EI KANNATTANUT
"Kuule."
"No?"
"Minä ajattelen sittenkin, että eikö olisi parempi, että — että —"
"Sanohan, rakas."
Akseli ojensi kätensä yli olan ja jatkoi työtänsä. Mutta Aina oli kääntynyt ja istuutui kauemmaksi huoneen toiseen päähän.
"Siitä paikasta ajattelin", sanoi Aina, "että eikö sinun — meidän olisi parempi mennä ja ottaa se".
"Ja miksi?"
Akseli nosti päätänsä työstään ja katsoi ihmeissään.
"Miksi?"
"Siksi vain."
"Sinulla on sittenkin ikävä täällä maalla?"
"Ei mutta palkankin puolesta."
"Palkkojako sinä vain ajattelet?"
"Onhan pakko niitäkin ajatella."
Ainan ääni oli Akselista ärsyttävän rauhallinen.
"Ei tarvitse. Sinun ainakaan. Minä kyllä niistä huolen pidän."
"Jaa — ei ole sanottu."
Se pääsi vahingossa Ainan suusta.
"Niinkö luulet?"
"Sinä olet jo —"
"Minä tiedän ikäni, jos sitä aiot sanoa."
Akseli oli hypännyt pystyyn ja piteli tuolin selkäpuusta.
"Ei, elä ota sitä niin arasti, Akseli. Teethän sinä mitä jaksat, mutta tällä tavalla —"
"Tällä tavalla — tällä tavalla sinä vain karkeutesi näytät. Minä elän, niinkuin minä tahdon, ja teen, mitä minä tahdon, huolimatta, rahatko vai mitkä sinä etusijalle asetat. Olin vain luullut, että olit jo vapautunut tuollaisesta — rihkamakauppiaismaisuudesta — ja sinun sielusi pohjalla piilee ajatuksia, jotka — inhottavat minua."
"Akseli."
"Niin, ne inhottavat minua. Mistä sinä olet kärsinyt? Emmekö ole syöneet ruokaa, niinkuin muutkin, vai sekö sinusta on tärkeintä, mitä ruokia —"
"Akseli hyvä."
"Kun tästä nyt tuli puhe — niin, niin katsohan", sanoi hän lauhkeammin, "olen kyllä sitä ajatellut ja — kärsinyt siitä, että sinä ehkä kaipaat entistä kotiasi ja — iloja, mutta ajattelen aina itsekseni, ettei niitä sellaisia kannata panna päämääräksi, ei toisenkaan tähden, vai kannattaako sinusta?"
"Enhän minä ole niin ajatellutkaan."
"Et, tietysti et, mutta että sinusta on yksitoikkoista ja liian yksinkertaista elämä täällä maalla — kaipaat joskus toisenlaista, se on luonnollista."
"Niin, joskus."
Tuntui herttaiselta, että Akseli sen niin hienosti ymmärsi.
"Ja sitten minä tunnun kuivalta sinusta, elä, elä keskeytä, sinä olit luullut minut nuoremmaksi, olit kuvitellut elämää yhdessä toisenlaiseksi. Mutta kun se on nyt tällaista vain — ja sitten sinulla on hetkiä, että sinä kaipaat ihmisiä, elämää ympärilläsi, ja sinä pelkäät jotakin, jotakin — miksi en sitä sanoisi — köyhyyttä ja yksinäisyyttä."
"Niin."
"Ikävä, etten voi sitä auttaa."
Akselin ääni levisi kylmänä ja löi Ainaa vasten kasvoja.
Aina lähestyi ja tarjosi kättänsä. Hänen rintansa kosketti Akselin käsivartta, mutta Akseli peräytyi.
"Mitä siitä niin juhlallisesti. On selvää, että täällä eletään, niinkuin eletään, jos se ei ketä tyydytä, on oikeus —"
Hän viittasi ovea.
"Siitä ei kieltoa."
Ja hän jatkoi kovana:
"Että sen siis tiedät."
Oli paras tehdä aikanansa selvää. Hyvä, että kerrankin sai sanotuksi.
Ainan kasvot sävähtivät punaisiksi, vesi kiertyi hänen silmiinsä.
Mutta Akseli istuutui takaisin työpöytänsä ääreen, naputti hiukan sormella pöytään, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Siellä toisessa päässä huonetta istui toinen, jonka ajatukset hän tunsi. Mutta ne eivät häntä liikuttaneet. Kuinka ne olisivat liikuttaneet!
Syvä juopa oli ihmisen ja ihmisen välillä. Mikään ei sitä vähentänyt.
Oli turhaa valhetta koko sulautumisen yksinkertainen oppi.
Ei päästy siitä, että oli synnynnäinen kammo ihmisen ja ihmisen välillä, että vetäydyttiin takaisin, kun toista ei tarvittu.
Siellä istui nytkin Aina, vaalea, yksinkertainen nainen. Se itki siellä varmaan, ei uskaltanut liikahtaa.
Se oli niitä ihmisiä, jotka eivät hänen verilleen käyneet. Niiden kanssa ei sukua ollut, niiden kosketus, sielujenkin, jäi vain ulkonaiseksi. Sisin sulkeutui ja pakeni niitä.
Että hän oli kaiken sen ennenkin tiennyt. Ottaessaankin. Mutta Aina seisoi silloin siinä hänen edessään terveenä. Ja hän tahtoi ohjata elämänsä kulun terveisiin uomiin.
Ohjata. Pakottaa itseänsä. Kiinnittää itseensä ihminen, joka eläimellisellä terveydellään ahdisti hänen sielunsa liikkeitä.
Oli yksi keino, jolla hän nytkin koskemattoman vapautensa olisi voinut säilyttää. Vahvemman etuoikeus.
Olihan Aina hänen vallassaan. Hän tiesi keinoja, joilla nöyryyttää hänet maan tasalle, työntää hänet luotansa, särkeä hänen vähäinen itsenäisyytensä ja vetää hänet sitten takaisin ja siirtää häneen kaikuja omasta itsestänsä.
Vähäisen ajan hellittämätön työ. Toisella kädellä repiä, toisella rakentaa. Hairahtamatta. Saada toiseksi ei toista voinut, vaan kasvattaa häntä ja kuluttaa ja tukahduttaa ja tappaa sen oman tahdon ääni.
Mutta miksi sitäkään. Eihän hän sellaista varjoa tarvinnut. Parempi, kuta kauempana oli. Helpompi, kuta vieraampi.
Ja eikö hän tiennyt, mitä ne sukulaisuudet ja rakkaudet olivat. Olihan hän käynyt läpi ne asteet, jotka tarvitsi, vapautuakseen. Lapsellisen epämääräisestä haaveilusta oli se alkanut ja kehittynyt raskaaksi kaipaukseksi ja liekehtiväksi tuleksi, sitten se oli särkynyt hermostuneen monisäikeiseksi piinaksi sielujen välille, tuskaksi, joka kulutti itse itsensä. Loppuiko siihen? Ei. Se painui, kohotakseen taas uutena, kirkkaana ja rauhallisena tuntona, riisuen päältä pois liian, tehden ihmisen yksinkertaiseksi lapseksi taas. Luuli, että se siihen pysähtyi, että jo vihdoinkin oli joutunut oman olentonsa alkulähteille ikäänkuin. Ei, niin ei ollut. Kannusti eteenpäin jokin selittämätön voima, jätti taaksensa kaikki — vapaana ja tyhjänä.
Alkoi elämä yksinäisyydessä. Elämä, tahi hiipivä kuolema eikö se ollut.
Sulkeutui muulle, seurasi vain liikkeitä omassa itsessänsä.
Mutta näki sitten, mihinkä se vei. Päivät luisuivat tyhjinä käsistä. Niiden päällä lepäsi kuoleman kirous. Elämä ei jättänyt kostamatta, kun sen hylkäsi.
Silloinhan hän sai ajatuksen hoitaa henkistä terveyttänsä, hallita tasapaino tahdollansa, pakottaa itseänsä, ohjata elämänsä kulku terveisiin uomiin taas.
Siinä se oli.
Ja Aina seisoi siinä hänen edessänsä terveenä naisena, joka tervettä elämää takasi.
Ja mikä siinä olikaan. Eikö ollut hyvä niinkin? Mitä hänkään tyhjää.
Jos jokapäiväinen elämä oli kahlehtivaa, niin oliko muuta mahdollisuuttakaan?
Piti vain ponnistautua ymmärtämään.
"Aina, Aina", raikui hänen äänensä.
"Akseli hyvä."
"Niin."
"Etkö sinä tahtoisi ajatella."
"Sitä paikkaako?"
"Ei."
Nauru ilvehti Akselin suupielissä. Se odotti aina siinä vuoroansa.
"Mitäpä sitten ajatella?"
"Kaikkea."
"Mutta siinä viipyisi — jaa, kuinka kauan?"
Se tuli niin notkeasti, että he naurahtivat molemmat vapautuneina.
Ettei tyhjää juhlallisuutta, ettei vain siihen taas hairahtaisi. Ei kannattanut. Ei mikään sitä kannattanut.