KIRJEITÄ
I KIRJE
Rakas Seni!
Minua liikutti, kun kyselit niin paljon oloistani. Kiitos. Minulla on hyvä olla.
Mies on kiivas ja epäluuloinen, niinkuin olen varmaan ennenkin kertonut, ja ikävyyksiä sattuu, mutta kyllä ne menevät aina ohitse ja niistä on huviakin tässä yksitoikkoisuudessa.
Poika on sinun näköisesi. Aivan. Ole hyvilläsi. Ei mies mitään aavista. Ei pojasta ole minulle suurtakaan vastusta, älä pelkää. Hän on pieni poika vain. Hänelle puhelen kuin toverille vahingoittamatta häntä, kun hän ei ymmärrä. Hän on hiljainen ja katsoo kauan yhteen paikkaan. Olisi ikävä, jos hänestä tulisi raskasmielinen tahi sellainen heikko, joka takertuu pikkuseikkoihin.
Luulen, etten suuresti uskalla kajota hänen kasvatukseensa, etten
pilaisi häntä. Eiköhän jokainen menne sinne, jonne mentävä on?
Muistelen sitä aikaa, jolloin yhdessä elimme. Se on syöpynyt
syvälle mieleeni.
En osaa enää kirjoittaa. Sanat kangertavat. Ja turhaahan on liiaksi
kirjoittaa, kun sanottavaa ei ole.
Muistathan joskus
Nettaasi.
Olin unohtaa onnitella palkankorotuksesi johdosta. Kohta voinet siis mennä naimisiinkin. Ethän kuitenkaan, rakas?
II KIRJE
Rakas Seni!
Ikävä, että olet niin pelannut. Älä laske kassavaillinkiin mitenkään. Ennen vaikka ammu itsesi. Miksi et tänne ennen kirjoittanut? Se oli tyhmästi ja varomattomasti. Sähkötin sinulle juuri ja kysyin summaa. Rahat täytyy saada vaikka mistä. Mieheni ei ole kotona, niin että minulla on mahdollisuus, jos ei muuten niin konttoripuolelta jollakin hätävalheella. Niin että ole huoleti, rahat saat. Ja ne ehtivät.
Jos siitä jäljestäpäin on pientä ikävyyttä, selviää se. Mieheni on ollutkin parempi viime aikoina. Olen hillinnyt itseni ja näyttänyt hiljaiselta. Se häntä miellyttää.
Mutta minä kaipaan kuitenkin sinun luoksesi. Minä kaipaan joskus niin, että tuntuu kuin tulisin hulluksi, minun pitäisi saada huutaa ja repiä itseäni. Veri on käynyt sairaaksi ja hillittömäksi, kun on ollut liian kauan saamatta rakastaa.
Ja sinä olet ihana mies.
Jos minä saisin lämmittää käsiäsi ja peittää öisin hiuksillani avonaisen rintasi. Minä muistan, missä siinä oli pieni, pieni luomi.
Muistatko sinä, missä minulla oli?
Nettasi.
Älä siis ajattele sen surullisemmasti koko asiaa, kyllä se selviää.
Odotan sähkösanomaasi juuri.
III KIRJE
Rakas Seni!
Hyvä, että kaikki on onnellisesti ohi. Minun täytyy nyt tavata sinua, maksoipa vaikka henkeni.
Rahoista tuli täällä aika sota. Mieheni raivosi kuin hullu.
Mutta en sanonut, minne minä ne panin, ja sinä käsität, minkälainen
raaka mies voi olla.
Nyt on kärsitty kärsittävä. Olen taas ylhäällä. Mutta minä vannoin
itsekseni, että sovitukseksi täytyy minun saada tavata sinua.
Kun tulee tilaisuus, pistäydyn junaan ja karkaan. Sähkötän
matkalta, että nyt tulen.
Minun täytyy päästä. Olen käynyt kuin sairaaksi. Usein puristan nyrkkiäni ja tuntuu kuin sydän lakkaisi lyömästä. Öisin vääntelehdin vuoteellani ja puristelen rintojani tuskissani ja lepään sitten liikkumattomana ja katselen pimeään. Mitkään ajatukset eivät silloin mieltäni hyvitä. On jotakin väärää elämässä, jota en käsitä.
Kuulin mieheni sanovan tässä joku päivä sitten eräälle vieraalleen:
"Muutamat naiset ovat kyllästymättömiä, lienee veressä vika."
Ehkä hän ajatteli minua. Hän luulee minua erääseen konttoripalvelijaan. Eihän siinä mitään ole, mutta luulkoon.
Hiivin pois kuuntelemasta ja ajattelin vielä niitä sanoja.
En luule, että olen kyllästymätön, mutta täytyyhän olla joku, jota rakastaa, muuten ei aika kulu tässä toivottomassa elämässä. Ymmärrän kyllä niitä, jotka ovat siveellisiä, mutta niillä on kai aina kiirettä työtä tahi ovat sitten hyvin rauhallisia ja tyytyväisiä ihmisiä.
Myöhemmin. Kuule, rakas ystävä. Sattumalta sain rahoja käsiini. Matkustan ylihuomenna. Silloin sopii. Mies matkustaa asioilleen. Se sattui ihanasti. Siis torstaita vasten olen luonasi.
Minkälainen lienee asuntosi, minkälainen sänkysi, minkälaista kaikki?
Tule siis iltajunalle vastaan. Torstaina.
Älä muita yöksi luoksesi ota. Ethän, rakas? Kaipaan luoksesi, vierellesi. Sinun kätesikin on niin vahva. Muistan kuinka siinä suonet kulkevat.
Jos sinulla ei ole kotona mitään väkevämpää, niin käy ostamassa,
niin juhlimme. Rahoja minulla on ja saat mitä ylitse jää, jos
tahdot.
Minulla on uusi, ihana alushame. Saat sitten nähdä. Se on keltainen, silkkinen. Se on kuin vangituista auringonsäteistä, jotka kaipaavat pois maasta.
Kun on vain yksi elämä, olisi meidän pitänyt saada olla enemmän yhdessä.
Mutta se ei ole autettavissa ja siksi on turhaa sitä surra.
Näkemiin, rakkaani!
Nettasi.
IV KIRJE
Rakas Seni!
Ei Jumalakaan voine aavistaa, että silloin luonasi olin. Mieheni ei ollut palannut matkaltansa. Olin niin kiitollinen Jumalalle.
Kiitos sinulle kaikesta, kaikesta. Ei kukaan tiedä, mistä kaikesta, minä vain ja sinä, oma rakkaani.
Kuinka elämä on nyt ollut jännittävää? Tunnen eläväni taas. En voikaan sietää tasaista elämää.
Siinä se juuri on. Minä kärsin ennen vaikka mitä, mutta tasaista elämää minä kammoan. Kun mieheni raivoaa ja hyökkää päälleni, tunnen, että niin on oleva, se on elämää ainakin. Minä kaipaan sitä välistä. Minun täytyy saada olla niin alhaalla, ettei alemmaksi voi painua, minun täytyy saada tuntea itseni niin verhottomaksi ja kurjaksi, että jokaisella sivukulkijalla on oikeus potkaista minua. On kuin olisi tuska elää ruoskimatta itseänsä. Ehkä luonto tuntee kammoa, kun täytyy olla ihmisenä.
Mutta elää ihmisenä, se on sittenkin ihanaa ja vaihtelevaa. Sellainen yö, kuin se siellä luonasi, kannattaa taas kuukausia kitua.
Muistan sen sängyn. Se oli liian pieni meille. Ja minun olkapääni tuli kipeäksi, kun laita painoi sitä. Jos mieheni aavistaisi, että luonasi olin, tappaisi hän varmaan minut.
Kun katselen vaatteitani, niitä, jotka silloin päälläni olivat, lämpenee sydämessäni.
"Rakas", sanon, "muistatko häntä? Muistatko, kun siellä olimme?"
Ja sinä, Seni rakas, muistatko sitä yöpaitaa? Eikö se ollut ohut? Minulla ei ole niitä kuin se yksi. Täällä en sitä käytä. Toiset yöpaitani ovat vieraita. Mutta se on minun ystäväni, kun olen tukehtua ikävästä, panen sen päälleni. Sillä on sinun hyväilevä kosketuksesi, sinun lämpimän ruumiisi tunto.
On ihanaa, kun sinä rakastat. Sinä yksin osaat oikein naista rakastaa. Sellaista miestä kuin sinua pitäisi kaikkien naisten rakastaa ja ihailla. Sellaisella olisi oikeus kulkea kuin kulovalkea ylitsemme ja polttaa meidät. Ja onnellinen, joka poltetuksi tulisi.
Hyvästi! Että sinä minua kaipaat. Kuinka onnellinen minä olen.
Nettasi.
V KIRJE
Rakas Seni!
On aika kulunut. En ole voinut kirjoittaa.
Älä säikähdä, minulla on ikävä asia sanottavana. Lapsi syntyy meille taas, olen kammokseni sen huomannut.
Mitä minä teen? Mitä minä teen? Teen mitä ikinä, mutta se ei saa nyt tapahtua. En jaksa enää valehdella, eikä se ole nyt mahdollista. Kaikkea, minkä tekee, seuraa kosto, tiedän sen. Nyt on koston vuoro. Ja minä pelkään.
Tunnen mieheni. Hän on säälimätön. Jos hän sen huomaa, on elämä hirvittävää.
Olen niin väsynyt ja tahtoisin melkein pois. Jos sinä tietäisit keinon. Kuvittelen mielessäni, että tulisin luoksesi viimeisen kerran ja saisin leponi sinun kätesi kautta.
Mutta se on kuvittelua, se ei sovi. Sen täytyy tapahtua täällä, jos
tapahtuakseen.
Tuska pakkauttaa sydäntäni. Mitä minä teen? Mitä minä teen? Jos
olisi keinoja, joilla ehkäistä, niitä en kuitenkaan tiedä.
Olen rukoillut Jumalaa ja kerjännyt, ettei niin tapahtuisi. Se ei auta, se ei auta. Seni, kirjoita, kirjoita pian, minun täytyy selvitä tästä.
Nettasi.
VI KIRJE
Rakas Seni!
Kaikki vaara on ohi, rakas Seni. Pelotin suotta mieltäsi. Luulin, että elämä oli mennyttä, etten mitenkään enää selviäisi. Se on selvinnyt siitä kuitenkin. Kaikista luonnollisimman keinon silloin unohdin, rakas Seni.
Mieheni oli viime yönä luonani. Älä siis pelkää, että saan kärsiä tähtesi, kun lapsi syntyy. Nyt ei voi epäilystäkään syntyä siitä, että se olisi muiden. Kuinka minä olen onnellinen. Se oli siis tyhjää taistelua se pelko, lapsellisuutta kaikki! Minä vain suurentelin ja kenties valehtelin koko tuskan. Miksi en heti selvästi ja kylmästi ratkaissut asiaa, niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin sinäkin varmaan olisit neuvonut, jos olisit ehtinyt vastata kirjeeseeni?
On kirkas mieleni taas. En ole tällaista rauhaa juuri koskaan tuntenut. Paha on voitettu ja paennut. Kaikki on nyt hyvin. Maailma leviää ympärilläni selvänä, selvänä pienimpiä soppiansa myöten. Eikä siinä ole mitään peljättävää.
Eikä ole mitään toivottavaa eikä tahdottavaa enää. Kaikkea on saanut. Sekä hyvää että pahaa. Vaikka en tiedä, kumpi on tärkeämpää ollut. Molemmat yhtä välttämättömiä, yhtä rakkaita värittämään elämää ja kuulastamaan sen läpinäkyväksi, niin kirkkaaksi kuin se nyt mieleeni kuvastuu.
Pyydän sydämestäni anteeksi, rakas ystävä, kun en jaksanut hillitä itseäni. Mutta sinä ymmärrät pienen tyttösi, joka ei ole kasvanut vahvaksi ja taitavaksi vielä. Katsele sinä häntä, jos muuten et siedä, niinkuin minäkin katselen, ikäänkuin hän eläisi kaukana menneissä ajoissa, sellaisissa ajoissa, jotka pelottavat hänen arkaa sydäntään ja sotkevat hänen omat ajatuksensa kaikenlaisilla vanhan vanhoilla uskoilla ja luuloilla. Niin minun täytyy ajatella, kun minulla on vaikea olla enkä selvyyttä löydä. Minun täytyy kysyä itseltäni, mikä on minun oman olentoni sisin, sotkemattomin ajatus. Ja jos minä sen löydän, on se mielestäni ihmeellinen ja uusi, aivan kuin uutuuttaan kirkas koriste. Kaikki muu ympärilläni on vanhaa ja tuhatvuotista, jota täytyy ajatella kaukaa, ymmärtääkseen sen arvoa ja omituisuutta, ja samoin ajatella ihmisiä kaukana menneissä ajoissa, sietääkseen heitä ja rakastaakseen heitä kaukaa. Istuin illalla itsekseni oveni kynnyksellä. Kuu valoi valoaan huoneen lattialle. Minuun koski se valo. Se oli liian kirkasta.
Istuin tylsänä. Ajatukseni olivat kuolleet. En kaivannut sinua. Rakkaus, sanoin itsekseni, rakkaus. — Mutta se sana kuoli mitään kaikua minussa herättämättä. Ihmettelin, miksi oli sellainen sana ja mitä oli se sana. En uskonut, että olin koskaan mitään tuntenut, en sitä tuskaakaan, joka oli viimeksi lähinnä ollut. Ja oliko sitä ollut? Enhän minä varmaan tiennyt. Mitä se olisi ollut?
Askeleita kaikui toisesta huoneesta. Ihmettelin, että oli toinenkin elävä olento suljettuna samoihin huoneisiin kuin minä. Mutta sinun askeleitasi ne eivät olleet.
Ei sinun askeleitasi! Se ajatus vihlaisi yhtäkkiä läpi ruumiini. Kaipaus täytti väkivaltaisena sieluni. Tunsin vain yhtä. Rakastin sinua. Niin se oli. Rakastin. Miksi en siis saanut olla sinun kanssasi? Elää ja kärsiä sinun kanssasi, sinun orjanasi?
Menin huoneeseeni ja suljin oven. Kauanko lienen siellä ollut, kun oveen koputettiin.
"Mikä asia", kysyin.
"Avaa!"
"En voi, toisen kerran."
"Avaa."
Minä avasin. Hiukseni olivat hajallaan. Olin kammannut ne juuri sinua varten. Kynttilöitä paloi rivi pöydälläni, kuihtuneet ruusut olivat esillä, olin rukoillut puolestasi ja muistellut menneitä.
"Mitä tämä on?"
Mieheni ääni vapisi vihasta.
"Mitä kujeita tämä taas on."
"Älä koske niihin!"
"Rakastajalta, älä uskottele, ei sinulla sitä kuitenkaan ole."
"Mitä jos on, mitä sitten, se on kuitenkin — on jo kauan ollut."
Ärsytin häntä uhalla. Minun täytyi. Että kidutukselle jokin loppu tulisi.
Hän kiskaisi minua tukasta ja laahasi minut maahan.
"Valehtelija!"
"Revi, ei se koske", huusin, "revi kovemmin — rakastan toista — revi, rakastan kuitenkin."
Hän läähätti. Minä nauroin. Hänen sydämensä kun on vialla.
Jäin lattialle lepäämään ja muistelin sinua. Kynttilät valaisivat huonetta. Valkeiden seinien hämäryys kaareutui holvina ylläni. Minä unohdin kaikki. Ajattelin vain sinua. Mikä minä olin, että olin sinut saanut? Mitä minä olin tehnyt, että olin niin onnellinen, minä, joka olin vain ahdas, ahdas ihminen?
Lepäsin siinä, en tiedä kuinka kauan.
Hiivin sitten hiljaa mieheni luo, hänen huoneeseensa ja pyysin, ettei hän tällä kertaa olisi enää vihainen, se olisi tarpeetonta. Hän istui ääneti, kenties hän katui taas. Eikö hän ole ihminen, kuten minäkin, ajattelin, tarvitse toista, kuten minäkin? Ymmärsinhän minä häntä.
Rupesin sanomaan hänelle jotakin, mutta hän ei kuunnellut minua enää. Hän vei minut vuoteelleen ja minä olin siellä koko yön.
Yöllinen kohtaus on vaaraton. Mieheni pitää sitä oman kiivautensa ja ärsyytyneen luontoni vikana. Ja onhan niitä ennenkin niin monenlaisia ollut. Ja luonnollista, kahdelle eri ihmiselle, kun ovat pakotetut yhdessä olemaan, eivätkä niin toisistaan välitä, sattuu jos jotakin.
Rinnassani tunnen taas vähän pistosta. Satunnaista väsymystä.
Muuten on hyvä olla.
Kun ummistan silmäni ja ajattelen, soivat tuhannet äänet sisässäni. Mitä se on? Mitä se on? Minä kuuntelen ja kuuntelen. Se on varmaankin vain ruumiini veri, joka niin ihanasti humisee ja huoletonna suonissa sykähtelee valmistaessaan uutta elämää, jota kuitenkin rakastan.
Ole siis iloinen ja muista, että olet onnellinen. Ajattele, miten voisi olla ja miten kuitenkin on.
Nettasi.
VII KIRJE
Rakas Seni!
Kirjoitit herttaisesti. Tiesin kyllä, että ymmärrät olla iloinen. Sinä rakas. Panen mielessäni käden sydämellesi ja tunnustelen, kuinka se iloisena ja ylpeänä sykähtelee. Rakastan iloa, iloa ennen kaikkea ja sinun hyviä ajatuksiasi, Seni rakas.
En yhtään huomannut, että se pieni jokapäiväinen tapaus kosketteli niin monia "suuria kysymyksiä", nyt kun niistä leikilläsi kirjoitit, vasta huomasin. Läksit siveydestä saakka. Sieltä ei sovi minun lähteä. Kysyin kyllä silloin itseltäni, olenko tehnyt vasten tahtoasi? En. Se riittää. Olenko tehnyt väärin? Miksi väärin tekisin? Mikä sattuu, mikä on välttämättömyys, se tulee tehdyksi itsestään. Muu jää. Ja jos pahan karttaa, jää se sydämeen asumaan kuitenkin, onko silloin sen parempi. On mikä on, miksi on syntynyt — tahi en tiedä.
Näet, ettei sinun siis kannata kuitenkaan olla ylpeä minusta eikä minun ajatuskyvystäni, pikku poikani. Tyttösi on tyhmä, pysyy aina, aina tyhmänä. Sinun asiaksesi jää selvitellä kysymykset, sen verran kuin niitä tarvitsemme.
Mutta emme niitä paljon tarvitsekaan. Kulkekoot tapaukset teitä mitä hyvänsä, ilman enempiä määräyksiä ja harkintaa. Jokaisella tapauksella lienee omat lakinsa ja syynsä, joita ei tarkkaan tunne.
Mitä minä vielä ajattelinkaan?
Niin, hillittömyys ei kuitenkaan ole hyvä, olen nähnyt. Mutta ei miettiminenkään, se tekee elämän yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Paremmin sellainen tapa, että ymmärtää ajattelematta ja rakastaa ja iloitsee siitä, mistä iloita voi.
Monet "sarjat kysymyksiä" katoavat. Jää aikaa yhdelle erikoiselle tunteelle, jonka ihanuudesta nauttii aina, rakas. Siten vetää loistavat verhot kuivan elämän eteen. En syytä sitä siitä, että se on kuivaa. Älköön sekään syyttäkö minua siitä, että se ikävystyttää minua ja on minusta liian köyhää tyydyttääkseen halujani.
Jos näin pysyisi äänetön ymmärrys ihmisen ja elämän välillä, kysymykset kuolisivat, oma rakkaani, niitä ei kaipaisi, vai kaipaisiko sinusta, Seni?
Muistatko, kun ensi kerran tapasimme toisemme? Siitä saakka ei muilla ihmisillä ole mitään arvoa ollut. Sinä olit se, jonka edessä en mitään verhoja tarvinnut. Näin heti, mikä sinä olit, koko olentosi tunsin. Vielä nytkään en sinua paremmin tunne.
Mikä on sellainen? Äänetön ymmärrys. On siis pantu jotakin erikoista eri ihmisten välille, sitä ei itse luo, sille ei itse mitään taida. Kuinka siis tekojansa hallitseisi?
Mutta mikä ajattelee mitenkin. Eri ihmiset eri tavalla. Ja kaikki ovat oikeassa, ei osiksi, vaan kokonaan.
On niin omituista sitä ajatella.
Johtui siitä mieleeni, että mitähän jos yhtäkkiä näkisi kaikki ihmiset ja saisi seurata ja katsella niitä, kuten Jumala katselee. Kuinka ne toistensa edessä ovat ja kuinka ne itsekukin tärkeinä kulkevat suurissa elämäntehtävissään. Ja niiden ajatukset näkisi ja kaiken sen omituisen ja sydäntä hivelevän, joka jo sanaan ihminen liittyy. Miltähän tuntuisi? Nauraakohan Jumala koskaan? Sopiikohan se hänelle, ettei syntiä olisi? Jos sopii, luulen hänellä olevan monta kertaa hauskaa katsella tänne alas.
Kenties astuin rajan yli. Ehkä ei ole oikeutta arvella tällaista? Mutta sanoin sen kunnioittaen samalla. Vaikka mikä lienee, että tunnen itseni syylliseksi kuitenkin, vaan kun rupesin ajattelemaan sitä, että katsoisin tänne alas, niin rupesi sydämeni ilosta niin somasti vääntymään, niin somasti. Minkä minä sille taidan.
Ajattelen nyt, että se on syntiä ja tulee kostetuksi. Mutta kun mietin, ei minulle voisi tehdä mitään, josta pahasti säikähtäisin. Kaikkea olen ajatellut, kaikkeen varustautunut jo viime kerran jälkeen. Ero sinusta olisi kovin — muulla ei mitään väliä.
Niin, että vaikka ajattelen rangaistusta, en tällä kertaa voi katua. Jään sittenkin nauttimaan jostakin hyvin hauskasta, jota en näe, vaan jota aavistan olevan maat ja taivaat täynnä. Täältä alhaalta taivasten tuonne puolelle helähtelee räiskyvä, äänetön ilo. Se ei ole Jumalasta, ei ihmisestä, se on ulkopuolella heitä ja se ilvehtii heille molemmille — sentähden huumaa ja pelottaa täydellä sydämellä yhtyä siihen. Mutta jos sinä yhdyt, ja sinä yhdyt, niin yhdyn minäkin, silloin ei minua mikään pelota, oma rakkaani.
Nettasi.
VIII KIRJE
Rakas Seni!
Sanoit, että voisit mennä kohtakin naimisiin sen tytön kanssa. Ei, Seni, älä sitä vielä tee. Jos hänestä tulee vastus koko elämäsi iäksi. Tyhmä vaimo on hirveä riippa miehen kaulassa. Ja jos hän vahtisi sinua ja olisi onneton. Onneton ihminen on ikävin olento maan päällä.
Mutta ennen kaikkea ajattele ensin ja odota. Ajattele. Sanoit hänellä olevan varoja. Se on tosin hyvä, mutta täytyisi olla vapaamielinenkin voidakseen olla kanssasi.
Mutta puolueettomasti asiaa katsoen ymmärrän sinut täydellisesti. On ihmiselämässä jokin aika, jolloin kaipaa vakiutua ja panna pakolliset rajat väsyttävälle hapuroimiselle. Ja sanottakoonpa naimisesta mitä tahansa, on se tarkoituksenmukaisin laitos siinä suhteessa. En tarvitse selittää, enkä osaa sitä selittää. En ole ollut onnellinen, mutta en ole koskaan katunut enkä ollut onnetonkaan. Tämä oli paras mahdollisuus silloin, niinkuin sinäkin sanoit. Ja kun myy itsensä, myy mahdollisimman korkeaan hintaan. Rikkaudesta ja muustakin nauttii edes joskus, mutta miehestä, kun on hyvän rakastajan sylistä hänelle hypännyt, ei niinkään välitä. Ja että erehtyy ottamaan ahtaasti naimisseikkoja, on minusta, niinkuin sinustakin, Seni kulta, suurta ahtautta ja lahjattomuutta tiedossa, taidossa ja ymmärryksessä.
Tästä en enää puhu. Tiedän, että minkä sinä teet, teet oikein.
Jään odottamaan ja rukoilen puolestasi, että hyvin kävisi.
Nettasi.
IX KIRJE
Rakas Seni!
Kirjoitit, että se on tapahtunut ja että se oli välttämättömyys. Sen minä kyllä uskon. Eikähän siinä mikä auta. Kun nyt vain olisit mahdollisimman paljon voittanut.
Yhtä vain pelkään, että rahat voivat olla vaarallisia sinun käsissäsi. Varo sitä, rakas ystävä. Ota huomioon se, että ne kerran loppuvat, äläkä anna sen sitten mieleesi vaikuttaa. Päivä kuin päivä.
Ja laske se, minkälaisen tahdin tulevan vaimosi suhteen voit kauimmin säilyttää. Ihaninta, jos voit olla toveri. Kerro silloin hänelle vaikka kaikki, jos hän on kypsynyt, mutta ellei, niin varustaudu. Ole rehellisesti sitä, mitä tunnet, ettei pettymyksiä tapahdu. Minulta, minulta puuttui tahtia. Ja se tuli siitä, kun unohdin, että olin tekemisissä vieraan kanssa, enkä jaksanut hillitä itseäni. Toiset eivät sitä ymmärrä. Niiltä puuttuu mielikuvitusta. Niitä kohtaan on tahti parhain. —
Kun se tunto, että sinä menet ja jätät minut, vakiutui minussa,
levisi ympärilleni kuin kuoleman rauha.
Nyt oli siis lopussa kaikki se kaunis, joka minun elämälleni arvon
antoi. Mitä minä elin, elin vain siinä, muu ei mitään ollut.
Mutta on jotakin suurta meidän yläpuolellamme, jonkinlainen oikeus, johon meidän täytyy sanatonna alistua. Se on kuin kuolema, jolle emme mitään taida. Pienet pyyteet vaikenevat. On niin selvää. Onkohan kuolemakin yhtä selvää?
Rykimiseni on kiihtynyt. Voi sattua, että tämä on viimeinen talveni. Voi sattua toisinkin. Jos se sattuisi, niin ei mitään mielenosoituksia. Anna niiden itseksensä pistää minut hautaan. Tiedänhän minä sinut ja tiedän niin tarkkaan kaiken eletyn. Enkä sitä kadu.
Olen ollut monta kertaa hyvin onnellinen. Mutta miksi siitä nyt puhuisin?
Sinulle hyvää toivottaen
Nettasi.