PÄIVÄKIRJASTA
I
"Jahaa, oletteko kaupungissa", sanoi hän minulle, kun hän minut kadulla tapasi.
Sydämeni seisahtui. Niinkö vain, niinkö vain hän sanoi.
"Olen matkustanut", sanoin hiljaa.
"Jaa."
"Asioille, ostoksille."
"Niin pitkän matkan."
Pitkän. Sanoiko hän pitkän? Minusta se ei ollut pitkä. Ei mikään matka olisi minusta pitkä. Saadakseni häntä nähdä — vain syrjästä nähdä. Palatakseni jälleen takaisin ja kaivatakseni entistä enemmän.
Ja täällä kotona ei enää jaksanut. Elämä täällä oli sairasta. Yötä päivää häntä ajattelin. Kaipasin hänen hyvyyttänsä, kaipasin niitä sanoja, joita hän ei koskaan sanonut, kaipasin sitä lämpöä, joka elämän hedelmöittää ja sille sisällön antaa.
Ei, hän ei sitä tiennyt.
Tunsin siinä seisoessa hänen katseensa poskellani, kaulallani, se olisi tahtonut tunkeutua syvemmälle, varmaan nähdäkseen, olinko onnellinen.
Minä naurahdin, vaikkei olisi tarvinnut. Pelkäsin, että hän seuraisi ajatuksiani.
"Ja miehenne, kuinka hän jaksaa?"
"Kiitos, voi hyvin."
On monta kysymystä, joka on tehnyt minulle pahaa, tavallista sanaa, joka on koskenut minuun, katsetta, joka on loukannut minua, ja kun minä niitä muistan, säpsähdän kuin piiskan iskun saanut.
Sattui eräs tuttava silloin kulkemaan ohitsemme.
"Hän on nyt eronnut miehestänsä", sanoin hätäissäni.
"Jaa, niin on."
"En käsitä", sanoin, "kuinka niin voi tehdä, kuinka voi erota miehestänsä".
Hän hymähti, niinkuin lapselle hymähdetään. Luuliko hän, että niin tosiaankin ajattelin?
"Ettekö käsitä?"
"En, kuinka minä käsittäisin?"
"Eivät rakastaneet, yksinkertaisesti."
"Rakastaneet? Ehkä ne eivät sitten rakastaneet —"
Näin koko sarjan kohtauksia heidän elämästänsä. Kuinka minä kaikki ne niin hyvin tunsin. Eivät rakastaneet —
Sehän se oli. Sehän se siinä oli.
Rintaani ahdisti.
"Tietysti, tietysti —"
"Kuinka me nyt tähän johduimme?"
"Niin, kuinka?"
Aurinko paistoi hänen silmiinsä. Hymy välähti hänen katseessansa. Tahi oliko se vain auringonsäde, joka leikki siinä hänen silmäripsillänsä?
Tahi näkikö hän alastomuuteni, aavistiko, kuinka avuton olin, kun hairahdin sellaista puhumaan? Mutta minä tunsin hänen katseensa hyväilyn. Ja minä katsoin vain, enkä mitään peittänyt.
Lausuin pari sanaa. En muista mitä. Hän hymyili minulle. Niin, hän hymyili —
Tahi erehdyinkö, niinkuin monesti ennenkin? Kenties ei hän hymyillytkään.
Tarkastin häntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja aurinko raukaisi hänen väsyneitä silmäluomiansa, niin että ne peittivät nyt katseen kokonaan.
Kenties ei hän hymyillytkään. Jos minä sen tietäisin. Miksi olisi hän minulle hymyillyt?
Ja minä huomasin, ettei hänen kauluksensa ollut puhdas. Ei kauluskaan puhdas! Ei ollut kuka olisi huolehtinut. Ja minä, minä täällä vain aikaani tuhlasin enkä voinut auttaa.
Olisin tahtonut hänelle käteni ojentaa ja jotakin sanoa. Mutta ei sopinut. Olisin tahtonut sanoa hänelle kaikki. Mutta ei sopinut.
"Milloin matkustatte pois", kysyi hän.
"Niin pian kuin voin. Mieheni odottaa — hän on sellainen —"
Sanoin sen kevyesti ja valoisasti.
"Onnellista."
Nyökäytin päätäni ja hymyilin.
Kadulle paistoi aurinko näännyttävästi. Sydäntäni pakahdutti outo tunto.
"Hyvästi, täytyy kiirehtää", sanoin.
"Hyvästi, ehkäpä vielä tapaamme."
Kuljin kotia.
Jäin tuijottamaan kauaksi ikkunastani päivän paahtamille, harmaille kaduille. Se oli vieras maailma. Ei ollut siellä mitään minulle. Ei ystävällistä ajatusta, ei ymmärrystä, ei mitään.
Sydäntäni pakahdutti outo tunto.
Missä, missä oli sitten minun paikkani?
II
Olen kotona maalla. Täällä on minun paikkani. Täällä on jälleen nuori. Täällä täytyy kuunnella rintansa ääntä. Täällä odottavat minua metsäni, omat puuni ja nurmeni, joille hiljaa puhelen kuin omille lapsilleni.
Omenapuut ikkunani alla kukkivat. Kukkarangat, lumivalkeat ja puhtaat kuin hohtavat unelmat, ne minua ymmärtävät. Ne puhuvat minulle auringosta, rakkaudesta, joka hedelmän kantaa. Te kultaiset, elämäni kauneimmat ajatukset, te ruokitte taas sieluni kaipausta, puhkaisette vapaat väylät niille sitkeille, kuolemattomille ajatuksille ja unelmille hänestä — hänestä — hänestä —
III
Voimakkaana leviää metsä tämän ihmisasunnon ympärillä. Oma metsäni, jonka humina on minut tuhannesti tuudittanut unelmiini, omat puuni, joita kohti olen tuhannesti käteni ojentanut ja kaivannut.
Kaivannut.
Kuljen yksin metsäni polkuja ja ajattelen.
Niin, häntä minä aina ajattelen.
Puhelen hiljaa itsekseni. Puhelen, kuin hän siinä vierelläni kulkisi ja pienimmänkin ajatukseni lukisi.
"Ota minua kädestä. Se on sinua varten."
Hän hymyilee.
Rakastan hänen hymyänsä. Vuosia olen sitä rakastanut.
Metsä sakenee edessämme. Sammalet hohtavat vihreyttänsä ja uppoutuvat houkutteleviksi pehmeiköiksi. Puiden latvat päämme päällä humisevat ikuista hymniänsä. Jokainen puu on väräjävä kieli, johon tuulet puhaltavat ja soittavat eri säveleitä, jotka kietoutuvat samaksi mahtavaksi hyminäksi, hymniksi elämälle.
"Tunnusteles metsän tuoksua, kuinka se on voimakasta ja raakaa."
"Se on mullan, veren tuoksu."
"Katso mikä pyhäkkö tuolla."
"Minä vien sinut sinne", kuiskaa hän ja minä painaudun lujasti pitkin hänen ruumistansa.
"Kuinka sinun poskesi hohtavat."
"Niinkö —"
"Ja huulesi polttavat."
"Polttavatko —"
Minä kuljetan huuliani pitkin hänen kaulaansa ja painan ne hänen paljaalle rinnallensa.
Hän tempaa minut syliinsä ja minä kierrän käsivarret hänen kaulallensa ja kuiskaan hänen korvaansa:
"Sinä — sinä —"
Hän ymmärtää minut.
Ruumistani polttaa. Ja minä tiedän, mitä minä tahdon. Tahdon kerrankin tyydyttää kaipaukseni, monet tukahdetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat pohjattomat kuin meret, joiden ääriä ei koskaan tavoita — mutta meidän täytyy, vaikka tuskasta huutaisimme —.
Ja minä kuiskaan:
"Sinun pitää rakastaa minua voimakkaasti kuin metsän peto — ruumis sairaana kuin muillakin eläimillä, jotka maassa tuolla kiemurtelevat, kun eivät haluansa tyydyttää saa — niin — niin sinun pitää —"
Hän ymmärtää minut. Hän ymmärtää, etten se ole enää minä, ei minun oma ääneni, vaan elämä minussa, tulevien sukujen elämä, joka kauttani elämäänsä kaipaa. Ja hän ymmärtää, ettei minulla ole oikeutta tukahduttaa sen ääntä.
Ja hän tempaa minut luoksensa.
Hänen hengityksensä on lyhyttä kuin eläimen.
Mutta minä kärsin, kärsin siitä itsekseni ja kaipaan — kauas — minne, minne minä kaivannen aina?
IV
Aurinko valaa kirkkauttaan lumisten hankien yli, jotka taaskin peittävät maata, tätä ihmisten maata. Vuosikymmenet vierivät, ihmiset vaihtuvat, uneksivat, uupuvat, ymmärtämättä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut.
Mitä on tapahtunut? Rinnassani nyyhkyttää. Mitään ei ole tapahtunut.
Olen harhaillut täällä vain yksin, yksin, kaivannut sitä, jota missään ei ole — mitään muuta ei ole tapahtunut.
Tapahtuiko sinulle? Tapahtuuko kenellekään?
Sinä lepäät nyt siellä kylmässä haudassasi — sinne sinä jouduit — mitään muuta ei ole tapahtunut.
* * * * *
Olen yksin, nyt vasta yksin, kun tunnen, että mitään muuta mahdollisuutta ei koskaan olisikaan. En ole sitä ennen ymmärtänyt.
En ole ennen ymmärtänyt.
Seison äänetönnä ja katson.
Huurteiset puut kimaltelevat, miten ne kimaltelevat särkyvän puhtaina taivasta vasten. Auringon kultaiset säteet taittuvat hankiin ja leikkaavat ilmaa.
Mikä kirkkaus kaikkialla, kaikkialla. Rauha, josta en ennen ole mitään tiennyt, äänettömyys, kuulakkuus, joka tunkee läpi sydämeni.
Nyt näen, että ulkopuolella meitä on kauneutta, lepoa, jota mikään ei häiritse, puhtautta, iäisyyttä, joka yksin tuskan vaientaa.
Iäisyyttä, jossa elämä oli vain lyhyt uni, äänetön huokaus. — Vain unta, satua, vain sammuva kaipaus —
Rakastan kuitenkin sitä satua, sitä kipeää kaipausta, kuinka sitä rakastan kaikkine tuskinensa.
Polvistun maahan ja kiitän kaikesta, mitä olen saanut, ja kaikesta, mikä on saamatta jäänyt.