RAKKAUTTA
— Mitäs, hyvästihän se meni. Se vähän siinä alussa sotki, että hän aloitti sen tavallaan kuin väärästä päästä. Miehet, ne nyt eivät sellaista huomaa.
— Sitäkö ne —
— Se siinä vain oli. Mutta kun minä kerron sen alusta, kuinka se kävi.
— Kerrohan.
— Ensiksi se sanoi: "Saanko luvan kysyä, onko neiti koskaan rakastunut?"
— No, mitä sinä sanoit?
— Mitä. Minä sanoin, että mitä se kauppias tyhjää. Jos nuorempana lienee tullut hullutelluksi, niin ei niistä nyt enää mitään.
— Oikein.
— Se oli pannut kätensä tähän näin polvelleni ja sanoi, että hän tahtoisi oppia rakastamaan.
— Mitä sinä siihen sanoit?
— Mitä, mitä minä sanoin — en mitään. Ajattelin ensin viskata sen käden siitä pois, vaan ajattelin sitten, että ehkä kuitenkin oli paras aikanansa katsoa, ja siinä valossa minä enemmän rupesin häntä sietämään. Sitten hän sanoi, että olin lihonut. — "Kauppias tyhjää", sanoin. "Olette", sanoi hän ja koetti toisella kädellä selkääni. "Saanko luvan rakastaa", kysyi hän. "Mitä", sanoin minä. "Jos antaisitte lähestyä itseänne", sanoi hän. "Ja sitten?" "Rakastaa niinkuin ihmisillä on tapana." "Ja mitä tarkoitusta varten, jos saan kysyä. — Ei, kauppias ajattelee ensin, eihän näillä ijillä enää — lapsena jos on utelias ja niin edespäin, että hurmaantuu ja niin poispäin — mutta jos kauppias tahtoo minua kysyä, niin kysyy vain suoraan ja ilman kiertoteitä, että minä ymmärrän sitä mukaa vastata. — Oliko se hänen ajatuksensa", kysyin. Oli, se oli hänen ajatuksensa, mutta ettei hän varmoja kauppoja vielä kyllä ollut ajatellut tehdä, jos saisi ensin luvan vähän niinkuin rakastella.
— "Ei, ennenkuin häiden jälkeen", sanoin minä, "sitten laillista tietä".
— "Tietysti sitten", sanoi hän, eikä hän laittomuutta tarkoittanutkaan. Hänen ajatuksensa kulkivat juuri laillista tietä. Hän sanoi, että hän oli aina ajatellut, että kun varoja kertyi siksi, että oma vaimo kannattaa elättää, niin hän sen elättää, sen verran on hyvä olla mukavuutta ja iloa.
— "Tietenkin", sanoin minä. Ja sitten sanoin, että kyllähän minä naimattakin toimeen tulisin. Tietysti tulisinkin. Minulla on konttorista palkkaa jo 75 mk kuussa ja pankissa on jo liki 500 vanhan päivän varoja. Mutta tietysti parempi on aina parempi. Jalkojen tähden nimittäin. Ne eivät enää kohta siedä vedossa seisomista. Niissä kun on reumatismia. Että hän nyt sen tietää, ettei jäljestäpäin tarvitse tulla sanomaan, ettei tiennyt ottaessa. Muita vikoja ei ole, ja jos hän kustantaa ensi kesänä parisataa niihin jalkoihin, niin voisi sen pakotuksen kylpeä pois, ettei siinä suhteessa olisi vasta kustannuksia.
— "Juu", sanoi hän, hän antaa, jos naimisiin mennään. — Eikähän se siitä somene, kun mentävä kerta kuitenkin on ja kun saa vielä sellaisen varman ihmisen, joka ei tee mitään hämmennöksiä hänen elämässään, niin ennen hän vähän kustantaa, sillä on hän sen verran elämässä nähnyt, että minkä tavaran helpommalla saa, on se sitä huonompaa.
— "Niin, oma asianne, tehkää kuten tahdotte", sanoin minä.
— "Talo on siinä valmis."
— "Ja liinavaatteet minä itse kyllä kustannan", sanoin minä.
— "Ja rahaa on, jos tarvis vaatii."
— "Ei, kiitoksia, ei ennenkuin häiden jälkeen, se on tavallinen taksa."
— "Sitten se on sitä myöten valmista", sanoi hän.
— Kävi miten kävi, ajattelin siinä itsekseni, hyvin hullusti ei tässä käy. Mieheen kyllä ajan pitkään tottuu. Parasta aina tehdä aikanansa, mitä tehtävä on. Ja kun tämä on varakas ja tasainen. Siinä siltä puolelta ei ole mitään, ja muista puolista minä kyllä suoriudun. Ei niin, ettei minusta olisi ollut köyhän miehen vaimoksi. Köyhälle minä olin luotu. Minä olisin ollut hyvä köyhän miehen vaimo. Minä olisin paremmin ymmärtänyt köyhän kohdan ja surkuilematta työtä tehnyt ja kohtaa kohentanut. Mutta niin ei sattunut. Se, jota ajattelin, ei minuun katsonut. Ei varmaan tiennyt, mitkä ajatukset mielessä liikkuivat ja vuosia kummittelivat. "Älä ajattele", sanoin minä itselleni, "älä ajattele tyhjää, ei hän sinusta huoli". Mutta jos huolisi sittenkin, kangasti mielessä aina ja minä ajattelin. Kun on ne vuodet, jolloin mentävä olisi, ajattelee. Mutta kun ei, niin ei. Se on juuri se, että kun ei, niin ei. Ja miehiä on sitten monta. Ja niistä muista ei toinen ole kummempi kuin toinenkaan. Eikä sekään olisi ihmistä kummempi ollut. Näinhän minä, mikä se oli. Mutta annas, kun se kangastaa ja mieleen kaihin jättää. — No niin, sanoin minä sitten tälle vielä sen, että miehen pitää olla selväpäinen ja ymmärtää sitä maailmanjärjestystä, jonka alle on alistettu, niin että esimerkiksi kun nainen, jonka on ottanut itseänsä varten ikäänkuin, ei vaadi vuotuista palkkaa oloistaan, niin se työ, jonka nainen pesään tekee, on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta — niin, sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi. Ymmärtääkö hän sen, kysyin minä.
— Ymmärtää, täydellisesti ymmärtää, sanoi hän. Mutta että hän antaa myös vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rajoja pantaisi, ja sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.
— "Juu, sopii kyllä", sanoin minä. Ja sillä se oli tehty. Huomenna mentiin ja ostettiin sormukset.