HERMAN
I
Oveen koputettiin. Aliina ponnahti ylös.
Koko illan oli hän sitä odottanut, koko illan — ja nyt.
"Kuka se on?"
"Aukaise!"
"Herman?"
"Aukaisehan."
"Odota, odota hiukan."
Aliina riisui kiireesti röijynsä, aukaisi liivin napit, viskasi päälleen keveän aamuröijyn, hankasi käsillä poskiansa, puri huuliansa ja katsahti peiliin.
Hän näki siellä kaksi säteilevää silmää, nuoret, herttaiset kasvot. Ja hän hymyili kuvalleen. Katsoi, katsoi vieläkin ja hymyili.
Mutta kun hän tarttui lukkoon aukaistakseen ovea, vetäisikin hän kätensä takaisin, napitti liivit kiinni, työnsi kädellä kasvoille valahtaneita hiuksia ja sitten aukaisi.
"Sait odottaa."
"Ei se mitään."
"En odottanut sinua. Olen jo näin."
Hermanin katse hyväili häntä.
"Sinä olet kaunis niin. Sinä olet kaunis tänä iltana."
"Olenko, sano, varmaanko, Herman?"
"Varmaan."
Herman otti häntä vyötäisistä, nosti hänet korkealle, piteli siellä.
"Koskeeko?"
"Ei, mutta minä putoan."
"Et putoa."
"Pelottaa."
"Älä pelkää."
"Herman."
Herman kantoi häntä ympäri huonetta. Kevyenä kuin pieni lapsi lepäsi
Aliina hänen käsivarsillaan.
"Herman, pane pois."
"Minnekä? Maailman äärille sinut kantaisin, tahdotko?"
"Siellä mitä lienee, minkälaista", hän naurahti. "Sinä et tiedäkään."
Hänen äänensä helisi.
"Tiedän, siellähän aina asunkin."
"Ja sieltä lennät aina minun luokseni."
"Niin, kun siellä ei ole sellaisia kuin sinä. Siellä on toisenlaista. Ne maat siellä eivät ole elämistä varten, ei siellä ole ihmisiä, ei elämää, ei luontoa, ei mitään. Kaikki on sulanut siellä samaksi äärettömyydeksi, vajonnut olemattomaksi iäisyyden äänettömässä huminassa. Siellä, siellä ei ole mikään mitään."
Herman kuunteli omaa ääntänsä. Sitten naurahti hän:
"Uskothan minua, Aliina?"
"Oma rakkaani, ketä minä sitten uskoisin — mutta eikö siellä ole mitään?"
"Ei."
"Ei sinne."
"Ei, ei sinne."
Herman pani Aliinan sänkyyn ja katseli häntä. Aliinan tukka oli valahtanut irti. Kasvot hohtivat.
"Niin — siinä sinä lepäät."
"Minä olen iloinen."
"Oletko?"
"Kuukaudessa voi elää paljon, vuodessa paljon, ja kun minä jokaisen päivän erikseen otan, jokaisen hetken lahjana nautin —"
"Niin minä niistä sinua kiitän."
"Herman."
"Kiitän, kiitän — elämästä, kun se sinut minulle antoi."
"Anna, kun minä sanon."
"Kiitän, kun sinä olet nuori — tukasta kiitän, silmistä kiitän."
"Jos minä voisin aina miellyttää sinua. — Minä odotin sinua, Herman. Toivoin koko päivän, että tänä iltana tulisit. Tahtoisin, että aina täällä olisit. Minä koetan valloittaa sinut kokonaan itselleni, miellyttää sinua, vangita sinut. Minä pelkään, mutta minä taistelen sinusta niin kauan kuin jaksan — niin — niin sinua rakastan —"
Herman tunsi Aliinan hengityksen kaulallansa. Hänen toinen kätensä laskeutui Aliinan käsivarrelle, pujottautui aamuröijyn alle ja avasi liivin napit.
"Minä riisun sinut."
Hän piteli hetken Aliinan lämmintä, paljasta jalkaa käsissään.
"Minä riisun sinut."
"Aliina, minä riisun sinut."
Sitten sammutti hän lampun.
Yön pimeä levisi hyväillen, pehmeänä maan yli. Heitä varten.
II
Aurinko paistoi kirkkaana seinälle, kun Herman raotti silmäluomiansa.
Hän muisti, missä hän oli, ja suu vetäytyi hymyyn.
Hän käänsi hiukan päätänsä. Aliina lepäsi vielä täydessä unessa, kasvot puoliksi tyynyyn hautautuneina. Auringon säteet särkyivät hänen hiuksiinsa, jotka sekavina välähtelivät tyynylle. Herman otti suortuvan ja kiersi sitä sormiensa ympäri. Se oli kevyttä ja hienoa kuin silkki. Hän katseli Aliinan kasvoja, hänen ihonsa tuoretta väriä, katseli silmäluomien varmaa kaarta.
"Mitähän lienee liikkunut tuon otsan takana?"
"Eipä paljoakaan, ja mitä se sitten haittasi."
Mutta kuinka hänen suunsa oli raollaan. Sehän se teki sen ilmeettömän vaikutuksen.
Hän painoi huulensa Aliinan suulle. Aliina kiersi paljaan käsivarren hänen kaulallensa.
"Nuku vielä, nuku."
Hän piteli häntä kuin pientä lasta luonansa.
"Nuku vielä."
Aliina painoi silmänsä kiinni ja nukkui. Herman siirsi hänet luotansa.
Sepä se oli se suu. Nyt se on kiinni.
Herman kääntyi ja kurottautui ottamaan pöydältä sikarin, joka siinä häntä odotti.
Savu kohosi harmaana ja hienona. Hermanin silmäluomet painuivat raolleen.
"No, ajatukset."
Mutta ajatukset eivät liikahtaneet. Ja Hermanin katse pilkisti iloisena silmäluomien raoista.
Hän liikahti noustakseen ylös.
"Joko sinä lähdet?"
"Täytyy."
"Ei täydy, ota minut syliisi ensin."
Paidan läpi tuntui hänen ruumiinsa lämpö.
"Tukkasi on ihmeellinen, se kun kimmeltää."
"Sinä sotket sen. Ei saa sotkea."
Aliina nirpisti huuliansa, ja silmät loistivat.
"Se on veressä hänellä tuo — ihanaa — kunhan ei pilaantuisi, että jaksaisi kauemminkin viehättää", ajatteli Herman katsellessaan häntä.
"Tule tänä iltana, tuletko?"
"En tiedä, riippuu —"
"Ei saa riippua!"
Herman astui ulos nuorena. Korkeana kaareutui taivas. Rauhallisena levisi maa sen alla omine asukkaineen, omine pienine elämänmuotoineen. Tahi pieninekö? Rikkaine ja kummallisine.
Maan pinta kuohui elämää, levotonta, vaihtuvaa. Sama elämän kiertokulku kaikkialla. Sama sykintä syvältä maan sydämestä tänne, tänne hänen sydämeensä saakka.
Hänen sydämensä, joka tunsi terveenä elämän nyt. Ihanata.
Vai aamun kirkas kajastusko elämän sellaiseksi väritti?
Vai oliko se sellaista? Niin kaunistako, niin kaunistako ihmissydämen terve lyönti?
Tahi hänhän se taas —
Mitä helvettiä.
Aina hän vajosi tuohon samaan —
Hän hieroi käsiänsä ja naurahti itsellensä hyväntahtoisesti, niinkuin vanhempi veli naurahtaa nuoremmalle, jota ymmärtää.
III
Päivät kuluivat, tunsi kuinka ne kädestä luisuivat tyhjinä ja sisällyksettöminä. Pohjalle jäi vain ikävä, voimaton ikävä, joka elämänhalun kuiviin imi.
Ei syntynyt elämäniloa, ei jaksanut repäistyä toimettomuudesta. Istui tuntikaudet paikoillaan. Hiljaisuus tappoi elämän rinnassa. Mitään ei sietänyt. Ajatus pyrki tulemaan, sen työnsi pois.
Tyhjyys. Se oli patoutunut rinnan alle kovaksi ja liikkumattomaksi. Tuntui joskus, kuin se laajeneisi ja rinnan halkaiseisi ja sitten, että se kuin käärme hiipi, hiipi siellä, kiertyi sydämen ympärille, puristi sitä hiljalleen ja tasaisesti, imi veren ja lepäsi siinä kylläisenä.
Täytyi jotenkin särkeä kiduttavaa yksitoikkoisuutta.
Herman nousi ja läksi kadulle.
Sade huuhtoi maata ja räiskytti likapisaroita hänen jaloilleen ja huuhtoi pitkinä viiruina hänen kasvojansa. Sen tasainen rapsahteleminen lokaisella kadulla synnytti hänen ympärillään tuhansia hiipiviä ääniä, jotka kohosivat kuin näkymättömät olennot maasta, tunkeilivat hänen ympärillään, ilkkuivat, tunkeutuivat hänen sieluunsa, kohottivat siellä pohjamudat.
Häntä rupesi ahdistamaan. Mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Tuska kohosi sydämeen, patoutui siellä kovaksi keräksi.
Mitä, mitä hän tahtoi?
Hän oli joutunut Aliinan portille huomaamattansa. Oli kulunut jo aikaa, kun hän viimeksi siellä kävi. Mitä hän siellä teki? Hän oli väsynyt naisiin.
Mutta jonnekinhan mennä täytyi.
Hän pakotti itseänsä ja meni sisään.
IV
"Minulla on vaikea olla."
"Mikä sinulla on?"
"Minulla on vaikea olla."
"Sinä näytät kalpealta, oletko sairas?"
"En."
Aliinan rinta aaltoili. Hänen katseensa oli synkkä ja sairas.
"Sinä olet sairas."
"En."
Hän heittäytyi Hermanin kaulaan kiihkeänä.
"Herman, Herman, vie minut pois, vie minut pois!"
Mutta Herman ei jaksanut.
"Jos sinä tietäisit."
"Mitä?"
"Mikä tuska on täällä."
Hän painoi sydäntänsä.
"Sinä et välitä enää, minä tiedän sen, sinä et tahdo minua enää."
Hänen vartalonsa vääntyi taaksepäin, silmät puristuivat kiinni.
"Minä olen nuori vielä, minun täytyy elää, suonissani polttaa, jää aina polttamaan."
"Aliina."
"Mitä sinä katsot, niin kylmästi katsot. Mene, mene pois."
Hän väänsi käsiänsä.
"Ja mitä sinä tänne tulit, kun et tarvitse minua — mene, mene pois."
Hän heittäytyi väsyneenä sohvalle. Herman laski kätensä hänen päänsä päälle. Jännitys laukesi ja Aliinan itku tyyntyi tasaiseksi.
Hermanin korvissa kaikuivat vielä Aliinan viimeiset sanat. Niiden tuskallisessa jännityksessä oli vivahdus väärää. Aliina liioitteli tunteitansa ja näytteli järkyttääkseen hänen tasapainoansa. Mutta häntä ei siten voitettu.
Ja mitä Aliina vaati häneltä? Eihän hänellä pitäisi mitään vaadittavaa olla. Hermanin sydän koveni.
"Sinä rakastat kohtauksia", sanoi hän, "minä en jaksa mukana olla, vaikka mielelläni tahtoisin."
Aliina vaikeni.
"Ja minkä minä taidan, ruumiinkin ympärillä täytyy pitää jäitä, jos on liian lämmin, niin, kaikki mätänee, ellei aikanansa haudata."
Hän näki sanojensa vaikutuksen.
Mistä hän ne sanat sai? Hän sanoi ne vain ajattelematta, ärsyttääkseen. Ja niissä oli tehtyä ja iljettävää hänestä itsestäänkin. Hänhän se oli, joka kohtauksia nyt rakasti. Mutta hän ei löytänyt oikeata itseänsä.
Läksisikö hän pois? Sekin tuntui liialta ja luonnottomalta.
Aliina istui siinä kyyrysissään niin pienenä ja raukkana.
Ihminenhän hän oli hänkin.
Hermanin rinnassa hajaantuivat tunnot pehmeiksi repaleiksi, jotka turvattomina häilyivät sinne tänne.
"Minä jään tänne."
"Jää."
"Jos sinulla olisi jotakin, ottaisimme pienen ryypyn, se kaikki sovittaa. Onko sinulla?"
"Konjakkia vain, siellä."
Herman nosti kaapista pullon ja lasit ja he joivat äänettöminä ensin.
"Älä sinä sillä tavalla, Aliina, se on turhaa."
"Tiedänhän minä."
"Eletään hetki sellaisena kuin se tulee."
"Tiedänhän minä."
"Kuinka toiselle voi antaa, mitä itselläänkään ei ole, luuletko, etten minä tahtoisi, näithän sinä alussa, kuinka me toisin, se on nyt jo kulunutta."
"Sinulle."
"Sinulle myös kohta, kunhan opit näkemään. Ne kuluvat aina, pohjalla kun siinä ei ole kuin koristelematon vaihto."
"Älä viitsi nyt niin puhua."
"En, maljasi ennen, rakkaani."
"Älä, Herman."
"Ehkä se on tuo konjakki vain, menee päähän. — Sinä istut siinä ja odotat, pikku tyttö olet, sinä säikähdät ihmisen alastomuutta, siihen on totuttava, siinä on kauneutensa, vaan ethän sinä ymmärrä, sinä kun olet nainen, veren kultainen kukka, herkkää, puhtainta luontoa — täytyy ottaa teidät eri tavalla, kauniisti ja eri tavalla."
Herman kaatoi laseihin.
"Ei minulle niin paljon."
"Ei se pahaa tee — heti sinun silmäsi saivat toisen värin, ne olivat äsken niin värittömät ja arat."
"Eiväthän nyt enää."
"Eivät."
Kuumat pilkut olivat kohonneet Hermanin poskille, silmiin tuli eloa.
"Päivä voi olla raskas, tuntuu joskus, ettei sen päähän pääsisikään."
"Pääsee kuitenkin."
"Pääsee. Tule tänne, Aliina." Hermanin silmiin tuli kostea ja lämmin kiilto. "Kuinka te olette ihania, naiset — teissä olen minä elänyt elämäni ainoat hetket, teidän sylissänne unohtanut paljon."
"Maljasi, Herman."
Herman hymyili kaukaista hymyänsä.
"Niin, juomme, tasapainon tähden, ymmärrätkö, kun minä sanon tasapainon tähden, niin minä tarkoitan, että täytyy ihmisen jaksaa, jaksaa vaikka elävänä hautaansa astua."
"Rakas."
"Sanoinhan minä, ettet sitä ymmärrä, eikä tarvitsekaan. Jokainen ihminen on oma maailmansa, ei tarvitse toisen sitä ymmärtää."
"Herman, kun sinun äänesi on kummallinen. Sinulla on kuuma, minä riisun nuttusi."
"Annahan olla, puhellaan. — Mitä minä sanoin? Niin, että ihminen on oma maailmansa. Hänen rinnassaan on se maailma, ei sitä kukaan näe, ei aavista, mitä siellä milloinkin liikkuu."
"Painanko minä polviasi?"
"Et, pane pääsi tuohon olkapäälleni — onko hyvä — on niin turvallista, kun on pieni olento, joka kuuntelee, kun toinen puhuu."
"Sinua, Herman, kuuntelee aina."
"Niin, sinä rakas. Minä tunnen, mitä sinä tunnet siinä, onnellinen. Minä tunnen aina, mitä muut tuntevat, elän heidän kanssansa, rakastan heitä siksi. Mutta sitten väsyy, palaa itseensä, sulkeutuu muulle, kuuntelee vain yksinäisten hetkiensä äänettömiä säveleitä, löytää sielunsa syvyydestä aarteita, kuin elävät olennot kohoavat ne sieltä, saavat muotoja, luovat ympärille rikkautta, jota kukaan ei näe eikä aavista — se on se puoli, se puoli ihmistä."
He joivat.
"Ymmärrätkö sinä?"
"Minä kuuntelen."
"Kuuntele. Sinä olet hyvä, kun kuuntelet. Sinä kuuntelet kuin lapsi, tiedät, että teet sillä hyvää. Päivät tulevat ja menevät äänettöminä täällä, ei ole kenelle puheleisi, eikä tarvitsekaan."
"Tahdotko lisää?"
"Kiitos, antaa olla. Sanoin, että se on se puoli. Mutta on toinenkin puoli, kylmä järki. Järki, kylmä ja kirkas kuin kristalli. — Kun minä sitä ajattelen, tuntuu, tuntuu kuin minä jumaloisin jotakin ihmisessä. — Aliina, kaadahan, rakas."
"Järjen malja."
"Lapsi, sinä puhut, sinä et tiedä, mitä sinä sanot, se on kenties sama kuin Jumalan malja, sinä et tiedä, siksi voit sinä sanoa. Ymmärrätkö, mitä on täytynyt tapahtua, mikä hienostuminen luonnossa, ennenkuin sellainen voima kuin järki on siitä puristunut. Ei, kuinka sinä sen käsittäisit. Voima, joka kohottaa kuolevan kaiken yläpuolelle, ylös, josta hallitsee katseellaan avaruuden ääret, mittaa syvimmätkin syvyydet, ylös tietoisuuteen — jumaluuteen."
Hän vaikeni.
"Ja kuka on katsellut elämää sieltä, on löytänyt kerran ihanan nautinnon. Siellä huvittelee koko inhimillisen pienuuden monista muodoista, ne eivät särje, ne eivät koske enää. Nauttii siitä viileydestä, joka puhaltaa sammuksiin rinnan väräjävät liekit, jähmetyttää naurettaviksi kuvioiksi heikkojen aivojen lahjattomat liikkeet. Aukeaa vain laajat, jäiset näköpiirit, jossa ihminen haihtuu pieneksi pilkuksi, jähmettyy samaan jäiseen kokonaisuuteen mitään mielenkiintoa enää herättämättä —"
Herman vaikeni. Hänen katseensa viipyi kaukana. Kuinka hän nyt hyvin tajusi, mitä hän tarkoitti.
"Niin, että niin voi olla —"
Hän pyyhkäisi kädellä otsaansa.
Aliina ei uskaltanut liikahtaa.
"Mitä minä puhuin — niin, istuhan vielä, niin vaikenemme. En minä enää puhu, sinusta oli se ikävää, sinun silmäsi pyytävät muuta."
"Herman."
"Ei, enhän minä sillä, et siltä huonompi ole, sinä olet vain nainen, elämää —"
"Maljasi."
"Vapautuaksemme, Aliina. Minä kuuntelin äsken omaa ääntäni, minua huvitti se — antaa äänen leikkiä sanoissa. Huviksensa. Ajatusten kulkea niin kaukana, kaukana ja sekaantua mahdottomiksi. Se on yksinäisen nautinto, ymmärrätkö?"
"Ymmärrän."
Herman tuijotti lasiin äänetönnä.
"Elämän ainoa rikkaus on se, mitä itsestänsä voi puristaa — ja mitä on sekään?"
"Sinä olet jo väsynyt, otanko minä kengät jaloistasi?"
Aliina riisui kengät hänen jaloistaan ja sai hänet vuoteelle.
"Älä välitä minusta, Aliina, älä välitä."
"Nukuhan, rakas."
Herman nukkui heti. Mutta Aliina jäi vielä istumaan.
Hän käsitti, että se oli lopussa.
Hän istui kauan ajattelematta mitään.