JOSEFIINA
JOSEFIINA, pelastusarmeijan kapteeni.
AMANDA, palvelijatar.
AMANDA: Huh — huh, kun siellä on kuuma.
JOSEFIINA: Kuuma, minäkin läksin vähän jäähdyttelemään.
AMANDA: Pitkältä se jaksaakin saarnata tämä. Kuuluu olevan se entinen
Laiska-Lassi.
JOSEFIINA: Kas, eikös se ole Amanda? Puhui niin tutusti. Tunnetteko minua vielä, neiti?
AMANDA: Jo toki. Josefiina —
JOSEFIINA: Niin, Josefiina. Muistipas. Ajattelin jo, että tunteekohan tuo, kun niin eri teitä on vaellettu, eikä Jumala niin moneen vuoteen ole yhteen saattanut. Niin, niin kulkevat ihmiset täällä. — Palvelijanakos ollaan?
AMANDA: Mitenkäs muuten.
JOSEFIINA: Ja niin koketisti puettu.
AMANDA: Mitenkä niin?
JOSEFIINA: Kun on rimsuhameet ja kaikki. Vaan enhän minä tuomitakseni, en, en toki. Mikä minä olen, Amanda sen ymmärtää. —
AMANDA: Ja sitä ollaan jo kapteenina ja rouvanakin jo lietänee.
JOSEFIINA: Sanoo rouvana, ei toki rouvana vielä, kunhan kapteeninakin ensin. Jumala kun tähän palvelijakseen kutsui. On hän toki minusta huolen pitänyt, varannut minulle hyvän kohdan, paremman kuin monille muille.
AMANDA: On tainnut.
JOSEFIINA: Kaikinpuolin paremman. Tässäkään ei työn pakkuuta, ei muuta kuin ollaan ja matkustellaan. Tällainen kirkko se on paras tämänsäätyisille. On kuin kotonaan — ja kuule, marjassa kun ennen yhdessä käytiin — muistatko?
AMANDA: Muistan toki.
JOSEFIINA: Ja kaikesta puheltiin ja luvattiin puhua vastakin. — Niin, kuule, onko sinua jo kysytty?
AMANDA: Ei.
JOSEFIINA: Kyllä ne kohta kysyvät. Noin lihava ja punakka. Sinun pitää liikkua enemmän, että huomaavat.
AMANDA: Enpä minä miehistä.
JOSEFIINA: Ole vaiti. Vai onko paikka parempi?
AMANDA: Onpa se. Yksi herra hoidettavana, eikä vaimoväestä vastusta.
JOSEFIINA: Vai niitä maita. Eipä sitten tietenkään. Jos vielä perintöjä odottanet. Mutta kuulehan, on se Jumala antanut minulle paremmat kohdat — niin, sinulle sen sanon, on se antanut paremmansorttiset rakastajatkin.
AMANDA: Elähän.
JOSEFIINA: Juu — konttoristi oli se ensimmäinen, Isaksonin kaupasta, siitä teidän kirkkonne viereltä.
AMANDA: Kyllä tiedän.
JOSEFIINA: Ja sitten, uskopa tahi elä, koulunopettaja oli oikein se toinen, sillä oli virat ja pelit.
AMANDA: Ja vaimot?
JOSEFIINA: E-hei. Onko sitä pakko muiden — onpa miehiä, Luojan kiitos, maailma täynnä.
AMANDA: Vai niin sitä sinä.
JOSEFIINA: Niin, on sitä mulla ollut jo romantiikkaa — mitä?
AMANDA: Onpa ollut — ihanko sinä sitten — no, pulska tuota oletkin.
JOSEFIINA: Pulskaksi ne ovat kaikki tähän asti sanoneet, mitä tuota sitten lienee.
AMANDA: Eikö ne vaimokseen pyydelleet?
JOSEFIINA: Pyh — mitä miesten sanoista. Kun rakastuvat, ovat pehmeitä kuin tuo yksi lankavyyhti, kietaisi vaikka sormensa ympäri.
AMANDA: Ha-ha-ha-haa.
JOSEFIINA: Saa niille sydämessään kerrankin nauraa. — Ja kuule, sitten minä satuin tänne armeijaan. Jumala käänsi sydämeni kerran ja sen jälkeen tulin tänne jääneeksi, ja elettävähän sitä on, samahan se millä, ja täällä tapasin sen Kattaisen sitten —
AMANDA: No?
JOSEFIINA: Phy — elä virka, eihän siitä mihin — se kuolee kohta.
AMANDA: Sekö —
JOSEFIINA: Se juuri se sama Kattainen.
AMANDA: Se sulhasesi?
JOSEFIINA: Ei se, vaan sen sulhasen veli. Taikka se on oikeastaan niin, että lupauduin sitten salaa sen sulhaseni veljelle, kun se itse on keuhkotaudissa ja kuolee ja kun Jannelta silloin kuoli entinen vaimo — se on Janne se, joka pyyti minua, kun paremmin tarvitsee vaimon, kun se jää tänne maan päälle elämään vielä ja on terve ja vahva ja niin herttaisaverinenkin, kuultaa kuin tuo yksi mansikkamarjan kylki vain.
AMANDA: Te odotatte sitten sen toisen kuolemaa?
JOSEFIINA: Mitäs, sitähän sitä tietenkin.
AMANDA: Mutta se on synti.
JOSEFIINA: Mikä synti? Jumalahan hänet itse pois kutsuu.
AMANDA: Vaikka.
JOSEFIINA: Ja jos eläisi, kyllähän minä sitten Kattaisenkin ottaisin, kun kerran lupasin, vaikka Janne se on toista, ei se ruikuttele, se kun sieppaa naisen itselleen, niin sitä on sitten sen ja sillä hyvä.
AMANDA: Onko sekin armeijalainen?
JOSEFIINA: Ei toki. Se on Isaksonin hevosrenki, se Kattainen oli, mutta ihmeesti se kestää kitua.
AMANDA: Jumala tahtoo teitä koetella.
JOSEFIINA: Tahtoo. — Minä kohta tässä vähättelen.
AMANDA: Mitä —
JOSEFIINA: Mokomastakin, en paremmin sano.
AMANDA: Mitä, Jumalaako tarkoitat?
JOSEFIINA: Ei, Kattaista. Kyllähän Jumala minun kuormani tietää ja kaikki lopulta hyväksi kääntää ja lapsen kanssa luokseen korjaa.
AMANDA: Minkä lapsen?
JOSEFIINA: Sen, joka siitä entisestä vaimosta Jannelle jäi. Kuuluu jo huonona kituvan sekin.
AMANDA: Mitä mies ajatteleisi, jos tietäisi, ja mitä Jumala ajattelee?
JOSEFIINA: Janne tietää ja Jumala tietää kanssa, mitä minä toivon, ja ymmärtävät sen. Ja muuten, Jumalasta ja miehistä elä mulle sano, niistä on mulla omat ajatukseni ja niitä en sotke. — Tietenkin, tarpeenhan ne ovat molemmat ja hyvät, mutta ei ne niin — eihän niitä niin sydän kourassa pelätä tarvitse.
AMANDA: Kyllä. Jumalaa toki — jos hän käy rankaisemaan.
JOSEFIINA: Ikäänkuin ei Hänellä muuta työtä olisi. Ja mitä huvia Hänellä olisi ahdistaa meitä — ylistetäänhän Häntä ja kiitetään aina kaikesta.
AMANDA: Vaikka.
JOSEFIINA: Sano mitä sanot, en minä luule Hänellä olevan suurtakaan moitteen sijaa minussa. Jos joku paikka ei niin rikulleen sattuisikaan, eikö Hän ymmärtäne. — Ja siksi toisekseen, itsehän Hän ihmisen kuvakseen loi, mieheksi ja vaimoksi Hän heidät loi —
AMANDA: On se vähän niinkin — katsohan, taitavat tulla jo sinua hakemaan.
JOSEFIINA: Ne minua laulamaan. Hyvästi sitten — hyvästi. Mutta eikö sinustakin, kun ihmiskohtaa ajattelee, se huvi siinä vain ole, että — rakastella — puhtaasta sydämestä tietenkin — ja kuule, minä rakastan ihan kerrassa —
AMANDA: Joudu, veikkonen.
JOSEFIINA: Hyvästi. Toiste sitten. — Mutta usko pois, tuollaisen rimpsuhameen minäkin vielä laitatan.
AMANDA: Ha-ha-haa —