettavat he paulat minun eteeni. (Ryyppää.) Voi, voi niitä teitäni, minne vievät ne ihmistä. Vaan miksi huokaan. (Katselee Amaliaa.) Oletpa sinä kaunis kuin kukkanen kedolla.

AMALIA: Oma poikani. Katso nyt vain, ettes juo niin ettet omilla jaloillasi kirkkoon pääse. Minä kävin apteekkarskan luona ja kieloittelin sitä tänne vieraikseni, kun apteekkari näin hääjuhlatkin laittoi. Minä koettelin sanat jos toisetkin, sanoin, että apteekkari on ikävästä ihan laihtunutkin, kun apteekkarska pois kotoaan läksi, ja pyysin itkusilmin, että tulisi nyt vain uskollisen palvelijansa häihin. Eihän se ilo muuten ilolta tunnukaan. Ja viimein se lupasi. Saisi ne nyt vain yhteen, niin ehkä siitä selviäisivät vielä. Tyhjää se on, että jättää kunnon miehensä ja on kulkusalla, missä lienee raukka kuljeksinut — taas on tullut siihen tohtorilan sivurakennukseen asumaan. Vaan häpeätä tuo on. Ai, katsos, Miinakin sieltä jo tulee.

II KOHTAUS.

Miina tulee hienoksi laitettuna, jätettyään tavaroita verannalle, astuu sisään syli täynnä kirjavia kukkasia, jotka panee pöydälle. Kättelee.

AMALIA: Tervetulemaan, rakas käly-kulta.

TUOMAS: Tervetulemaan, rakas kulta käly.

MIINA: Saapihan toivottaa iloista onnea herrasväelle. (Kättelee.) Nyt on se kallis hääpäivä, joita on vain yksi elämässä oikealla puhtaalla naisella.

AMALIA: Miina, oliko tämä vihjaus, minähän olen leski ja on jo toinen hääpäivä.

MIINA: Neidillä, piti sanomani, neidillä ei ole kuin yksi hääpäivä. Ei, Amalia, miten minä Amaliaa uskaltaisin loukata. Amalian kädessä on minun elämäni onni.

AMALIA: Noh, noh — onhan se tavallaan. Käsihän se antaa ja käsihän se ottaa. Ja oikea nainen ei ole kättään käyttämättä.

MIINA (kaivaa taskustaan hajuvesipullon, käärii silkkipaperista kirjavan vahakukkavihon ja panee hajuvettä siihen): Ja saanko panna tämän puketin Lukassonin rintaan (lukee värsystä):

Ruusuinen tervehdys armaallein
Omalle kalliille kullallein.

AMALIA: Mutta rinnassa on morsiamen kukka jo.

TUOMAS: Ikävä, mutta siinä on morsiamen kukka jo.

MIINA: Mihinkäs minä sen panen?

TUOMAS: Pannaan hattuun. Se on siellä viileämmällä paikalla sopivana vertauskuvana meidän ystävyydestämme.

MIINA: Pannaan hattuun.

TUOMAS (ottaa kukan, haistaa sitä, aivastelee ja panee sen hattuunsa):
Kiitos, kiitos.

MIINA (panee Amalialle ruusuja rintaan. Amalia aivastaa myös haisteltuaan niitä): Amalia on kuin vasta puhjennut ruusu itsekin.

Amalia asettaa maljakkoon muita Miinan tuomia kukkia.

MIINA: Ja sitten ostin pari pientä häälahjaa. (Pistäytyy verannalle ja tuo mahdottoman suuren kahvipannun, antaa Amalialle.) Tämä on sinulle, tätä ilman et tule toimeen.

AMALIA: Kiitos, kiitos. Onpa se kaikki ajatellut.

MIINA (pistäytyy verannalle ja kantaa kätkyen sisään): Ja tämä on sinulle, Tuomas, tätä ilman et tule toimeen.

TUOMAS: Varjele jumala.

AMALIA: He-hee-he-hee —

MIINA: Ei se voi varjella. Tilasin sen ajoissa, hee.

AMALIA (loistaen): Kun nainen on pelkkää sydäntä, on se nerokas.
Saapipa, saapipa veli Topias nerokkaan vaimon.

MIINA: Ei se itse Topias ole vielä tullut?

AMALIA: Ei. Ei siitä ole muuta kuulunut kuin se, minkä Tiina jo sanoi, että tänä päivänä hän tänne tulee, ja jos on meidän puheissa perää, niissä talopuheissa näet, niin ei hänen puolestaan ole estettä, sanoi, pantakoon paperille vain.

MIINA (näyttää kättään): Voi, voi, minä ostin sormuksen ja ostinpa vielä Topiaallekin.

AMALIA: Se on oikein. (Ajaa kätkyestä pois Tuomaan, joka on siihen istuutunut, panee kahvipannun kätkyeen.) Sietää raikota vielä seutuja ja katsastaa kyökin puolella, että kaikki on paikoillaan.

MIINA: Siellä ne lähtöä tekivät jo tohtori ja apteekkarskakin.

AMALIA: Voi, voi, pitää neitiä pyytää laittamaan tuota kahvipöytääkin vielä. (Tuomaalle.) Pitäkää nyt seuraa Miinalle. Ja Tuomas katsoo nyt sitten vain, että on läsnä, kun Tuomasta lähden alttarille viemään.

TUOMAS: Katsotaan. Katso Miinakin.

MIINA: Minä katson Tuomasta kuin omaa silmäterääni.

AMALIA: Hyvästi nyt siksi, oma pappa.

TUOMAS: Hyvästi, oma mamma. (Lähettää lentomuiskun.)

AMALIA (mennessään kätkyt kainalossa): Tämä päivä on niin kallis että se pimentää koko elämäni. (Menee.)

III KOHTAUS.

TUOMAS (kerskuen, kohottaen housujansa): Minkä olen luvannut, sen pidän. (Kaataa pullosta molempiin laseihin.) Voiko kukaan tämän taivaan alla tulla ja sanoa, ettei Tuomas olisi ollut sanansa kokoinen, voiko — voiko sanoa, että sankari enempää jaksaa — mitä — risteilkööt mitkä tunteet tahansa läpi ruumiini ja sieluni, minä seison sanassani, seison paikallani kuin härkä, kuin Bileamin aasi — ja uskallan, uskallan — vaikka tähden taivaalta ryöstää —

MIINA: Se on oikein.

TUOMAS: Se on oikein. Sillä, tässä on se poika, joka ei jaloakaan vaimoa pelkää. Kun siitä ei muuten pääse, ottaa sen omakseen ja lepyttelee sitä — ha-haa.

MIINA: Se on oikein.

TUOMAS (ryyppää): Ja tarpeenhan se on vaimo. Kun rikkoo, on keneltä anteeksi pyytää. Ja kuka tarpeen tullessa tukistaisi —

MIINA: Kyllähän Amalia siihen pystyy. Vaan miten sinä, Tuomas, jaksat, kun olet niin hellä? Ja jos avioliitto on kovaa sinun hellälle luonnollesi.

TUOMAS: Etkö ole nähnyt, mikä rohkeus minussa asuu? Söisin ennen tynnörin suoloja, ennenkuin vaimon naisin, mutta nain kuitenkin, ennenkuin suolat syön. Mitä siihen sanot?

MIINA: Se on tosi miehekkyyttä.

TUOMAS: Jukoliste, Miina.

MIINA: Ai, ai, Tuomas. Minä olen suora ihminen, minä sanon suoraan, minä ihan rakastin Tuomasta.

TUOMAS: Niinhän minäkin Miinaa. Vaan ei puhuta siitä. Joka hillitsee mielensä, on parempi kuin se, joka kaupungin voittaa.

MIINA: Mutta, jos Tuomas joskus katuu.

TUOMAS: Miksi katua? Onhan minulla järki, joka valvoo askeleitani, ja on sydän, joka ymmärryksellä seuraa taivaltamistani näillä elämän kaltaisilla poluilla. Ei. Enkö minä tietäisi niitä? Eikö ole sama, minne ne menevät ja mistä ne tulevat, sama mikä sinä olet ja mikä on se, jonka kanssa aikaasi kulutat? Pian on se mennyttään. Puhdista siis sydämesi ilolle ja avaa silmäsi ja katso ja nauti aikanasi. Ja sinä näet ihmeellisen leikin, kirjavan ja viehättävän. Minkä leikin sinä näet, Miina? Elämän leikin sinä näet. Jos katsot ajatuksissasi kauas, kauas taaksepäin, niin näet, kuinka vuoret perustettiin ja syvyydet mitattiin, kuinka meren ääret määrättiin ja tähdet taivaalle siroiteltiin ja maan perustukset laskettiin ja kaikkinaiset siitä kasvatettiin. Ja katso, silloin minä jo maan mullassa olin ja elin ja vaikutin ja iloitsin joka päivä ja odotin, milloin leikkini aloittaisin. Ja kun aloitin, niin niinkuin vasikka niityllä minä juoksin ja kirmasin ja unohdin, kuka ja mistä olin ja minne minun matkani kävi. Niin minä leikitsin ja iloitsin ihmisten lasten kanssa, joita minun sydämeni rakasti, kaikkia, erotuksetta, koska kaikki saman Luojan luomia olivat. (Nostaa lasiaan.)

MIINA: Kaikkia Tuomas rakasti. Ei, sehän menee päähän.

TUOMAS: Jalkoihin minun menee, katso kun astun, heijadi, heijadi —

MIINA: Minun painuu suru jalkoihin, vaan ilo kohoaa yläruumiiseen, niin, että se tahtoo ihan lentää ja huijuttaa, huijuttaa. Jätetään jo, Tuomas, tässähän ihan sortuu.

TUOMAS: Sortuvat miehetkin, miksi et sinä sortuisi.

MIINA: Miksi en minä sortuisi? Mutta ei, en saa sortua, minulla on
Topias.

TUOMAS (panee kätensä Miinan kaulaan): Katso tätä ihmistä, Miina.

MIINA: Oma enkelini, Lukasson —

TUOMAS: Heleijaa, iloitaan, kerta sitä vain ihmistä vihitään.

MIINA: Minä muistelen Tuomasta aina.

TUOMAS: Muistelen minäkin sinua, mutta en saa enää rakastaa. Kaikella on aikansa ja kaikella määrätyt rajansa, aika syntyä ja aika kuolla, aika istuttaa, aika repiä istutettua alas.

MIINA: Niin on. Pois on mennyt meistä toinen.

TUOMAS (laulaa):

Kaks oli meitä kaunokaista täällä saarella kanoa, yhenmuotoiset molemmat.

Käsikkähä me kävimmä,
sormikkaha me sovimma,
rinnan riihihuonehesen.

Kaks oli meitä kaunokaista,
oli kuin kananpojaista.
Pois on mennyt meistä toinen,

toinen suuresti surevi,
itkevi ikänsä kaiken,
aian kaiken kaihoavi.

MIINA: Elä, elä ole surullinen, onhan nyt ilon hetki.

IV KOHTAUS.

AINA (tulee): Täälläkös iloitaan.

TUOMAS: Tässä hyvästejä heitettiin.

AINA: Amalia siellä kyökkipuolella puuhailee.

MIINA: Lähdetään mekin sinne.

Aina koristelee tuomillaan lehdillä kahvipöytää.

TUOMAS: Lähdetään. Ikävä minulle jo tulikin häntä.

V KOHTAUS.

Menevät.

Topias Kinkkunen tulee samassa ulkoa. Tarkastaa Ainaa ja tulee ja tökkäisee kättä.

TOPIAS: Päivää.

AINA: Päivää.

TOPIAS: Ja terveeksiä.

AINA: Kiitoksia.

TOPIAS: Eikös se ole nyt se neiti?

AINA: On —

TOPIAS: Sitähän minä, jotta neiti se tämä on eikä — akka vielä. No — yhyy. (Rykii.) Yh-yh — tuota, juu.

AINA: No, istukaa.

TOPIAS: Jaksaa tuota seistakin. (Pyörittelee hattuaan ja seisoo hetken, sitten istuutuu.) Niin, tuota, se Amalia höpsykkä kun se, tuota, höpsytteli, jotta sitä neiti niinkuin sitä tuttavuutta haluaisi. No, jospa häntä teen sitten jonkun kysymyksen, alkajaisiksi ikäänkuin, jotta onkos sitä kangasta kudottu?

AINA: On.

TOPIAS: Sitä kun on siinä vielä se kangas, niin tulisitteko tuota kutomaan sen?

AINA: Mitä?

TOPIAS (huutaa kovemmin, kun luulee kuuroksi): Sitä kangasta. Ja onkos sulla se talo?

AINA: Mitä?

TOPIAS (huutaa): Talo onko?

AINA: Ei.

TOPIAS: No, perhana. Mitäs se eukko? Onkos niitä sulla rahojakaan?

AINA: Mitä rahoja?

TOPIAS (huutaa): Perintö, perintö- ja säästörahoja, en suinkaan minä sinusta muuten, noin laihakin kun olet, ettei kun luu ja nahka, lienet kivulloinen. Vaan jos oikea ihminen lienet, annan aluksi ruokaa ja särvintä, jotta tuosta kuontumaan kykenet, jos näet niissä rahajutuissa perää oli — noin, tuota, oliko tuota mitä rikettä papinkirjassasi, oletko, tuota, onko jo perillistä?

AINA: Hui —

TOPIAS: No, jos ei, niin ei. Sama minusta. Olisi tuo hoidettu, ka. Kun arvelin, jotta mitenkäs se varakas muuten varattomalle pyrkii, kun höpsivät ne Tiina ja Amalia niitä varoja olevan ja talonkin valehtelivat, pakanat. Liekö totta ne rahatkaan? Paljonkos niitä oli sinulla?

AINA: Viisi markkaa.

TOPIAS: Kats' pakanat. No, tuota, ei sitten kaupoista taida tulla mitään. Jouti tulla siihen sen Kellin lesken sitten. Ei, ei tämä kävele. Jo minä sanoin, että kun on akka puhemiesnä, niin on piru konttimiesnä.

VI KOHTAUS.

AMALIA (tulee): Ka, täälläkö se Topias jo oleilee. (Kättelevät.)

TOPIAS: Ei tästä tytöstä ole, paljas tää on kovin ja vähällä ujutettu, mitäpä hänestä tyhjiä tyrkyttelit.

AMALIA: Herra-jestas, kosiko se neitiä, haha-haa?

AINA: Ha-ha-haa.

TOPIAS: Kylläpä se eukkoja kikatuttaa.

AMALIA: Eihän tämä ole se.

TOPIAS: Ei minun silmäni täällä muitakaan keksi. Ainoaksi vieraaksi sinä sanoit, jotta se tulee.

AMALIA: Köntsykkä — talon väkeähän tämä on. Miinahan se on morsian.

TOPIAS: No, mistä minä tiesin?

AMALIA: Ha-ha-haa.

TOPIAS: Vahinkokos tuosta, kun tästä ei kuitenkaan olisi siihen tarpeeseen ollut.

AINA: Ei vahinkoa mitään. (Menee.)

AMALIA: Odota nyt, niin näet omasi. (Menee.)

VII KOHTAUS.

Kohta tulee Miina kainona.

TOPIAS: No?

MIINA: No?

TOPIAS: Päivää sitten. (Nousee, kättelee, istuutuu takaisin.)

MIINA: Päivää.

TOPIAS: Onkos se tämä nyt — se oikea, se neiti?

MIINA: Neitihän minä vielä.

TOPIAS: Ka, tuttu ihminen, tunnenhan minä tämän, tämän tohtorilan piian.

MIINA: Tunnenhan minäkin Topiaan.

TOPIAS: Ähää, vai niin, vai tämä se nyt on, ähää.

MIINA: Minähän sitä.

TOPIAS: Niinpä, niinpä näkyy — sen ymmärtää, jotta sitä niinkuin sen miehen puutteessa olet.

MIINA: Noo —

TOPIAS: Noo, noo, joo, ähää — Mitäpä tuosta sitten —

MIINA: Ettäkö ei mitään?

TOPIAS: Mitä, mitäpä tekisi, arvelen. Onkos se talo?

MIINA: On, onhan se talo toki. Mitenkäs muuten.

TOPIAS: Puhui se Amalia —

MIINA: Niin, Amaliahan se puhui minullekin.

TOPIAS: Se, sehän se sitä höpötti, jotta ota siitä akka, jotta kun sillä on talo.

MIINA: On, on talot.

TOPIAS: Ja paljonkos oli niitä rahoja?

MIINA: Oli liki toista tuhatta rahoja toki, eihän sitä ilman.

TOPIAS: Sehän kuulostaa, joo, sehän tuo jo joltakin kuulostaakin. Ja sitä olet sinä niiden rahojen oikia omistaja?

MIINA: Jaa-a.

TOPIAS: Ja olet nyt miehen tarpeessa?

MIINA: No —

TOPIAS: Ja mikäpä tuossa. Akan tarpeessahan sitä minäkin. Olikos niitä perillisiä, niitä lapsia sinulla?

MIINA: Mitäs se mestari —

TOPIAS: Kysyn, jotta tiedän. Vai ei, noo, eikä muuta rikettä papinkirjassa?

MIINA: Eihän mestari, ei toki. Ja vaatetta on.

TOPIAS: Mikäs siinä sitten.

MIINA: Ja sormukset on.

TOPIAS: Mikä siinä sitten.

MIINA: Minä olen suora ihminen —

TOPIAS: Ethän tuota pahasti kumarakaan näy olevan.

MIINA: Minä puhun näet suoraan: En huonoa tavaraa nyt mestarille kaupittele, kun itseäni kaupittelen. Ihmiseksi minut on tunnettu, ja minulla on hellä sydän.

TOPIAS: Vai on hellä. No, kuppuuta sitä. Näet, minulla kanssa tuo selkä pyrkii jo helläksi, sitä on sitä vikaa itsekussakin, kun on ikää. Vaan jos imaseisi siihen parikymmentä sarvea, niin ehkä se vielä selkänä menisi.

MIINA: Menee se.

TOPIAS: No, jos siihen saapi nyt sen eukon, sen omituisen käskyläisen, niin vetäköön sarvet. Näet, sitä kun minäkin sanon suoraan, niin onhan se saatava se akka, kun on se lehmä.

MIINA: Sitä kaikkea puuttuu, jos vaimoa puuttuu.

TOPIAS: Joo — ähää —

VIII KOHTAUS.

AMALIA (tulee): No, jokos täällä on puheltu asiat suoriksi?

MIINA: Jo on puhuttu.

AMALIA: Mitäs sanot, Topias?

TOPIAS: On, onhan se sievoinen ihminen tämä eläjä, mikäpä siinä.

AMALIA: On. Piti sen kelvata. Hullu se, joka ei tätä ihmistä nai.
Nainen ei tule paremmaksi, etsi vaikka maailman ääret.

TOPIAS: Vai ei tule, noo, mikäpä tuossa.

MIINA (pistää kätensä Topiaan käsikoukkuun): Noo, Topias.

TOPIAS: Joo —

AMALIA: Minnehän karkasi se Lukasson, on jo kiire kirkkoon, voi, voi, kun sen jätin silmistäni.

MIINA (Topiaalle): Ja jos saan esittää itseäni lähempään tuttavuuteen, minä olen Miina —

TOPIAS: Ka, tottahan, kukas muu?

MIINA: Ja sinä Topias.

TOPIAS: Mitenkäs, tottahan sitä Topias Topiaksen pöksyissä, en minä eukoksi tule, vaikka sanan mukaan pitäisi tulla vaimon kanssa yhdeksi lihaksi. Vaan ei, ei se kävele.

AMALIA: Voi, voi, tulkaa kyökkiin ryyppäämään kahvit, niin ei pöytää töhritä vielä, niin minä katselen sitä sulhasta. Jokohan, jokohan se minne karkasi?

Menevät.

IX KOHTAUS.

Tohtori ja apteekkarska tulevat kohta verannalta.

ELLI: Kuinka täällä on hauskaa, niin toisenlaista kuin kolme viikkoa sitten ja kuitenkin samanlaista.

YRJÖ: Ihan samanlaista.

ELLI: Tuntuu kuitenkin vieraan käden jäljet. Ihan tekee kipeätä. Miksi sinä vaadit minua tulemaan tänne?

YRJÖ: Amaliallehan sinä lupasit. Ja täytyyhän sinun liikkua jo ihmistenkin tähden. Mitä se merkitsee se huoneessa istuminenkaan? Sairaaksihan sinä siitä tulet. Asia täytyy jo ottaa kylmemmin, jos sinä vielä hullussa ajatuksessasi kiinni pysyt. Kun Jussikin kävi jo minun luonani, on sinunkin jo hillittävä itseäsi.

ELLI: Hillitsenhän minä.

YRJÖ: Arkahan tuota olet. Ja yhä sinä kuitenkin uhkaat jäädä sinne, ja muuttaa minun huoneisiini muka. Sanon sinulle, oletpa sinä yksinkertainen, Elli.

ELLI (suuttuen): Sano mitä sanot, minä jään kuitenkin. Kun ero on selvä, vihitään meidät.

YRJÖ (hiukan hyvillään): Vihitään noin vaan? Minulta kysymättä?
Kaunistapa se olisi.

ELLI: Vihitään.

YRJÖ (pehmeästi): Mutta jos minä sanon, että ei vihitä.

ELLI: Vihitään sittenkin. Nyt olen ollut siellä. Nyt kaikki tietävät sen. Nyt kaikki pitävät minua sinun vaimonasi. Hyvä. Minä kärsin kaiken. Minä olen kaikkien ennakkoluulojen yläpuolella, siksi kunnes saan korvauksen. Ja, Yrjö, sinä et peräydy!

YRJÖ: En ole vielä kertaakaan mitään luvannut.

ELLI: Et, kun olet raukka. Mutta minulla on valtit kädessä. Minä tiedän, että rakastat minua. Olisithan minut ennenkin ottanut.

YRJÖ (hiukan epävarmana): En koskaan. Mistähän sellaisia päähänpistoja lienet saanut?

ELLI: Hulluhan olisit ollut, jos et olisi minua rakastanut. Katsele minua. Sievä? No, ja silloin oli rahojakin — etkö olisi ottanut? Ahaa, katso suoraan silmiin!

YRJÖ: Elä väitä sitä, mikä ei ole totta.

ELLI: Se on totta. Luuletko, ettei minulla ole hermoja, etten tuntisi, mitä ympärilläni ajatellaan? Katsos, Jussin ja Ainan jutussakin miten oikeaan osuin. Tunsin hermoillani, ettei Jussi minusta enää pitänyt ja että oli uskoton.

YRJÖ: Aina sinä tuota samaa. Säästä minua jo!

ELLI: Olkoon, en siitä enää puhu. Vaan ymmärräthän, että minulla täytyy olla joku paikka, johon pääni kallistaa.

YRJÖ: Ja armollisesti olet sinä nyt keksinyt minun sylini.

ELLI: Kun minulla ei ole muita.

YRJÖ: Uhriksi. Hyvä. Minä kiitän kunniasta. Mieluummin näkisin, että se olisi nytkin Jussi.

ELLI (hermostuneesti): Sinä et puhu totta. Sinä kiusaat minua. Et saa puhua enää niin. Asia on jo päätetty. Yrjö, Yrjö, minulla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. (Itkee.) Ei, ei ketään — Ja jos sinä minut jätät, niin minä, minä. — Lupaa, rakas Yrjö, ettet jätä minua. (Syleilee väkisin Yrjöä.) Lupaa, lupaathan?

YRJÖ: Minkä ihmeen minä nyt taidan, minä yksinäinen miespoloinen, joka sinun tiellesi osuin. Hupsuahan tämä on. Voi teitä naisia. Järkeä ei teihin saa luotiakaan.

ELLI: Eihän tarvitse järkeä, nyt enää. Ja onhan sinulla järkeä, mitä minä sillä teen. Olen ilman järkeäkin hyvin, hyvin kiltti. En tee hankalaksi elämääsi. Tännekin tulin sinun tähtesi. Tahdoin näyttää, että tämä koti ei minulle enää mitään merkitse.

YRJÖ: Tämä koti!

ELLI: Tämä apteekki. Eikä mieheni — Jussi — eikä itse apteekkari
Ollenberg. Eikös se ilahduta sinua?

YRJÖ: Ilahduttaa suuresti.

X KOHTAUS.

AMALIA (tulee. Hän kättelee ja niiaa): Tervetulemaan, tervetulemaan. Apteekkarska oli kovin ystävällinen, kun luvalleen tuli. Nythän se ilo ilolta tuntuukin. Ja apteekkari, kylläpä se on nyt iloinen. Täällä onkin kaivattu teitä. Nyt ei enää pois lasketakaan. Vaan minä olen etsinyt sulhasta — ei koko talosta Lukassonia löydy, minnehän se on mennyt — ja nyt olisi jo kiire kirkkoon.

YRJÖ: Kuinkas sitten?

AMALIA: Ei hätää, kun sen löydän, vaikka selässäni vihille vien. (Menee vasemmalle.)

YRJÖ: Ha-ha-haa, siinä on mies, joka ei hevillä antaudu.

ELLI: Ja sinä naurat.

YRJÖ: Toivonpa, ettei häntä löytyisi.

AMALIA (tulee vasemmalta, vetäen mukanaan Lukassonia): Siellähän tämä minun sängyssäni jo köllötti. Ha-ha-haa. No, tervehdipäs nyt herrasväkeä. (Lukasson tervehtii.) No, ja joudupas, lähdetäänpäs nyt papin pakinoille. Sitä on sitten tehty sekin.

TUOMAS: Jaa, jaa. On tehty sitten se, mitä ei tekemättömäksi koskaan tehdä. — Leikkiin, leikkiin syntyi ihminen.

YRJÖ: Voi mies parka, enkö minä varoittanut sinua?

TUOMAS: Ehkäpä samassa kadotuksessa ollaan. Luojanhan ne ovat säätämiä niin ilot kuin kärsimyksetkin. Kestä pois vain.

AMALIA: Jaa-a. Kestettävä on. No, joudupas. Minä käsken apteekkaria ja toimitan kahvia.

ELLI: Odotetaan hääväkeä kirkosta toki.

XI KOHTAUS.

Amalia kutsuu oikealta ovesta Miinaa ja Topiasta, jotka tulevat.

YRJÖ: Jahaa, tämäkö se nyt on Miinan sulhanen?

TOPIAS: Jos tohtori ei pahakseen pane, niin minähän sitä virkaa nyt hoitelen. Se kun näet otti ja kuoli se vaimo, niin luonto pyrkii toista tahtomaan.

YRJÖ: Se on tietty.

TOPIAS: Jotta jos tohtorille sopii tämä naiminen?

MIINA: Sopii, johan sanoin, kun häätkin tohtori lupasi.

TOPIAS: Vai häät, eikö vähemmällä tarttuakseenkaan.

YRJÖ: Hyvän emännän sinä nyt saat.

TOPIAS: Hee, vai hyvän, vai sattui tuo toki hyvä. Jokohan sitten kävi, jotta kaupat paremmin onnistui kuin ensi kerralla.

YRJÖ: Onnistui ne nyt.

AMALIA (joka on puhutellut Elliä): Sanoinhan minä, että anna kun minä katsastan.

TUOMAS: Ja kun minäkin olin jo katsastanut.

AMALIA (ottaa Tuomasta kädestä): Voi, voi, kiire taitaa jo tulla.

ELLI: Joutukaa vain ja onnea matkalle.

TUOMAS: Onnellisin matkahan se tämä on.

AMALIA (niiaa): Kiitoksia, kiitoksia apteekkarska.

XII KOHTAUS.

Menevät.

Yrjö kävelee ja tupakoi.

ELLI (kävelee, joutuu pianiinon luo, koskettelee sen kieliä): Kauanpa on, kun olen saanut soittaa!

YRJÖ: Soita, mikäs sinua estää.

ELLI: Kuuluu apteekkiin. Jos se häiritsee.

Istuutuu kuitenkin, näppäilee, sitten innostuu laulamaan:

Värjötellen varpapuussa pieni lintu vaikertaa, kun on kylmä pohjantalvi, routaan käynyt kaikki maa.

Pois on mennyt ystäväinen
taakse aavain merien,
pettänyt on kumppaninsa
viehtyessään vieraaseen.

Lohduton on lintu raukan vaikerrella yksinään, kolkko korpi hyljätyllä menehtyä ikävään.

XIII KOHTAUS.

Jussi tulee, kuuntelee Ellin soittoa ensin ovella, sitten lähestyy arasti Elliä.

JUSSI: Tervetulemaasi, Elli.

ELLI: Kiitos.

JUSSI: Kuinka voit nyt, Elli?

ELLI: Kiitos, hyvin.

JUSSI: Sepä hauskaa.

ELLI: Kuinkas sinä?

JUSSI: Kiitos, hyvin. Oletko saanut jo hyvin unta?

ELLI: Kiitos, olen. Yrjö on ollut minulle niin hyvä.

JUSSI: Kiitos siitä, Yrjö. Ja vieläkin, suo anteeksi, että silloin kiivastuin.

YRJÖ: Ei mitään.

JUSSI: On niin hauskaa, että olet ollut hyvä vaimolleni — (hätäisesti)
Vaimollesi.

ELLI: Miten kauniita keltaisia ruusuja sinulla on tässä. (Painaa päänsä kukkiin.)

JUSSI (katselee Elliä arasti ja ihaillen): Niin —

ELLI: Ainanko ne ovat?

JUSSI: Ei. Tilasin ne eilen, kun Amalia kertoi, että sinä olit luvannut tulla tänne hänen häihinsä. Tilasin ne sinua varten. Sinähän pidät keltaisista — Oliko se pahasti?

ELLI: Ei suinkaan.

JUSSI: Pidätkö niistä?

ELLI: Ihania.

JUSSI: Elli, rohkenenko toivoa — saako tarjota ne sinulle ehkä? Olisin ennenkin lähettänyt sinulle kukkia — en ole uskaltanut.

ELLI: Kiitos.

JUSSI: Kun ne otat, tuotat minulle suuren ilon.

Elli pyyhkii salaa kyyneleitä silmistänsä; kun ei voi salata liikutustaan, menee verannalle.

YRJÖ: Hän tahtoo väkisinkin jäädä sinne.

JUSSI: Tietysti.

YRJÖ: Etkö sinä todellakaan tiedä mitään keinoa?

JUSSI: En.

YRJÖ: Onpa se kauniisti. Saattaa minut sellaiseen asemaan. No, totta sinä et enää välitä hänestä.

JUSSI: Välitä?!

YRJÖ: Hän väittää, ettet koskaan ole välittänytkään. Rahoja nait. Taisihan se niin ollakin. Apteekin tarvitsit — mutta mitä se tähän kuuluu.

JUSSI: En kiellä totuutta. Rahojen tähden nain. Tahi ei. Ne kiinnittivät minun huomiotani ensin häneen. Se avioliitto oli minulle edullinen. Mutta sitten rakastuin häneen toimessani. Oli hänellä rahoja tahi ei, ei se olisi minulle enää mitään merkinnyt. Olin todella rakastunut. Sen Jumala yksin tietää, kuinka silmittömästi olin häneen rakastunut. Hän täytti koko elämäni. Hän oli oikea nainen pikku oikkuinensa. Et aavista, miten hän on joskus tyhmä ja — suloinen. Ja minä hullu, kun laskin hänet käsistäni. Katsos, en itsekään huomannut, miten rakkauteni vähitellen haihtui, tulin välinpitämättömäksi, kun olin varma hänen suhteensa. En ollut enää huomaavainen ja olin valmis katselemaan toisia ja unohdin vaimoni — sinun vaimosi.

YRJÖ: No, no veli.

JUSSI: Minä hullu, hullu, mitä olen minä tehnyt!

YRJÖ: Sinä rakastat häntä vielä, vaimoasi?

JUSSI: Rakastan kuin koira ja pelkään, että teen tyhmyyksiä vaimoni — vaimosi tähden —

YRJÖ: Tee sinä vain.

JUSSI: Ooh, Jumala, enhän minä häntä ansainnut — ja kuitenkaan en voi nähdä, että hän, vaimosi, muuttaa sinun luoksesi, ei, en voi nähdä. (Lyyhistyy epätoivoissaan istualleen.)

YRJÖ: Puhuttele nyt häntä edes. Odota. (Hän hakee sikarilaatikon, menee verannalle polttamaan tupakkaa ja viittaa Ellille, että Elli menisi pitämään seuraa Jussille. Elli tulee arkaillen sisään.)

XIV KOHTAUS.

ELLI: Enhän häiritse?

JUSSI (kavahtaen ylös): Et, et suinkaan. (Ojentaen tuolia.) Etkö tahdo istua?

ELLI (epäröiden): Ehkä häiritsemme sinua.

JUSSI (katsoen kelloaan): Ei, ette, kohtahan tulevat kirkostakin. On oikein hauska, että herrasväet olivat ystävällisiä ja tulivat.

ELLI (istuutuu väsyneenä): Ooh.

JUSSI: Oletko väsynyt? Jos tahtoisit levähtää, niin sinun kamarisi on entisessä kunnossaan. Olen vienyt sinne kukkia joka päivä.

ELLI: Kiitos. Mutta jos sinua vaivaa, että olemme täällä?

JUSSI: Ei. Olen oikein iloinen, tavallaan.

ELLI: Sehän hauskaa. Missäs Aina on? Apteekissa tietysti.

JUSSI: Apteekissa. (Jussi painuu synkkänä istumaan, unohtuen tuijottamaan yhteen kohti.)

ELLI (epäröiden): Jussi, etkö olekaan onnellinen?

JUSSI: Miksi puhut niin sydämettömästi! Eikö riitä jo se, mitä olet tehnyt?

ELLI: Ansaitsemattasi tehnyt?

JUSSI: Olen ansainnut kaikki, tunnustan sen.

Elli käy pahoilleen.

JUSSI: En sinua ansainnut. En ymmärtänyt silloin, mikä aarre minulla oli kädessäni.

ELLI (punastuen ilosta): Jussi, sinä puhut vain. (Käy taas pahoilleen.) Sinä puhut vain niin, että minulla olisi helpompi erota ja tottua tähän — uuteen asemaan ja uuteen mieheeni. Hän onkin mainio, hän, paremmaksi ei mies voisi tulla.

JUSSI (synkkänä): Onhan Yrjö hyvä. Ethän sinä menettänyt.

ELLI: Etkä sinä.

JUSSI: Minä?

ELLI: Kun Ainan valitsit ja minut jätit.

JUSSI (kiivaasti): Elli, elä puhu, et saa.

ELLI: Miksi?

JUSSI: Siksi, että se oli vain tekosyy, jonka nojalla tahdoit päästä tahtosi perille. Etsit minussa vian, ettei isku niin kovasti sattuisi.

ELLI: Ja sinussa ei ollut syytä?

JUSSI: Oli, tietysti oli.

ELLI (kylmänä): Siinäpä se.

JUSSI: Vaan ei sitä syytä, minkä sinä syyksi väität.

ELLI (ivallisena): Vai ei, uusia, muita syitä siis?

JUSSI: Muita. Se, että vaikka sinua rakastin, huoletonna tosin myöhemmin, en ymmärtänyt siitä puhua, en joka päivä sitä vakuuttaa. Niin että itsekin olin sen unohtaa. Vaan en ole koskaan ketään sinuun verrannut, enkä koskaan tule vertaamaan.

ELLI: Et Ainaakaan.

JUSSI: Sanoin, sinä et saa puhua Ainasta enää. (Lujasti.) Minä kiellän sen! Täytyyhän minullakin, syytetyllä, olla oikeus vastaansanoa siinä, missä minulle vääryyttä tehdään.

ELLI: Eihän kukaan tee sinulle väärin.

JUSSI: Sinä, sinä teet, kun sinä puhut aina siitä, missä ei ole perää.

ELLI (hiljaa): Onko se totta?

JUSSI: Vieläkö epäilet?

ELLI: Vielä.

JUSSI: Rakas, rakas Elli. Nyt kun olet erossa ja olet toisen, nyt kun asia ei merkitse sinulle enää mitään, kun se ei enää vaikuta väliimme, niin vakuutan pyhästi, ettei meillä ole Ainan kanssa ollut mitään tekemistä sen enempää kuin jo sanoin — eikä se ole mitään.

ELLI (katsoo kiitollisena Jussiin): Minä uskon nyt.

JUSSI (pyyhkii silmiään): Kiitos. Minä olen iäti kiitollinen sinulle rakkaudestasi (korjaa) — siitä, että minulla oli kerran onni (taistelee itkua vastaan) — onni saada kutsua sinua omakseni.

XV KOHTAUS.

AINA (tulee, epäröi, pysähtyy ovella): Pyydän anteeksi. Olisin kysynyt, sopiiko päivällistä siirtää puoli tuntia, vieraani tulee vasta postihevosessa.

Elli katsoo alas, istuu kalpeana ja kärsivänä.

JUSSI: Kuinka vain on parasta, Elli?

ELLI (hermostuneena): Ainahan sen määrää —

JUSSI: Odotamme siis.

Aina menee.

ELLI (vaitiolon jälkeen): Tulee siis vieraita?

JUSSI: Tulee Ainalle.

ELLI: Ehkä täällä on kihlajaiset siis, (synkkänä) koska tänne jo hänen vieraansa tulevat.

JUSSI: Niin, voi olla. Vaan jos sinä et tahdo, että vieraat tänne tulevat, niin —

ELLI (katkerana): Minä! Enhän minä saa täällä määrätä.

JUSSI: Miksi et? Teen miten sinä vaan tahdot.

ELLI: Ei —

JUSSI: Teen. Jos tahdot, sanon Ainalle, että hänen sulhasensa voi mennä kievariin.

ELLI (kohoten kalpeana): Hänen sulhasensa!

JUSSI: Niin, hänen sulhasensa. Sanoinhan, että heillä voi olla aikomus julaista kihlauksensa.

ELLI (huutaen): Jussi, rakas Jussi! (Paiskautuu Jussin syliin.) Oma, rakas, rakas Jussi.

JUSSI: Elli!

ELLI: Te ette siis —?

JUSSI: Sanoinhan —

ELLI: Ei siis kihloissa sinun — ei minun mieheni kanssa, tämän oman, tämän rakkaan —

JUSSI: Ei. Mutta sinä ja Yrjö?

ELLI: Ei se ollut mitään, se oli keksittyä, usko, se ei ollut mitään.
(Painautuu lujemmin Jussin rintaa vastaan.)

JUSSI: Sinä oma! Ja nyt minun pitäisi kosia sinua uudelleen.

ELLI: Kosi. Tässä olen, enkä koskaan lähde tästä, en koskaan tältä omalta paikaltani — ja ethän, ethän laske minua enää?

JUSSI (puristaen häntä): En, en koskaan omaa, omaa armasta laske.

ELLI: Ja nyt minä pyydän sinulta kaikki anteeksi.

JUSSI: Minä pyydän sinulta.

ELLI: Ja nyt en tätä kotia enää koskaan jätä. Kulkemaan ja kokeilemaan ei minusta ole. Ennen kärsin tässä kotona, jos surua sattuu.

JUSSI: Jos on syytä — ja vaikka ei olisikaan, riitele minulle ajoissa, ettei rike suureksi kasva.

ELLI: Niin, riidellään ennen keskenämme.

JUSSI: Ja sitten sovitaan. Sovitaan myöskin. Elli, Elli, oma vaimo —

ELLI: Kaipasin sinua siellä yötä päivää.

JUSSI: Ja minä sinua!

ELLI: Niinkö?

JUSSI (leikillään): Niin. Mutta mitähän Yrjö nyt sanoo, kun vien hänen vaimonsa?

ELLI: Kun viet vaimosi. En ole hänen, elä puhu siitä enää. Meillä ei ole Yrjön kanssa mitään tekemistä keskenämme. (Leikillään.) Hän ei tahtonut minua, ajattele. Vaikka tunkeilin hänen syliinsä, ei hän huolinut.

JUSSI: Ha-ha-haa.

ELLI: Ha-ha-haa. Niin huono maku. Ja koetin tunkeilla näyttääkseni sinulle, että tulen toimeen sinuttakin, että on niitä miehiä muuallakin. Vielä mitä, ei se ymmärrä hyvää. — Tuolla se nytkin murjottaa — Yrjö — hyi, hän vasta on ikävä, hyi, niin kunnollinen, että suututtaa. Hänen kanssaan sanoisi elävänsä. Ikävään hän vaimonsa tappaisi, mutta sinä — sinä armas, olet niin toista maata. Sinä osaat rakentaa ristiriitoja ja sinä osaat juhliakin.

JUSSI (jättäen Ellin): Juhlia, sinäpä sen sanoit, nyt on juhlittava, onhan siellä samppanjaakin vielä. (Ottaa ruusun, antaa sen Ellille. Suutelevat. Jussi poistuu.)

ELLI (kävelee riemuissaan, laulaa):

Ei huolta murhetta rahtuakaan, kun jällehen saan sua nähdä mä vaan ja armaana taas halaella.

Nyt lauluni helky ja raikuen soi, kun lemmestä, oi, mun syömeni voi ja riemusta taas vavahdella.

YRJÖ (tulee verannalta): Siis sovinto vihdoinkin?

ELLI: Sovinto, täydellinen!

YRJÖ: Sanoinhan minä.

ELLI (nousten ylös): Yrjö, elä ole minulle vihainen. Olen tehnyt väärin sinua kohtaan.

YRJÖ: Vihainen, sitä sinä vielä ansaitseisit.

ELLI: Emme ole ehkä täydellisyyksiä me naiset.

YRJÖ: Kyllä, kyllä te olette.

ELLI: Meidän sielumme on aivan erilainen.

YRJÖ: Ihastuttava — niin on.

ELLI: Taidat puhua pilkkaa?

YRJÖ: Kuinka raskisin.

ELLI (hyppien ilosta, Yrjön luo): Sinä olet niin tarkkanäköinen ja viisas. Minä ihailen sinua ja rakastan sinua — ai (vetäytyy takaisin, mutta palautuu päättävästi) — Yrjö, saat sinä palkaksesi kerran suudella minua. (Tarjoaa suutaan.) — Noo —

YRJÖ: En halua.

ELLI: Hyi sinua. Et halua. Yrjö, sinä et rakasta minua!

YRJÖ: En. Enkö ole tuhannesti sitä sanonut?

ELLI: Kun et käsitä minua. Nainen voi olla niin käsittämätön. Mutta sano, olethan minusta vähän edes pitänyt. Olethan oikein pitänyt? Se sinun pitää sanoa, nyt, kun vielä tohdit.

YRJÖ: Mikäs minua estäisi vaikka milloin sitä sanomasta.

ELLI: Jussi. Kun minä menen nyt Jussin kanssa uudelleen naimisiin, silloin et sinä saa tulla likellekään rakkauksistasi puhumaan.

YRJÖ: Enhän ole tullut ennenkään.

ELLI: Siinä oletkin tehnyt tahdittomasti. Suorastaan. Sillä etpä tiedä, jos — — —

YRJÖ: Mitä?

ELLI: Enpä sano.

YRJÖ: Kananpää!

ELLI: Et saa!

YRJÖ: Yhden seikan olet minulle opettanut. Nyt tiedän, mitä te naiset olette.

ELLI (ihastuen): No?

YRJÖ (aikoen ensin muuta sanoa, sanookin vain): Kananpäitä.

ELLI: Ja te miehet, te olette kaikki —

YRJÖ: Pettureita, uskottomia. No, paitsi Jussi.

ELLI: Elä ole yhtään mustasukkainen Jussille nyt. Hän ansaitsee minut. Ja sinä saat nyt etsiä jonkun toisen — kernaasti minun puolestani, jos rakkaudeltasi voit.

YRJÖ: Kiitos.

ELLI: Sillä nyt en minä enää koskaan tarjoudu sinulle.

YRJÖ: Vahinko.

Jussi ja Aina tulevat vasemmalta tuoden samppanjavehkeet pöytään.

ELLI (Ainalle): Anna kun minä autan sinua, Aina.

AINA: Kiitos. Apteekkari kertoi minulle hauskan ihmeen.

ELLI: Ihmeenkö? Ihmekö se, jos ihminen omansa löytää? Onpa Ainakin omansa löytänyt. Onnea vain!

AINA: Kiitos.

ELLI: Ilo loistaa jokaisen kasvoilta.

YRJÖ: Jos hyvin teet, katsantos on iloinen, sanotaan.

ELLI: Ja sieltähän hääväetkin jo tulevat.

JUSSI: Soita sinä, Elli, häämarssia niille nyt.

YRJÖ: Kun on kahdet häät näin yhtaikaa vielä.

Elli soittaa. Jussi kaataa laseihin. Kirkkoväki saapuu. Ensin tulee Amalia liikutettuna Tuomaan käsikoukussa, sitten Miina Topiaan ja lopuksi Tiina. Kätellään ja onnitellaan. Aina tarjoaa samppanjaa.

AMALIA: Ja niin sitä vihittiin, että paukahti. Voi kuitenkin, kun se hyvää teki.

TUOMAS: Oikein se virkisti mieltä näin muutteesta. Nythän se elämä vasta alkaakin, kun pääsi uudestasyntyneeksi.

YRJÖ: Kumpaanko sinut nyt vihittiin, Tuomas?

TUOMAS: Vaimooni, morsiameni kälyyn (viittaa ensin Amaliaa, sitten
Miinaa).

MIINA (Topiakselle): Näkeekö Topias, luulin ensin, että tämä Tuomas olisi minua varten luotu, vaan sitten selvisi, ettei se Tuomas olekaan, vaan Topias itsehän se on. Ihmistieto ei aina ole täydellinen.

TOPIAS: Joo, se tieto ihmisessä on, mikä siihen mahtuu. Ja pahanko merkki tuo, jos kunnonkin miehelle olisit kelvannut?

AINA (muistellen Topiaan kosimista): Ha-ha-haa.

TIINA (joka on tarkastellut huonetta, keskeytyy työssään): Hupsukos ei hyvää tuntisi ja talollista naisi. Saati vielä kun on nuori ja pulski niinkuin tämä Miina, joka kukkii kuin paras ruusu.

AMALIA: Sanoinhan minä, selviäähän tässä seikat.

AINA (Amalialle): Ja apteekkarskakin tulee kotiin.

AMALIA (ilostuen): Tiesinhän minä sen, että routa porsaan kotiin ajaa.
No nyt ei surra Suomessa. (Menee, kättelee apteekkarskaa, niiailee.)
Tervetulemaan vain.

JUSSI (kilistäessään Tuomaan kanssa): No, terve, avioon-astuja. Tännepä tulit.

TUOMAS: Ja sinulla olisi vaikka linnun siivet, et varjoasi pakeneisi.

YRJÖ: Tai vaikka sinä tyhmän huhmarossa survot niinkuin kryynit, ei kuitenkaan hänen hulluutensa hänestä erkane.

TUOMAS: Luojaanipa syytän, jos itseäni syytän ja hänen antiansa väheksyn, jos en hänen käsialoistansa ihannettani ja elämäni kruunua löydä.

TOPIAS (joka on seurannut Tuomaan ajatusta): Mikä ettei, jos nainen ei ole tyhjä terpentikkeli, vaan järki kuje, voihan se mukiinkin mennä.

AMALIA: Tottahan. Mitenkä muuten valtakunnatkaan pystyssä pysyisivät? (Kääntyen Elliin.) Olen aina sanonut, että kun nainen on nerokas, omansa se ottaa ja omansa pitää ja hallitsee.

TUOMAS: Vaan kukas häntä hallitsee? Muistelepas vihkikaavaa, mamma.

AMALIA: No, sanoi tuo pappi siellä äsken, jotta mies on vaimon pää, sen kylkiluustakin kun muka on tehty. Vaan minä sanon: Ei ole ollut näkijää, paremmin tuo vaimon kylkiluusta lienee koko mies tehty.

Esirippu.