Miehen kylkiluu: Kolminäytöksinen huvinäytelmä

by Maria Jotuni

TOINEN NÄYTÖS

Apteekkipuoti. Oikealla taampana ovi, etualalla sohva, pöytä ja tuoleja. Vasemmalta oikealle tiski. Takaseinällä pari ovea. Seinät muuten purkkihyllyjen peittämät. Vasemmalla etualalla ovi ja alasmenevät portaat ulos, taampana tiskin kohdalla ikkuna.

I KOHTAUS.

AINA ZINCK (hakkaa jotakin huhmarissa ja haaveillen sulhasestaan laulaa):

Jos oisin pääsky pieni, niin luokses lentäisin, ja sulle visertäisin mä kielin lempivin.

On kolkko päivän koite
ja ilta iloton,
kun poissa kaukomailla
se ainut, armas on.

Vaan armas aamun koite ja ilta ihana, kun näen kullan kasvot, sen kuulen kuisketta.

II KOHTAUS.

Akka tulee sisään ostoksille. Kaivaa poveltansa ensin jonkin riepunyytin, sitten pullon, eväskannikan ja löytää lopuksi rahakukkaron. Aukaisee sen ja panee tiskille rahaa sekä pullon.

AKKA: Panepas tuohon sitä Antin pyritystä vai Pekan pyritystäkö se oli?

AINA: Anttipyriniä, ne ovat lippuja.

AKKA: Vai lippuja. Auttaakos ne liput mitä?

AINA: Auttaa ne.

AKKA: Jos niitä kaksi niitä Antinlippuja panet, vaan jos eivät auta, elä petä, ne on sille Kaisalle näet, sillä on ollut sitä pääpuolen sairautta yhä. Vaikka eihän ne pyritykset mitä auta, olet sitä oppinut sinäkin, vaan autapas, jos osaat.

AINA: Eihän sitä osaa. Tohtorithan ne paremmin.

AKKA: Vielä mitä. Ihmisten rahat vain kiskovat. — Vaan mitäs minä sille Hellulle tekisin? Mitäs rintaroppia sille antaisi? Tokko sitäkään tiedät?

AINA: Onko siinä rintatauti?

AKKA: Olisikoon tuo rintatauti? Sinäpä sen paremmin tiennet.

AINA: Rykiikö se pahasti?

AKKA: No, — ähkiihän se.

AINA: Teidänkö se on?

AKKA: Minun nimissänihän se on kulkenut.

AINA: Ei ole muita lapsia?

AKKA: Onhan niitä lapsia, vaan ei ole muita lehmiä kuin tämä Hellu.

AINA: Lehmäkös se oli?

AKKA: No, eikös sitä tiedä — kun kirjoja on lukenut?

AINA: Kysykää eläinlääkäriltä.

AKKA: Joo, joo, heillä on kai heidän ajatuksensa, vai lääkäriltä, jo, jopa, ne nyt muka. — (Höpisee ja menee.)

III KOHTAUS.

TUOMAS (tulee ulko-ovesta kantaen terveyspullokoria, jonka panee tiskille. Laulaa):

Ei ne kysyneet toisiltansa
Rakastatkos? Rakastatkos?
Ensi silmäyksestä heti
toinen toistansa luokseen veti.
Missä liikkuivat, siellä heillä
linnut lauloivat kukkateillä.
Missä toisensa toinen näki,
siellä kevät, siellä käki.

Ei ne kysyneet toisiltansa:
Näitkös minut? Saankos sinut?
Syli aukeni, toinen täytti,
rakkauttansa työssä näytti.
Missä yhtyivät, siellä koti.
Toinen toisensa tähden soti.
Nainehiksi ne tiettiin mistä? —
Hedelmistä, hedelmistä.

AINA: Mitä se Tuomas taas!

TUOMAS: Mitä Tuomas! Erkon runohan se on, kiltin Erkon. Eilenpä oli oikeat ilojuhlat ja kunnialla ne vietettiin.

AINA: Missä ne vietitte?

TUOMAS: Lopuksi pahnojen päällä tuolla tallin pilttuussa. Siellä uinailin autuaissa unelmissa ja nautin vapaudestani.

AINA: Pilttuussa?

TUOMAS: Kun on mieli näin vapaa vielä, ei piltukaan ole piltu, se on kultainen palatsi, ja minä en ole renki, vaan yhtähyvin kaikkien maiden hallitsija, ja hyvä olisi hallitsijan hallita, jos ei sitä itseään niin kovasti hallittaisi.

AINA: Vai hallitsevat.

TUOMAS: Hallitsevat ja pakolla pakottavat.

AINA: Mihin ne pakottavat?

TUOMAS: Etenkin naimisiin.

AINA: Eihän pakolla pidä. Elkää menkö.

TUOMAS: Ne hirttävät, jos en mene. Mitä tehdä?

AINA: No, menkää —

TUOMAS: Ne hirttävät mentyäkin.

AINA: No kuvitelkaa, ettette olekaan mennyt, kun menette.

TUOMAS: Jaa-a. Se on kultainen neuvo. Jos selkää kirpelöittää, kuvittelee, ettei se olekaan sinun selkäsi, vaan jonkun muun. Ja pahan mielellään toiselle suopi. Niin pettyy kauniisti ja elää kauniisti elämänsä, vapaana ja arvollisena, vaikka olisi kuin epävapaata ja arvotonta elämä. Ja kun hauta on edessä, hyppää siihen, on kaikelta turvassa. Niin, lyhyt kuvitelma se on elämä ja samaa kuvitelmaa kärsimyskin, mitäpä tuosta — heleijaa vain, hyvä, että elämä yhä eteenpäin vyöryy.

AINA (katsoen ulos): Vyöryypä tuollakin jotakin. Miina vyöryy tännepäin.

TUOMAS (peloissaan): Voi kauhistuksen kuilu — kaiken maailman tuskat päälleni vyöryy — minne minä nyt pääsen — eilen menivät tilini naisväen kanssa sekaisin. (Katselee ympärilleen.)

AINA: Ha-ha-haa. Huono kirjanpito, kun tilit on sekaisin. Menkää tiskin alle. Ettäpä naista pelkää!

TUOMAS (ryömien tiskin alle): En pelkää, vaan on maailmassa hetkiä, jolloin sankarikin vapisee — öh — (rykäisee).

IV KOHTAUS.

MIINA (tulee): Hyvää päivää, neiti. Neiti on yksin, sepä hyvästi sattui. Saapi vähän puhella ja keventää sydäntään, se on niin surun suosikki. Ja kaksi samanlaista naista ymmärtää niin hyvin toisensa. No, ensiksi apteekkiasiat.

AINA: Mitä neiti Salokannel haluaisi?

MIINA: Jos minä saan ensin minkkiä ja tuota — sitä (tekee liikkeen) — noo, vitliiminkiä tahi mitä se taas oli? —

AINA: Puuderia.

MIINA: Niin, sitä just.

AINA (laittaa pakettia): Vai puuderoipi Miina itseään.

MIINA: Jo aikoja sitten. On parempi aikanansa katsoa kuin katua.
(Tuomas rykäisee.)

MIINA: Hyi, mikä se oli!

AINA: Mikä lienee kellarissa.

MIINA: Sanon neidille suoraan, sillä minä olen suora ihminen, että minä, näettekös, en ole eilisen teeren poikia, niinkuin sanotaan, vaikka näin nuorelta näytän. On minulla jo hartioilla vuosia enemmän kuin vuodessa päiviä — ei, enemmän kuin viikossa, ei, enemmän kuin kuukaudessa päiviä, tarkoitin. Jumalan ne ovat antamia vuodetkin, mitäpä niistä näin kahdenkesken häpeäisi.

AINA: Mitäpä niistä häpeäisi.

MIINA: Vaan kun minulla on sydän sitä lajia, että minä rakastan kauneutta ja elämän koreutta ihan hulluuteen asti. Olla nuoria ja komeita, olla kaikki ihmiset kuin Luojan kuvia. Olla elämä kuin silkkiä ja samettia. Vaan onkos se niin? Vielä kissanhäntä. Mitä vielä se on. Rehki, rehki näin ja ota huomioon senkin seitsemät seikat, jos mieli miestä miellyttää. Ja miellyttääkö sittenkään? Vielä kissanhäntä.

AINA: Niinhän se on.

MIINA: Niin se on. Minä olen suora ihminen ja puhun suoraan, kun vertaiseni ystävän tapaan. Onko tämä elämää, sanokaa, onko tämä muuta kuin ihmisrääkkiä, kun totta puhutaan? Tahdot rakkautta, tahtoisit miehen, niinkuin kunniallisen ja puhtaan naisen tulee tahtoakin, koska Luoja sen niin asetti, että puhdas nainen etsii innostuksella puolisoansa siksi kunnes sen löytää. Mutta ei haukkuvan koiran suuhun lintu lennä, sanotaan. Ja kun uuvut etsimästä, odotat ja odotat, ottaisit jo, kunhan on olio. Seisot kuin vahdissa aina vaikka jalkoja paahtaa kuin tulella, laitat kasvojasi, ryppyynhän ne tahtoo kasvotkin käydä paljaasta jännityksestä ihan. Ja kun ajattelet: tuossa on mies, jonka voit saada, jos viisaasti pelaat, hyökkääkin toinen sen kimppuun kuin kiljuva jalopeura — ei, sanon minä, oikeutta ei ole. Ihan minä jo uuvun, ihan epäilyttää, tokko ollenkaan saan levätä sen rinnoilla, jota rakastan.

AINA: Toivotaan nyt vielä.

MIINA: Toivotaan nyt vielä. Se on lohduttava sana. Minä koetan vielä toivoa ja tehdä kaiken mitä voin, ettäs aikani hyvin käytän, koska ihmiselle on tärkein tämä rakkaus. Minä tilasin äskenkin postineidin kanssa itselleni otsatukan Helsingistä. Siellä kuuluivat ne olevan muodissa. (Kaivaa poveltaan silkkipaperisen paketin, aukaisee sen ja näyttää Ainalle.) Eikös se ole sievä siihen virkaan?

AINA: Sievähän se on.

MIINA: Ei sattunut oikein samaa väriä. (Kiinnittää sen otsalleen.) Se on niin suojaisa otsalla talvella etenkin, ja minulla kun on niin usein päänkivistystäkin. Olen saanut surra paljon. Minulla oli sulhanen, tuo Tuomas, minä rakastin häntä, mutta Amalia ei anna häntä minulle. Jos Tuomas tietäisi, miten mielelläni hänet ottaisin, sulaisi hänen sydämensä, vaikka se olisi kivestä. Vaan nyt, turhaa taitaa olla kaikki. (Katselee peiliinsä.) Voi sinä Miina raukka, ajattelen usein, tokko ylkäsi milloinkaan näkee sinua.

TUOMAS (kohoaa yhtäkkiä ylös): Näkee, näkee. Onhan minulla silmät nähdäkseni ja korvat kuullakseni.

MIINA: Hyi, hirveätä!

TUOMAS: Onko niin hirveätä, että minulla on silmät?

AINA: Ha-ha-haa.

MIINA: Nyt se viimeinen vahinko sattui. Nyt on kaikki iäksi rauennut.

TUOMAS: Ei, on vain sydän sydämelle auennut. (Levittää sylinsä.) Tule tänne, rakas Miina. Ei minun sydämeni ole kivestä eikä puusta, vielä vähemmin norsun luusta. (Syleilevät.)

TUOMAS (laulaa):

Ei sydän ole puusta veistetty eikä luusta kaiverrettu; se on lemmen leikistä syntynyt ja tunteilla tuuditettu.

Elä moiti, vaikka se värjyykin ja heikkona horjahtelee ja kohti povea korkeaa niin kummasti norjahtelee.

MIINA (epäillen): Kuulikos Tuomas kaikki?

TUOMAS: Enemmän kuin kaikki.

MIINA: Oh, minua niin hävettää.

TUOMAS: Ei ole häpeä olla hyvänä ihmisenä. Minua liikutti ja ihastutti se, mitä Miina sanoi.

MIINA: Että Tuomas ei tuomitse tätä naisen olemusta?

TUOMAS: Eikös se ole Luojan luoma kuten kaikki muukin. Miksi minä toisen käsialoja moittisin, kun en tiedä vielä, pystynkö itsekään parempaa luomaan?

MIINA (ihastuneena): Niin puhelee oikea mies.

V KOHTAUS.

Apteekkari tulee.

JUSSI: Jos Miina pyytäisi tohtoria tulemaan pian tänne.

MIINA: Pyydetään. (Menee.)

AINA: Onko apteekkarska sairas vielä?

JUSSI: On. Hän on sairas, ehkä vilustunut. Neiti voi mennä nyt aamiaiselle, minä olen täällä.

Aina menee.

JUSSI: Mitenkäs nyt ovat Tuomaan asiat?

TUOMAS: Huonosti, huonosti ovat Tuomaan asiat. Ahdistus on kova — hengellinen näet, naisen hameessa kulkeva.

JUSSI: Pois pilapuheet nyt, lurjus. Enhän minä voi nähdä talossa tätä hälyytystä aina.

TUOMAS: Mitäs tehdä?

JUSSI: Tee niinkuin hyvä tulee.

TUOMAS: Jos vaimon otat, on paha, jos et ota, on paha,

JUSSI: Siis otat.

TUOMAS: Jos Miinan otat, on paha, jos Amalian, on paha.

JUSSI: Ja molemmille olet luvannut.

TUOMAS: Just', herra kapteeni.

JUSSI: Ja miksi molemmille?

TUOMAS: Hädissäni, minä syntisäkki.

JUSSI: Mutta ethän molempia voi ottaa, sen laki kieltää.

TUOMAS: En molempia voi ottaa, sen laki kieltää.

JUSSI: Ota toinen.

TUOMAS: Ja jätä toinen? Ei, sitä en kunniallisena miehenä voi. Pettää naista! Ei. Ja kumpaa pettää?

JUSSI: Petä huonompaa.

TUOMAS: Voi maailman pahennusta — vai huonompaa, sehän väärin olisi. Ja mistä minä tiedän, kuka toistansa huonompi on? Minä katselen ihmistä, ja minä ihmettelen hänen sisälle- ja uloskäyntiänsä ja minä tulen levottomaksi ja minä pelkään. Ja niin suljen minä silmäni ja suljen sydämeni, ja kun avaan ne taas, riemuitsen siitä, mitä näen, ihastun siitä, mitä ihmisellä on, ja vielä enemmän siitä, mitä häneltä puuttuu.

JUSSI: Ei lörpötystä — nyt määrään siis minä.

TUOMAS: Ai, armoa, armoa!

JUSSI: Ei — mitäs tyhjää.

TUOMAS: Voi, voi. Ei mikään ole niin pelottavaa kuin päätöksen teko. Tee päätös, myö kultainen vapautesi. Päätös viepi tekoon, teko toiseen ja se taas toiseen. Syntyy himmetin sotku. Elämä kuin lumivyöry hautaa sinut alleen etkä siitä sekamelskasta itseäsi koskaan enää löydä. Sinulla ei ole enää valitsemista, olet ikuiseksi mennyttä.

JUSSI: Mutta ethän aina voi vain valita ja valita.

TUOMAS: Niin kauan kuin on vapaus, voin.

JUSSI: Vapaus, ethän sitä kuitenkaan käytä.

TUOMAS: Mutta kunhan se on. Ajatuksissani sitä tarvitsen. Onhan timanttikin hiili, eikä sitä kuitenkaan polteta uunissa.

JUSSI: Tuomaan lörpötystä! Nyt ei se auta. Nyt pidän minä kiirettä.

TUOMAS: Ei kiirettä. Ei Jumalakaan yhtenä päivänä maailmaa luonut, meni hänellä niitä ainakin neljä. (Koettaa viroitetta.) Kun loi miehen, kun loi vapauden, kun loi kuoleman, kun loi naisen. Ja niin rupesi Luoja neljäntenä pelkäämään, että taisi tulla tyhmä työ, ja niin jäi nainen keskeneräiseksi ja Aatamille tuli siitä ainainen vastus.

JUSSI: No, päätetään, kumpi heistä vastuksiksesi sattuu, kumpi ensiksi tänne tulee, se on sinun.

TUOMAS: Ei, ei saa tehdä pilaa vakavassa asiassa.

VI KOHTAUS.

Amalia tulee samassa oikealta ja Miina vasemmalta sisään.

AMALIA: Thyi — (peräytyy).

MIINA: Thui — (peräytyy).

JUSSI: So, So.

MIINA: Tohtori käski sanoa, että hän tulee, kun sairas on sieltä mennyt.

JUSSI: Hyvä, saat mennä.

Miina menee.

JUSSI (viittaa Amaliaa tulemaan, osoittaen Tuomasta): No, Amalia, kuka tämä on?

AMALIA: Itse Lukassonhan se on — hee — itse persoona — hee — onko hän kertonut jo apteekkarille, mitkä tuumat hänen päätänsä vannehtivat?

JUSSI: Niistähän se tässä jutteli.

TUOMAS (tehden kieltäviä merkkejä, joita apteekkari ei ota huomioon):
Hm, hym, onpa kuiva ja kuuma päivä — (pyyhkii otsaansa).

AMALIA: Niinhän sitä me tämän Lukassonin kanssa sitä yhtä köyttä, sitä rakkauden punaista köyttä — olemme vetäneet, niin jotta ihan — hiottamaan pyrkii. Ja nostanhan minä Lukassonin vaikka kämmenelläni ilmaan puhtaasta rakkaudesta, jos niikseen tulee. Ja nostaahan Lukassonkin minut.

TUOMAS (joka on lopulta kuunnellut ihastuneena, nostaa housujaan): No, no, onhan sitä miehuutta minussakin. Onhan tässä mies ripeä eikä mistään kipeä. Nostanhan minä toki yhden vaimon vaikka päälaelleni, jos se ei mitään paina.

AMALIA: Nostaa se pappa.

TUOMAS: Niin ettei tämä poika pelkää, kun on onnesta kysymys.

AMALIA: No, ethän nyt enää tee tenää.

TUOMAS: Pelkohan se pahimmat tenät tekee, en minä.

JUSSI: Ei kuin pappiloihin siis.

TUOMAS (epäillen): No, jokohan niin pitkälle — jospa sentään katsastellaan. — Ikävätä, jos Amalia katuisi kauppojaan.

AMALIA: Minä en kadu, minä näet tiedän mitä teen. Ja tietäähän Tuomaskin, ettei hullun kelkkaan istu, kun minun kelkkaani. Osaan minä ohjata laivani, osaan minä kaita karjani ja osaan minä hoitaa pappani, oman ainoan pappaherrani toki.

TUOMAS (lämmeten): Oman ainoan pappaherrani — juu, mamma, osaahan se hallita huoneensa, eihän sitä voi kieltää. Saanko luvan? (Muiskaavat, Amalia pyyhkii suutaan.)

AMALIA: Kiitos, kylläpä se jännitti. Ihan kuin säikähti, että sydän läikähti, ja veret läksivät kiertämään toiseen suuntaan. Vaan Luojan kiitos, se on sitä myöten valmista. Kiitos, Tuomas vieläkin. (Ojentaa supistettua suutaan. Juuri pahimmalla hetkellä tulee Kinkkunen sisään.)

VII KOHTAUS.

TOPIAS: No helkkarissa. (Sylkäisee.) Thyi.

AMALIA: Mikäs sinut siihen lennätti?

TOPIAS: No, ka —

AMALIA: Tämä on sulhaseni, herra Lukasson.

TOPIAS: He Luukasa — elä — mikä herra tuo on — täähän tuo on apteekin renki, jos eivät silmäni valehtele.

TUOMAS (ojentaa kättään): Terve, terve, tuttu mieshän se on.

TOPIAS: No, ka — jotta tään sisarenkos verkkoon jouduit, paikkaanpa jouduit, no, helkkarissa, enpä kiitä. (Sylkäisee.)

AMALIA (ravistaa veljeään): Oletko vaiti, senkin köriläs.

TOPIAS: Hä —

JUSSI: Nämät ovat kihlattuja jo, elä asioita sotke.

TOPIAS: No, jos — niin ka —

JUSSI: Mitäpä sitä teille kuuluu?

TOPIAS: Mitäpä sitä muuta kuin tavallista.

JUSSI: Mitenkä se emäntä jaksaa?

TOPIAS: Mikäpä lienee hänellä jaksaessa.

Tuomas pyyhkii pulloja. Amalia koettaa auttaa häntä.

JUSSI: Tuohan on hauska.

TOPIAS: Hauska, ka —

AMALIA: Se parani — eukkosi?

TOPIAS: Vieläkö mitä. Mitäpä se paranemaan. Pois, poishan se läksi näiltä main.

JUSSI: Vai pois?

AMALIA: Kuoli?

TOPIAS: No tottahan, teki minkä uhkasikin. Ei siinä tohtorit — hukkareissut ne ovat sellaiset, tyhjät kulungit vain. Suoriaa sitä ilmankin. Ja niin kiire tuli, että ei, ei kahvitippaa olisi odottanut, ei malttanut, kun paahtamatta olivat ne kahvit.

AMALIA: Elä tuossa, voi sinua, kun paukuttelee kuin paukkuja noita sanoja.

TUOMAS: Etkö sinä sure sitä?

TOPIAS: Hee — oletkos sinä ollut akallisna?

TUOMAS: En.

TOPIAS: No, mistäpä sinä sitten — naihan ensin tämä Amalia — sittenpä näet.

AMALIA: Voi tuota poksuttelijaa, mikähän sinutkin perinee?

TOPIAS: Mikäs? Mikäpä minua muu perimään kuin toinen akka.

JUSSI: Ha-ha-haa.

TUOMAS: Ha-ha-haa.

TOPIAS: He-he —

AMALIA: Nytkös sinä jo toista?

TOPIAS: Enhän minä nyt. Onhan siinä kuluja kerrakseen, vaan kun on se mökki ja on se lehmä.

AMALIA: Lehmä!

TOPIAS: Lehmä. Ja tottahan sitä olen minäkin — niin saatava, saatavahan siihen on akka.

AMALIA: Voi tuota oppimatonta ihmistä, ei se tästä sivistyksestä mitään tiedä. Nyt se jo toista. Antaisit nyt vielä olla.

TOPIAS: Jouti olla, nousviikolle sitten.

AMALIA: Tahtoohan se lakikin pitemmän väliajan.

TOPIAS: Hoitaakos se laki lehmän?

TUOMAS: Ei, ei se hoida. Oikeassa tämä Topias on.

TOPIAS: Sitä minä. Ja kun on sitä suutarintyötä, että ei muuta kuin ota ja paina päälle vain.

AMALIA: No, annahan olla, kun minä nyt katsastan mieleiseni sinulle sen.

TOPIAS: On siellä se Kellin leski, se kankuri, jos lie mieleisesi, jos sitä niinkuin kysäiseisi — mitä häh? (Sylkäisee.)

AMALIA: Sitä Kelliäkö?

TOPIAS: Sitä Kelliä. Jäi siihen se kangas, sen siinä loppuun lopsuttaisi. Ja eihän se paljas se Kellikään ole, liekö liki kolmatta sataa niitä rahoja kempuralla.

AMALIA: Jätä, mitäs tuosta.

TOPIAS: No, ka —

AMALIA: Kyllä minä sinulle toisen hankin. Tuumataan sitten, kun tulen hautajaisiin. Mitäpä vaatimuksia sinulla itselläsi lienee?

TOPIAS: Niin sen akan suhteen? Niin mitäkö vaatimuksia? Ei muita kuin se, mikä entisellekin, ettei meillä sitä kahvia viljellä, kun ei ole niitä omia kahviviljelyksiä. Siitähän se tämäkin julmistui ja otti ja kuoli.

AMALIA: Vai ei kahvia! Elä sitten eukkoa haekaan, mokoma mies, tapettavaksesi siihen. Et sinä sellaista saa, joka kahvitta. Mitättömiä retuksia ne ovat sellaiset, jotka siihen peliin — ja kahvin puutteeseen kuolevat, niinkuin tämäkin.

TOPIAS: Vahinkokos siitä tuli?

AMALIA: Ja jos on eukolla rahoja, anna juoda, kun omiaan juo.

TOPIAS: Ka, mitäpä —

AMALIA: Kohtele sinä siivosti ihmisiä.

TOPIAS: Siivosti. En minä hihnaa heilauta, jos en suutu. Enkä suutu, jos ei akka suututa. (Nousee ylös, pyyhkii kättään housuihinsa ja heittää hyvästit.) No, tule pois, Tuomas-poika, niin hierotaan tuttavuutta.

TUOMAS: Hierotaan, sinäpä näytkin olevan oikeita ihmisiä.

JUSSI: Ha-ha-haa —

AMALIA: Kuule, kas pakanaa, kun ei ole kuulevinaan, elkää nyt toki ryyppysille ruvetko, voi, voi. (Menee perästä ulos.)

JUSSI: He, siinä on poika. Tuomas, viepäs tuo tyhjä kori kellariin mennessäsi.

Tuomas ottaa tyhjän korin tiskin alta ja menee.

VIII KOHTAUS.

Elli tulee kohta hermostuneena, tilaamissaan uusissa vaatteissa, sekä aikoo kääntyä takaisin, kun näkee Jussin.

JUSSI: Kuinka jaksat nyt?

ELLI (halveksien): Kiitos kysymästä.

JUSSI: Oliko sinulla asiaa?

ELLI: Luulin, ettei täällä ollut ketään.

JUSSI: Tahdotko jotain?

ELLI: Päätäni kivistää.

JUSSI: Ymmärrän. Käskin Yrjön tulemaan tänne. Hän antaa sinulle jotakin rauhoittavaa. (Lähestyen.) Elli, rakas Elli — (Jussi ottaa Elliä kädestä, Elli antaa väsyneenä sen tapahtua.) Jos sinä voisit antaa minulle anteeksi?

ELLI (kiihkotonna): Minä en voi. Antaa anteeksi, unohtaa — ei, se on mahdotonta!

JUSSI: Jos sinä aluksi koettaisit sopia vain.

ELLI: En tuomitse sinua, eikö se riitä? Ymmärrän, ettet tunteillesi taida mitään. Et siis ole syyllinen. Ja siksi juuri on minun väistyttävä. — Vaan minne, minne minä menen! Kotia ei ole missään. Kaikki on minulta viety, olen kuin kerjäläinen, joka turhaan etsii paikkaa, mihin päänsä kallistaisi.

JUSSI: Rakas Elli, sano, millä voin sinulle vakuuttaa.

ELLI: Sanoin jo, et millään.

JUSSI: Sana ei auta, teko ei auta?

ELLI: En luota sanaan, en luota tekoon. Teot valehtelevat kuten sanatkin.

JUSSI (tuskissaan): Mutta sinuahan minä rakastan —

ELLI (heikkona): Et, et —

JUSSI (tarttuen häneen melkein raivoisasti): Sinun pitää rakastaa minua vieläkin, Elli, sinun pitää rakastaa minua, sinä et saa jättää minua, kuuletko. Sinä teet minut hulluksi. Sinun hulluutesi tarttuu, kuule, sinä olet minun — minä rusennan sinut kuoliaaksi, minä tukahdutan sinut — ah — sinä, sinä —

ELLI (joka on taistellut alussa vastaan, antautuu): Jussi, Jussi rakas.

JUSSI: Elli, oma vaimo.

ELLI: Kuinka minä olen kaivannut ja ikävöinyt sinua.

JUSSI: Ja minä sinua — enemmän kuin ikinä olisin luullut — minä, minä en voi elää sinutta —

ELLI: Enkä minä sinutta —

JUSSI: Että saan sinut vielä.

ELLI: Saat, kun rakastat. Sinun rakkauttasi ei voi vastustaa. Vie minut näin väkivallalla aina. Vie vasten tahtoani. Vakuuta minulle, että rakastat, niin minä uskon — on suloista kun vakuutat, kun näin väkisin viet. (Painuvat toistensa syliin. Äänettömyys.)

JUSSI: Ja nyt et jätä minua enää?

ELLI: En koskaan.

JUSSI: Nyt tiedän vasta, mitä on onni, kun sain sinut, rakas, rakas aina — —

ELLI (kiljahtaen eroaa): "Aina" —

JUSSI (kalpeana horjuen): Käsität väärin —

ELLI (jähmettyneenä): Unohdit, kuka oli sylissäsi. Sinähän sotket jo molemmat vaimosi. Minä olen vain se vanha vaimosi Elli — Ainasi, Ainasi ei ole täällä —

JUSSI: Rakas Elli, usko minua. Minun piti sanoa: Aina, aina olen rakastanut sinua. Pilkku siitä vain puuttui.

ELLI: Minä asetan siihen sen pilkun. Asetan niin suuren, ettei mitään entisestä elämästämme näy sen takaa. Mene rauhassa sen pilkun taakse rakkauksinesi ja kulje rauhassa Ainasi kanssa —

JUSSI: Voi tätä hulluutta. Eikö tämä koskaan selviä? Jos soittaisin
Yrjölle, että hän antaisi sinulle jotakin rauhoittavaa —

ELLI (murhaavasti): Mene, minä rauhoitun, saat nähdä, rauhoitun itsestänikin —

JUSSI: Sinun hermosi menevät piloille, jos tätä jatkuu —

ELLI (väsyneenä): En tarvitse hermoja enää, en mitään —

Jussi menee oikealle.

Elli menee nopeasti tiskin taakse, ottaa pienen pullon, kaataa jotakin myrkkyä siihen ja koettaa piilottaa sitä, kun Yrjö tulee ulkoa.

IX KOHTAUS.

YRJÖ: Elli, mitä sinä —

ELLI: En mitään.

YRJÖ: Anna se tänne.

ELLI: En anna.

YRJÖ: Sinä annat. (Ottaa pullon pois väkisin.)

ELLI (hermostuneesti): No, olkoon, saanhan toiste joskus.

YRJÖ: Et saa. Minä lähetän sinut hullujenhuoneeseen vartioitavaksi.

ELLI: Lähetä, jos tahdot. Pyysin sinua eilen, että ottaisit minut luoksesi. Sinä et tahtonut. Vastaa nyt seurauksista. Minä en jaksa olla täällä. Minä en vastaa enää teoistani. Minä tulen hulluksi. Jussi rakastaa häntä. — Heidän täytyy saada toisensa. Ja minä, minä lupaan rakastaa sinua, oppia sinua rakastamaan. Sinun täytyy ottaa, ottaa minut luoksesi.

YRJÖ: Oletko hullu! Miten minä voisin ottaa sinut luokseni? Eihän siinä ole mitään järkeä.

ELLI: Ihmisten tähdenkö sinä et voi?

YRJÖ: En ihmisten, en sinun, en itseni, enkä Jussin. Sinähän olet hullu, ihan lapsellinen päähänpistoinesi.

ELLI: Kaikkien erojen, kaikkien onnettomuuksien syynä ei ole kummempia päähänpistoja.

YRJÖ: Mutta tämäpä lääkitään ajoissa.

ELLI: Kuka lääkitsee?

YRJÖ: Jussi.

ELLI: Ei ikinä. Uskotko nyt, kun minä sanon, että ei ikinä. Ei millään tule elämä enää entiselleen. Yrjö, sinun täytyy auttaa minua, ottaa minut luoksesi. Minä lupaan olla sinulle hyvä. Sinä kaipaat vaimoa, sinä olisit ottanut minut ennen, ja sinä sanoit minua eilen vahingossa rakkaaksi. Sinä pidät minusta, elä tingi. Minä olenkin oikeastaan hyvä. Minä en ole vain päässyt kehittymään vierasten käsissä — näethän, kuinka minä olen avuton, kuinka minä tarvitsen sinua, minä tarjoudun sinulle, sinulla ei ole sydäntä työntää minua luotasi. (Painautuu Yrjön syliin, joka vastustaa ensin, vaan ei voi sitten Ellille enää mitään.)

ELLI: Yrjö, sinä olet ainoa turvani. Näin, Yrjö, näin on niin hyvä olla. Jos sinä minut jätät surmaan itseni. Vaan ethän jätä, et koskaan minua jätä?

X KOHTAUS.

JUSSI (tulee): Mitä sinä teet, Yrjö?

YRJÖ: Kysy vaimoltasi, mitä hän tekee.

ELLI: En ole Jussin vaimo, olen sinun.

YRJÖ: No, eikö sinulla ole mitään siihen sanottavaa?

JUSSI (raivoissaan): On, että sinä olet konna — ja — ja saat mennä täältä!

ELLI: Minä menen silloin hänen kanssansa.

JUSSI (Yrjölle): Viettelijä!

YRJÖ: Hänhän tuo viettelee minua. Mitäs hylkäsit hänet.

JUSSI: Minä — hänet?

ELLI: Sinä — minut. Ja nyt minä sinut. Taikka tunnustan sinulle nyt sen, jota jo kauan olen sinulta salannut, sen, että rakastan Yrjöä, olen pettänyt sinua jo kauan, anna minulle anteeksi.

JUSSI: Anteeksi? En, en koskaan! Minä luulin sinun puhtaaksi — ah — sinä olet valehdellut — ah.

YRJÖ: No, veli, näethän nyt —

JUSSI: En, en näe mitään. Menkää, menkää!

ELLI (Yrjölle): Tule. (Vetää Yrjöä, joka estelee. Menevät.)

JUSSI (vaipuu epätoivoissaan istualleen, hänen raivonsa lauhtuu, supisten): Menivät, rakastavat toisiansa, voi, voi minua onnetonta.

XI KOHTAUS.

AINA (tulee): Mikäs taloa on kohdannut?

JUSSI: Ei mikään.

AINA rallattelee.

JUSSI: Mitä te rallattelette?

AINA: Olen iloinen. (Rallattaa.)

JUSSI: Ah, vaietkaa!

AINA: Mutta —

JUSSI: Vaietkaa.

AINA: Sain kirjeen, ettepä arvaa, hyvä apteekkari?

JUSSI: Jättäkää tuo koketeeraaminen. Mikä hyvä minä olen! Te puhutte sanoja, joita ette ajattele. Te ette tiedä elämän vakavuudesta, te ajattelette omaa miellyttäväisyyttänne vain. Te olette oikea nainen, te turmelette ympäristönne!

AINA (arasti): En ymmärrä.

JUSSI (kavahtaen): Tarkoitukseni ei ollut teitä loukata, Aina. Ymmärtäkää, minulle on sattunut onnettomuus. Minun vaimoni — kuinka sanoisin — ei, eihän siitä voi puhua.

AINA: Elkää puhuko. Ymmärrän. On tapahtunut väärinkäsitystä. Sattuuhan sellaista aina. Ei se ole niin vaarallista kuin näyttää.

JUSSI (reipastuen): Jospa se ei olisikaan niin vaarallista, jospa se vielä selviäisi.

AINA: Selviää varmaan.

JUSSI: Jospa selviäisi, vaan ei —

AINA: Uskokaa vain.

JUSSI: Kuinka te olette kuitenkin ymmärtäväinen ja hyvä — ja niin nuori —

Elli tulee samassa, kuulee Jussin sanat ja kääntyy loukkaantuneena pois. Samassa tulee myös hieroja apteekkiin. Hänellä on huivi pään ympärillä, päällyshame nostettuna ylös, saappaat jalassa ja piippu suussa.

Jussi poistuu.

XII KOHTAUS.

TIINA: Päivää.

AINA: Päivää. Milläs matkoilla se Tiina?

TIINA: Milläs, virkamatkoillapa se Tiina. Sanoi tuo Miina: "Kuules, Tiina, tules hieromaan noita kävelyvehkeitä, ei niissä enää veren virekään käy." "Tullaan", sanoin minä… "Vieläkö sinulla on jaloissasi se sama veri, joka viime kerralla sinne jäi?" "Sama on", sanoi Miina. "Kupataan pois", sanoin, "eivät ne vanhan jalat verta enää siedä". "Vanhan", kivahti Miina, "kun morsiankin olen"; sitten se kertoi tämän rengin kihloissa olevansa. "No annas", sanoin minä, "minäpä sinut nuorennan, kupataan sydämestä kaikki veri pois, vetäistään sarvi sydämen kohdalle ja pari keuhkoihin, niin kevenet ja liika ikä häviää veren mukana". "Vetäistään", sanoi Miina. "Ja hae sinä linjamenttiä, niin hierotaan niitä tunnepaikkoja, kovin tämä elämän humu väsyttää", sanoi Miina. (Ainalle.) No, paneppas tuohon linjamenttiä vaikka suutarinmarkalla, ropsauta runsaasti, ei tämä atteikkari itse ole tarkka, annettiin minulle kahvit, kun viime täällä kävin, ei ne tässä talossa tarkkoja. No, pane, pane vielä.

AINA: Ei sitä liikaa saa tahtoa.

TIINA: Saituruus on synti, ja se asuu mahassa, maha se on niitä synninpesäpaikkoja täynnä. No, näytäpäs, paljonko panit, no, pane nyt paperiin, kun paperin ilmaiseksi saa, — niin, kahvit viime kerralla annettiin.

AINA: Ei ole rouva nyt kotona.

TIINA: Vai ei, pistäynpä sitten toisen kerran. Ei ole perillistä?

AINA: Ei ole.

TIINA: Synnin huitaleesta se ihminen maailmaan tulee. Synnistä, synnistä vain. Ilmankos on sellainen — saita — (kääntyy ovelta) — niin kun oli tuo kyökin ovi säpissä, sille Amalialle olisi vielä ollut asiata — mitenkä tuota tapaisi — pitäisi tuota tavata.

AINA (harmissaan): No, minä käsken tänne.

TIINA: Käske. (Lisää tupakkaa piippuunsa.)

Aina poistuu.

XIII KOHTAUS.

AMALIA (tullen): Päivää.

TIINA: Päivää. Kun kuului veljesi eukko kuolleen.

AMALIA: Kuolluthan tuo oli. Hyvähän tuo oli, että tuo ajoissa —

TIINA: Jos vaimoista ihmistä siihen tahtoo, niin tässä on, jotta sanopas sille —

AMALIA: Vaan eihän Tiinasta —

TIINA: Mikäs minulla on vikana?

AMALIA: Niin morsiameksiko se Tiina?

TIINA: Vaikkapa morsiameksi. Omilla jaloilla minä vielä kirkkoon kuljen.

AMALIA: Elkää höpsikö —

TIINA: No, jos ei eukoksi, niin loiseksi. Onhan siinä lehmä, totta se vaimon tahtoo. Jotta ottakoon loiseksi, niin näkeepähän sitten.

AMALIA: Se on toista, sanotaan. Tarpeenhan siihen ihminen on. Vaan toinen vaimohan siihen on tuotava.

TIINA: Tottapahan toinen. Ja onpahan niitä, jotka sen viran täyttävät.
Ja markan jos antaa, niin minä hankin siihen eukon —

AMALIA: Mitäpä tuohon vieraat sormiaan pistelemään, kahden kauppa, sattuu vielä onnettomuus.

TIINA: Höpsis, sitä sitä kuulee, kun vanhaksi elää — vai onnettomuus muka — mitäs se semmoinen?

AMALIA: Se on sitä rakkautta. Näet, kun loppuu tunteet väliltä — ja tulee tunteettomuus.

TIINA: He-hee — jopa —

AMALIA (sopottaa Tiinalle): Sitä se on koko onnettomuus, ja se voipi talot nurin kääntää. Jos ei herra rakastakaan rouvaa —

TIINA: Rakasta, mitä, mitähän se nyt höpsii — onpas sillä nyt sanat, leikkisät, eihän niitä tämä talonpoikaiskansa tajua — kovin, kovin herrasmuotiloita — ei rakasta, no, mitäs siinä on?

AMALIA: Tunteettomuutta, niin että rouva eroaa ja muuttaa pois.

TIINA: Elä höpsi.

AMALIA: Muuttaa — monet nykyään. Ja kuuluvat toisten luokse menevän.

TIINA: Eikö se entinen anna eukolleen ruokaa?

AMALIA: Voi toki, vaikka viisi mahaa olisi.

TIINA: Mitäs se sitten. Eikös kahvia?

AMALIA: Vaikka ei muuta kuin yötä päivää joisi —

TIINA: Mitä ne sitten etsivät, kun on vapaaruuat ja kahvit ja muut, tuskinpa lyöneekään? Mitä ne sitten tahtovat?

AMALIA: Rakkautta.

TIINA: Hah-hah — suakkunoita, vieköön, nyt juttelet, jos herrat ovatkin höpsyjä, ei nuo ihan rutihulluja liene —

AMALIA: Ne on niin hellätunteisia, kun loppuu rakkaus — käypi se luonnolle.

TIINA (suuttuu): Elä narraa vanhaa. En minä niin typerä ole kuin näytän —

AMALIA (kieloitellen): No elkäähän, elkäähän. Tiina ei ymmärrä, vaan minä ymmärrän. Sitä ymmärtää tällaista vain se, joka on itse rakastunut ja niin edespäin ja kihloissa ja niin poispäin, niinkuin minä.

TIINA: Jottako kihloissa — sinä, ja oikein jo toisen miehen kanssa?

AMALIA: En suinkaan naisen kanssa.

TIINA: Voi sun sokrotin —

AMALIA: Tämän herra Lukassonin kanssa.

TIINA: No, kaksi vaimoako se tämä Tuomas ottaa, sepä turkkilainen, pakana. Se tämä Miinahan se jutteli sen Tuomaan saavansa.

AMALIA: Valehdellut on harakka. Menköön ensi sunnuntaina kirkkoon, niin kuulee.

XIV KOHTAUS.

MIINA (tulee ulkoa): No, tännekö sinä jäitkin, Tiina?

TIINA: Kuuntelenpa tässä suakkunoita — kuuluvat sulhastasi ensi sunnuntaina kuuluttavan.

XV KOHTAUS.

MIINA: Ei ole totta. Minun sulhastani ei koskaan kuuluteta. Se on valhe.

AMALIA: On valhe, jos ei ole tosi. Vai sulhastasi.

MIINA: Tuomas puhui minulle eilen —

AMALIA: Ja puhui minulle tänään —

TIINA: Oh-hoh — voi, voipa sun sokrotin.

AMALIA (huutaa ikkunasta): Lukasson, Lukasson, tulkaahan tänne,
Tuomas kulta — (kuuntelee). Ei täällä vaaraa, pistäytykää vain —
(Toisille.) Nyt sen kuulette, ja kun olet, Miina, kuullut, kirjoita
muistiisi mitä kuulit.

XVI KOHTAUS.

Tuomas tulee ja aikoo peräytyä, vaan Amalia syöksyy hänen kimppuunsa ja raahaa portaita ylös. Miina tarttuu myös Tuomaaseen.

AMALIA (hengästyneenä): Tahdotko ottaa minut vai Miinan?

TUOMAS: Tahdonhan minä, tahdon, tahdon.

MIINA: Elä jätä minua, Tuomas.

TUOMAS: Enhän minä jätä.

AMALIA: Rakastathan sinä minua?

TUOMAS: Rakastan, rakastan.

MIINA: Ja rakastathan minua?

TUOMAS: Rakastan, rakastan.

AMALIA: Etkö ole kihloissa minun kanssani? (Ravistelee Tuomasta.)

TUOMAS: Olenhan minä kihloissa.

MIINA: Ja minun kanssani?

TUOMAS: Ja sinun kanssasi.

AMALIA: Vaan seisotkos puheesi panttina?

TUOMAS: Puheeni panttinahan minä tässä seison.

MIINA (itkien): Ja kun tätikin kuoli ja talo on isäntää vailla, mitä minä nyt teen?

TUOMAS (neuvotonna): Ota, ota sinä siihen mies.

MIINA: Voi, ei kukaan huoli minua, jos sinä jätät.

TUOMAS: Enhän minä.

AMALIA: Mutta sinä jätät.

TUOMAS: Jätän, jätänhän minä.

MIINA: Tuomas.

AMALIA (rytyyttää): Tuomas!

TUOMAS: Ai, ai, elkäähän hyvät, rakkaat vaimot.

AMALIA: Vai rakkaat. Ei nyt siitä ole kysymys. Nyt vastaa, olenko minä sinun morsiamesi?

TUOMAS: Olet, olet.

MIINA: Ja minut sinä unohdat —

TUOMAS: En, Miina. Näethän, minun tilani — eihän tällaisessa rakkaudesta puhuta.

AMALIA: Opetanko, opetanko minä sinua jo, Tuomas?

TUOMAS: Elä opeta, ollaan, ollaan levollisia.

AMALIA: Ei, ei mitään enää sappeni siedä.

TUOMAS: Ehkä tämä vielä selviää.

AMALIA: Nyt heti pitää sen selvitä.

TUOMAS (saaden rohkeutensa, sovittelee): Tyst, tyst. Ajatellaan, odotetaan, mitä on tehtävä. Sitäkö varten Luoja olisi maailman luonut ja valtaistuimeltaan sitä hallitseisi, ettei meitäkin ohjaisi ja pulassa neuvoisi, mitä meidän on tehtävä ja miten meneteltävä? Ajatellaan nyt jokainen lujasti ja kuunnellaan sisäistä ääntä.

MIINA (pyyhkien silmiään): Kuunnellaan.

AMALIA: En minä kuuntele mitään —

TUOMAS: Tyst, tyst. (Vakuuttaen.) Meidän ei pidä pyrkiä itsemme tapauksia ohjaamaan. Näkee, ettei sillä mihinkään pääse. Me olemme kuin leikkikaluja kohtalon kädessä, solusia ikuisessa elämässä, — tyst — meidän on kuljettava, minne meitä viedään, tyst, Amalia, kuunneltava, mitä meiltä tahdotaan. (Tukkeaa Amalian suuta.)

AMALIA: Vaan minä —

TUOMAS: Tyst, Amalia. Eikö kukaan ole kuullut vielä mitään vihjausta ylhäältä, vihjausta siitä, mitä meidän on tehtävä, meidän kolmen, jotka rakastamme toisiamme?

AMALIA: Minä —

TUOMAS: Tyst, Amalia, tyst —

AMALIA (riuhtaisten itsensä irti): Minä olen kuullut, minä tiedän vihjauksen.

TUOMAS: Tiedätkö, sinä enkeli?

AMALIA (riemuissaan): Tiedän vihjaukset ja ohjaukset ja kaikki.

MIINA: No?

TUOMAS: No?

AMALIA: Miinalle toinen mies.

MIINA: Mistä?

TUOMAS: Mistä?

MIINA: Ei minua kukaan huoli — ei ainakaan niistä, joita tunnen.

AMALIA: Joo, huolii, nyt minulle selvisi kaikki. Ensiksi: Suutari sen olla pitää, ettäs takaisin sukuusi pääset — (syleilee). Miina, Miina, rakas kälyni, etkö jo ymmärrä?

MIINA: Mitä, mitä, kälysi — miten? Selitä, minun rintani halkeaa.

TUOMAS: Ja minun mahani.

TIINA: Amalia, anna olla. Mitäs Kinkkusta kaupittelet, vierasta tavarata? (Miinalle.) Eläkä osta sikaa säkissä sinäkään. (Amalialle.) Katso, ennenkuin rukkasesi poroon lyöt. Saat siihen eukkoja — vaikka satoja —

AMALIA: Vaan ei sellaisia, joilla on taloja.

TIINA: Ei, talon päässä on mieltä.

MIINA: Vaan ei vanhan ämmän päässä (tarkoittaa Tiinaa).

TIINA: Kuten sinun — eipä näy, kun talollinen suutarille.

TUOMAS: No, sopikaatte. Vanhahan Tiina on siihen leikkiin.

AMALIA: Mitä riitelette. Olen oikeastaan aina tuntenut, että Miina on sukua.

TIINA: Niinpä tuntuu riidoistanne.

AMALIA: Vieraan kanssa ei viitsi riidelläkään. Mitä läheisempi, sitä riitaisempi sille — se on rakkautta.

TUOMAS: Varjele, ai-ai!

TIINA: Vai se se nyt sitä on. Ähää!

AMALIA: Sukua se on Miina, muuten ei meitä olisi samanne vetänyt.
Veljeni kylkiluusta sinä olet tehty.

MIINA (epäröiden): Voin olla. Vaan olisi se Tuomaskin —

AMALIA: Nyt jätä hyvällä Tuomas rauhaan.

TUOMAS: Jätä minut.

TIINA: Eikö sinun ole parempi katsoa kuin katua, Miina?

AMALIA: Ja niin kunnon miehen kun saat. Ei ryypi, ei rahoja tielle visko. No, ei siinä ole mitään miettimistäkään enää. En minä miettisi.

MIINA: No, jos on niin —

AMALIA: Niin se on. Onnea, onnea vain.

MIINA (ilostuen): Kiitos, kiitos, vai on kunnollinen? No, sitä minä, että jonkun kunnollisen miehen kylkiluusta sitä olen, — ja minä annan Tiinalle sovittajaisia (kaivaa kukkaron) niin ei enää väliin tule.

TIINA: No — jos niinkuin sovittajaisia — no, hoidanpahan siinä nyt sitä lehmää (ottaen rahan), kun oikein kaksi vasikannahkaista antoi.

TUOMAS: Nyt on Kinkkunen Miinan, kymmenen markkaa se maksoi — Tiina,
Tiina, kun möit hyvän miehen (rallattaa).

TIINA (pistää voitonvarmana tupakaksi): Saisin joka miehestä saman hinnan, kaikki maailman miehet moisin.

TUOMAS: He, hee, ilon, autuuden päivä. Rakastan sovintoa (ottaa Tiinan olkapäälleen, Tiina lyödä napsauttaa häntä piippunsa varrella) — ja vain sopuisaa elämää. Ja nyt kun minulla oli onni saada sinut, Amalia, ikuiseksi aarteekseni. (Miina on marssinut Tuomaan jäljessä.) Ja onni saada sinut, Miina, (viskaa pois Tiinan, ottaa Miinan käsivarrelleen) omaksi kälykseni.

AMALIA: Voi, voi, tätä onnen humakkata. Tuntuu pitkin ruumistani, kuin oikea hääjuhla olisi tulossa.

MIINA: Voi sinä Tuomas, että minä sain sinut kälykseni ja saan rakastaa sinua kuitenkin.

TUOMAS: Mutta vain myötäkäymisessä, et vastoinkäymisessä, sitä saa vain tämä Amalia-kultaseni.

MIINA: Kunhan myötäkäymisessäkin, kunhan sukulaisenakin, kunhan synnittömälläkin rakkaudella. Minun luontoni se on hellä ja kaipaa saada olla sulana aina.

AMALIA: No nyt sinä saat olla sulana kuin hyhmä varissa vedessä.
Pitikin käydä hyvästi. Ihan tätä onnea kaikille tahtoo.

TIINA: Mitä, ihanhan tuo syrjäistäkin lämmittää.

TUOMAS: Ja niin vaikea kun meidän oli sitä saavuttaa. Kaksi niin hyvää ihmistä oli, vaikea oli valita, kummaistako kuuleminen (laulaa):

Kukkuipa käkeä kaksi kahen puolen korpinotkon, satuin noita kuulemahan, hyv' oli kuulla kummaistakin.

Lauloi kaksi laulajata,
kahen puolen pöytälaian,
satuin noita kuulemahan.
Hyv' oli kuulla kummaistakin.

Riiteli kälystä kaksi
kahen puolen kaalimaljan.
Kummaistako kuuleminen?
Lemmon kuultavat molemmat.

MIINA: Se kun on leikkisä, se Tuomas rakas. (Tanssivat, vievät Tiinaa väkisin, kertaavat laulun loppusäkeitä.)

AMALIA: Tuomas kultani, leiki sinä vielä, kun on oma tahto, vaan kohta alkaa uusi ajanjakso ja voipi olla, että muuttuu leikin tahti.

Esirippu.