AUGUSTA AURELL
Oliko ketään etehisessä?
Augusta kuunteli.
Hänen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.
"Isä, mitä sinä täällä?"
"En pääse sisään, äiti nukkuu, elä pakota minua pois, ulkona sataa."
"Sataako?"
Augusta ihmetteli sitä, vaikka tiesihän hän sen, sitähän hän oli kuunnellut siinä koko iltayön. Hänestä oli vain tuntunut, ettei se ollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaan jokin salaperäinen luonnonvoima, joka siellä raivopäänä vapaasti puski.
"Augusta —"
"Sinä olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sillä hänen rintaansa puristi vielä.
"Mitä sinä siitä —." Isä oikaisihen suoraksi ja hymyili. Hänen silmissään välähti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augusta jäi katsomaan isän kasvoja, joiden ilme näytti hänestä julkealta. Hän laski ajatuksissaan, mitä isän mielessä oli täytynyt liikkua, näyttääkseen tuollaiselta.
Ja Augusta unohti, että hän äsken oli lämpimästi isää ajatellut. Sillä eikö se ollutkin juuri isä, joka hänen elämänsä kolkoksi oli tehnyt? Eikö kaikki ollut käynyt näin vain hänen tähtensä? Siksi, ettei isä ollut jaksanut eikä toisin tahtonut.
"Sellainen sinä olet", sanoi hän lujasti, "ja sinä tulet minun luokseni".
Isä koetti nauraa.
"Naura, naura sinä vain, sinä et nauraisi — häpeäisit, jos sinä ymmärtäisit, mitä olet tehnyt, ja pakottanut minut tekemään."
"Augusta."
Mutta Augusta ei voinut enää hillitä itseänsä:
"Kuinka minä olen salaa itkenyt — sinun tähtesi. Kuinka minä olen kiduttanut itseäni — nääntynyt, odottaessani parempaa. Mikä helvetin kirous on tässä elämässä, kun sitä ei muuttumaan saa? Elää minäkin olisin tahtonut — eikö minullakin olisi oikeuteni ollut?"
Sanat särkyivät. Häntä väsytti. Hänen kätensä vapisivat. Ja liikaa hän sanoi.
"Mene pois."
"Ajatko, sinä?"
Augusta ei vastannut.
"Kun sinä tahdot —"
Ääni oli katkera.
"Kun sinä tahdot, menen toki — menen ja juon, sillä kerran sitä vain
Augusta Aurell miehelle menee —"
"Menee, sinäpä sen sanoit. Menee. Oletko sinä antanut kodin? Sano, mitä sinä olet antanut. — Paheita vain."
Hän katui samassa, että tuli niin sanoneeksi.
"Mies — sellainen — ha-ha-ha-haa, — on sekin Augusta Aurellin mies. — Niskasta ja käynnistä, sanoit sinä ennen, jo miehen tuntee. Tunsitko nyt, Augusta, tunsitko miehen — — noo, kunnollinen sen olla pitää — sileäpäinen — tekopyhä — Onko se rehellinen, onko se ihminen — — Augusta, sinä Augusta, oma tyttöni, miksi sinä niin — että sinä ilman rakkautta?"
Augusta painoi kädellä sydänalaansa. Kasvot olivat vaaleat ja kivettyneet.
Mutta avonaisena tunki hänen katseensa isän silmiin.
Isä tuli tajuihinsa.
Ja Augustasta tuntui, kuin hän yhtäkkiä olisi nähnyt isän sisimpään, siihen, joka heillä oli niin samanlainen.
"Isä", sanoi hän hiljaa, "isä."
"Ei niin — elä minulle niin."
"Kun on väsynyt, ei voi hillitä itseänsä."
"Ei, sano sinä, Augusta, sinä olet oikeassa, sinä olet aina oikeassa.
— Mutta sinä luulet, että minä tahallani — en minä tahallani —"
Hänen äänensä katkeili.
"Sillä mitä luulet sinä ihmisen olevan? Sanovat: ihminen, vaativat siltä — mitään ei se ole, ei mitään — uskotko sinä sitä?"
Augusta kuunteli. Tuntui, kuin hänen ajatuksensa eivät isän ajatusten pohjaan ylettyisi.
"Ne syyttävät toisiansa, kun eivät tiedä. — On isäkin pyrkinyt, mutta kun täällä on polttanut."
Hän painoi kädellä rintaansa.
"Ja kun siellä polttaa, ei tiedä, mihin tarttua — ja kun ihminen on vierelläsi vieras, on elämä aina vieras — siksi ei ilman — jos sinä sen ymmärtäisit."
"Isä —"
"Sinä olet Aurell, minä tiedän, minkälaista kaipaisit."
"Eikö sinua väsytä?"
"Ei. Sitä minä vain, Augusta, että se on suku, suvun veri ja maku, joka rakkauden määrää — on sisin vaisto oikeasta — rakkaus, lajivaisto, se on hienoin vaisto, se on ihmisellä vain — ymmärrätkö — ja se on tulevia varten."
Augusta nousi ylös.
"Eikö sinulla ole nälkä, isä?"
"Ruokasalin ovi on lukossa, elä mene — äiti havahtuu. Anna minä istun täällä luonasi kerran."
Mutta Augusta läksi, haki ruokaa.
Äänetönnä söi isä.
Äänetönnä katseli Augusta syrjästä. Hän näki isän laihojen käsien liikkeet. Ja miten ne vapisivat. Hän näki kaulalihasten ponnistuksen.
Kuinka kaikki oli surullista.
Hän nousi, laittoi isälle vuoteen sohvalle, antoi oman peittonsa, kääri sen isän jalkojen ympäri.
"Kiitos. Kun sinä olit pieni, Augusta, ajatteli isä aina, ettei kukaan olisi sinulle kylliksi hyvä, ei kukaan kylliksi hyvä."
"Koeta nukkua!"
Augusta odotti, kunnes isä nukkui, katseli sitten hänen rentoa päätänsä.
Sellainen suu. Heikko isä oli.
Mutta kenelläkään ei Augusta ollut nähnyt isän korkeaa otsaa, ei niitä silmiä, jotka joskus toisen sisimpään katsoivat, näyttivät kaiken ymmärtävän.
Sellaista miestä kuin isää voisi Augusta sietää virheineen.
Rakastaa sellaista kun saisi.
Augusta tunsi pistävän katkeruuden rinnassaan. Eikö hän olisi ansainnut enemmän? Ja miksi hän oli ollut niin heikko, niin heikko, lupautunut miehelle, jota ei rakastanut?
Mutta mitä hän siitä. Siitä oli kärsitty kyllä.
Isä säikähti unissaan.
Ei isä koskaan rauhoittua voinut. Ei Augustakaan hänen sijassaan olisi voinut. Heissä olikin samaa. He isän kanssa kaipasivat varmaan samoin, janosivat elämää ja vierastivat sitä samoin.
Ja ehkä olivat samat tunnot polvi polvelta veressä perityt. Ehkä se, mitä Augusta oli omaksensa luullut, olikin toisten jo ennen ollut.
Eihän hän ollut siis mitään. Vapaakaan ei hän ollut.
Hän koetti ajatella aikoja kauas, kauas taaksepäin, hämäriä, pimeitä aikoja, joista kaikki nykyinen oli johtunut. Oli kuin hän olisi nähnyt ammottavat kuilut edessään aukenevan. Ajatus sotkeutui, yhä hämärtyi, ja tuli vaikea olla.
Paljon elämää oli ollut.
Kaikki mennyt — mennyt — mennyt —
Sade rapisi ulkona. Ajatus palasi takaisin häneen itseensä.
Kun hän siinä elämäänsä kauempaa katsoi, kaikki pieni unohtui ja haihtui. Kun hän sitä kokonaisuudessaan ajatteli, muuhun elämään vertasi, jäivät rintaan kummat sävelet soimaan.
Tuntui helpolta niin ajatella, helpolta olla.
Hän sattui katsomaan kättänsä, joka sylissä lepäsi. Se oli hieno ja valkea. Ja vapaa se oli.
Lämmin virta kulki sydämestä yli ruumiin.
Hän painoi silmänsä kiinni ja hymyili —