ERIIKA

Soitto täytti avaran salin. Vaaleat naisparvet liikkuivat keveinä ja asettuivat tanssia varten.

Serkukset Anna ja Eriika kulkivat käsikkäin salin poikki.

"Näitkö sinä hänet, Eriika?"

"Kenet?"

"Sulhasesi."

"Entisen, tarkoitat. Älä pelkää, ei minua haittaa, jos hän on täällä."

"Minä kärsin, kun en tiennyt, miksi se tapahtui."

"Rakas."

Eriikan ääni oli varma ja lämmin. Se oli siis ollut tuskaton leikkaus.

"Näen, että tahtoisit tietää, Anna. Kysy vain. Minulta voit kysyä, tahi minä sanon suoraan, siinä ei ollut —" musiikki sotki hänen äänensä, niin että hänen täytyi kumartua ja kuiskata Annan korvaan, "siinä ei ollut sitä, jota sanovat rakkaudeksi."

Sitä sanoessaan näytti hän saaneen kiinni jostakin ajatuksesta. Katse kirkastui. Omituinen valo läikähti hänen kasvoilleen, niinkuin ihana näky olisi hänen silmiensä ohi kiitänyt.

"Minä tiesin sen."

"Äiti olisi tahtonut ja olisihan se saanut tapahtua."

"Ei, ei saanut."

"Se tapahtuu kuitenkin joskus."

"Sinä et saa."

"Vaan jos täytyy."

He olivat joutuneet salin perälle, jossa äiti ja sisaret istuivat.

"Katso, äiti näyttää vielä niin nuorelta", kuiskasi Eriika, "voisi vielä vaikka itsekin —"

"Eriika —"

"Eläke isän jälkeen on liian pieni näin monelle."

Kun he istuutuivat, tunsi Eriika, kuinka äiti tarkasti hänen kasvojansa. Hän tiesi äidin huolen. Eriika alkoi näyttää kuluneelta ja vanhalta. Häntä oli vaikeampi jo kaupaksi saada. Mutta äidin ei tarvinnut huolehtia. Hän tahtoi ponnistaa, hän osasi miellyttää ja vetää puoleensa, jos tahtoi, ja hän tahtoi tehdä valinnan viisaasti, saavuttaa, mitä äiti, mitä hän itsekin nyt tahtoi. Sillä kun hän purki entisen kihlauksensa, joka oli äitiä ja sisaria ajatellen tehty, ja kun hän ennen purkamista oli kysynyt lupaa ja neuvoa äidiltä, oli äiti sanonut: "Jos et voi tämän kanssa, en tahdo pakottaa, se olisi väärin. Minä luotan sinuun kuitenkin, rakas lapsi."

"Ymmärrän."

"Sinä olet järkevä."

"Kyllä, äiti."

Se oli lupaus, joka häntä painoi ja velvoitti, niin kauan kuin hän toisen leipää söi ja toisen palvelijat häntä palvelivat.

Ja äiti oli oikeassa. Hän oli aina oikeassa. Riippumattomuutta ja rauhaa Eriika kaipasi. Hän oli saanut kärsiä niiden puutetta. Nyt täytyi siitä loppu tulla.

Äiti oli oikeassa. Ei auttanut muu kuin viisaasti mennä. Rakkaus oli ylellisyystavaraa, jota ei kannattanut heidän huomioon ottaa eikä odottaa.

Hän ymmärsi sen, eikä hän olisi sitä odottanutkaan, mutta häntä katkeroitti kuitenkin hiukan, mikä lienee katkeroittanut.

Kun hän katseli salin häikäisevää komeutta ja kuunteli puheen keveätä kohinaa, joka pehmeänä ja hyväilevänä upposi sävelten mahtaviin aaltoihin, painui hänen mielensä alakuloiseksi.

"Anna", kuiskasi hän serkulleen, "kuinka ihmiset näyttävät iloisilta."

"Eriika", sanoi äiti, "olet unohtanut puuterin, silmänaluksesi ovat niin väsyneet."

"Se on totta", sanoi Eriika ja nousi ylös, "tulen pian takaisin."

"Pukuhuoneen pöydällä laukussani on rasia. Rakas Anna, kiiruhda hänen jälkeensä, ettei hän yksin."

Eriika oli jo lähtenyt. Hän ei huomannut Annaa, joka tavoitti hänet ja kulki hänen vierellään. Hajuvesien, puuterin ja paljaan ihon tuoksu hulmahteli heidän ympärillään ja ikäänkuin verkkona laskeutui Eriikan silmien eteen ja etensi esineet hänestä. Hän kulki kuin unissaan oikein tajuamatta. Hermoissaan tunsi hän levottomuutta. Hänestä oli käsittämätöntä, jotakin käsittämätöntä kaikessa. Loppumaton ihmismeri, joka aaltoili hänen ympärillään, puhetta ja naurua, joka jäi hänen jälkeensä ja haihtui kaukaiseksi huminaksi.

Mitä hän etsi — mitä hän tahtoi — mitä teki hän täällä?

Häntä värisytti. Sitten kulki näkymätön käsi pitkin hänen ruumistansa, hiveli, tyynnytti ja lamautti hänen hermonsa jäykiksi ja kylmiksi. Hän ei voinut liikauttaa itseään. Hämäryys katosi. Välähti valoa ja tutut kasvot ilmestyivät yhtäkkiä hänen silmiensä eteen ja katosivat samassa.

Hetki vain ja kaikki oli ohi.

"Mikä sinulle tuli?"

"Ei mitään, ei mitään", kuin tuskan huuto pääsi se hänen huuliltansa.
Hän tarttui Annan käsivarteen, hänen täytyi levätä.

"Sinä olet aivan kalpea."

"Tukahduttaa."

He tulivat pukuhuoneeseen.

"Odotetaan, että pääsemme suuren peilin eteen. Missähän se laukku lienee?"

"Minä etsin. Istu sinä sen aikaa."

Eriika istuutui ja nojasi paljaalla kyynäspäällään outoon, kylmään pöytään. Kuinka elämä olisi ollut helppoa, jos se salainen sairaus ei olisi häntä vaivannut? Kun hän oli heikompi, tulivat hänen hermonsa rauhattomiksi, sydämessä oli puristusta ja kädet tekivät liikkeitä, joita hän ei voinut hallita, mutta joita muut eivät olleet vielä huomanneet. Ja ne kasvot ilmestyivät. Kenties hän luulotteli, kenties se oli mielikuvitusta, kuitenkin näki hän ne ilmielävinä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt, kun Eriika hänen mallinaan oli istunut.

Hän oli heikentynyt sen ajan jälkeen. Hän kulutti silloin itseänsä, tuhlasi voimiansa. Mihin? Kaikkeen siihen, siihen kiduttavaan. Kun hän istui hänen edessään tarkasteltavana, antoi hän hänen katseensa hallita itseänsä. Se katse tunki hänen sydämeensä, sieluunsa, ruumiiseensa, kaikkialle. Sen edessä ei Eriika ollut mitään, sen edessä täytyi hänen alistua, ja paljastua. Hänellä ei saanut olla mitään peitettävää, ei mitään sisimpää, ei pyhäkköä, jonne sillä toisella ei olisi ollut oikeutta astua. Kuinka hän oli ollut kurja ja voimaton ja kuinka hän vain himoitsi, himoitsi heittäytyä sen katseen raiskattavaksi? Hän oli halpa, kurjan kurja, jolla ei ollut muuta kuin yksi himo, saada alistua, ja yksi nautinto, kärsiminen, oman kurjuutensa tunto.

Rakastiko hän sitä vierasta, joka oli vallan hänen ylitsensä ottanut ja leikitellyt ne muutamat viikot hänen sairaalla sielullaan ja jättänyt hänet vaatimatta mitään muuta?

Ei, hän ei rakastanut. Jos sitä olisi vaadittu, olisi hänen täytynyt rakastaa ja kaikkensa antaa. Hänellä itsellään ei ollut mitään määräämisvaltaa eikä tahtoa itsensä yli. Hänen sielunsa oli pienen pieni osa sen toisen voimakkaamman sielusta, mitä siellä tahdottiin ja ajateltiin, tahtoi ja ajatteli hänkin. Tarvittiin vain vähäinen ilme, pieni vivahdus siinä katseessa, ja hän ymmärsi totella. Se oli selvää, se puhui hänelle tarkemmin kuin vuosien läheisyydet olisivat puhuneet. Sanoja eivät he tarvinneet, niitä ei monta vaihdettu. Kaikki oli selvää ilmankin. Oli jonkinlainen luonnon pakko kuulua siten hänelle, avautua, olla hänen omansa. Kenties tarvitsi toinen häntä vain työtänsä varten. Käytti valtaansa, kun voi. Oliko se oikein? Hänen asiansa ei ollut tutkia sitä. Ei hän edes sitä ajatellut.

Eriika oli silloin kihloissa. Hän purki kihlauksensa. Kenellekään toiselle ei hän silloin tahtonut kuulua, kenellekään toiselle ei tiliä itsestään tehdä. Oli helpompaa ja selvempää niin.

Ja kun hän sanaa sanomatta matkusti pois ja jätti Eriikan, tuntui Etiikasta, kuin hän olisi saanut suuren lahjan, oman elämänsä, oman itsensä takaisin.

Mutta kuitenkin tunsi Eriika vielä hänen läsnäolonsa, tunsi, ettei hän voinut enää olla yksin, siellä kaukana ihmiserämaassa kulki toinen, jolla oli oikeus häneen, joka seurasi häntä, minne ikinä hän meni, jonka kuva oli hänen sieluunsa poltettu, niin että hän oli näkevinään, että hän näki hänet välistä edessänsä elävänä.

Se oli sairautta. Hänen hermonsa olivat niin ärsyytyneet, ettei hän vielä kokonaan ollut voinut vapautua siitä. Hän oli viime aikoina taistellut koko sielunsa voimalla. Hänen täytyi tulla terveeksi ja kokonaistua, vaikka kaikki oli särkynyttä ja repaleista ja hän oli heikko siitä sairaudesta ja niistä monista myönnytyksistä ulkonaisille oloille, äidille, kaikelle sille pakolle ja velvoitukselle, jota elämä oli täynnä.

Mutta hänen edessään kangasti selvä elämä, vapaa vaihto ja terve ruumiiden yhteys, joka säilytti inhimillisen vapauden ja oli toista kuin tämä sairas, salainen tuska. Siihen oli ponnistettava.

Omituista ponnistusta koko elämä, mitä ponnistusta ja täytymistä — kuinka kauan? Siksikö, kunnes saavutti äidin puolitylsän ja tunnottoman tilan?

"Eriika, meidän täytyy joutua, tässä on puuterirasia."

"Sinä löysit sen, kiitos, olin unohtaa. Tanssi on tainnut jo alkaa?"

"Se on alkanut."

He olivat tulleet salin ovelle.

"Katso", kuiskasi Eriika serkulleen, "eikö nämä ihmiset säälitä sinua? Etkö luule, että jokaisella näillä on pienet ikävyytensä — ettei elämä ole läheskään sitä, miltä se näyttää."