UNTA!
Keskiyötä.
Berta tulee toisesta huoneesta puoliksi riisuutuneena, tukka epäjärjestyksessä. Hänen juopunut katseensa harhailee synkkänä ja rauhatonna ympäri huonetta.
Halvattu mies on nukkumassa lepotuolissaan huoneen nurkassa. Hänen silmänsä tuijottavat selällään Bertaan. Hän ei voi liikuttaa itseänsä eikä puhua.
Berta:
— Jaa — elossa vielä — hauska, oikein hauska. Lepää vaan, rakas, lepää ja vahdi, vaikka aina vahtisit.
— Mitä tuijotat? No, tuijota, ole niin hyvä, tuijota, ikuisesti vaikka —
— Annas kun katselen. Kuivanut olet — mehuton ruumis, ja pienentynyt
— Minnepäin? Maahanpäin, jonne on matka.
— Kesää et näe — vai luuletko näkeväsi? Kuulut syövän, vahvasti syövän — Syö vaikka, tingi vaikka, kesää et näe, on jo määrät, rakas.
— Mitä sinä — sänkykamariinko katsot? Katso, ole niin hyvä, katso.
Pois se meni. Veljenpoikasi oli — se pitkä. Se pelkäsi tänne tulla.
"Häiritsemme", sanoi, "mennään muuanne". "Vielä mitä, ei hän ymmärrä,
tajuton jo on."
— Ha-ha-haa, tiedänkö minä, ymmärrätkö vielä.
— Kuka minä olen, vastaa!
— Et vastaa. Katsos, et osaa. Vaimosi olen, kultaseni — vielä nyt, ymmärrätkö — ha-ha-haa —
— Vielä nyt — kohta en.
— Jumala, katsos, armossansa korkeassa pisti sormensa tähän — pyörittääksensä asioita vihdoinkin, noin — hiukan toiseen kuntoon.
— Häntä huvitti se, rakas. — Siitä se vauhti. — Elä pelkää, kun Jumala itse ryhtyy ajamaan asioitansa, ei hän kesken jätä — vai jättäisikö? Ei — selvää jälkeä, sitä hän laittaa.
— Mitä minun pitikään?
— Niin — joimme, hivenisen — että irtautuu — kohoaa yhteistuntoon, ihmisymmärrykseen — kiitää, kiitää kauas — ihanaan vapauteensa.
— Ei hän osannut — sieluton on — koko teidän sukunne — tyhjäsieluisia. — Ei ne osaa humaltua — ei nauttia. Ne hiipivät, hiipivät paheinensa ja myrkyttävät ilman.
— Ne on niitä.
— Pois ajoin sen helvetin. — Ennen humallun itsekseni — tahi ajattelen sitä — sitä, sinä tiedät, sitä kuolemaasi.
— Yötä päivää sitä toivoin — salaa rukoilin. — Ja kun mitä lujasti toivoo, se tapahtuu. — Salaiset voimat joutuvat liikkeelle ja kuristavat toista — noin, noin, niin ettei tiedäkään, kun on saarroksissa kokonaan.
— Saarroksissa, se on hauska sana, saarroksissa, ha-ha-haa.
— Nyt on minun vuoroni nauraa — näissä huoneissa on kaikunut vierasten naisten nauru — nyt kerään minä katuojista tänne kaikki — ilman valintaa kaikki —
— Ne kysyvät sinusta: "Milloin se kuoli", kysyvät.
— "Kun sydän väärin löi — noin, nips — löi vaan kerran, silloin se kuoli. Siinä silmänräpäyksessä."
— "Tuliko hän autuaaksi", kysyvät ehkä.
— "Eiköhän — eiköhän hän tullut autuaaksi, hän oli hyvin hurskas ja eli Jumalan pelvossa aina."
— En sinua vihaa enkä panettele — siitä sen näet — miksi vihaisin?
Sinä elit niinkuin elit, siinä se, mitä se muihin kuuluu.
— Enkä sinua unohda, rakas, käyn sinun haudallasi. — Annas kun kuvittelen — kengänkorot ovat korkeat, kun tallaan maata — silkki kahisee ympärilläni.
— "Hyvää päivää", sanon minä teille, "hyvää päivää".
— Te ette vastaa — te hymyilette, kaikki te samoin — noin, ja teidän leukanne on niin kummasti.
— Te hymyilette. Se on sitä hyväntahdon, ymmärryksen hymyä — se on toisenlaista — Täällä maan päällä hymyillään paljon kevytmielisemmin — niinkuin ei mitään ymmärrettäisi eikä ajateltaisi — vaan te sieltä kun asiaa katsotte —
— Menen kotia. Se on nyt toinen, kultainen. Siellä on valoisaa — niin valoisaa on kaikki — ja siellä odottaa minua se, jota olen ajatellut.
— Niin.
— Niin kauan kuin muistan —
— Mutta hän jätti minut.
— En jaksanut käsittää, mitä silloin tapahtui — lapsi enkö ollut?
— Siitä on kauan, kauan —
— Niin, kauan siitä on.
— Mutta nyt unohdin jotakin — tärkeätä — mitä, mitä minä unohdin?
— Niin.
— Senhän minä unohdin — sen — ettei minulla ole ketään, kenen luo mennä, ei ketään, kenelle sanoa, että nyt olen minä voittanut.
— Senhän minä unohdin ja se oli tärkeintä.
— Taistella — taistella itsensä väsyksiin — ja kun on voittanut, ei ole kenelle sanoa — — Minkä eteen taisteli — ei ollut tavoitettavissa — se oli paennut — oli paennut kaikki —
— Miksi se on niin? Miksi ei toisin?
— Onko oikeutta? Kuka siitä puhuu — se, joka ei tiedä —
— Ei pitäisi tunnustaa, ei tunnustaa mitään. Mutta jos minä sanon sen itselleni, ei kukaan sitä kuule:
— Että minä olen kärsinyt vääryyttä — koko elämäni. — Ei kukaan, kukaan voi aavistaa, mitä minä olen kärsinyt — — Kun minä ajattelen, kirvelee sieluani — koko ruumiini huutaa, mikään, ei mikään voi sitä sovittaa.
— Äsken minä siellä huojutin itseäni — unta saadakseni — ei siellä ollut ketään — minä vaan yksin join — join —
— Minä huojutan päätäni öisin — tuntikaudet, huojutan ja huojutan — päässä siellä polttaa loppumaton tuska.
— Uni ei helpota minua — uni ei helpota minua.
— Miksi, miksi se ei helpota — enkö minä ole ihminen niinkuin muutkin — tahi mikä minä olen, kun rauhaa en löydä. — Enhän minä muuta pyytäisikään — hiukan unta, unta!